IX.
Salaisuuksien uuni.
Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle, jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään: auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta, suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt, oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan, hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se, olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.
Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi suuren salaisviisauden jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.
Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, — nämä henget luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä, — luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa tehdä kultaa.
Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen: sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy, ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?
Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi äidinmaitonsa.
Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä, vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata; sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien kyyneliä.
Tahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin. Rautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on hiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He nousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni ovi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat Salaisuuksien uuniin.
Lyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla Rembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten seisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi laajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat yhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta, toiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos, jolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea myöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen ja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja alkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä tölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla merkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä, niinkuin Proteus, Vanha Aatami j.n.e. Oikealla nähtiin toinen, kirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva ja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä oli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia konekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui moninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat viisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen luontoon.
Päivänvalo ei ollut paistanut vuosikausiin tähän huoneeseen, ellei jonkun uteliaan säteen ollut onnistunut salaa hiipiä sulettujen ikkunaluukkujen välitse sisään.
Toinen sisäänastuvista miehistä pani tulen katosta riippuvaan lamppuun.
Sen valo vipisi Draken ja Vanloon kasvoilla.
— Tämä on työkammioni, sanoi Drake; — minä pidän itseäni onnellisena, että olen voinut avata sen teidänlaisellenne miehelle.
— Silmäys tähän huoneeseen vakuuttaa minua siitä, lausui Vanloo, — että olen teissä tavannut miehen, joka innolla ja tarmolla on antaunut tieteiden tieteen tutkimiseen. Pidän itseäni yhtä onnellisena tuttavuutemme johdosta kuin tekin. Kauanko olette näitä opinnoita harjoittanut?
— Aina nuoruudestani pitäen. Ne vuodet, jotka oleskelin yliopistossa, käytin tieteen valmistaviin tutkimuksiin; silloin tutustuin sen teoriaan, mikäli minun oli mahdollista löytää kelvollisia lähteitä näille opinnoille. Minä tuomitsin itseni itsekiduttavan erakon kieltäymyksiin ja käytin isäni lähettämistä rahoista niin paljon kuin suinkin, hankkiakseni noita tarvittavia kirjoja, joista usein sain maksaa niiden painon puhdasta kultaa. Isäni kuoltua vasta olin tilaisuudessa tehdä kokeita, vaikkei niin suuressa määrässä, kuin olisin toivonut.
Draken puhellessa silmäili Vanloo hänen kirjavarastoaan, jossa oli runsaspitoinen kokoelma alkemiallisia kirjoitelmia: siinä oli teoksia Albertus Magnukselta, Libariukselta, van Helmontilta, Arnold de Villanovalta, Basilius Valentinukselta ja Theofrastus Paracelsukselta, sekä uudempia teoksia Thurneysenilta, Glauberilta, Brandtilta y.m.
— Mutta ryhtykäämme nyt, teidän luvallanne, toimeen! sanoi Drake. — Yölliset hetket ovat lyhyet. Käskekää te, ja minä olen tekevä sen mukaan!
— Niin, miksei, — minä tahdon vaan ensiksi tarkastaa kuinka uuninne on rakennettu.
Älykkäitä huomautuksia tehden, jotka vaan varmistivat Draken suuria luuloja siitä, että Vanloo oli perehtynyt kullanteon salaisuuksiin, toimitti vieras tarkastuksen.
Vanloo kehui uunia ja osotti Drakelle ahjon, jota halusi käytettäväkseen.
