XIV.
Tapahtumat kehittyvät.
Olemme maininneet, että herra Kustaa Draken Sjövik-niminen maatila oli ainoastaan parin peninkulman päässä pääkaupungista. Vanloo saattoi niin muodoin vaikeuksitta oleskella vuoroin kummassakin paikassa, miten hankkeensa milloinkin vaativat hänen läsnäoloaan toisessa tai toisessa paikassa.
Hänen komeasti sisustetussa talossaan Norrmalmin torin lähellä vierailivat ehtimiseen sen ajan etevimmät valtiomiehet, ja koska hän seurusteli kaikenkarvaisten miesten kanssa, niin ei kauan viipynyt, ennenkuin valtiollisten ryhmien keskinäinen suhde oli hänellä selvillä.
Että oli olemassa liitto, johtajanaan valtakunnan-neuvos Pentti Skytte ja tarkoituksenaan asettaa kuninkaan setä, herttua Aadolf Juhana valtakunnan holhohallitukseen, sen moni aavisti. Herra Pentin oveluudesta huolimatta ei hänen suhteensa herttuaan ja useampiin herttuan tunnettuihin puoluelaisiin jäänyt vakoilevilta silmiltä aivan huomaamatta, etenkin kun herttua itse ei osannut olla tarpeeksi varova. Mutta todistuksia, joiden nojalla hallitus olisi voinut julkisesti nousta tätä liittoa vastaan, ei ollut nimeksikään, ja herra Pentti, joka heti hoksasi, että häntä vastaan oli herännyt epäluuloja, ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi. Hän pysyi tyynenä virkakumppaniensa epäluuloisesti silmäillessä häneen, ja piti ivansekaisella hymyilyllä neuvospöydässä puheen, jossa hän kehotti pitämään tarkasti herttuan hankkeita silmällä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän moisilla puheilla voinut pettää hallitusta, eikä hävittää niitä epäluuloja, jotka kerran olivat hänen suhteensa heränneet, mutta hän arveli huoleti voivansa tätä ilvepeliä pitää omaksi huvikseen, koska päteviä todistuksia hänen syyllisyydestään puuttui ja epäilijäin oli ollut mahdoton saada täyttä selvyyttä hänen ja hänen puolueensa aikeista.
Saattaakseen tämän vaarallisen miehen vahingontekoon kykenemättömäksi ennenkun valtakunnan säädyt ehtivät kokoontua, hallitus päätti jollakin kunniallisella tekosyyllä toimittaa hänet pois pääkaupungista. Herra Pentti sai eräänä päivänä tietää, että oli aikomuksena nimittää hänet Wismarin oikeusistuimen presidentiksi. Hän riensi kiireimmiten pyytämään itseänsä vapaaksi tästä luottamustoimesta, mutta De la Gardie ojensi hänelle valtakirjan, lausumalla monta imartelevaa sanaa, jonka ohessa hän vakuutti, että tarvittiin niin tarmokas mies kuin valtakunnan-neuvos Skytte oli kaiken sen sekasorron ja epäjärjestyksen poistamiseen, jota mainittuun tuomioistuimeen oli päässyt juurtumaan, ja kehotti samalla Skytteä heti ryhtymään toimeensa.
Mutta herra Penttiä ei ollut niin helppo saada poistumaan. Ensi alussa äkillinen sairaus esti häntä lähtemästä pääkaupungista, ja kun hänen vilkas luonteensa pian kyllästyi valesairaana olemiseen, oli hänellä muita syitä, jotka valitettavasti vaativat häntä jäämään Tukholmaan ja jättämään sekavan Wismarin oikeusistuimen toistaiseksi oman onnensa nojaan.
Että herra Pentti halukkaammin lähtisi matkalle niin hallitus nimitti hänet nyt Ruotsin lähettilääksi Saksaan. Tämähän oli kunniakas virka, ja herra Pentti kiitti, mutta huomautti samalla, että toimi arvoonsa nähden vaati suurempaa palkkaa, kuin määrätty oli. Hän ei tahtonut moiseen tärkeäarvoiseen toimeen ryhtyä, ennenkuin tiesi kaikella ulkonaisella kunnialla voivansa sen täyttää. Hallitus tuota pikaa lisäsi palkkaa ja kehotti toistamiseen herra Penttiä lähtemään. Herra Pentti lupasi, mutta jäi pääkaupunkiin.
