XI.
Inkvisiittori.
Kun pastori oli lähtenyt Inkerin mökistä ja ilmoittanut ystävälleen nimismiehelle, että tämä toisena päivänä taas saapuisi pappilaan, seurataksensa todistajana pastorin mukana, kun oli lähdettävä tutkimaan pitäjän muitakin noituudesta epäiltyjä naisia, käänsi hän suuntansa kotia kohden, virvottaakseen itseänsä päivällispöydän ääressä ruumiillisella ravinnolla.
Niin uuttera kuin nimismies Askelin olikin virkamiehenä, niin olisi hän kernaasti ollut tähän toimeen puuttumatta, mutta pastori Svenonius oli hänelle näyttänyt erään laamanni Skytteltä tulleen kirjallisen käskyn, ja nimismiehen täytyi niin muodoin mukautua.
Matkalla pyöri Svenoniuksen päässä monenlaisia ajatuksia. Hän haasteli itsekseen, ja nuo roima-askelet hänen harppaillessaan tielle kasaantuneiden lumikinosten läpi todistivat enemmän kiihdyksissä olevaa mieltä, kuin hänen haluansa päästä päivällispöydän ääreen.
Hänen luja uskonsa oli, että ne vainot, jotka hän omin päin oli alkanut, sittenkun hän kauan oli odottanut siihen kehotusta esimiehiltään kirkon päämiehiltä, olisivat Jumalalle otollinen työ ja ajan tarpeiden vaatimia. Ja ajatus, että pimeyden ruhtinas hänessä, pastorissa, oli saanut vaarallisen vastustajan, paisutti hänen niin ylpeäksi, että hän ei olisi väistynyt askeltakaan, vaikka paholainen olisi ruumiillisessa muodossa tullut tiellä häntä vastaan, vaan olisi palavalla taistelun innolla sinkauttanut häntä vastaan ne raamatunlauseet, jotka häneliä sitä tarkotusta varten oli koottu ja varalle pantu.
Svenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän uutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että paholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä kohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi jatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa pahinta tapahtuvaksi.
Svenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa, sillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen kaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori Skytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista, joita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja joissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan myöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän johdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se oli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty perkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.
Semmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle kotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus, vähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas vesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat täydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen keskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut muuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat sen sisällä asuvia.
Svenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin nurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään, tuli häntä vastaan.
Svenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä kirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä kirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle. Tämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut kuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut onneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra virantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei häirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman rakkautta ja ilman kiistaa.
— Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!… Näillä sanoilla havahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, — Stella kuoli navettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.
Svenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan väänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa kuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi pellavaista tukkaansa.
— Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.
— Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!
— Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori… — Vaimo, eikö muuta onnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?
— Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?…
Stella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho…
— Vaiti! sanoi Svenonius, — älä valita, vaan varustaudu Herran tähden kärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos tulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi … äläkä valita! Joka on vyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan, hän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla. Perkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin kertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja valvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme…
— Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia rouva. — Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista tapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä he paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä sanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä…
— Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta minä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas yhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen morsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme nyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja kuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa kädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.
Taikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän hillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.
Mentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki syöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella, vähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara varattuna.
Aterian päätyttyä pastori luki viimeisen "Ordinarie Posttijdender" numeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä seikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa muutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista noitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten Ruotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat toimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.
Ilta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon Inkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin hornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko todellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä aamupuolella yötä havahti unestaan.
Stellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä intoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa jatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin tulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä kaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.
Tällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.
Puolenpäivän rinnassa saapuivat he Kaarinan yksinäiselle mökille, kaukana metsän sisässä.
Ränstynyt ovi oli teljetty ja syvä hiljaisuus vallitsi hökkelin ympärillä.
Pappi kolkutti muutaman kerran ovelle, vaan ei niin merkkiäkään näkynyt siitä, että tuvassa olisi elävää olentoa ollut.
— Akka ei ole kotosalla, sanoi nimismies keventynein mielin. — Veli hyvä, me saamme palata täältä tyhjin toimin.
— Eipä niinkään, naurahti Svenonius, — minä en näe jälkiä, jotka johtavat pois tuvasta, mutta kyllä yhdet, jotka vievät tänne ovelle. Noita on kotona.
