Itämeren risteilijä

by Viktor Rydberg

XII.

Kaksi yhtymystä.

Lukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka isältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli kaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken palveluksessa Sjövikissä.

Eipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin nuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän paremmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet kihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän Hannan kanssa.

Rakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen. Pekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin luettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta ajatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi ensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä apurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät vihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa vahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta oli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin hernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan vanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista tehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun virkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta portinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen, kun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä sovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan vaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään erääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin kautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia tapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään kiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen aikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois saranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja asettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala juonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan ruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi miehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä iloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle miehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä pöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan järkeä vailla.

Onnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen ruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin talonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet passarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata herraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän kerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo kaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän hilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli Pekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan nuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella, jankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä jatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he varastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he siitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos kuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä. Ja kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että tämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: "Parempi estää kuin estyä", ja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:

— Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin sanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?

— Ja etköhän sinä nolostuisi, Pekka, jos sanoisin, että sinä olet itserakas houkka, jos luulet, että yksikään tyttö sinusta pitää ja tahtoo sinun kaltaistasi miehekseen?

— Kyllä minä nolostuisin aika lailla, Hanna, sillä olen aina ajatellut keittäjättärellä meillä kotona olevan omat tuumansa, kun hän paraimmat palat panee minun vadilleni.

— Oi, sen tekee hän sinua sääliessään, usko sinä se! Kaiketi arvelee hän niinkuin minäkin, että sinä olet kauhean laiha pojan nassikka.

— Mutta jos hän tahtoo minua lihottaa, niin ei hän sitä sinun hyväksesi tee; olkoon se sinun yhtä luja uskosi, Hanna!

— Ilkeä keittäjätär! — Ettei hän häpeä!… Kuuletko, Pekka, jos sinä oikein vakavin mielin…

— Vakavin mielin, Hanna! Minä en koko elämässäni ole ollut niin vakavalla mielellä kuin nyt.

— Siinä tapauksessa vaadin minä kahdeksan päivää ajatus-aikaa, sillä sopimatonta on hetikohta sanoa: tahdon. Mutta sen sulle sanon, Pekka, että jos annat keittäjättären ruokapaloilla vietellä itseäsi, niin teet minut onnettomaksi. Sietäisi sinunkin hävetä, mokoma herkkusuu!

— Minä en tiedä muusta herkkusuusta kuin sinun, sanoi Pekka, ja suikkasi Hannalle suuta.

— Hyi, niin et sinä saa tehdä, ennenkun olemme lopullisesti sopineet, sanoi Hanna.

— Mutta ennenkun lähden täytyy sinun luvata, että pysyt minulle uskollisena elämässä ja kuolemassa ja että rakastat minua myötä- ja vastoinkäymisessä! Lupaatko?

— Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin kahdeksan päivän perästä.

Ja noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen Hannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta julkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus oli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän avioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain valmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista puoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja tottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona vapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka aavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli nuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi, ja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi selkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman mustasukkaisuutensa taakasta.

Mutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin mitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa semmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden vuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin oli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka tiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen mustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin murjaani vierastaloon.

Toisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski painaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia, jotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan, ettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan; kuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä erille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran, kuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän selkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta eikä toisten palvelijain hymyilystä.

Niinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli Pekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen isäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta. Edelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa kulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon erakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki päivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä peitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa kohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle hän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.

Täten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa kunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis tuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin tapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen toisensa läsnäolosta — ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon muuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä puutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi ennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden mielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.

Eräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla paikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli tulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan väsynyt kuulemasta.

— Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, — tästä lähin rupean isäni neuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän puutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja menen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa. Ukolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään apumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa. Hän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa kotiin, vaan isä ei laskenut…

— Mokomaakin, sanoi Hanna; — ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!

— Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin virkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten tarvitsisi puolestasi hävetä… Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää tarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani, kunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä mielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän minä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa vuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän rahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä vihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan edulliseen hintaan…

— Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku … näetkö ratsumiestä tuolla?
Mennään piiloon!

— Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa tienviereisten kuusien varjoon, — niin ei mies ole kukaan muu, kuin juuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän talossa vieraana.

— Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu, sanoi Hanna. — Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan metsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas herra suostuu asumaan mokomassa paikassa.

— Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja Tukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa minä saisin ratsastaa tuolla hevosella!

— Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.

Vanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja satulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli, varjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä oli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä Tukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja lähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.

Heti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään, kun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:

— Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta tiellä.

— Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. — Mitä jos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!

— Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on ollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.

— Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.

— Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina kääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä siellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä ei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa Sjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.

— Pekka, lausui Hanna nopeasti, — sinä voit tehdä minulle ja hyvälle neidilleni suuren avun…

— Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.

— Hiljaa, kunnes hän menee ohi.

Hanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli reippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun valaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen peittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka Inkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.

Hän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:

— Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!

— Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. — Senkö avun minä voinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?

— Sen … joudu nyt!… Varo vaan, ettei hän näe sinua… Ja ota selvä kaikesta!

— Hm, neiti Maria tahtoo siis tietää, mihin hänen serkkunsa…

— Mene nyt!

— Kai hän sitten on rakastunut ja mustankipeä…

— Se ei kuulu sinuun. Etkös häpeä ajattelemasta sellaista neidistäni.
Mene nyt, kuule!

— Mihinkähän mahtanee nuori herra olla menossa? Minä en käsitä…

— Juuri sentähden tahdonkin, että hankit meille tiedon…

— Täällähän metsässä ei ole muuta mökkiä lähellä, kuin Inkerin, tuon jumalattoman noidan… Ja Jumalan kiitos, että sekin on melko matkan päässä; muuten emme mekään tapaisi täällä toisiamme.

— Sinä siinä vaan puhelet, ja annat tilaisuuden mennä käsistäsi, Pekka. Tahdotko totella minua, vai etkö?… Totta sanoen, Pekka, niin me, minä ja neiti, epäilemmekin että nuori herra menee juuri sinne…

— Inkerin luoko? Oletko hullu?

— Niin juuri, Inkerin luo.

— Mahdotonta.

— Ei ollenkaan mahdotonta. Inkeri on kauhea noita-akka ja hänellä on suuri vaikutusvalta ihmisten sydämiin. Jos lupaat, Pekka, että täytät minun ja samalla Maria neidin toivomuksen, hänen, joka on niin hyvä sinua ja minua kohtaan, niin tahdon suurimmassa salaisuudessa kertoa sinulle jotakin…

— No kerro sitten! Pian! sanoi Pekka uteliaana.

— Ei, mutta ensin täytyy sinun luvata minulle.

— Käske minun ennemmin hypätä järveen, Hanna! Sen minä hätätilassa tekisin sinun tähtesi. Mutta että yksin ja näin myöhällä mennä Inkerin mökille, siihen saat käskeä toista, jonka hengen hukkaa sinä vähemmin pelkäät. Kerro nyt se salaisuus, josta…

— Sinä olet pelkuri, sanoi Hanna suuttuneena.

— Minäkö pelkuri? tokasi Pekka kiivastuneena. — Vielä tänä iltana menen Signildsborgiin ja tappelen kuskin kanssa … niin saat nähdä, etten ole pelkuri!

— Tee niinkuin tahdot, minä vain en ilmoisna ikänä pyydä sinulta enää mitään… Enkä myöskään tule enää tänne sinua kohtaamaan, en milloinkaan. Muista se… Hyvästi!

Hanna kääntyi Pekkaan selin, kohensi huiviansa nykäisemällä sitä pari kertaa ja oli lähtevinään pois.

Se vaikutti tarkotuksen mukaisesti.

— Hanna kulta, ethän ole vihainen minulle? kysyi Pekka kiertäen kätensä hänen vyötärölleen.

— Mitäs minä, vastasi Hanna ja riistäysi irti, — minä en välitä sinusta ollenkaan.

— Älähän mene, puhutaan tarkemmin.

— Minulla ei ole aikaa. Riennän kotiin ja pyydän kuskin toimittamaan neidin asian. Hän sen ilolla tekee.

— Miksipä sinä noin? Enhän koskaan ole kieltäynyt pyyntöäsi täyttämästä? Minä vaan sanoin, että mieluummin hyppäisin järveen … tarkotin kesällä, kun vesi on lämmin, niin että saa yksin tein uida pulikoida.

— No, niin menetkö?