Drake toi sitte kaksi päähineellä varastettua nahkakauhtanaa, suojaksi uunista hohtavaa kuumuutta vastaan. Vetäessään toista kauhtanaa yllensä, sanoi Vanloo, vakavasti silmäillen Drakea:
— Juuri tällä hetkellä muistuu mieleeni tapaus, joka sattui samallaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Olin tullut tuttavaksi ranskalaisen alkemistan kanssa ja saanut kutsun tulla hänen laboratoorioonsa. Senkaltaiset kutsut ovat harvinaisia, sillä kutsuttu on joko alempi tahi yhtä etevä taidossa isännän rinnalla, eikä viimemainitulla siinä tapauksessa ole mitään hyötyä vaan pikemmin vahinkoa käynnistä, tahi on hän isäntäänsä etevämpi, jolloinka kutsujan, jos hän vähänkään tuntee ihmisluonnetta, täytyy huomata, että vieras etevämmästä tiedostaan ei luovuta hänelle rahtuakaan. Minä vainusin petosta ja olin varuillani, sillä luja uskoni oli, ettei ranskalainen uskonut enempää kuin mitä itse halusi vakuutuksistani, etten ollut mestari, vaan kuten hänkin, vasta oppilas tuon jalon taidon alalla. Ranskalainen toi, niinkuin te äsken, kaksi työpukua, toisen itselleen, toisen minulle. Mutta kun parhaillaan vedin kauhtanaa päälleni, karkasi isäntä niskaani, tarttui toisella kädellä päähineeseen, jota koetti kietoa pääni ympäri, kohotti toisessa kädessä veistä ja huusi: "Kullan teko-ohje tänne, tahi leikkaan kaulanne poikki!" Mutta minä olin yrityksen suhteen varuillani. Kourasin miestä käsivarresta, aivan niinkuin nyt kourasen teitä…
Vanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan käsivarteensa, jota kauhtana varjosti.
— Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, — ihan niinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen.
Vanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä. Drake astui askelen taapäin, ja yritti puolusteleimaan, mutta Vanloo lausui:
— Olkaa huoleti, jalo isäntäni! — minä en tee ennenaikaisia johtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut. Luottamukseni teihin on vielä yhtä luja kuin silloin, kun päätin seurata teitä tänne. Me olemme kullantekijöitä kiireestä kantapäähän. Tuoss' on, — jatkoi hän ja heitti pistoolin pöydälle, — minäkin olen pitänyt varani. Vastatkoot ne toisiaan. Tunnemmehan me toinen toisemme vielä niin vähän! Voisittehan te, kuten moni muu, luulla minua vaaralliseksi seikkailijaksi, jota vastaan tällaisena hetkenä täytyy olla valmiina pitämään puoliaan…
Itse asiassa Draken aikomus ei ollut se, jota Vanloo epäili.
— Mynher Vanloo, sanoi hän, — minä vakuutan, että veitsi sulasta sattumasta joutui käteeni. Minä olen tavallisesti pitänyt sitä tämän kauhtanan taskussa ja…
— Puolustaminen on ihan tarpeetonta…
— Se ei ole tarpeetonta, lausui Drake vilkkaasti, — jos vähintäkään epäilystä on herännyt mielessänne. Jos meidän on sopimusta myöten työskenteleminen yhdessä, täytyy sen tapahtua rajattomalla luottamuksella molemmilta puolin.
— Sitä parempi, jos se vaan on mahdollista! Mitä minuun tulee tahdon koettaa parastani tämän yhtä toivottavan kuin harvinaisen välin aikaansaamiseksi. Ja mitäpä minä muutoin täälläkään tekisin, jos tekotaidon suurin salaisuus olisi jo tiedossani? Mitä hyötyä minulla silloin olisi teidän tiedostanne ja kokeistanne? Ei, herra hyvä, me tarvitsemme kumpikin toinen toistamme … se on yhdyssiteemme!
Drake ojensi Vanloolle kätensä. Vanloo ei ollut ymmärtävinään temppua; sen sijaan että olisi antanut kättä, ojensi hän Drakelle pistoolinsa lausuen:
— Minä jätän teille tämän luottamukseni vakuudeksi. Se on kallisarvoinen ase, ettekä sen vertoja usein tapaa. Ryhtykäämme nyt toimeen!