— Pentele sitä tarkkanäköisyyttä! tuumi nimismies ja huomasi nyt hetken otolliseksi lukeakseen oppimansa loihtusanat:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Svenonius meni mökin ainoan ikkunan ääreen, jonka sarviruuduista useimmat olivat rikkiöimiä ja reiät tukitut rievuilla. Hän kiskasi pois yhden rievuista ja katsoa tirkisti reiästä tupaan.
— Noita on kotona, sanoi hän voitonriemuisella äänellä.
— "Häijy henki, poistu vain!" mutisi nimismies.
Svenonius kolkutti uudestaan ovelle. Mutta Kaarina ei ollut näköjään halukas ottamaan vastaan vieraita. Papin jyristäessä kajahteli koko tuvan sisus, mutta eukko ei hiiskunut halaistua sanaa eikä hievahtanut paikaltaan.
Eipä Svenonius enää voinut kärsimättömyyttään hillitä. Hän potkasi oven auki ja astui, tai paremmin sanoen kömpi matalaisen hökkelin sisään. Häntä seurasi nimismies, niinkuin katumus seuraa äkkipikaista tekoa.
Muita huonekaluja ei tuvassa ollut kuin rappeutunut sänky, kuukkava pöytä, jakkarana sahapölkky, vesisoikko ja rukki. Pesässä istui kissa, joka iski säkenöivät silmänsä tulijoihin.
Vaan näitä kaluja ei kummallakaan kutsumattomista vieraista ollut aikaa lähemmin tarkastella. Heidän huomionsa kiintyi heti mökin omistajaan, joka makasi lattialla, pää kiukaan seinää vasten nojallaan.
Eukko hengitti raskaasti, josta näkyi että hän nukkui. Ilme hänen kasvoillansa, joihin vanhuus ja nälkiintyminen olivat tuhoisan leimansa lyöneet, olivat aavemaiset. Harmaat hiukset roikkuivat otsalla, silmät olivat auki, mutta kuopissaan niin väännyksissään, että silmänvalkeaista ainoastaan näkyi.
Tämä kammottava näky sai nimismiehen peräytymään. Kylmä väristys pudisti itse Svenoniustakin. Mutta hän rohkasi tuota pikaa mielensä ja huusi:
— Kas, kas! Kas vaan mikä hänen vieressään on!
— Uuniluuta! Kaikki on päivänselvää! lausui nimismies.
— Hän on vast'ikään kotiutunut saatanan kesteistä. — Taivas auttaa meitä merkillisellä tavalla. Me teemme suuria, hämmästyttäviä havaintoja. Askelin, minä lähetän Strengnäsin tuomiokapitulille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle tästä kirjallisen kertomuksen, jonka me, sinä ja minä, valalla ja allekirjoituksella vahvistamme… Mutta mitä piruja hänellä tuossa vieressään kupissa on?… Totta varmaan on se sitä tenhovoidetta, jonka avulla noidat kohoavat ilmaan ja kiitävät käsittämättömän lyhyessä ajassa pitkiä matkoja…
— Onhan tuo voiteeksi liian vetelää, huomautti nimismies ja silmähti arasti kuppiin.
Itse asiassa ei maljassa ollut muuta kuin belladonnasta, kiukkujuuresta, hulluruohon siemenistä ja myrkkysienistä kiehutettua väkinestettä. Eukko oli humaltunut tuosta juomasta, jonka valmistustapaa eivät muut, kuin nk. tietäjäakat tunteneet, ja jonka vaikutukset olivat sangen merkittäviä. Joutuneena henkisen tartunnaisen valtaan oli vaimovanhus, joka rakasti tuota juomaa, se kun joksikin aikaa kirvotti hänen sielunsa tämän elämän hereilläolon kurjuudesta ja upotti hänen aistinsa väriloisteen komeimpaan maailmaan, — oli hän viime aikoina yhä kiihkeämmin yltynyt nauttimaan sitä päihtyäkseen ja huumaustilassaan yhä elävämmin alkanut tapailla niitä kuvia, jotka hereillä ollessa täyttivät hänen mielikuvituksensa. Hän näki unta salamenoisista pidoista, joita pimeinä öinä vietettiin ihanasti valaistuilla vuorilla; hän uneksi olevansa nuori ja kaunis ja kirmailevansa huimaavissa, hurjissa tansseissa milloin kauniitten nuorukaisten, milloin hirmuisten pahojen henkien keralla; hän uneksi istuvansa pöydissä, jotka täysinään kantoivat maittavia ruokia ja hekkumallisia juomia ja hän näitä syöden ja juoden soiton lumosävelten kaikuessa, hän uneksi suloisessa puolitoreessa kiitävänsä harpunsoiton kumistessa halki avaruuden milloin kevykäisellä hopeahattaralla, milloin kummanlaisella ajopelillä, uuninkoukulla, pukilla j.n.e. Ja uni oli niin elävää, että hän havahtuessaan piti sitä varmana todellisuutena. Nähtyään ensikerran tällaista unta vanha Kaarina luuli, kauhistuen omaa itseään sekä taivaallisia ja maallisia rankaisuja, että hän todella oli käynyt Hornassa ja tehnyt liiton pahuuden ruhtinaan kanssa; hänen omatuntonsakin tuli sairaaksi eikä vaan hänen mielikuvituksensa, ja tässä kamalassa tilassaan turvautui hän raivostuneen tavoin, pelosta ja kurjuudesta pelastuakseen, yhä uudestaan tuon salaperäisen juoman synnyttämään huumeeseen.