— Menen, jos sinä, Hannaseni, taas tulet hyväksi. Käännyhän nyt ja katso minuun ystävällisillä silmilläsi!… No, kas niin!… Nyt olen valmis lähtemään, mutta ensin pitää sinun sanoa se, minkä lupasit minulle kertoa salaisuutena…

— Niin, tiedätkö, Pekka, sanoi Hanna kuiskaten ja pani kätensä nuorukaisen käsivarrelle, — Maria neiti on kauan ollut kummallinen mieleltään, vaikkeivät muut, paitsi minä, ole sitä havainneet. Ollessaan toisten seurassa näyttää hän hilpeältä ja iloiselta, semminkin kun nuori Aadolf herra on saapuvilla, mutta iltasilla kammarissaan yksin ollessaan … niin voi, minä en saata kertoa, mitenkä surullinen hän silloin on…

— Itkeekö hän, Hanna?

— Ei hän itke, sillä hänen silmänsä ovat niin surulliset, etteivät ne saata itkeä. Hän istuu kalpeana ja vaieten ja sallii minun itseänsä hoidella aivankuin lasta, kun rupean häntä riisumaan. Koetan joskus haihduttaa hänen murheensa iloisilla sanoilla, mutta luulen että hän tuskin kuuleekaan, mitä hänelle sanon. Toissa iltana, kun tulin hänen huoneeseensa, oli hän avannut ikkunan, vaikka ulkona oli kauhean kylmä, ja seisoi tuijottaen pimeään…

— Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.

— Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja kysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui talvipakkasen surmille.

— Mitä hän siihen vastasi?

— Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa päänalaisiin…

— Houruhan hän sitten on…

— Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa ylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat eriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan istahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen sielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle lähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja kysyi:

"Miksi sinä itket, Hanna?"

"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä", vastasin.

"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet silmistäni ja hymyili minulle. "Älä sinä vain ole pahoillasi minun tähteni!" jatkoi hän sitten; "minulla on sydämensuru, mutta se on pian haihtuva".

— Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta,
Pekka…

— Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä ollut suinkaan vähäinen. — Mitä hän sanoi, Hanna?

— Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta sydämestäni…

— Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin rakastaa Pekkaa?

— Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; — minä lausuin: Jumala sen tietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin, mutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen, enkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.

— No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän valehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?

— Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos sinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan leikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä hänet sekä itsesikin onnettomaksi.

— Oi, sanoiko hän niin? lausui Pekka hartaasti. — Voi sitä hyvää neitiä! Taivas häntä siunatkoon! Hän ei sittenkään ole houru; päinvastoin: ei ole maailmassa toista niin viisasta kuin hän. Mutta sano nyt vihdoinkin: mikä on syynä hänen haikeaan suruunsa? Sinä sen kyllä tiedät.

— Oletpa sinä utelias! Eihän se asia sinuun kuulu. Olen puhunut sinulle niin paljo, kuin sinun on lupa tietää. Mene nyt! Illemmalla kohtaamme toisemme taas, ja silloin pitää sinun tarkoin kertoa minulle kaikki, mitä olet nähnyt ja kuullut. Nyt menet Inkerin tuvalle ja kuuntelet ikkunan ulkopuolella; jos silloin kuulet vapaaherran äänen, niin pilkistä tupaan ja koeta tiedustaa, mitä siellä tehdään. Mutta muista lukea rukouksesi, kun lähestyt mökkiä! Se on aivan välttämätöntä, Pekka.

— Sitä sinun ei tarvitse muistuttaa… Mutta, jatkoi Pekka miettiväisesti, — soveltuvatko tuommoiset asiat miehen toimitettaviksi? Eikö se ole urkkimista ja väijymistä, häh?

— Mitäpä sitten?

— Minä en tahdo käydä väijymässä, en tahdo vakoilla muitten ihmisten töitä ja toimia; minun tietääkseni on semmoista aina pidetty häpeällisenä.

— Oletpa sinä tuhma! sanoi Hanna. — Eikö kuningaskin, sotiessaan maansa vihollisia vastaan, valitse rohkeimmat ja kekseliäimmät sotamiehistään, jotka hän lähettää vihollisen leiriin ottamaan selvää vihollisen hankkeista? Niin on ainakin vanha Rolf kertonut…

— Niin, katso, se on eri asia, sillä sodassa panee vakooja henkensä ja verensä alttiiksi isänmaan puolesta; mutta kuunteleminen vanhan eukon tuvan seinämällä on minusta arvotonta.