Kun vielä muutamia viikkoja kului eikä herra Pentin valmistukset matkaa varten olleet sen pitemmälle edistyneet, kuin että hän hoviräätäliltä oli tilannut lämpimän matkaturkin, niin hallitus tuskaantui viivyttelemiseen, kehotti kolmannen kerran häntä kiiruusti lähtemään ja ilmoitti samalla … aina vaan kiihottaakseen hänen matkailuhaluaan … että hänet muiden toimiensa ohella oli nimitetty Inkerinmaan laamanniksi. Herra Pentti lausui sulimmat kiitokset, lupasi niinpian kuin mahdollista lähteä matkaan ja — jäi pääkaupunkiin.
Kun hallitus vielä muutamia viikkoja odotettuaan neljännen kerran käski hänen lähteä, tiedusteli hän hallitukselta, eikö muka hänen oikeuksiinsa tahi velvollisuuksiinsa lähettiläänä Saksassa kuulunut Ruotsin sopimusten hierominen Lüneburgin, Holsteinin y.m. kanssa, ja pyysi seikkaperäisiä ohjeita siinä suhteessa. Joku aika kului ennenkun hallitus ehti tämän kysymyksen ratkaista ja se uudisti viidennen kerran kehotuksensa.
Mutta nyt valtakunnan-neuvos Pentti ilmoitti, että hän sill'aikaa oli takertunut tärkeään oikeusasiaan, joka välttämättä vaati hänen läsnäoloaan Tukholmassa; puheensa vahvistukseksi jätti hän hallitukselle suuren asiakirjakäärön. Kysymyksessä oli todellakin niin suuria summia, ettei hallitus voinut kieltää häntä lykkäämästä matkaa joksikin aikaa, toivoen että asia, joka ei näyttänyt varsin sekavalta, pian päättyisi. Mutta se toivo petti. Mitä kauemmin juttua jatkui, sitä pahemmin hän siihen sotkeutui; herra Pentti tiesi salata asiakirjoja, välttää kutsuja (aina tietysti pätevillä syillä) ja loppumattomiin valittaa ja moittia tuomioita.
Koska hänen siis kuitenkin täytyi jäädä pääkaupunkiin, katsoi hän olevansa velvoitettu käyttämään aikaa muutamien muiden kysymyksien ratkaisemiseen. Hän esitti valtiolle jos jonkinlaisia vaatimuksia, joihin arveli itsellään olevan oikeutta kuningatar Kristiinan ja kuningas Kaarle Kustaan lahjoitusten johdosta. Vaikka nämä vaatimukset olivatkin laadultaan häpeämättömiä, niin heikko hallitus näki parhaaksi suostua niihin; hän sai omistusoikeuden useihin Munsön ja Adelsön tiluksiin pidennetyksi, hänelle luvattiin uusia tiluksia ja sitäpaitsi hän jollakin tekosyyllä sai 12,000 riksin lahjan valtiorahastosta … kaikki vaan siksi, ettei hänellä oikeudenkäynnin päätyttyä enää olisi aihetta uusiin selkkauksiin ja viivyttelemisiin.
Mutta tuo riivattu käräjäasia ei vaan ottanut päättyäkseen. Valtiopäivät lähenivät nopein askelin ja valtakunnan-neuvos Pentti oli kuin olikin pääkaupungissa.