Semmoisena huumepäisenä hänen nyt tapasivat Svenonius ja nimismies. Sittenkun he kotvan aikaa olivat katselleet nukkuvata, tarttui pappi hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä kaikin voiminsa. Nimismies rohkasi luontonsa hänkin ja ryhtyi pappia auttamaan ämmän herättämisessä. Mutta silloin pesässä makaava kissa kohosi kynsilleen, köyristi selkänsä ja päästi sähinän, josta voi nähdä, ettei sillä ystävällisiä aikeita mielessä ollut.
— Kissa! Haa! huusi Svenonius, nähden kaikkialla vain merkkejä ja ihmeitä, — Ota kiinni kissa, veli Askelin! Siitä saamme taas uuden todistuskappaleen…
— Veli hyvä, kuinka on mahdollista näyttää jotakin toteen mokomalla elukalla kuin…
— Ota kiinni, sanon minä! Se ei ole tavallinen kissa tuo juuri. Gervasius Tilberiensis kertoo, että noidat, jotka ilmassa ratsastaessaan putosivat Rhon-virtaan, muuttuivat kissoiksi ja pääsivät siten vainoojiensa kynsistä. Ota kiinni se…
Mutta kuultuaan tuon selityksen nimismies oli entistään haluttomampi ryhtymään kissanajoon. Svenonius kaappasi hänen keppinsä ja tavotti lyödä sillä tuota epäiltyä haamua, mutta Kaarinan ainoa kotieläin, ainoa olento, joka oli hänellä toverina yksinäisyydessä, suisti nopeasti syrjään ja pakeni sängyn alle, josta sen vihaista sähinää tuon tuostakin kuului. Vihdoin, kun nimismiehen patukka pakotti sen luopumaan tästäkin tyyssijastaan, loikkasi se toistamiseen lattian yli ja syöstä hurahti raollaan olevasta ovesta ulos.
Tämän vähäisen välikohtauksen jälkeen rymistettiin ja ravistettiin eukkoa taas yhtä tuimasti, vaan ei siitäkään ollut muuta seurausta, kuin että hän unimielissään rupesi sekavasti sopertamaan.
Nyt keksi nimismies sen keinon, että syyti soikosta vettä Kaarinan päälle; sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä muuten kuin jupisemalla tuota tuttua pakinaansa:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Ja tämä temppu se tekikin toivotun vaikutuksen. Vanhuksen silmät alkoivat kiertyä, mustuaiset silmälautojen alta näkyä, ja nyt tuijotti hän miehiin tajuttomin, aavemaisin katsein.
— Olenko minä kotona? sopersi hän ja silitti kädellään harmahtavia hiuksiaan.
— Olet jo kauankin ollut kotona Hornasta tultuasi, kirottu noita, ärjäsi Svenonius niin jymäkällä äänellä, että se sai eukon täyteen tuntoonsa ja pani hänen kämärtyneet jäsenensä vapisemaan.
— Oletteko nähneet minun tulevan? Hukassa olen, huudahti hän sydäntä vihlaisevalla tavalla.
— Olemme kyllä, eipä enää auta että kiellät. Sinä, Belsebubin valittu, tulet suoraa päätä Hornasta.