— Sinä olet niin riitaisa ja kärty! Keksit vaan verukkeita päästäksesi menemästä, sillä sinä hyvin tiedät tämän toimen yhtä vaaralliseksi, kuin vihollisen leiriin hiipiminen on. Kai minun sitte pitänee sanoa sinulle vielä muutakin, mitä en vielä ole sanonut, Mutta jos siitä ainoallekaan ihmiselle sanallakaan hiiskut, niin olet onneton. Katso, Pekka, minä ja Maria neiti epäilemme, että jumalaton Inkeri on lumonnut nuoren Aadolf herran…

— Hoo, huudahti Pekka ihmeissään.

— Muistathan, että Aadolf herra ja Maria neiti silloisessa kauheassa pyryilmassa joku aika sitten ajoivat harhaan ja tulivat Inkerin mökille. Siellä annettiin Aadolf herralle juoma, jonka piti olla lääkettä, vaan mikä ihan varmaan oli lemmenjuoma…

— Vai niin, huudahti Pekka vielä toistamiseen. — Onpa se katala akka! Mutta onko mahdollista, että lemmenjuoma saattaa lumota nuoren miehen niin, että hän rakastuu vanhaan noitaan?

— Sinäpä vasta olet typerä! Inkerillähän on tytär?

— Niin tosiaankin, Elli? Nyt käsitän kaikki…

— Käsittänet siis myös, kuinka tähdellinen asia on? Aadolf herran sielua uhkaa perikato, ja sinä voit häntä auttaa…

— Hyvä on, Hanna kulta, nyt minä lähden. Jää hyvästi! Yksi suukkonen vaan, ennenkuin eroamme!

— Sen saat sitte, kun olet asiasi hyvin toimittanut. Muista rukoilla! Sinua ei kohtaa mikään paha, jos rukoilet. Sinun pitää niinpian kuin voit, rientää Signildsborgiin takasin. Odotan sinua, vaikka minun pitäisi valvoman koko yö. Naputa pieneen ikkunaan, tiedäthän, joka on puutarhan puolella, niin tulen heti aukaisemaan. Puutarhan portti on avoimena.

Nuoret erosivat toisistansa. Pekka lähti metsään astumaan, Hanna palasi Signildsborgiin, iloiten siitä, että oli saanut toimitetuksi sen asian, joka oli hänen neitinsä sydämen arin kohta.

* * * * *

Aina siitä asti, kuin nuori Skytte sattumaltaan oli joutunut Inkerin vieraaksi, kävi hän usein tämän ja Ellin luona. Välttämätöntä oli, että nämä käynnit toimitettiin salaisesti. Minkälaisia epäluuloja olisikaan, jos asia olisi tullut tiettyviin, siitä aiheutunut sekä hänen vanhemmissaan että ympäriseudun asujamissa! Jo yksistään se seikka, että ylhäissukuinen nuorukainen usein kävi tervehtimässä köyhää vaimoa, jolla oli kaunis tytär, olisi pannut kaikki kielittelijät ja panettelijat liikkeelle; mutta kun sen lisäksi tuli, että samainen vaimo parka oli niin halveksittu olento, että siitä saakka kun pastori Svenonius ennen mainitun saarnansa piti, kukaan taikauskoisesta kansasta ei uskaltanut lähestyä hänen asuntoaan, vaan teki ennemmin pitkän kierron — niin oivalsi Aadolf varsin hyvin, ettei panettelijat, joiden pahennusta hän pelkäsi, tyytyisi ainoastaan hänen ja hänen molempien turvattiensa mustaamiseen, vaan että he vielä julkeaisivat ruveta arvailemaan pahentavia ja julkiriettaita asioita. Asioiden näin ollen olisi hän kernaasti lakannut käymästä Ellin luona, joka päivästä päivään kävi hänelle yhä armaammaksi, ellei hän olisi havainnut välttämättömäksi käydä noiden onnettomien luona rohkaistakseen heidän masentuneita mieliään. Nuoren neitosen sieluntila oli kauan aikaa ylen kiihottunut; sen oli saanut aikaan joka päivä ja hetki kalvava kuolemanpelko, joka vihdoin kääntyi koneentapaiseksi tarmoksi ja päättäväisyydeksi. Sill'aikaa kun Inkeri, tämä elämän suruissa ja taisteluissa päivänsä elänyt äiti, tunsi sydämensä vallan murtuneen eikä itse kyennyt mihinkään, hoiti Elli yksin taloudelliset askareet, ruokki lehmän sekä lampaat, kantoi vettä lähteestä, valmisti ruuan ja luki, milloin muilta toimiltansa jouti, jotakin hartauskirjaa äidin kuullen, tahi koki muulla tavalla parhaansa mukaan häntä lohduttaa. Mutta tämä kuumeentapainen tarmokkuus vaati kestääksensä paljo, se kulutti hänen hennon olentonsa elinvoimia; se nähtiin hänen poskistaan, jotka kalpenemistaan kalpenivat, ja kasvoistaan, joilla kuvastui päättäväisyyttä ja kärsimyksiä yhtä rintaa.