Pentti Skytten keskustelusta Kustaa Draken kanssa, tämän käydessä hänen luonaan metsästysmajassa, lukija on saanut tietää, että Pentti Skytte oli tullut tuttavaksi Vanloon kanssa. Hollantilaista suurmiestä ympäröi pyhyydenloiste, joka vastustamattomasti veti herra Penttiä hänen luokseen. Miksi olisi rikas ulkomaalainen epäsuotuisaan vuodenaikaan valinnut Ruotsin pääkaupungin olinpaikakseen, ellei joku salainen hanke, epäilemättä valtiollista laatua, olisi tuonut hänet sinne? Kun valtakunnanneuvos antoi esittää itsensä Vanloolle oli hänen ensi tärkotuksena urkkia ilmi tuo salaisuus, joka mahdollisesti voitiin saattaa onnelliseen yhteyteen hänen omien suunnitelmiensa kanssa; mutta seurusteltuaan jonkun aikaa Vanloon kanssa, oli hänen pakko itsellensä tunnustaa, että jos Vanloon olostelulla Tukholmassa todella olikin salainen valtiollinen tarkotusperä, niin hän kumminkin oli siksi tarkka pelaaja, ettei kenenkään, yksin tarkkanäköisimmänkään, ollut kurkistamista hänen kortteihinsa. Näiden kahden herran kesken syntyi kumminkin jonkinlainen tuttavallinen suhde. Ellei herra Pentti tavannutkaan sitä, mitä hän ensin Vanloossa haki, niin keksi hän sen sijaan jotakin, mitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tuolta upealta maailmanmieheltä: laajat tiedot hänen molemmissa lempiaineissaan, filologiassa ja alkemiassa; ja tämä seikka ynnä Vanloon rikkaus ja miellyttävä seurustelutapa ne saattoivat herra Pentinkin liittymään hänen ihailijoittensa lukuun, niin vähän kuin hän muuten olikin taipusa ihailemaan mitään muuta kuin omaa itseään. Vanloolla puolestaan oli syytä suostua herra Pentin miltei tungettelevaan tuttavaksi pyrkimiseen, havaittuansa tämän olevan lähemmässä yhteydessä Kustaa Draken kanssa. Valtakunnan-neuvos Skytten kautta sai Vanloo vähitellen tietää sen, mitä hän halusi Draken luonteesta, taipumuksista ja elintavoista, ja metsästysmajan ostettuaan Vanloo tuli hänen naapurikseen. Näin oli molemmin puolin toivottu lähentymisen mahdollisuus hollantilaisen suurmiehen ja Sjövikin herran välillä syntynyt.
Me tiedämme mitä tästä lähinnä seurasi. Drakessa heräsi jälleen kiihkeä halu suuren salaisviisauden syvien syntyjen tutkimiseen; Agneksen ja Vanloon sydämet yhdisti toisiinsa hienon hieno, muinaisten toiveitten katkenneista säikeistä solmittu side. Agnekseen vaikutti nuoruuden muistojen voima, Vanloota ympäröivän salaperäisyyden viettelys niin suuresti, että hän oli kernas luulemaan Vanloon äkkinäistä ilmaumista yliluonnolliseksi ilmestykseksi. Vanloossa paloi nuoruuden rakkaus vienona, hillittynä liekkinä; hän oli astunut Draken taloon näkymätön seuralainen, Kosto, takanansa; hän oli, silmäistyään Agnekseen, kädenviitteellä käskenyt tämän seuralaisen astua kynnyksen yli; Agnes oli pelastettava ja hänen sortajansa syöstävä hänen omien himojensa valmistamaan hautaan.