Uuni pantiin lämmitä. Ahjoon asetettiin sulatinkuppi, johon vähävähältä pantiin erilaisia kivennäisiä ja kemiallisia valmisteita, jotka sitä ennen Vanloon määräyksestä tarkoin punnittiin. Vanloo seisoi tiimalasin edessä ja näytti tarkasti katselevan kutakin putoavaa hietaraetta. Tuon tuostakin viittasi hän Drakelle, milloin seokseen oli lisättävä noita valituita aineita, joita oli järjestyksessä hänen edessään uunin reunakkeella. Drake teki sitä toisella kädellään, toisella painoi hän paletta. Hän silmäili herkeämättä Vanloota. Ei sanaakaan vaihdettu; kammarissa vallitsi hiljaisuus, jota vain palkeen nariseminen ja ulkoa kuuluvan yötuulen huokailut häiritsivät.
Uunista hohtavan valkean loiste ja sulattimen sisällön vaihtelevat värivälkkeet kuvastuivat Draken kalpeille, teräväpiirteisille kasvoille, joita nahkapäähine puoleksi varjosti. Puku, mikä hänellä oli päällään, ja melkein tuskallisen jännittynyt odotus, joka ilmeni koko hänen olennossaan, suli sopusointuisesti ympäristön salaperäisyyteen.
Takan valo, yhtyneenä lampun valoon, muodosteli paikottain kirkkaampia valopaikkoja, joiden lomissa oli hämärämpiä kohtia, mutta muualla huoneessa vallitsi kiukaan ja asuinkalujen haaveellisista varjoista syntynyt pimeys.
Hiljaisuus kesti useita minuutteja. Kun viimeinen keitos oli kaadettu sulattimeen, lähestyi Vanloo uunia, silmäili tarkasti sulavaa ainejoukkoa, palasi pöydän ääreen, aukasi kauhtanan ja otti ihokkaansa taskusta pienen hopeapullon.
Siitä kaadettiin pienempään lasiastiaan kolme neljä aivan väritöntä tippaa.
Nyt otti Vanloo ennalta tarkasti punnitun määrän elohopeaa, heitti sen sulattimeen ja kaasi heti sen jälkeen seokseen tuon värittömän nesteen. Draken katseet olivat seuranneet hänen kätensä jokaista liikettä ja kiintyivät sitten sulattimeen, jossa erilaiset elementit näkyivät yhtäkkiä joutuneen tuimaan temmellykseen. Seos kiehui ja heitteli hehkuvia kipunoita yltympärilleen.
Vanloo otti uunin nurkasta puisella kahvalla varustetun metallitangon, veti nahkapäähineen alas silmilleen, ja rupesi tangolla hämmentämään sulatinta.
Minuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:
— Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä näytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme herättäneet eloon.
Vanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla hikistä otsaansa.
Mutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli nostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli ikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä vaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi kohonnut salaisuuksien salaisuuden … sen arvoituksen edestä, jonka selitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin sukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa siinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset elementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.
— Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän verkalleen.
— Neljännestunnin. — Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.
— Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä. — Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut … sille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta punoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta jännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä sittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee ruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan, työskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt sulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä sinne takasin?… Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt kokea samaa kuin minun… Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan ole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria, kuin minä olen tuonut!
Vanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.
— Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. — Oletteko te uhrannut enemmän?
— Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja tempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. — Minun tunnuslauseeni on: Aut Caesar aut nihil [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä joko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään syvyyteen… Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta pullon ja pikarin, — tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita rypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt! Juokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä hetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher Vanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin juomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.
Drake täytti pikarin reunoja myöten ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kaikesta näkyi että hänen mielensä oli kovasti jännityksissä … kenties oli se hänen tavallinen tilansa, vaikka hän salaisen verstaansa seinien ulkopuolella osasi sen ilmauksia tukehuttaa.
Vanloo sanoi jotakin syyksi, jonka nojalla hänen, isäntänsä mieltä pahoittamatta, sopi kieltäytyä tarjottua viiniä nauttimasta.