— Ketä te olette? kysyi Kaarina asettuen istualleen, ja silmäillen miehiä; — pappi se on … nimismies … voi, hukassa olen, sanon minä! Armoa, hyvät herrat! Älkää puhuko mitään kansalle! He tappavat minut, he polttavat minut elävältä… Jos säälitte vanhaa, onnetonta, kurjaa…
— Sinä myönnät siis käyneesi Hornassa?
— Mitä on minun tehtävä? Mutta jos armahdatte vanhaa, onnetonta
Kaarinaa, niin Jumala…
— Jumala! Tohditko mainita hänen nimeään, sinä hylky? karjasi pappi.
— Älkää antako minua ilmi! Älkää tehkö minua onnettomaksi! pyyteli vaimovanhus kalisevin hampain, ja ryömi armoa anovana papin jalkojen juureen.
— Kirottu ole sinä, pakana, sinä efesiläisten Dianan papitar! Ensinnä tulet sinä paistumaan maallisessa tulessa ja sitte ikuisissa tulikivijärvissä. Sinulla ei ole mitään armoa odotettavana. Heitä irti jaloistani, hylkiö, taikka potkasen sinua!
— Veli hyvä, emmekö jo ole kuulleet ja nähneet tarpeeksi, voidaksemme näyttää asian täydellisesti toteen? uskalsi nimismies kysyä.
— Olemme nähneet tarpeeksi! Lähtekäämme täältä, päästäksemme kuulemasta hänen hampaidensa kirinää. Pois tieltä, noita!
— Haa, nytpä muistan, huusi eukko ja osotti sormellaan Askelinia, — etköhän vielä osota sääliäkin minulle, sinä, joka itsekin olit juhlassa saapuvilla. Minä näin sinun suurissa saappaissa tanssivan naisten kera vuorella, ja pöydässä istuit minun vieressäni. Muistatko?
— Minäkö! oletko tullut hulluksi, nainen? huusi nimismies kalman kalpeana ja astui askelen taapäin, mutta kaatui samassa nurinniskoin sahapölkyn päälle.
— Sinä juuri! toisti Kaarina ja nauroi ilkeästi. — Nyt olet vallassani. Anna minut nyt ilmi, jos uskallat, niin pääset yhdessä minun kanssani mestauspaikalle.
— Mikä katala, rietas vale! vaikeroi Askelin, nousten seisoalleen. —
Veli Svenonius, rientäkäämme täältä! Veri hyytyy suonissani.
— Ole huoleti, veli, sanoi Svenonius. — Minä kyllä huomaan, että se on vale ja että se on aiottu oikeuden miekkaa tylsentämään. Tuossa on keppisi, ystäväiseni; lähdetään!
— Niin, lähdetään! Huh!
Nimismies poistui niin nopeasti kuin hänen arvonsa virkamiehenä sitä salli. Svenonius sitä vastoin kulki vakavasti ja verkkaan ja kuunteli kylmästi kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, joita kajahteli hänen jälessään puiden välistä.
Kun inkvisiittorit vielä olivat käyneet kahdessa toisessa mökissä ja niissä tehneet lukuisia enemmin tahi vähemmin tärkeitä havainnoita, palasivat he illan suussa pappilaan; syötyään ryhtyivät he hetikohta sepittämään muistikirjoitusta asiassa.
Tätä tehdessä keskeytti heidät Svenonia rouva, joka sydän kurkussa juoksi ruoka-aitasta ilmoittamaan, että Mäntysuon Inkeri ja hänen tyttärensä vast'ikään olivat avanneet pihan veräjän ja lähestyivät pappilaa.
Svenonius töytäsi ulos. Nimismies tyytyi katselemaan kohtausta ikkunasta.
Inkeri oli tullut luottavaisesti puhumaan sielunpaimenensa kanssa ja kertomaan hänelle elämänvaiheitaan. Hän tahtoi järkisyillä vaikuttaa papin ymmärrykseen, rukouksilla hänen sydämeensä, poistaakseen tämän epäluuloja hänestä ja taivuttaakseen häntä heittämään siksensä vainoomiset, joiden hän vallan oikein aavisti olevan tulossa. Inkerillä oli Elli mukanaan, sillä hän tiesi, että sureva äiti ei voi paremmin sydämeen koskevaa rukousta saada lausutuksi, kuin osottamalla lapseensa.
Toinen käsi sauvan nojassa, toinen tyttärensä kädessä läheni hän nöyränä, vaan arvokkaan ja ylevän ryhtisenä. Hänen rinnallaan kulki Elli, kalpean ja nöyrän rukoilevana.