Kustaa Drake oli ylen jännittyneessä mielentilassa. Päivät kulutti hän mietiskelemisiin, yöt alkemistisiin tutkimuksiin. Vanloo oli joskus niissä osallisena ja antoi kullakin kerralla niille uuden suunnan, joka saattoi Draken uudesti toivomaan, että hän pian saisi arvoituksen ratkaistuksi ja sen kautta perisi kaiken maailman loiston. Unettomuus, ajatusten ponnistus sekä toivon ja pelon ainainen taistelu riuduttivat häntä ehtimiseen, ja joka ilta seisoi hän yhä kalpeampana uunin edessä ja näki mielikarvaudekseen nesteen rabbiinin pullossa hupenevan, sillä joka pisara, minkä hän siitä sulattimeen kaasi, vaikutti joko hänen suuruuteensa tahi perikatoonsa. Hän oli Vanloon avulla laatinut tutkimuksillensa lavean yleiskaavan, kokeet pantiin tarkalleen muistiin … sillä, oli Vanloo sanonut, — alkemia on salaisuuden yössä kasvava puu, jossa on monta oksaa, vaan yksi ainoa kukka; millä oksalla kukka on, siitä on kysymys; tieteen kädellä hapuilemme oksia, toista toisensa jälkeen, joka hukkayritykseltä varovasti peräytyen runkoon, josta oksat haarautuvat, kunnes viimein tapaamme oikean. — Joka päivä, joka tunti Drake uskoi lähentyvänsä tutkimistensa määrän päätä. Hän malttoi tuskin hetkeksikään vapautua niistä, saadaksensa levosta uusia voimia; kun ylellistä ponnistusta seurasi velttous, niin hän väkevien juomien kautta kiihotti hermojansa uuteen toimintaan. Vaikka hän kyllä tunsikin sielunsa kykyjen tylsyvän, ruumiinsa voimien menehtyvän, niin hän ei tahtonut eikä liioin voinut hillitä itseänsä urallaan. Hän oli pannut kaikki yhdelle kortille ja jatkoi sitä menoa toivossa, ettei hänen kohtalonsa käännekohta olisi kaukana.
Siten kuluivat talvikuukaudet vuonna 1662. Salaisuuksien uuni vaati suuria uhreja; täyttymätön sulatin ei luotiakaan kultaa antanut, vaan nieli sitä enemmän. Muudan alkemisti oli äskettäin tutkiellessaan keksinyt ominaisuuksiltaan kummallisen aineen, josta huhu pian vieri halki Euroopan niiden kaikkien tiettyviin, jotka "tieteiden tiedettä" harjoittivat. Sitä pidettiin tehokkaimpana keinona jalostusnesteen ainesten erottamiseksi epäjaloista metalleista. Mutta tuon merkillisen aineen valmistustapa vaati suuria summia ja oli harvojen tuntema; siitä maksettiin luodilta kaksi luotia kultaa. Vanloo käänsi Draken huomion tähän aineeseen, ja vaikka talvi teki yhteyden ulkomaiden kanssa vaikeaksi, niin sai Drake vähässä ajassa hankituksi sitä jonkunverran itselleen Saksasta. Mutta joitakuita öitä kokeiltua oli jo kaikki kulutettu, eikä muita tuloksia näkynyt, kuin että Sjövikin herran rahavarat olivat huvenneet tyhjiin. Tuo salaperäinen aine on nykyään hyvin tunnettu ja paljon huokeampi kuin silloin: se oli — fosfori.
Edellä on osotettu, ettei Drake himoinnut kultaa sinänsä, vaan kullan tuottamaa valtaa. Ne vallan ja suuruuden unelmat, joiden valtaan hän jo poikana oli antautunut, seurasivat häntä nuorukaisiällä eivätkä hälvenneet vielä sittenkään, kun hän, havahtuessaan lapsellisista haaveistaan, alkoi huomata todellisuutta ja kaikkia hänen unelmainsa toteutumista haittaavia esteitä. Mutta nuo esteet katkeroittivat hänen mielensä, Niiden vihaaminen, jotka ovat sattumalta joutuneet lähemmä sitä päämaalia, mihinkä hän pyrki, niiden ylenkatsominen, jotka seisovat siksi alhaalla, että tuskin voivat tahi rohkenevatkaan tavotella sitä, on luontaista irstailevan kunnianhimoiselle miehelle, joka ei edes itselleenkään koeta todistaa harrastuksiansa oikeiksi siveän tarkotusperän kautta. Drake sulkeutui omaan itseensä; hänen luonnostansa synkkä mielensä kääntyi kiihkolla harrastamaan sitä salaperäistä tiedettä, joka, kun hän sen salaisuuden perille pääsi, yhdellä iskulla asettaisi hänet voiman templin harjalle. Mutta sulkeutunut, hiljainen, mietiskelevä elämä, jota nämä harjoitukset vaativat, oli ennemmin tahi myöhemmin synnyttävä aivan vastakkaisen vaikutuksen sieluun, joka tarvitsi voimakasta ilmanvetoa, ettei se omiin kiihkoihinsa tukahtuisi. Se ei siis ollutkaan, niinkuin hän itse otaksui, yksistään toive helpolla pyydystää uhrattavia alkemian Molokille, joka houkutteli häntä merirosvon veriseen ammattiin ryhtymään, voimakkaammin veti häntä siihen hurjan, riehuvan elantotavan kaipuu. Vastusten runollisuus se vaan tajuamatta liikkui pohjimmalla hänen luonteessaan. Hän nautti elämästänsä ainoastaan silloin, kun hän, sulkeuneena hiljaiseen tornikammioonsa, odotti sulattimen oraakkelivastausta, tahi myös kun hirmumyrsky uhkasi hänelle tuhoa, tahi kun taistelu puukoilla ja iskupiiluilla riehui mies miestä vastaan.