Paitsi tulevaisuuden pelkoa, tuota kamalaa varmuutta, että häntä ja hänen tytärtänsä odotti tuskallinen, häpeällinen kuolema, jäyti Inkerin povea toinen yhtä rasittava pelko: tasapaino hänen sielunelämässään tuntui alkavan vähitellen horjua, hänen tajuntansa, jota kauheat ajatukset kauan olivat vaivanneet, alkoi sulautua sekaviksi unennäöiksi. Usein, semminkin hämärän hiipiessä hänen yksinäiseen majaansa, istui hän ummessa silmin liikkumatta tuolissaan ja puheli puoliääneen itsekseen tai niille haamuille, joita hänen mielikuvituksensa loihti ilmi. Väliin olivat unet, joita hän puolivalveillaan näki, lohdullisia ja suloisia, väliin pöyristyttäviä ja kamalia, ja hänen puhelunsa, jota Elli parka hätäyneenä kuunteli tietämättä, oliko se todellisuutta vaiko mielen kuvittelua, muodostui aina sen mukaan. Lääkärit ja erään suunnan fysioloogit olisivat tätä vaimo raukan tilaa, jos se olisi ollut meidän aikoinamme, sanoneet jonkunlaiseksi somnambulismi-kohtaukseksi. Kaiketikin olivat nämä oireet Inkerin kiihottuneen sieluntilan ja vallitsevan kulkutaudin yhteisesti vaikuttamia.

Senkaltaisessa tilassa oli Inkeri sinä iltana, jolloin Pekalla ja Hannalla oli edellä kerrottu yhtymyksensä. Tuli takassa oli melkein sammumaisillaan ja valaisi niukalti huonetta. Elli tuli tuoden sylyyllisen metsästä kokoomiansa risuja, joilla sammuvaa tulta liedellä lisättiin.

— Kuka se on? kysyi Inkeri säikähtäen, kun kuuli oven käyvän.

— Minä se olen, hyvä äiti; Elli minä olen.

— Elli … Sinäkö se olet? Minä kun luulin sinun olevan hyvin kaukana, sanoi äiti huoaten.

— Mitenkä sinä niin saatoit luulla? En minä sinua hylkää, sanoi tyttö laskien risukimpun lattialle, ja mennen Inkerin luo.

Elli säpsähti kun hän kuutamon ja hiiltyneen pesävalkian himmeässä valossa näki äidin silmien olevan kiinni ja hänen kasvojensa kummallisesti muuttuneen. Tyttö parka tiesi, että hänen äitinsä taas oli siinä selittämättömässä tilassa, johonka hän viime aikoina usein, mutta aina yhtä suurella kauhistuksella oli nähnyt hänen joutuvan. Hän silmäili ehdottomasti ympärilleen, etsien apua…

Mutta apua ei ollut mistään saatavissa. Ihmiset vieroivat tuota kovan onnen majaa … yltympärillä oli yksinäistä, pimeää ja hiljaista … tuuli vaan päästeli pitkiä, syviä huokauksiaan metsässä.

— Sinä et siis olekaan poissa, Elli, sanoi vanhus ja tunnusteli kädellään tyttären kasvoja; — ja kuitenkin minusta äsken joku oli kuiskaavinaan: älä pelkää tyttäresi puolesta! Hän on pelastettu… Lapsi parka! Luulin äsken täällä olleen Jumalan enkelin, joka vei sinut kauas, kauas tästä kurjasta maasta … luulin sinun oleskelevan rauhan Eedenissä, jonne ei pahuudella ole pääsyä. Lapsi, lapsi! Miksi et seurannut häntä? Olisit sen kautta päästänyt minun suuresta tuskasta…

— Äiti, älä puhu tuolla tavalla! Minä en hylkää sinua koskaan.