— Minun täytyy todellakin ihmetellä teitä, sanoi hän, — nähdessäni millä rajattomalla innolla te olette antautunut täydellisyyden tinktuurin etsimiseen, ja kuitenkin voitte tätä jaloa intohimoa järjellänne hillitä, milloin toiset toimet vaativat huomiotanne. Harvat tovereistamme siihen pystyvät. Te teette ulkomaanmatkoja, viljelette maitanne; sanalla sanoen: te elätte hiljaisen työpajanne seinien ulkopuolellakin…
— Entäs te? lausui Drake. — Ettekö te ole yhtä innokas tutkija kuin minäkin? Ja kumminkin elätte te suuressa maailmassa; kukaan ei aavistaisi teidän salaisia oppeja tutkivan!
— Ajatukseni ovat sentään harvoin niistä kaukana.
— Mistäpä tiedätte elleikö minunkin laitani ole aivan sama? jatkoi Drake, juoden taas pikarillisen viiniä. — Mistäpä tiedätte, eikö minunkin matkojeni ja puuhieni tarkotuksena ole ollut uuden syötin hankkiminen täyttymättömään sulattimeen? Mutta minulla on kumminkin korkeampi päämaali kuin se. Mitä on kulta muuta kuin keino hallita koko maailmaa? Minun elonvaiheitani on ennustettu: olen luotu käskemään, kukistamaan, musertamaan tahi itse sortumaan… Ja sitä ei ole ainoastaan tähdet ennustaneet; minä tunnen sen omassa povessani.
— Te olette eriskummainen mies, jalo isäntäni. Kohtalo ei nähtävästi ole sallinut teidän joutua oikealle paikallenne.
— Onko kohtalokin valta, joka kulettaa meitä kaikkia talutusnuorassa? Vai eikö tarmokkaat henget voi sen kulkua ohjata? Eikö sen tuomiopäätöksiä tehdä juuri mahtavain omissa aivoissa? Me saamme nähdä… Mutta onpa jo aika katsoa, onko tuli ahjossamme halukas jättämään käsiimme arvoituksemme kultaista avainta. Tai mitä te sanotte?
— Jo on aika. Nostakaa sulatin tulelta ja tarkastakaa sisältöä?
— Oletteko vakuutettu kokeen onnellisesta tuloksesta?
— Olkaa huoleti: minä tiedän minkä voimaista rabbi Chisdai ben
Israelin tinktuuri on.
— Saammepa nähdä! sanoi Drake juhlallisesti ja meni ahjon luo. Hän nosti sulattimen tulelta ja katseli hengittämättä. Sitten otti hän vähäiset pihdit ja kaiveli niillä tuhkassa ja pohjaporossa, kunnes tapasi kiinteän möhkäleen, jonka hän pihdeillä nosti sulattimesta ja pisti veteen. Kimpaleen jäähdyttyä tutki hän sitä kuumeentapaisella kiihkeydellä ja virkkoi:
— Se on kultaa!
— Minä onnittelen teitä ja itseäni siitä, sanoi Vanloo, — että olen poistanut epäilyksenne ja antanut teille uutta voimaa työskennellä yhdessä minun kanssani tieteemme alalla. Me tiedämme nyt, että arvoitus on kuolevaisten ratkaistavissa, ja me olemme tutkimuksillemme saaneet lähtökohdan, jota ennen tätä ei ole yhdelläkään alkemistilla ollut,
— Ja tässä, sanoi Drake, ottaen hopeapullon, — tässä pikkusessa pullosessa piilee suurin kaikista maailman salaisuuksista! Sen värittömissä pisaroissa virtailee planeettimme aineosien jaloimmat aineet, versoo meidän maapallomme neitsytkukka! Siinä ovat yhteenkoottuina muutamat maanpinnan harvoista ikirahduista, jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen puhtautensa, joihin ei ole sekottunut katoovaisten olentojen tomua, joita ei veri eikä kyynelet ole kostuttaneet.