Karjakko, joka pihalla lypsi Tähteä, lähti tulokkaat nähtyänsä pakoon.
Inkeri ja Elli eivät ehtineet vielä portaiden luo, kun Svenonius jyrisevällä äänellä purki heidän päällensä vimmaiset vihansa.
Inkeri tahtoi puhua, mutta vihansa pauhinalla Svenonius esti hänen äänensä kuulumasta. Inkeri oli menehtyä papin sadatuksiin ja sydämessään vallitsevaan kauhuunsa; mutta luotuaan silmänsä taivasta kohden ja nähtyään Jumalan kaikkialla-olon merkin leviävän niin hänen itsensä kuin koko maanpiirin päälle, hengitti hän helpommin. Ja luotuaan kerran katseensa ylös, ei hän sitä maahan luonut, niinkauan kuin pappi sadattelemistaan sadatteli.
Mutta Elli oli typertynyt polvilleen lumeen ja kätkenyt päänsä äitinsä hameen poimuihin.
Auringon viimeiset rusosäteet valaisivat kohtausta ja levittivät nyt kuten lukemattomia kertoja ennen paratiisillista loistoa tähän inhimillisen kurjuuden ja inhimillisten kärsimysten kuvaelmaan.
— Pois täältä, Endorin noita tyttärinesi! kiljui Svenonius. — Mene, mene! Me kohtaamme toisiamme tuomarin edessä, joka on lain ja oikeuden miekalla hävittävä sinut ja sikiösi maan päältä. Mene … ja manaa herrasi ja ruhtinaasi koettelemaan minua ja omaisiani kaikilla onnettomuuksilla, jotka ihmistä voivat kohdata! Minä en pelkää. Mene, mene!
Inkeri nosti tyttärensä, otti häntä kädestä ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Veräjän viereiselle penkille pani hän raamatun, jonka Svenonius käydessään oli unhottanut hänen tupaansa.
Samassa tuokiossa talonrenki tuli renkituvasta ulos vanha väkipyssy kädessään. Hän nosti aseen silmälle ja tähtäsi poistuvaa Inkeriä.
— Seis, mies! huusi Svenonius. — Mitä sinä teet?
— Tahdon vaan koettaa, pystyykö noitaan susihaulit, vastasi renki yksikantaan.
— Anna sen kokeen olla! Kuuletko!
— Mutta mitä se tekee, sanoi renki. — Tehomatta se on häneen kuitenkin. Ja parastahan olisi kaikissa tapauksissa häntä vähän kopahuttaa, ennenkun hän tuhoaa meidät kaikki.
Ja toistamiseen oli itsepäinen renki jo tähtäämäisillään, kun muudan paikalle saapunut mies teki mitä Svenonius ei olisi kerinnyt tehdä: temmata ase hänen kädestään.
Se mies oli Aadolf Skytte, joka toiselta haaralta oli saapunut pappilaan.
Hän aavisti mitä oli tapahtunut. Ollen hetkisen kahden vaiheella siitä, rientäisikö hän Inkerin ja Ellin jälestä vai kääntyisikö hän pastorin puoleen, jonka kasvoilla kuvastui mitä hurjin vihanvimma, päätti hän sittenkin jäädä, vaikka hän hyvin oivalsi, että tilaisuus oli tavallista sopimattomampi rukoilla turvattiensa puolesta. Onnettomampaan hetkeen kuin tämä ei sallimus olisi voinut hänen askeleitansa tänne ohjata.
Svenonius iski nuoreen Skytteen synkän silmäyksen. Svenonia rouva, joka nimismiehen vieressä seisoen oli katsellut kohtausta Inkerin kanssa, töytäsi ulos, niiasi syvään ylhäiselle vieraalle ja pyysi monilla turhilla anteeksipyynnöillä häntä astumaan sisään.
Aadolfin jäätyä yksiksensä nimismiehen ja pastorin kanssa, kysyi hengenmies lyhyesti ja tylysti:
— Saatanko olla, armollinen herra, teille joksikin avuksi?
— Minä olen tullut vaatimaan teiltä selitystä aikeistanne niitä kahta naista kohtaan, jotka äsken ajoitte talostanne pois. Minä epäilen, etteivät nuo aikeet ole parasta laatua.