Hänen kuumeinen levottomuutensa yltyi mikäli valtiollisen keikauksen hetki läheni. Hänelle oli tuossa keikauksessa uskottu toimekas tehtävä, eikä se ollut hänelle enää kunniahimon asiana vain, siitä hänen huonot raha-asiansakin toivoivat paljo. Kapinaliitto kypsyi kypsymistään. Ollen etevimpäin liittomiesten kanssa vilkkaassa kirjeenvaihdossa, sai hän harva se päivä tietää toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty, sekä muutoksista, jotka salaliiton toiveissa olivat tapahtuneet.
Mutta jos yrityksen kävisi huonosti? Mitä silloin olisi tehtävä? Sitä varten oli edeltäkäsin joku pelastuskeino katsottava. Ja kaikissa tapauksissa piti hänen ajoissa saada piilotetuksi omaisuutensa viimeiset rikkeet epätoivoisen onnenpelin varalle, ellei hän pian saisi "punaisen leijonan" kiinni…
Ja toiveet sen saamisesta näyttivät hänestä hyvinkin hämäriltä niinä hetkinä, joina hän voipuneena ja epätoivoisena poistui verstaansa uunin luota vahvistaakseen elinvoimiaan viinillä.
Hetkenä sellaisena päätti hän niin pian kuin mahdollista pantata tahi myydä tilansa. Hänen rahavaransa olivat lopussa, hän tarvitsi rahoja kokeittensa jatkamiseen, ja hän tahtoi kunkin tapauksen varalta tehdä omaisuutensa ja tavaransa yhtä helposti siirrettäviksi, kuin hän oli itse. Hän tarjosi Vanloolle Sjövik tilansa ostettavaksi. Tämä suostui tarjoukseen ja kauppa tehtiin sillä välipuheella, että Drake sai määrätyn ajan hallita tilaa ja määrätyillä etuoikeuksilla ostaa sen takasin, jos halusi.
Toisena samanlaisena hetkenä hän päätti kutsua luokseen Ruysin, joka oleskeli Tukholmassa vartoen häneltä käskyjä. Ruys tuli ja hänet velvoitettiin hankkimaan alus ja miehistö merirosvoretkeä varten. Ennen Toukokuuta piti aluksen olla purjevalmiina Tukholman satamassa. Vanha merisissi kuunteli synkännäköisenä käskyä, muttei mitään sanonut vastaan. Kustannusarvio laadittiin nopeasti ja varmasti, josta näkyi, ettei Drake ollut tottumaton sellaisiin laskuihin. Ruys sai osotuksen yritykseen tarvittaviin rahoihin ja poistui.
* * * * *
Eräänä Maaliskuun päivänä, joitakin aikoja sen jälkeen kuin Aadolf Skytte erosi kotoa, palasi Vanloo Kastelholmasta, jossa hänen prikinsä oli talviteloillaan. Kirvesmiehiä ja meriväkeä oli paraikaa työssä, riistämässä talviverhoja aluksen ympäriltä ja laittamassa sitä purjehduskuntoon. Ilma oli jonkun aikaa ollut leuto, meri oli auennut, ja kevät näytti tällä kertaa saapuvan Maaliskuussa.
