X.

Eräs iltaseura.

Muutamia päiviä oli kulunut Vanloon käynnistä Draken laboratooriossa.

Työhuoneessaan, joka on ajan tyyliin oivasti sisustettu ja koristettu tapauksia Vapahtajan elämästä esittävillä kattomaalauksilla, istuu rouva Agnes Drake pienen tyttärensä Hedvigin kanssa. Agnes rouva kohottaa välistä silmänsä korko-ompeluksesta, joka hänellä on kädessään, vilkaistaksensa kirjaan, josta tyttö nyt äitinsä johdolla opetteleikse lukemaan.

Näissä toimissa viettää Agnes rouva tuntikauden, lyhentääkseen verkkaan kuluvan päivän mittaa. Ja kun Hedvig kyllästyy lukemiseen, kuuntelee äiti hänen jokellustaan ja katselee surulloisesti hymyillen hänen leikkiään.

Ovi aukeni, ja herra Kustaa Drake astui sisään. Sitä tapahtui harvoin. Agnes rouva silmähti arasti miehensä valvomisesta ja mietiskelystä veltostuneihin kasvoihin.

— Minä tulen ilmoittamaan sinulla olevan vieraita, lausui Drake. — Naapurimme, hollantilainen mahtimies Vanloo kunnioittaa meitä käynnillään … ja mikä kenties enemmän ilahduttaa sinua: Signildsborgista saapui vast'ikään reki ja pysähtyi linnanpihaan: ystäväsi vapaaherratar on poikansa ja nuoren neiti Skytten seurassa tullut meille … juuri onnelliseen aikaan, sillä minä olen halukkaampi kuin muulloin näkemään ympärilläni naapureita. Toivoakseni olet sinä yhtä hyvällä mielellä.

Agnes rouva meni vieraitansa vastaan. Vanloo seisoi hänen edessään; hänen ulkomuodossaan ilmeni tavallista kylmää kohteliaisuutta, kun hän kumartaen tarttui emännän käteen, mutta hänen katseensa tunkihe tutkivaisesti emännän silmiin ja Agnes rouvasta oli kuin jos Vanloo olisi tajunnut kaikki hänen sydämensä salaisuudet, lukenut kaikki kärsimykset, jotka hänen sydämensä syitä kalvoivat. Eikä tuo lumoova katse kuitenkaan tuntunut masentavalta; siitä puhui ylevän voimallinen henki, joka tahtoi heikompaansa auttaa kärsivällisesti kantamaan kovan onnensa kuormaa. Agnes ei olisi käynyt hämilleen, ellei nuo silmät samalla olisi elvyttäneet muistoja hänen nuoruutensa ajoilta, muistoja, joita aikojen vaiheet eivät koskaan saaneet tyyten hälvenemään, ja elleivät ne olisi herättäneet aavistuksia, joita todenperättömyydestään huolimatta ei käynyt vaientaminen.

Tästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka tervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta emännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että neiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän terve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut paremminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä vieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö seura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia suuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli ystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin tyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua puhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat sylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat sylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia tuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin sensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin laseihin.

Puhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa, vilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen miellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä, Aadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin suopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä iloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut, sitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin yksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku Hedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten syntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä, joiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi vastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.

Isäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni että taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin iltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen kitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi sen jälkeen seuraavan laulun:

Unelma.

Kas, kuinka purppuroivat
Kultaiset länsimeren aallot oivat
Ja leikitsevät noilla
Mun muistojeni saaren rannikoilla!
Pullistu, purjeen rinta,
Ja kiidä pitkin valtameren pintaa!
Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne:
Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.

Kas rannan paadet hohtaa
Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,
Syliinsä laaksot sulkein
Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.
Valoa puisto vailla
Uinailee päivänpaisteisilla mailla.
On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.
Täss' autuaana uinuu itse Aika.

Ja kukkanurmikoilta
Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,
Miss' soiva laine läikkyy
Ja sumuharso hopeainen väikkyy,
Ja seutuvilta, joissa
Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,
Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:
Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.

Ja hän, min kuva riemun
Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;
Hän, jonka muisto saa mun
Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,
Hän elää! Povelleni
Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni
Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina
Ruusuiset huulet huulilleni painaa.

Keralla toisiemme
Kentillä autuaina käyskelemme,
Ja kuten, milloin tuulee,
Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,
Niin mekin kuiskailemme
Vanhoista muistoistamme, lemmestämme
Ja valastamme, että yhtyisimme
Kuin liekit — ijät' yhteen sulaisimme.

Muistoista menneisyyden
Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!
Käy myrskyihin maan päällä,
Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:
Lepoa hetken vainen,
Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.
Pakosta merten taakse matkas taipuu.
Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.

Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet, haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.

Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.

Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.

Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä, Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä, joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja, samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa, ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet solmisi heitä toisiinsa.

Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten aalloilla valahtaneet viilettämään — Ellin luo. Olipa onni, ettei Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla … se oli hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa, jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa, rakkautensa … mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen toiveensa tuhkassa.

Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti
Vanloo seuraavalla huomautuksella:

— Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana, ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.

— Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; — huomautuksenne soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat toteutuneet.

Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.

Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.

Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen jatkamisesta kevyempään suuntaan.

— Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, — johtui mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.

— Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.

— Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. — Jopa tuossa on ikää tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.

— Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.

— Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.

— Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.

— Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.

— Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden lyhytaikaista kukoistusta…

— Liian surullisia mietteitä!

— Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; — nuoret miettivät niitä vain liian harvoin.

— Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.

— Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan, perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja katoamaan.

— Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, — sillä jos niin on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun päivät päästään näet kukkia ja perhosia.

— Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet … muutaman vuoden perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota … vielä moniahta vuosi, ja ne ovat vain kauniita jäännöksiä … kuluu sitten taas muutamia vuosia, niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä kuvittelemme mielessämme … sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.

— Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, — mutta luulenpa, ettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin jutunaiheita.

— Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken vaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. — Aika rientää, ja mikä hetki on mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku vähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta voi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa pitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.

— Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi neito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.

Vanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.

— Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, — tahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät. Toivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan mainitsemaanne sääntöä? — Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta harkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo, viaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan kurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi perustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja itseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa tämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä: "Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!"… Ja teille, neiti, minä vakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni aikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja että niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä naisia.

Aadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut lausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei sallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti puheen muihin asioihin.

Samassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui illallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar Skytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan naisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä varmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli miellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.

Vapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa, joka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin vapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä ja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena, päivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys käänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja juuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan arvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken varovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia ennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla nuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen esiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta kuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja kummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa, jota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo katumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta antaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti Luojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli kerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan Signildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.

— Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken vastaväitteitä, — minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne. Minusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja korkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi minun olevan oikeassa.

— Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, — tuntuu minusta kummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa, jonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette sen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota soimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin yhteen loihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa…

— Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.

— Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että sen tulee seurata minua hautaan saakka.

— Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, — minä huomaan tyytyväisyydekseni, että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä moninaisissa hengenvaaroissa … vai kuinka?

— Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.

— Kertokaa! huusivat kaikki.

— En kerro, vastasi Vanloo, — sen historia on yhtä salainen kuin sen voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.

— Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.

— Kernaasti, vastasi Vanloo; — tahdon vaan ennakolta sanoa, että ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian kaltainen.

Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.

Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes rouvallekin.

Sillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot äkisti muuttuivat … ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan kädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.

Illallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin vieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin tulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit; puristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys, oliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.

Drake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä valmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.

Ratsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt kierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin palannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli Drakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon. Drake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin kultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.