— Armollinen herra, teidän isänne tuntee aikeeni vallan hyvin. Kääntykää hänen puoleensa, hän on antava teille tarpeellisia selityksiä asiasta. Ainoa seikka, jota hän ei tiedä, ja jonka minä aikanaan olen hänelle ilmoittava, on se kummallinen ystävyys, jota te noita-akalle ja hänen tyttärelleen osotatte. Tiedän teidän, armollinen herra, halveksivan vanhan opettajan neuvoa, muuten sanoisin: varokaa sieluanne perkeleeltä! Hän kätkeytyy väliin kauniittenkin kasvojen verhoon. Te olette jo joutumaisillanne paholaisen pauloihin.
— Neuvojanne minä en tarvitse, herra pastori, vaan antakaa sensijaan minulle haluamani selitys! Te vallan hyvin käsitätte etten minä isälleni voi yhtä pontevasti kuin teille puhua asiasta, josta olemme niin eri mieltä. Ja sitäpaitsi pitäisi teidän, eikä kenenkään muun, olla lähin mies selittämään omia aikeitanne.
— Hyvä on, minä selitän; minun aikeeni ja työni eivät ole pimeyden aikeita ja tekoja; ne sietävät päivän valoakin. Sentähden täytän toivomuksenne. Herra on asettanut minut paimeneksi vähäiseen osaan suuresta laumastaan, minun toimeni on pyhä toimi, ja sen suuri edesvastaus saattaisi minut vapisemaan, ellen kunnollisesti uhraisi kaikki ajatukseni ja voimani sen täyttämiseen. Ennenmuinoin monasti halusin saarnata pakanoille evankeliumia, hankkiakseni henkeni ja vereni uhraamisella varmuutta itselleni siitä, etten ollut kelvoton Herran soturiksi. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet, ja minä huomaan, että minä olen täällä yhtä paljon tarpeen kuin kaukosaarten pakanallisessa pimeydessä, sittenkun saatana on ilmestynyt keskellemme julkirohkeasti vietellen Jumalan seurakuntaa. Kauhein synnintulva uhkaa meitä sen kautta, että paholainen, opettamalla taikakeinoja ihmisille, viettelee lukemattomia sieluja puoleensa. Saksassa ja muissa kristityissä maissa ovat hurskaat ruhtinaat, oppineet teoloogit ja koko papisto yhteisesti katsoneet välttämättömäksi ehkäistä tulvaa maallisilla keinoilla, koska hengellisistä keinoista ei mitään apua ole tullut. Omatuntoni käskee minua ahtaassa piirissäni tekemään samoin. Tahdon hävittää Baalin papit ja papittaret laumastani, ennenkun he ehtivät tarttumaa laajemmalle levitellä, kuin se jo on levinnyt. Laki tarjoo sitä varten minulle tukeaan, jota minä en ole hylkäävä. Esi-isämme, jotka olivat meitä hurskaammat ja paremmat, sääsivät että noituus on hengenrikos: velho on teloitettava ja noita-akka poltettava … katso Valtiorikoskaaren ja Vesteroosin Säännöksen v. 1527 kuudetta lukua. Aikeeni te nyt tiedätte, enkä minä niistä luovu, vaikka tiedänkin mitä vaarallisimpaan asiaan ryhtyväni, paljoa vaarallisempaan, kuin mitä saarnaaminen pakanain keskellä on, sillä pakanat voivat ottaa ainoastaan oman vereni, mutta ne, joita nyt Jumalan avulla vainoon, voivat saattaa turmioon kaikki, joita maan päällä enimmän rakastan.
Svenonius oli puhunut tavattoman tyynesti, mutta yhtä kammottavat kuin hänen sanansa oli Aadolfista hänen silmissänsä palava synkkä hehku, joka todisti, ettei mikään, ei järkisyyt, rukoukset eikä uhkaukset voisi järkähyttää hänen vakaumustaan ja aikeitaan.
— Oletteko mielestänne vakuutettu, että Mäntysuon Inkeri on yksi noita peljättäviä ihmisiä? kysyi hän, voimatta voittaa pelkoaan.
— Hänkö? sävähti Svenonius kiivaasti. — Hän on ylimäinen papitar pahuuden templissä … hän on Leviatanin lempimorsian.
— Mitä todistuksia teillä siitä on?