— Mutta, jatkoi hän, — mikä oli syynä, ettei rabbi Chisdai ben Israel, jolla tuo suuri salaisuus oli tiedossaan, tullut onnelliseksi ja mahtavaksi?
— Oi, sanoi Vanloo, — te ette ole tarkemmin miettinyt mikä vaara samalla uhkaa tuon salaisuuden tietäjää: sen huomaan kysymyksestänne. Ettekö te tajua sitä, että todellinen kullantekijä on siinä tuokiossa henkiheitoksi julistettu, kuin hänen kullantekotaitonsa tulee tiettyviin? Rikkaat ovat hänen verivihollisiaan, sillä heidän rikkautensa perustuu siihen, että heidän käsissänsä on kultaa, vaan että sitä muilta puuttuu; kullan arvo laskeutuu suhteellisesti kullan enetessä, ja jos kullantekotaito tulee yleisemmin tunnetuksi, pitää aarteiden, joita ahneet hautovat, tuhkaksi muuttuman. Köyhät taasen ajaisivat takaa kullantekijää, niinkuin villipetoa; he tunkeutuisivat hänen makuukammioonsa ja vaatisivat, veitsenterän hänen kurkkuansa hivellessä, että hänen pitäisi ilmaista taitonsa. Hän on hukassa, ellei se kuningas tahi ruhtinas, jonka maassa hän asuu, ota häntä suojaansa; mutta niinpä hän sitten saakin tuota suojaa nauttia jykevien muurien sisällä kaukana vertaisistaan; siellä täytyy hänen ikänsä kaiken työskennellä, saadakseen suojelijansa rahastohuoneen täyttymään, ja muut kuninkaat ja ruhtinaat, peljäten tämän paisuvaa valtaa, koettavat saada lukkojen taakse salvatun inhalla surmalla pois päiviltä. Paraiten käydessä on ilmisaadulla kullantekijällä odotettavana elinkautinen vankeus tornissa, jonka portilla salamurhaajat väijyvät. Kaiketi jo ymmärrätte miksi rabbi Chisdai ben Israel pelkäsi herättää huomiota. Olen jo ennen maininnut, millä tavalla tinktuuri joutui minun käsiini. Kauppamatkoillaan oli rabbiini uskaltanut edetä Espanjan sisämaahan. Inkvisitsioonin terävä silmä keksi kuitenkin hänen valepukunsa ja äijävanhuksen olisi hukka perinyt seuraavassa autodafeessa, jollei kaikkivaltias kulta olisi auaissut hänen vankilansa oven ja tuhansien vaarojen läpi murtanut hänelle tien Cadiziin, jossa hän pelastui pakenemalla laivaani. Minä lupasin viedä hänet Hollantiin, meidän ajan israelilaisten luvattuun maahan. Kun hän merellä sairastui ja tunsi kuoleman lähestyvän, ilmaisi hän minulle, mitä merkillistä nestettä nämä kaksi hopeapulloa sisälsivät ja antoi ne minulle, palkitakseen hänelle osottamaani apua. Mutta itse liuoksen valmistustapa, kullanteho-ohje, on salaisuus, jonka hän vei muassansa vaipuessaan hautaansa aaltojen alle.
— Kun ette kiristänyt häneltä tuota salaisuutta!