Kotiin tultuaan Vanloo tapasi Sigurdin. He menivät huoneeseen, sulkivat oven ja heidän välillään virisi seuraava puheenvaihtelo:
— Kapteeni, lausui Sigurd, pannen eräitä, papereita pöydälle, — tässä ovat viimeiset löytömme. Nämä liput sain Friesendorffin palvelijalta, nämä Liljen, ja nämä valtakunnan-neuvos Skytten kamaripalvelijalta … eli oikeimmin: alkuperäiset kirjoituksethan ne tietysti eivät ole, mutta ne veitikat ovat oppineet hyvästi jäljentämään. Millainen on isäntä, sellainen on renki, sanotaan sananlaskussa, ja tässä suhteessa merkitsee se: kunnotonta väkeä kaikki tyyni. Mutta jos saatte selvän harakanvarpaista, niin todistaa se, että olette oppineempi minua, jota minä en ole koskaan epäillytkään. Sanokaa, kapteeni, onko se kreikkaa tahi hepreaa, tahi mitä se on?
— Ei se ole kreikkaa eikä hepreaa, vaan eräänlaista salakirjoitusta, jonka valtakunnan-neuvos Skytte on nerokkaasti ja teräväjärkisesti keksinyt.
— Ja te voitte lukea sitä?
— Tämä paperi se neuvoo, mitenkä sitä on luettava.
— Mutta mitenkä kummalle se on teidän käsiinne joutunut?
— Älä kysy sitä, sanoi Vanloo kolkosti. — Minun asemani on kiero, jatkoi hän ja nousi samassa mittelemään lattiata edestakasin. — Osa, jota täällä näyttelen, on minulle sopimaton. Mutta minun täytyy jatkaa sitä, kunnes murhenäytelmä päättyy.
— Kuinka surkeata! jatkoi hän hetkellisen vaitiolon jälkeen. — Minä olen tiedustellen samonnut tämän yhteiskunnan kukkuloilla, ja mitä olen nähnyt? Pelkkää löyhyyttä, halpuutta ja itsekkyyttä niissä miehissä, jotka seisovat valtiolaivan ruorissa. Sen kautta rohkenee sitten joukko seikkailijoitakin, joukko vielä kunnottomampia uskalikkoja, joilla itsellään ei ole voimaa eikä kansankaan tukea takanaan, tavotella valtaa. Siten voivat aikakautemme yhteiskunnissa muutamat harvat tahraiset, voimattomat kädet leikitellä kaikkein pyhimmillä asioilla: kansojen laeilla, ja ainakin näennäisesti ohjata heidän vaiheitaan. Tykkänään toista olivat muinaiskansojen olot. Kreikan valtiot eivät olleet sen suurempia, kuin että kukin yhteiskunta tunsi olevansa niinkuin yksi ainoa kokonaisuus, kukin yhteiskunnan jäsen kokonaisen yhtenä jotakin merkitsevänä osana. Yksityisen omanarvon tunto voi helpommin sulautua yleiseen isänmaantuntoon, koska valtioasiat olivat joka miehen huomattavina, valtion pyhä etu kaikkien valvottavana. Sellaisissa yhteiskunnissa vain oli ihmisen mahdollista arkielämässään työskennellä siinä jalostavassa vakuutuksessa, että hän on luotu aatteiden valtakunnassa vaikuttamaan. Meidän monarkkiiamme sitä vastoin ovat suunnattomia rakennuksia, erilaisista aineksista julmuudella kokoonpantuja, ainoana määränä pysyä semmoisina, ainoana tarkotuksena vastustaa painolakia. Niiden alemmilla kerroksilla ei ole muuta virkaa, kuin kestää ylempien kerrosten painoa … ei mitään muuta. Yhteiskunta on kokoelma ammattikuntia, joilla kullakin on isänmaansa omassa mestariarkussaan. Ainoastaan vihollisuussuhteessaan toisia valtioita kohtaan tuntee kukin kansa kokonaisuutensa.