— Mitäkö todistuksia? Te cartesiolaiset! Menkää navettaani, niin saatte todistuksen, joita kaikessa, yksin taivaallisissakin niin suurella innolla haeskelette! Todistuksia! Niin, nähkääs, niitäkin on Herra minulle antanut, sitovia todistuksia, kumoamattomia todistuksia, oikein kouriintuntuvia todistuksia, eikä semmoisia kuin syvien syntyjen ja syiden tutkijat pimentyneistä mielistään punovat.
Ja Svenonius alkoi kadotustuomioita Cartesiukselle ja muille tietoviisaille uhkuvan kertomuksen vasta päätetystä inkvisitsioonimatkastaan ja tällä retkellä tehdyistä havainnoista, eikä unhottanut mainita sitäkään merkkiä, että yksi hänen lehmistään huomattavaa tautia potematta kuoli, sill'aikaa kun hän oli kuulustelua pitämässä Inkerin luona.
Nuori Skytte kävi hämilleen ja olisi luullut papin tätä kaikkia uneksineen, ellei Tappuraisen takausmiehenä olisi ollut saapuvilla oleva nimismies, joka aina, kun häneen vedottiin, nousi tuoliltaan ja tehden syvän kumarruksen armolliselle herralle vakuutti papin sanat tosiksi.
Kuinka selittää nämä ilmaukset? Aadolf ei sitä voinut, semminkään nyt, kun pelko Ellin ja hänen äitinsä tähden ahdisti hänen sydäntään.
— Mutta kuinka on uskottava, sanoi hän, — että nämä poloiset, köyhät ihmisparat olisivat liitossa yliluonnollisten pahuuden voimien kanssa! Mikä houkuttelisi heitä moiseen liittoon? Mitkä edut korvaisivat heille kaikkea sitä sortoa ja vainoa, jolle he antautuvat alttiiksi, sitä inhoa, jolla ihmiset heitä vierovat, heidän pelkoaan ja omientuntojensa kalvausta ja ennen kaikkea, sitä varmaa tietoa, että he ovat sielunsa autuuden menettäneet? Houkuttelevimmat maalliset edut ainoastaan, ylhäisyys, kunnia, rikkaus ja kauneus voisivat korvata tuota kevytmieliselle, turmeltuneelle, tai puutteesta tahi kurjuudesta epätoivoon langenneelle ihmiselle. Ja kuitenkin näemme niiden, joita noituudesta epäillään, olevan köyhiä, ylenkatsotuita, raihnaita…
— Malttakaa, armollinen herra, sanoi Svenonius, — te ette huomaa mikä houkutusvoima pahalla ja kielletyllä itsessänsä on turmeltuneeseen ihmisluontoon, olletikin jos tämä houkutus vielä esiytyy salaperäisyyden verhoon kätkettynä; te ette huomaa, mitenkä viettelevää on salakeinojen kautta vallita luontoa, vaikka tämä valta ei olisikaan muuta, kuin kyky ennustaa vastaisia tapahtumia ja vahingoittaa ihmisiä, ilman että siitä itselle on minkäänlaista hyötyä. Se jo yksin riittää selitykseksi, miksi ihminen vapaasta tahdostaan luopuu Jumalasta ja lupautuu perkeleen omaksi. Mutta tällä on moninaisia ja voimallisia houkutuskeinoja. Hän tuntee lihamme heikkoudet ja käyttää niitä omaksi voitokseen. Sanotte hornan sikiöiden, joita minä tahdon hävittää, kärsivän puutetta, ylenkatsetta, raihnautta. Niin kyllä, semmoinenhan on tavallisesti heidän ulkonainen osansa, mutta asialla on toinenkin puolensa. Ei mikään pakanaruhtinas voi kaikella vallallaan loihtia esiin sellaisia lihallisia nautintoja, kuin he; ei mikään nuori syntinen epikuurolainen antautua semmoiseen liekkumaan, kuin nuo iäkkäät naiset, joiden elinneste on kuihtunut. He matkustavat milloin mielivät pimeyden ruhtinaan pitoihin, he herkuttelevat hänen pöydissään, joissa on ruokia näöltään ja maultaan mitä herkullisimpia, vaikka itse asiassa ovatkin vain huononpäiväisiä; he päihtyvät juomista, joiden makeus sammuttaa lihallisuuden hehkun, he nauttivat kaikiila aistimillaan ja kaikilla hermoillaan hekkumaa, josta hornanhengen ruttoutunut mielikuvitus yksistään voi luoda itselleen käsityksen. Ja mitä heidän kadotettuihin sieluihin tulee, lupaa heille valheen ruhtinas kuoleman jälkeen rauhaa ja jatkuvia nautinnoita hänen valtakunnassaan.
