XIII.
Laamanni Juhana.
Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut, ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.
Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.
Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan himmeätä jäähyväis-hohdetta … himmeätä kuin ilta-auringon valo heijastuessaan kedon liljoihin.
Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.
Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.
Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet. Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee mielihyvää.
Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään. Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin…
Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.
— Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; — mikset mene levolle, sinä joka saat lepoa?…
— Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. — Minähän en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen luokseen!
Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei jaksanut säilyttää.
— No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen sinulle.
Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.
— Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän; — mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa…
— No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?
— Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä oikein suren sitä…
— Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. — Mitä on tapahtunut?
— Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.
— Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä kamarineitsyeen. — Kerro!… Sukkelaan!
— Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna suruisena. — Laamanni saattaisi kuulla meitä… Hän nukkuu nyt niin vähän öillä… Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa… Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa viereishuoneessa…
— Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta, jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.
Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se, riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa, saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.
— Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, — sanoin Pekalle: Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää…
— Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua…
— En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan
Marian tutkivasti katsellessa häntä, — tottahan minä senverran tiedän,
ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis
Pekalle…
— Ja mitä hän teki?
— Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian toimitan sinulle… Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä. Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten…
— Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse katseensa maahan.
— Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa rukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli ikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi pikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta Aadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla oli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon köyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut mitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia kädestä… Mitä siihen sanotte, neiti kulta? … ja herra Aadolf kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä kujertelua kaiketi…
— Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, — en tahdo kuulla enempää!
Hänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka henkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen kasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.
— Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka ei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.
Maria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja hyrähti itkuun.
— Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. — Minäkin olen huolissani
Aadolf herran sielusta, mutta kuitenkin… Hiljaa, taivaan tähden!
Laamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa… Jos hän kuulee mitä
täällä puhutaan…
Kuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä viereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja piti kynttilää kädessään.
Paikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti, esti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi kiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti tulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut unetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän aikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä ja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.
Nyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä tytöiltä:
— Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?… Ja miksi sinä vielä olet täällä näin myöhällä?
Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä seisoi ankaran isäntänsä edessä.
— Armollinen herra, soperti tyttö, — neiti on pahoinvoipa, ja minä…
— Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; — olet ollut yöjuoksulla, niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan yölliseltä retkeltäsi … olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan läpi… Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna lähteä matkaasi.
— Armollinen laamanni… Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi itkuun.
Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa
Mariaan.
— Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän lempeämmällä äänellä.
Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja vastasi arvelematta sedälleen:
— Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta, joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun. Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona…
— Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestään.
— Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.
— Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen viattomuuttansa, lisäsi hän:
— Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.
Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut uhkaavasta myrskystä.
Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren neitosen huuliin.
Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä, johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.
— Puhu, sanoi laamanni, — kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.
— Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät sovellu siveälle neidolle.
'— Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona… Sanoithan sinä niin? kysyi laamanni.
— Niin sanoin.
— Mikä on se syy tahi ne syyt?
— Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä … ja kun epäluuloni saivat siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä, mutta…
— Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.
Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?
— Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan, ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille… Voi, setä, minun on mahdoton jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.
— Haa! virkahti laamanni Skytte; — poikani juttu on siis jo sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!
— Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta kädestä. — Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!
— Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin? Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!
Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.
— Minä käsitän… Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. — Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan, koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja oikeuden kautta minä kostan.
— Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. — Hän on onneton vaan ei syyllinen.
— Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä painui rintaa vastaan. — Hän on pelastettava, kuinka ankarilla keinoilla tahansa. Qua medicamenta non sanant ferrum sanat. Voi minua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän onnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa … hänen ilmeinen kylmyytensä uskontoa kohtaan … hänen monasti ilmennyt epäuskonsa… Kuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut huokailemaan!… Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta ja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!
Laamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti kynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon vaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut haamu oli poistunut hänen huoneestaan.
Sillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli salakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin itsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen menettelyään.
Laamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin aave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin pysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen poikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi. Murheellinen isä silloin huokasi ja mietti: — Miksei hän aina pysynyt tuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!
Vasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.
Perheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien mielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen, vapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja kaihtoi arasti serkkunsa katseita.
Epämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli syynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä ratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:
— Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?
— Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun sitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii nämä seikat hyvin yhdistää.
— Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen kanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. — Minä tahdon, että sinä tänäpänä olet kotona.
Mitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen Aadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti kirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi hänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä ja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin saattamaan se perille.
Rolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään. Aadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli lekkeitä kuntoon matkaa varten.
Mutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen.
Hän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen
nimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat
Signildsborgiin.
Kohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli jäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla häränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat valmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.
Sinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli tutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa… Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava… Aadolfin muistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon sekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä pidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.
Synkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois. Hän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä syvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä kyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että hänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa helmassa.
Sill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä asioista.
Svenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon laadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli Svenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa vastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi, viittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin toivomalle tolalle.
— Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä ilmaisi syvää sisällistä liikutusta; — minä luotan teihin suuresti ja tahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee läheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka meillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut minunkin huonettani.
— Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi häneltä kuulematta.
— Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan, sillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on kauheilla harhateillä…
— Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra…
— Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni Juhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin suhteesta Inkeriin ja Elliin.
— On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, — ja on myöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana selittää!
— Tekö epäilitte?
— Niin epäilin, sanoi Svenonius, — sillä minä olen jo kauan hämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita jumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.
Ja nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren vapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki sitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun Svenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota. Tarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys, mutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten tahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon mukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän asian käsitti.
— Kauhistaa sitä ajatella … se vihloo sydäntäni … ja varmaan on teidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen kertomuksensa; — mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja pilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen villitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia… Vähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli, että hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa kärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui. Minä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta… Ottakoon poikanne sen!
Minä olen onneton isä … ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui papin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen silmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.
Mutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:
— Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen enää saa olla.
— Malttakaa, armollinen herra; — älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän on muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on tehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä kuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina, jommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia kokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä olen sen käsittänyt?
— Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä tuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja vereni päälle?
— Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii palvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän tahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa varma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille viittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen varalta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet ovat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla koettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi itsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden velkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren neidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat nostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he ainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat monet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä arvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky, johon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen kautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti hevosen kulkua … sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän kierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän, voidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin poikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän on sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle tenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan tyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta. Teidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman vaikutuksen alaisena … alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa mikä väärää … houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta syyntakeinen teoistaan.
— Kenties olette oikeassa; — sitä melkein toivoisin, vaikkakin pelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani pelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat pimittyneet.
— Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei enää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa … että ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon katalan, edes saavat sen haihtumaan…
— Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan, lausui laamanni jylhästi. — Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen siittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta. Minä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet kiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!
— Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää niin kovia keinoja. — Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa luotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi päinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla siellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.
— Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. — Oi, jospa olisin kuollut!
— Tahi … ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; — pitäisi ainakin koettaa…
— Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!
— Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy luonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka valmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet voivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa häntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa tapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.
— Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana rohkaistuna tästä toiveesta. — Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne. Minä annan tuossa paikassa käskyn siitä.
— Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti Svenonius. — Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa luikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt, kuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen kasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan erinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?
— Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus tulee ilmi hänen kauttansa.
Laamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että hän käskisi nimismiehen tulla ylös.
Nimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin kanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn parin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet Signildsborgiin.
Nimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla oli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen mielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai matkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta mielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.
Hämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin tuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni aukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.
— Hohoi! huusi nimismies, — kukas matkamies on?
— Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, — mihinkä sinä olet menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!
Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi jotakin itsekseen ja vastasi:
— Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä tänäiltana toimitetuksi… Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti! Ryyppy ei haittaa näin talviteillä…
— Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin ryypätessä pullosta hänen onnekseen. — Molemmat hevot valjaissa! Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!
— Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi tyttö saamatta, vastasi Rolf; — semmoiset tuumat jääkööt vaan pois mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä? Te näytte olevan menossa mökkiin.
— Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni noitaa.
— Vai niin… Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain tekemistä, koska herra nimismies on mukana… No, onnea vaan puuhille! Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan kiinni.
— Ei, sanoi nimismies, — paholaisen emon vuoro on vasta huomenna, jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo Signildsborgissa.
— Hm, vai niin! Jumalan rauha!
Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja palasi vasta seuraavana päivänä kotia.
Sillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli lukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.
Näihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa rauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.
Pelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia voimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan puuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia tavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia odotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.
He havahtuivat ovelle kolkutettaissa.
— Auttajamme on täällä… Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.
— Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.
Elli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän takasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.
— Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.
Inkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.
— Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies, siihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve edes johtunut hänelle mieleen.
Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti huomautti:
— Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.
— Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen silmiänsä, — minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?… No, ettekö te saa suutanne auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.
— Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.
— Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; — me tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut, Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.
— Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.
Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.
— Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja panna kiinni?
— Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. — Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin, kursaukset sikseen! Meidän on kiire.
Nimismies läheni nuora kädessä… Inkeri vetäytyi kauhistuneena taapäin… Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja huudahti tuskissaan:
— Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt… Armahtakaa, hyvä herra!
— Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:
— Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!
— Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä! Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.
— Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. — Onko mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä teen tästä tenästä pikaisen lopun…. Kuuletko sinä, helkkarin noita, jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. — Sinua saanen kiittää siitä, että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua niinkuin härkää keskelle otsaa!
Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.
Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen, mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla, hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin että lattiapalkit ryskivät.
Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan … tytär, joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa ympärillä — nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta; kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä, makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.
Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että tyttö tajuttomana kaatui lattialle.
Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti ylös … mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan sisään.
— Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili. — Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla olemaan… No, se onkin paras mitä tehdä voit… Älä kisko nuorasta, kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa ruveta kaatumaan… Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset ovat oikullisia!
Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.
— Kas niin, sanoi nimismies, — nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta, kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä … vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä pikkunoitaa… Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä matkalle.
Elli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka päästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut, ihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia vangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa ollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.
Kun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet sidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä välissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten miesten välissä.
— Näetkö, sanoi nimismies, — näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja katselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja vakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi … sillä siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.
Tämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin, pää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata selvää ajatusta.
Täten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja petäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli taivaanrannalle noussut.
Kun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän nimismiehelle:
— Pysähtykää vähän?
— Mikä on hätänä?
— Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan sarkaviittansa, — ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin, vaikka hän onkin noita.
Näin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä uudestaan kädestä.
Vaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi rengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen sydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.
Hänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä hyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.
— Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja haihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen mielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja uskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään väräjäviä sanoja sanotuksi.
— Herra, lausui hän, — mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti kuolla?
— Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi vastata, — älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa, ennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki täytyy käydä laillista tietä … tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja niin edespäin… Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni sinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan, jossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien huoneiden alla…
Elli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin suorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:
— Onhan laamanni Aadolf herran isä?
— On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole … no, siihen minulla ei ole mitään tekemistä… Paremmin kostuu kun painaa lankasella… Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo herra? Vai mitenkä sinusta on?
— On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka eteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. — Varmaankin on hän yhtä hyvä kuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.
Ja koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se ankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä muuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa, hän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.
Kulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin nimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä. Pilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden molempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:
— Älä sure, äiti … vaan luottakaamme Jumalaan!
— Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.
— No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja tarttui Elliä käteen. — Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin suojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä… Tule nyt, sinä paholaisen pikku penikka!
— Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata mukana? lausui Elli.
— Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.
— No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. — Älkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni odottaa.
— Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään kiinni tytön vyötäisistä.
— Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian taas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?
— Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?
Nimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä. Sitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen sivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan poikki suurelle herrastalolle päin.
Inkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo äidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen valtaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan elonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä karkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän, veriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään uneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi poikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä varten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa onnellisempaan maahan.
Sill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia vaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin, mutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä, ettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen parastaan, ei sykkinyt loitolla.
Mutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä kiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän mielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi korkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti kajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti jotakin hirmuista tapahtuvaksi.
— Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen, jota katosta riippuva lamppu valaisi; — minä tulen kohta ja noudan sinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin tytär odotti viereisessä huoneessa.
Elli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten, hillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen sivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan. Mutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki olennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin tunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli häntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.
Hän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan, kuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen sanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn, hänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen luodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin puettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille ainoatakaan sanaa.
Samassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen, nimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet sinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja poistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.
Kaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät kasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa olevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi vähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot, katse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän kasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli hänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta. Vavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun eivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.
Laamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen vieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea olento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän inhosikin häntä ja hänen äitiään.
— Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo kuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; — sitä tuskin uskoisi kun hänet näkee.
Hän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti Ellille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat saamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he olivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän säyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä ollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi katumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle, joskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka armotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi osottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin, jotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että tämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi tämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja lempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.
Kun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron ja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa hänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.
— Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, — totta puhumalla vastata niihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?
Elli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan tottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun vähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.
Kysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja pastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä, että lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin, joita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä harvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli joko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta kun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen inkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun yrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti vastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa hämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden koossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti seisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen korviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan … ja hän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä itsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni yhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki tietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän tunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä. Vasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi täyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:
— Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi yksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena kiinnittää puoleesi hänen sydämensä?
— Niin oli, vastasi Elli, — minä pidän hänestä paljon, hyvin paljon.
Ja yksinkertaisuudessaan uskalsi hän taas luoda katseensa laamanniin siinä toivossa, että tämä tunnustus puhuisi hänen puolestaan Aadolfin isän luona.
— Mikä julkeus! Mikä hävyttömyys! mutisi Svenonius.
Nyt seurasi joukko uusia kysymyksiä, joista Elli ei käsittänyt rahtustakaan. Hän kuuli epäselvästi sekaisittain sanat: tenhojuoma, myrkkyä, vastamyrkkyä; hän tajusi epäselvästi, että ääni, joka kumisi hänen korvissaan, kävi terävämmäksi ja yhä uhkaavammaksi; hän oli vähällä nääntyä ja tarttui melkein tiedottomana tuolin selkämykseen, pysyäkseen seisomassa.
Laamanni Juhana oli tähän saakka isällisellä huolella hillinnyt tulisuuttansa; kun Elli itsetietämättään oli tunnustanut kaikki rikokset, joista häntä ja hänen äitiänsä syytettiin, vieläpä muun ohella senkin, että hän oli voittanut nuoren vapaaherran rakkauden Inkerin valmistamalla tenhojuomalla, oli laamanni ensin houkutuksilla, sitten uhkauksilla koettanut saada häntä ilmaisemaan, mistä aineista tenhojuoma oli kokoonpantu, ja millä keinoin sen vaikutukset voitiin tehdä tyhjiksi; mutta kun Elliltä ei kuulunut muuta, kuin tuo koneellinen myöntävä tahi kieltävä vastaus, loppui hänen kärsivällisyytensä; hän kääntyi pastorin puoleen ja lausui:
— Joko on tämä nuori nainen päästänsä vialla, tahi on hän paatuneempi, kuin kukaan niistä konnista, joille tähän asti olen langettanut tuomioita. Pelästystä ei voida sanoa hänen käytöksensä syyksi, sillä minä olen puhunut säyseästi; olen houkutellut ja vielä luvannut, että hän tunnustamalla totuuden voi pelastaa henkensä, kuolemasta.
— Armollinen herra, sanoi Svenonius, — hänen äitinsä on häijy, kavala ja tavattoman terävä-älyinen nainen. Omena ei putoa kauas puusta. Kaiketi on äiti neuvonut hänelle, kuinka hänen tulee käyttäytyä heidän pahoja tekojansa tutkittaessa. Kenties paholainenkin estää häntä kieltänsä liikuttamasta. Meidän ei auta muu, kuin koetella viimeistä keinoa pakottaaksemme totuuden ilmi suusta, josta tähän saakka ainoastaan valheen kiemurtelevia käärmeitä on longerrellut.
Laamanni soittaa kilahutti ja käski ovessa ilmautuneen nimismiehen noutaa kartanonvouti paikalle.
Niinä muutamina hetkinä, ennenkun vouti ehti saapua, laamanni mittaili kiivain askelin lattiata, ja pastori Svenonius piti Ellille puheen, josta hän ei käsittänyt muuta, kuin että pappi tavallisuutensa mukaan oli hyvin suuttunut. Mutta kuultuaan joukossa Jumalan nimeäkin mainittavan, pani tyttö kätensä ristiin.
Heti talonvoudin tultua laamanni aukasi kooltansa vähäisemmän oven, josta mentiin kirjahuoneeseen.
Tässä pimeässä kammiossa, jossa säilytettävänä oli muutama satakunta nidosta lakitieteellisiä ja jumaluusopillisia teoksia, oli keskilattialla pieksinpenkki, sen ajan kaikissa aateliskartanoissa tavattava ja moniaalla ahkeraan käytetty kapine. Kartanonvouti, joka oli pysähtynyt ovensuuhun, pyöritellen karvalakkiansa käsissään, katsoa vilkasi ensin pieksinpenkkiin, sitten Elliin ja ymmärsi heti minkä vuoksi häntä oli kutsuttu.