— Elli, sinä et tiedä mitä teet. Päästä minua! Etkö näe että olen sidottuna kamalan kuilun partaalle? Sen on musta mies tehnyt. Ajallansa on hän minut syöksevä alas. Katso, lapseni, verihien pusertaa minusta pelko, minä reuhdon rautojani, ne vaan eivät taitu! Riennä pois ennenkun hän tulee! Muuten syöksee hän sinutkin alas. Riennä pois, lapseni, tee se laupeudesta minua kohtaan!… Hän tulee, hän tulee, haa!

Inkerin ääni ilmaisi syvintä tuskaa, hän kurotti käsiään ovea kohden, niinkuin olisi hän nähnyt tuon peljätyn olennon tulevan, ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavasti.

Tyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta silmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja tyrkkäsi hänet luotaan.

— Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän tyynemmällä mielellä. — Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä julma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun! Päätäni huimaa jo … minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi, minä en näe syväriä … Pian pian!

— Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.

— Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.

— Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että Jumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet uneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.

— Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu vieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!

Elli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria hikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:

— Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena. Ja niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet jälleen palata.

Inkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.

— Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.

— Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!

— Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella, mitenkä kovasti minua pelottaa.

— Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille pelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.

— Niin, Jumala pitää meistä huolen. Tahdotko että luen sinulle "Kristuksen seuraamisesta?" — Tahdotko, äiti? Sinä olet rauhallinen ja tyytyväinen, kun luen sinulle siitä kirjasta. Sitten sytytän kynttilän ja panen risuja takkaan, niin saamme räiskyvän valkian. Kunpa vaan aukasisit silmäsi, niin olisin iloinen, ja meillä voisi olla yhtä hupainen ilta, kuin oli ennen muinoin.

— Hän lähestyy, sopersi Inkeri, ja joka ainoa lihas hänen kasvoissansa jännittyi; — minä näen hänet selvemmin.

— Kenenkä sinä näet? kysyi Elli, käyden uudelleen pelkoihinsa.

— Ratsastajan. Hän tulee yhä lähemmäs.

— Hyvä Jumala! Nyt uneksit taaskin! lausui Elli ja hyrähti itkuun.

— Ei, Elli, nyt en uneksi. Älä itke, lapsi!

— Kenties hän herää, jos sytytän kynttilän ja teen pesään suuren tulen, ajatteli Elli ja riensi tuumaansa toimeenpanemaan.

Risut karahtivat tuotapikaa tuleen; räiskyvästä valkiasta ja kynttilästä levisi juhlallinen valo tupaan.

Elli odotti alakuloisena, millaisen vaikutuksen se tekisi.

Inkeri istui hiljakseen, ikäänkuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen silmänsä pysyivät edelleen kiinni.

— Kuule, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja kumarsihe eteenpäin, niinkuin olisi hän kuulostanut jotakin; — etkö kuule hevosjalkain töminää?

Elli kuulosti, vaan ei voinut erottaa muuta kuin tuulen kuiskaavaa, surullista huminaa metsässä.

— En kuule mitään, sanoi hän, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Inkeri kuulosti uudelleen. Hänen kasvonsa, koko hänen olentonsa kuvasti jännitettyä odotusta. Kamala ilme, joka sitä ennen väreili hänen kasvoillaan, oli kadonnut. Hänen suunsa hymyili, hänen kätensä kohoilivat tuontuostakin, ikäänkuin olisi hänen tehnyt mielensä syleillä rakasta ystävää, mutta hervonneina vaipuivat ne takasin hänen helmaansa.

Täten kului muutama hetki hiljaisuudessa, jota ainoastaan takkavalkian räiskintä häiritsi. Elli näki niin selvään äitinsä kasvoista, että hän oli jotakin näkevinään ja kuulevinaan, niin että tyttö itsekin rupesi uskomaan sitä todeksi.