Tähän tapaan keskustelu jatkui jonkun aikaa. Svenonius ei jäänyt vastausta vaille, vaan olipa ehdottomasti voitollakin, niinkauan kun Aadolf väitellessään liikkui puhdasoppisuuden alalla. Papin syyt ja perusteet kumotakseen täytyi hänen siitä siis poiketa ja turvautua voimallisempiin aseihin. Taistelu kävi yhä tuimemmaksi ja katkerammaksi; Aadolf hylkäsi kaiken varovaisuuden, Svenonius kohteliaisuuden vaatimukset, jotka tähän saakka olivat estäneet hänen vihaansa sekä hänen kauhistustaan nuorukaisen vääräoppisten hairahdusten johdosta, kuohumasta yli äärien; mitä enemmän nuori filosoofi yhä rohkeammalla logiikalla saattoi yltiöpäisen jumaluusoppineen ahtaalle, sitä enemmän tämä siirtyi pois vapaan ajatusvaihdon alalta ja alkoi raivostuneesti syytää suustaan, mitä kuohuva sappi ja kiihkeä harmi aikaansaavat. Nimismies tuskitteli, hikoili ja puhki; ovella kuunteli Svenonia rouva, jonka joka jäsen vapisi.
— Oi, Jumalani, huokasi vihdoin Svenonius ja heitäikse tuolille istumaan, — tämä on liikaa … liikaa minulle, joka olen rakastanut tätä nuorukaista niin lämpimästi, minulle, joka hoitelin hänen sieluansa lapsuudessaan, niinkuin puutarhuri hoitaa hentoa liljaa! Hän on myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä pois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen lankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun hänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan totuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi! Sinä olet häväissyt pyhää oppiamme, olet julkeasti levitellyt villitystäsi päivän valoon. Eipä sukuperä, eikä heimouskaan ole pelastava sinua rankaisusta. Isäsi on kiroova sinut, sukusi on varistava sinut niinkuin mädänneen hedelmän pois oksistaan, maanmiehesi ajavat sinut pois maansa ääristä…
— Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen luvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen.
— Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski, kasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, — minä en epäile, ettette tekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne. Syyttäkää minua harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tahi mistä hyvänsä, erottakaa isän sydän pojan sydämestä ja karkottakaa minut kotini kynnykseltä! — Uskon sen olevan teidän vallassanne… Mutta minä vannon … kuuletteko, minä vannon … että jos teidän vaikutuksestanne hiuskarvaakaan kärvennetään noiden turvattomien naisten päästä, joiden puolesta minä tällä kertaa turhaan olen puhunut raivostuneelle sydämellenne, niin minä tällä kädellä saatan teille koston verisen oikeuden.
— Jos henkeni ja vereni uhrataan Herran alttarilla, kiitän minä Häntä, jos vaikka niinkin, että uhriveistä pitelee rakastettu oppilas. Uhkauksenne ja rukouksenne ovat turhat. Heittäkää minut nyt rauhaan ja miettikää itseksenne murha-aikeitanne! Aikani on niukka, ja minulla on suuri työ tekeillä.
Aadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita kertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen ja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:
— Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan mielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että jos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma verenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle. Annan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja viimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä teette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa, itseänne eikä entistä oppilastanne!
Sen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista tultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta Svenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren Skytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän lähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen miehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli mahdoton.
Nyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään miehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan tulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten velvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan, jota ei ymmärtänyt j.n.e.
— Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies hyvänsuontoisesti! — pikkunen tora vaan … nuori herra vaan vähän pikastui… Se ei merkitse mitään … ei yhtään mitään.
Epävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista; huokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.
Mutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen havaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää tuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.
Seuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti saarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista kokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta vaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka raa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni täytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen sanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja lamauttivat.
Saattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden mielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan oli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He istuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin, milloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä leimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava puistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat ainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.
Kun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin eteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa seurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset, oikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat noitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan Jumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä noitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon varrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti sielunpaimenelleen kertomaan.
Koko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat tulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan. Kaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä, kirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein hukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi viikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi järjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella, malttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa poistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina sunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.
Tällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni Skytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden estetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti jokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen tyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut mielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä luopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän pian kammottavalla tavalla heräävä.