Nyt kuului vierashuoneesta puhelua. Toisena puhujista oli nimismies, toisena nuori Skytte, joka oli palannut kävelyltään metsässä ja talonväeltä saanut tietää, mitä oli tapahtunut.
— Kuulkaa, sanoi Svenonius laamannille; — ellen erehdy on onneton poikanne viereishuoneessa.
— Minä olen käskenyt Askelinin vartioida ovea ja estää ketään tulemasta sisään, vastasi laamanni Juhana, jonka jälkeen hän kääntyi Ellin puoleen ja lausui:
— Minä olen käskenyt tänne tuon miehen sitä varten, että hän ruoskisi sinua vitsoilla, siksi kunnes näet hyväksi vastata kysymyksiini verukkeitta. Kartanonvouti, vie hänet tuonne kammioon, paljasta hänen selkänsä ja sido hänet penkkiin!
Laamanni oli otaksunut, että tämä uhkaus, kun sitä säesti kidutuskalujen näky, tekisi toivotun vaikutuksen. Mutta kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, tyttönen tajusi ainoastaan tuon hänelle rakkaan äänen, jonka hän kuuli ulkoa; hän kuunteli, ja vaikutus, minkä se häneen teki, ilmausi vienona hymyilynä.
— Hän vastustaa teitä … hän pilkkaa teitä, virkahti Svenonius. — Minä en kärsi nähdä tätä kauemmin. Teidän sydämenne täyttää paheksittava löyhyys, jumalaton suopeus, armollinen laamanni.
Laamanni, joka käden viitteellä oli pidättänyt palvelijaa heti toimeenpanemasta hänen käskyänsä, antoi nyt aivan päinvastaisen merkin. Vasta nyt kun mies kovin kourin tarttui Elliä käsivarteen, kiintyi hänen huomionsa kartanonvoutiin, ja hän puhkesi sanomaan:
— Mitä sinä tahdot minusta? Sinä se olit, julma mies, joka rääkkäsit äitiäni.
— Kyllä saat tietää, mitä minä tahdon, vakuutti kartanonvouti ja tempasi äkisti tytön mukanaan vastaiselle ovelle. Kun pelästynyt tyttö huomasi penkin ja sen vieressä vitsan, ja tunsi miehen karkeiden kourien tarttuvan hänen leninkiinsä, joko päästääkseen sen auki tai repiäksensä sen rikki, havahtui hän puoli-horroksistaan ja päästi kauhistuksen kirkunan. Hän riistäysi sukkelasti irti ja huusi:
— Säästäkää minua! Minä teen kaikki mitä vaan tahdotte… Oi, hyvä
Jumala! Aadolf herra! Auttakaa!
Tämä huuto ei ollut omiansa herättämään laamannissa sääliä.
— Pian! tiuskasi hän kartanon voudille.
Mutta kun tämä toistamiseen kävi kiinni Elliin, niin ovi aukeni ja
Aadolf astui isänsä vihastuneiden katseiden eteen.
Hän oli kuullut Ellin huutavan ja syöksyi nimismiehen kiellosta huolimatta sisään.
— Oi, hän on täällä! huudahti Elli.
Harmin puna otsallaan Aadolf kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:
— Ettekö häpeä, isä, pitelemästä pahoin tätä turvatonta, viatonta lasta?
Laamanni Juhana ei ensiksi kyennyt tähän soimaukseen vastaamaan muulla kuin sanattomalla silmäyksellä, joka ilmaisi hämmästystä ja suuttumusta.
— Kuinka? sanoi hän ponnistetulla levollisuudella, — enkö minä sanonut, ettei kukaan saisi tulla tänne? Kuinka uskallat sinä tehdä vastoin nimenomaista kieltoani?
— Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.
— Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa äänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä iski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:
— Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on ankara tili vielä tehtävänä… Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja puolustan sinua.
Nyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. — Kurja, sinä julkenet osottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön … sinä julkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä … hän häpeää, mutta hän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa … sinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi … sinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan … ehkäpä minunkin. Pois silmistäni!
— Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin käsivarrelle, — hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei ole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii tenhojuoman vaikutuksen alaisena!
— Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä houruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko ruumiissaan. — Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet rautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse häntä poikani näkyvissä!
Niin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin voimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka sanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat ja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli kartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: — Herra kulta, eihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan… Mutta Aadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet takasin.
— Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä seisoi hänen edessään, — älkää alentako itseänne ja poikaanne niin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin näkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan tulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli, että tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki! Päästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että inhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan varmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo ole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka muuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan tekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen pappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi vietellyt teitä siihen.
— Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle syyksi, sanoi Svenonius.
— Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi laamanni. — Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua, kelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan jotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi vangiksi… Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin; silloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui Elliä käteen, — vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta, hurjapää?
— Oi, isäni, säälikää! rukoili Aadolf. — Minä en jätä häntä ennenkun lupaatte, että annatte vihanne levätä siksi, kunnes se ehtii varustaa itsensä lain miekalla. Teidän epäilyksenne…
— Päästä hänet! huusi laamanni, — tahi tartun käsiksi sinuun, niskuri!
— En koskaan!… Oi, katsokaa! Katsokaa tätä poloista lasta! Hän kaatuisi heti paikalla, ellen pitäisi häntä käsilläni kiinni… Katsokaa hänen kuolonkalpeita kasvojaan ja säälikää häntä! Kuinka voitte luulla, että tämä viaton tyttö…
Samassa kuului nopeita askelia vierashuoneesta. Luullen renkien olevan tulossa suuttunut isä riensi ovelle ja paiskasi sen selkoselälleen. Sill'aikaa Aadolf asetti pyörtyneen tytön nojatuoliin ja asettausi itse hänen eteensä, valmiina puolustamaan häntä ja itseänsä viimeiseen asti.
Mutta onneksi oli nimismies Askelin, ennenkun hän meni täyttämään laamannin käskyä, rientänyt naisväen huoneeseen, ilmoittanut vapaaherrattarelle ja Marialle mitä oli tekeillä ja pyytänyt heiltä neuvoa. Pelästynyt vapaaherratar pyysi, että nimismies odottaisi, mitä hänen välityksellään saataisiin aikaan ja riensi sitten Marian seuraamana riitapaikalle. Nämä kaksi naista ne olivat, jotka pelosta kalpeina töytäsivät laamannin aukasemasta ovesta sisään.
Tästä seurasi sanomaton hämminki ja hälinä. Laamannin vihastuksen aikaansaama pelästys ja uhriparan herättämä sääli tukahuttivat Mariassa kaikki muut tunteet. Vapaaherratar, joka rakasti poikaansa kaikella sillä hellyydellä, jota äiti voi osottaa ainoata lastansa kohtaan, itki, rukoili ja lankesi polvilleen miehensä eteen, saadaksensa häntä leppymään. Vapaaherrattareen yhtyi Maria ja Svenoniuskin kehotti laamannia lykkäämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, kunnes asiata oli ehditty tarkemmin ja tyynesti pohtia.
Marian huolenpidosta toipui Elli sillävälin jälleen tuntoonsa. Laamanni huomasi, että hänen, asiain näin ollen, oli pakko luopua yrityksestään saada Elliä pakottamalla ilmaisemaan tuota luultua salaisuutta; ja ettei asiaankuulumattomia henkilöitä suotten sekotettaisi tähän surulliseen perhekohtaukseen, niin hän käski nimismiehen ja kartanonvoudin viedä Elli siihen sivurakennuksen kammioon, missä Inkeriä säilytettiin.
Mutta sovintoa vapaaherrattaren rukoukset ja nuhteet eivät saaneet isän ja pojan välillä syntymään. Aadolf sanoi aikovansa käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noiden kahden naisen pelastamiseksi ja horjumatta pysyä päätöksessään vaatia tiliä sortotöiden alkajalta. Vapaaherrattaren ja Marian läsnäolo vain ja kenties vielä enemmän se väsymys, joka ikämiehen vinhaa vihanpurkausta oli seurannut, pidättivät häntä pojan uhman tähden joutumasta uudellensa raivoon. Tämä selkkaus loppui siihen, että laamanni käski poikansa ennen huomispäivää lähteä talosta pois, ja olla tulematta hänen näkyviinsä, ennenkun hän aikaa myöten itseänsä koeteltuaan ennemmin tahi myöhemmin oli tullut erhetyksensä huomaamaan ja katunut sitä.