Mutta hän ei tämän näyn laatua ymmärtänyt. Hän ajatteli peikkoja ja kummituksia, joista oli kuullut puhuttavan; hänen mielikuvituksensa luulotteli hänelle, että jokin senlaatuinen yliluonnollinen olento oli tulossa ja pian ilmestyisi hänen katseittensa eteen… Ja hänen sitä ajatellessaan kävi viiltävän kylmä puistutus hänen luissaan ja hän silmäili vavisten ympärilleen, hakien turvapaikkaa… Mutta muistaessaan, että hän oli yksin avuttoman äidin kanssa yksinäisessä metsämökissä, kaukana ihmisasunnoista, hän kätki kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja odotti tällä tapaa peljättyä silmänräpäystä.

Oliko se tosiaankin totta? Vai oliko se hänen liian kiihottuneen kuvitusvoimansa synnyttämä harhanäky? Hänkin kuuli nyt hevoskavioiden töminää. Se kävi kovemmaksi ja tuli yhä lähemmä. Elli typertyi polvilleen ja oli vähältä mennä tainnoksiin, vaan tointui heti täyteen tuntoonsa, kun äiti kimeän iloisella äänellä huudahti:

— Hän se on … oma poikani … Aarno!

— Mitä sanotkaan? huusi Elli ilmi-iloissaan ja kavahti ylös. Inkerin kasvot paistoivat, hänen ruumiinsa värisi ponnistuksista hänen epätoivoisena pyrkiessään tuolilta ylös.

— Pian, pian! Elli, missä sinä olet? Vie minut ulos! huusi hän.

Mutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin rammanneet.

Hevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka askelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.

— Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään eteensä.

Tahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan jäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni … Inkeri nojasi hänen horjuvaan olkaansa… Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.

Pihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain lierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten taa metsään.

— Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen eteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi kätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.

— Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.

Mutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut ratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.

Elli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta äidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.

Hän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään maassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla lempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Vihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä ja kysyi:

— Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?

Mutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja virkkoi:

— Me näimme Aarnon … hän elää … lähtekäämme heti häntä etsimään!

— Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat juolahtaneet…

— En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa silmin … sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen … sinä huusit minua viemään sinua ulos … tulimme tänne, niin näin ratsumiehen tiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä pojaksesi… Etkö muista?

— Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut… Taivahinen! Jospa vain järkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun viime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani… Älä välitä siitä! Älä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se johtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni vapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua lähellä… Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.

Elli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja antoi äitinsä istuutua siihen.

— Voi, sanoi tyttö, — se ei siis ollut totta … se ei ollut Aarno, niinkuin äsken luulin?

— Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa, niin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.

— Minä näen kuitenkin häntä joka yö unissani ihan sennäköisenä, kuin sinä olet minulle häntä kuvaillut, ja että hän tulee auttamaan meitä.

— Niin minäkin uneksin, Elliseni. Mutta unia kuin lumia. Jumala lähettää niitä meille huojentaakseen unessa sydämiämme, jotka päiväsin huutavat lohdutusta. Huoli pois, Elli! Me kuljemme pian kuolon varjojen maasta; me saamme taas nähdä Aarnon taivaan valossa, jonka Jumalan armo meille valmistaa. Missä kirjasi "Kristuksen seuraamisesta" on? Ota se ja lue siitä minulle hetken aikaa! Sitten laitat iltaista ja käyt levolle.

— Onko sinulla nälkä? Sehän olisi hauskaa! Et ole pitkään aikaan syönyt.

— Kaikki ruoka tuntuu vastenmieliseltä suussani. Minä en voi syödä. Mutta sinun täytyy vahvistaa ruumistasi. Lapsi parka, mitenkä olet kalpea, mitenkä silmäsi ovat syvälle painuneet!

— Ei minusta vaaraa, minä olen mielestäni miltei terveempi ja vahvempi kuin ennen.

Elli otti nyt Tuomas Kempiläisen kirjan, joka kautta vuosisatojen on lohduttanut kristityltä, tunnustivat nämä mitä uskontoa hyvänsä, ja jota vieläkin säilytetään jonkinlaisena sielunaarteena monessa matalaisessa majassa.

Hän istuutui tuolille Inkerin viereen. Vanhus pani kätensä ristiin, taivutti päänsä tyttären olkapäätä vasten ja kuunteli hänen ääntänsä, joka kuolemattomien sanojen liikuttamana ja rohkaisemana kaikui lempeästi ja vilvoittavasti.

Tuossa asennossa istuivat he kauan, kunnes eriskummainen rapina kuului heidän korviinsa. Elli keskeytti lukemisen ja kuunteli. Ulkoa kuului askelia … semmoista aniharvoin tapahtui onnettomain asunnon ympärystöllä, jota taikauskoinen kansa karttoi ja vieroi ikäänkuin pannaan julistettua kirottua alaa.