— Mitä sen tarvitseisi peljätä, jonka haudanovi on avoinna? Eikäpä kidutuksista sitäpaitsi olisi mitään apua ollut. Hän sanoi mulle vähää ennen kuolemaansa: "Minä olen päässyt alkemian päähän asti: minä olen adepti. Mutta kuolema on painava sinetin salaisuuteeni. Jos sen antaisin ilmi, olisin kansalleni kiroukseksi ja tekisin sille enemmän vahinkoa, kuin kaikki kansain hirmuhaltijaat, Nebukadnezarista nykyisiin asti ovat tehneet. Sillä hajalle tuomitun kansani voima ei nyt ole keihäissä ja sotavaunuissa: kilpi, jolla se torjuu vihollisensa nuolia, lankku, jolla se huljuu kohtalon kuohuissa, uusi Siioni, jonka se on filistealaisia vastaan rakentanut, on kulta. En tahdo maanpakolaiselta riistää sitä sauvaa, jonka nojassa hän liikuskelee matkallaan sydämettömien muukalaisten keskellä, minä en tahdo laskea kivillä peltoa, jossa yksistään isieni vilja voi oraalle nousta ja edelleen kehittyä. Taitoni on kuoleva minun kanssani"… Ja nyt leikkivät polyypit meren pohjalla sen pääkallon kanssa, jonka sisällä tuo suuri tehtävä ratkaistiin. Meidän toimeksemme jää koettaa yhä uudistuvien kokeiden kautta päästä selville siitä, mitä aineita rabbiinin tinktuurissa on. Ja juuri sitä tarkotusta varten minä mielihyvällä käytän tietojanne ja aikaanne hyväkseni. Minun aikani kuluu tarkoin moninaisissa toimissa: minä joudan ainoastaan ohjaamaan tutkimuksianne ja pitämään niitä senverran silmällä, kuin omia tarkotuksiani varten katson tarpeelliseksi. Minä aion usein käydä talossanne, olematta silti joka päivä osallisena työssänne näiden seinien sisällä. Te ymmärrätte siis ajatukseni.
— Ymmärrän, vastasi Drake. — Ja kulungit näitä kokeita varten…
— Suoritamme yhdessä … puolet kumpikin!
— Ne nousnevat suuriin summiin…
— Luultenkin. Me saamme tarkemmin lasketuksi ne sitten, kun olemme ensi tutkimuskokeemme tehneet. Olette kait tyytyväinen välipuheeseen?
— Olen, vastasi Drake miettiväisenä ja lisäsi itsekseen:
— Jos omaisuuteni häviää yrityksessä, niin on valtiokeikaus hankkiva minulle uuden. Ja jos valtiokeikaus menee mitättömiin, niin no, silloin kuolen mestauspölkyllä tahi pelastaun merelle…
Vanloo riisui nyt alkemistikauhtanan, sanoi hyvästit isännälleen, ja kulki tämän saattamana kiertoportaita alas eräälle takaportille, jonka kautta hän poistui yön pimeyteen. Hänen hevosensa odotti häntä eräässä torpassa, vähän matkaa herrastalosta.
Mutta Drake palasi tornikammioon, istui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan, missä hän niin usein oli yöllisinä hetkinä lukenut alkemiallisia kirjoitelmia, ja otti esille muutamia valtakunnan-neuvos Pentiltä ja muilta salaliittolaisilta tulleita kirjeitä. Hän oli lukenut ne jo ennen, mutta tarkasteli niitä läpi uudestaan, antautuakseen hänelle niin mieluisten haaveilujen valtaan. Hän nojasi kalpean, ennen aikojaan rypistyneen otsansa käteensä ja istui siinä etukumarassa, kunnes lampun aleneva liekki viimeisen kerran hulmahdettuaan sammui ja jätti hänet pimeään. Hän nousi ylös, veti luukun kammarin ainoan ikkunan edestä syrjään ja tähysteli tähtitaivasta, joka niin hänelle kuin useimmille hänen aikalaisistaan oli kuin jokin salaperäinen kirjoitelma, jonka loistavista kuvakirjäimistä kuolevaisten kohtalot voitiin selville saada. Hänen silmänsä seurasi kotvasen Saturnusta, joka punertavalla, onnettomuutta ennustavalla valolla loisti taivaanrannalla Härän tähdikössä, kunnes se säkenöivän Aldebaranin vierellä häipyi metsän taakse lännessä. Hän työnsi jälleen luukun ikkunan eteen ja palasi, lyhtyyn tulta panematta, makuukammioonsa, väännettyänsä tottuneella kädellä ensin tornin rautaoven lukkoon.