— Jos kerran palaat tuhlaajapoikana, katuvaisena ja parantuneena, niin sinut tuhlaajapoikana otetaankin isäsi kotiin. Mutta siihen asti…
Laamanni viittasi Aadolfille, käskien häntä poistumaan, ja vaipui uupuneena nojatuoliinsa.
Aadolf sanoi surullisella äänellä hyvästi ja lähti huoneesta, sekä riensi heti tekemään valmistuksia lähtöänsä varten Signildsborgista.
Vapaaherratar lähti Marian seurassa Aadolfin perästä hänen huoneeseensa, kuullaksensa hänen tuumiansa ja antaaksensa hänelle neuvojansa tulevaisuuden suhteen. Aadolf ilmoitti päättäneensä lähteä Tukholmaan ja siellä setänsä valtakunnan-neuvos Pentin välityksellä hankkivansa itselleen jotakin sopivaa tointa. Vapaaherratar hyväksyi tämän tuuman, koskei poika sen kautta poistunut kauemmaksi kotoa, kuin että hän helposti saattoi olla kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, toimittaa hänelle mitä hän välttämättömästi tarvitsi, vieläpä jolloinkulloin tavata häntä. Sittekun hän hellin sanoin oli ilmaissut huolensa ja pyytänyt, ettei Aadolf syytettyjä varomattomasti puolustamalla antaisi laamannille uutta surun ja mielipahan aihetta ja väestölle syytä kummallisiin ja alentaviin epäluuloihin, lähti hän raskaalla mielellä tekemään valmistuksia Aadolfin poismuuttoa varten.
Maria oli nyt yksin Aadolfin kanssa. Ristiriitaisia tunteita liikkui hänen povessaan. Tuskaa ja häpeätä sekottui tuohon tyydytyksen tunteeseen, jonka synkkä kosto oli herättänyt. Hän oli tuokion ajan valmis heittäymään Aadolfin jalkojen juureen, sälyttämään niskoillensa kaiken syyn siihen onnettomaan tapaukseen, jonka ilmipuhkeamista hän oli jouduttanut ja vetämään päällensä Aadolfin vihan ja ylenkatseen tarpeellisena korvauksena sille välinpitämättömyydelle, jota rakastavainen kaikista vähimmin voi kestää. Seuraavana hetkenä tukautti tämän jo uusi tunne. Hänkin nyt kärsii, niin Maria ajatteli; ehkä on suru lähentävä sydämemme toisiinsa ja hellä ystävyys-suhde tuova lievitystä sorretulle rakkaudelleni. Mutta tämänkin ajatuksen tukautti hänen ylpeytensä. Hän huomasi, että Aadolf halusi olla yksin ja lähti pois, pyydettyänsä Aadolfia myöten saada lähettää kirjeen Tukholmaan isälleen.
Ennen levolle käymistään sai Aadolf puheliaan Hannan kautta, joka auttoi häntä vaatteiden kokoonpanossa, sattumalta tietää erään seikan, jota hän muutoin oli aikonut tiedustaa toisaalta. Hanna kertoi, sen mukaan kuin oli kuullut nimismiehen puhuvan kartanonvoudille, että seuraavana päivänä pantaisiin toimeen yleinen noidan ajo yli koko pitäjän, kuin myös että Inkeri ja Elli mahdollisimman pian passitettaisiin Tukholman linnan vankilaan.
Puoliyön tienoossa heittäytyi Aadolf sänkyynsä ja nukkui lyhyeen ja rauhattomasti. Ennen huomenkoittoa hän jo heräsi pihalta kuuluviin ääniin, ruoskan läjähyksiin ja hevosjalkain töminään. Hän pukeutui ja ehti paraiksi pihalle nähdäkseen vilaukselta kaksi poiskiitävää rekeä. Rengit kertoivat hänelle, että siinä ne nyt noidat tarpeenmukaisesti jalkaraudoilla varustettuina mennä huristivat Tukholmaan linnanvankilaan odottamaan tutkintoaan ja tuomiotaan. Tahtoen saattaa vangit niin pian kuin suinkin pois Signildsborgista, oli laamanni hänen ja Aadolfin välisen jupakan jälkeen istunut kirjoittamaan vankeinhoitohallitukselle ja käskenyt nimismiehen hetikohta lähimmistä kyytivelvollisista talonpoikaistaloista hankkia hevosia ja ajoneuvoja noitien kyyditsemistä varten Tukholmaan.
Tuntia myöhemmin Aadolf lähti Signildsborgista.