Mökin asujanten oli mahdoton tulijan suhteen erehtyä. Oli vain yksi ainoa, joka lohdutuksen tuojana tuli heidän luokseen; kaikkien joukossa yksi ainoa hellivä sydän, joka ei kironnut, vaan rakasti ja surkutteli heitä.

— Se on Aadolf, virkahti Elli.

— Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.

Ovi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

— Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen hartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime yhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi ja ojensi nuorukaiselle kätensä.

— Te ette hylkää meitä, sanoi hän. — En voi lausua, mitä sydämeni tuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on sytyttänyt sielujemme yöhön.

— Te näytätte sairaalta, Inkeri … ja vanhenette silminnähtävästi joka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja riutunut, lapsi parka.

— Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin vuodet, sanoi Inkeri. — Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus! Istukaa tähän viereeni ja kertokaa … kertokaa mitä uutta kuuluu! Otsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia … mutta me olemme kauan odottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!

— Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee mieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua tältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä pelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa teitä.

— Mihin pitää minun paeta? — Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle sellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi? Yksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy, viittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin päästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata itseäni poikki tämän huoneeni lattian … mitenkä siis tahdotte, että minun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi minulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua vainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos vaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja pakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja antaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua. Onneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte tehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää hänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!

— Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. — Enkö ole sanonut sinulle, ettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen, sinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.

— Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. — Minä olen tuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä laittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka ovat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin perästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla teitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne muutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan turvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden ennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.

— Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, — joka on suostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt majan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?

— Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna ilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä hyvin… Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo odottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, — ei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä turvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa kiitokset vastaan.

Mutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden ilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön rintaansa vasten.

— Elli, sanoi hän, — mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman onnellisuuteni tähden.

Samassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista, ja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.

— Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.

— Missä? kysyi Aadolf.

— Tuossa… Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf riensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi piileymään sen pimeään helmaan.

Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa, olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää, vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.

Lukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen todelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra Kustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.

Aadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti, herttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä, paluumatkalle Signildsborgiin.

Hän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli virittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien mielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa, jota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka nyt sai hänessä entistä suuremman vallan.

Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet, jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana, jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan. Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan, lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut. Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon langettaa, mestata ja polttaa heidät.

Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty. Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.

Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:

"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni, salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten. Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani, sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.

Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi pojalle:

— Istu tuohon ja kirjoita!

Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:

"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi, ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa. Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä…"

— Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?… Näihin sanoihin laamanni Skytte keskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä poikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja jonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.

— Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.

— Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet lopettanut kirjeeni… Mitenkä oli viimeinen kohta?

— "Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat
Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä"…

— Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, — on sen kirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano ei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle, joka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei asianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa kanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun syytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi näyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat, etenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa rahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen sydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta, ja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta kovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista vaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan antava j.n.e.

Aadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi niinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti Signildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka monivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden ja omisti vähäisen tilanosan.

Rolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet yhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte, huomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että sotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti Aadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli Rolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa ja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti jumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.

Nyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä puhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.

Mutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta mielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja kehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki petti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies hänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille onnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.

Rolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden. Vanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen Skytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan ja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis kertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä nikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita, ratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf hänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen tulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa, varsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita ominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.

Tämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf kieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi rohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä, mutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan pudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista tuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi ainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista olentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.

Mutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko tuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin kaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi heidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden lääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin noituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä sydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he enemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä julmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan syyttömiä.

Aadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti vielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan vapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei tähän toiveeseen ollut luottamista.

— Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; — hän on jo edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen kuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen tahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita tullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota. Heidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan kiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.

— Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, — vaikka se onkin vaarallinen kohta, josta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle alttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran tähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos yksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.

Sovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille, ottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan otettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi Tukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos häntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia vaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan, kunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin lapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.

Matkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti Rolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen nousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa ystävälleen tietoa naisten tulosta.

Kun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä
Signildsborgiin takasin.

Illallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten yksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet levolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa tuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen käynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi Signildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja päivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli Pekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut kamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia Sjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen vakoiluretkestänsä johtuisi.