Vanloo otti Sigurdin hänelle antamat paperit, katasti ne läpi vilkaisemalla tuontuostakin salakirjoitus-johteeseen, ja jatkoi sitte yksinpuheluaan:
— Hyviä ovat näiden herrain aikeet, sanoi hän. — Ei sovi kieltää, etteivät he olisi varmoja asiastaan. He hierovat kauppaa nahasta, ennenkuin ovat ampuneet karhun. No niin, he tuntevat vastustajainsa heikkouden ja tietävät, että kansa kyllä mukautuu, kun he vain kääriyvät lain vaippaan … ja siihen he kyllä kykenevät. He jakelevat jo tiloja ja arvoja keskenään ja muudan heistä sen lisäksi ehdottaa, että relssitilalliset tehtäisiin maaorjiksi. Hän viittaa naapurivaltakunnan Tanskan ja monien muiden valtojen esimerkkiin, sanoo sen olevan häpeäksi kristillis-monarkkiselle yhteiskunnalle, että sillä on vapaita talonpoikia, ja päättää esityksensä De la Gardien tapaan latinaisella korulauseella; Ungentem pungit, pungentem rusticus tingit.
— Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon ajatuksen ilmaisua, — onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he tosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on … silloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa leikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään, jos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni, antakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin talonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat olevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he eivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain menetellä mielensä mukaan?
Vanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut istualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli viiksiään.
— Kapteeni, jatkoi hän, — me olemme yhdessä taistelleet Englannin republikaanien armeijoissa … me olemme omin silmin nähneet solvaistun kansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen taisteluihin vapautensa puolesta… Te nauratte kapteeni! Ah, te ette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan, jolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen kumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi, mutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta hetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja te juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista… Ja paraimpia ystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette antanut nimen kauniille prikillenne.
— Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. — Sinä, ystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.
— Jos niin on, sanoi Sigurd, — niin syy ei ole minun vaan oppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni…
— Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, — minä olen sinussa kasvattanut itselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan. Muistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä heikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte huutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet eivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä synnyit, eikä liioin kun minä synnyin.
— No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä, kapteeni?
— Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena minä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta, ystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana kunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?
— Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää ole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No niin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan katsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä, mutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa liiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se mikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa otteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell, jotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän merimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii. Todellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten kapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta puhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä välitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä päteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän elämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin joitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle oikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja, että melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää ikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen … mutta kun hän tuota parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen arvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en oikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä tarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut tietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten koettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän on vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.
— Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä kohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme… Ja nyt, ystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne valtakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat lupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.
— Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta omastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt Algernon Sidneyn, joka on Kastelholman luona, ja … mitähän luulette? … minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan ja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: "… Hemmetti, olisikohan se sama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää". Ja kuitenkin on taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!…
Sigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan odotetut vieraansa.
Hupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen, vapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm esiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia väitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran yhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän huvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa määrin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka pakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana Sjövikiin.
Kirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle, että pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen kulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven keskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin etevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen yrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä ollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.
"Mynher Vanloo", niin sanottiin kirjeen lopussa, "huhu kertoo, että te olette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te tiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään kadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte tänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee päättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi".
Perästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen, seisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän riensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa sairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa, mutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.
Vanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla hempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää hengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä viipyviin armaisiin omaisiin.
Lamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui tyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana vaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin elämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on elämän viimeinen nautinto.
Agnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän laskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan kiharoita kyynelillään.
Vanloo kysäsi palvelijalta hiljaa, missä herra Kustaa oli. Hänelle vastattiin, että oli haettu, vaan ei mistään löydetty häntä.
Aavistaen Draken olevan laboratooriossaan, Vanloo lähti huoneesta ja riensi sinne. Onneksi sattui hän ottamaan mukaansa sen avaimen, joka hänellä oli itäisen tornikammion ovea varten, hän riensi kiertoportaita ylös, lyödä kolautti kerran lukittuun oveen ja virkkoi nimensä.
Hän oli arvannut oikein. Ovi avattiin. Drake seisoi työpukuunsa puettuna hänen edessään. Uunissa paloi tuli, ja sulatinkuppi seisoi pesässä. Pöydällä oli retorteista, torvista ja pulloista kokoonpantu laitelma, jonka sisältö höyrysi spriilampun päällä.
— Terve tuloa, sanoi Drake, — minä olen monta päivää odottanut teitä. Teidän läsnäolonne on välttämätön. Tulitte parahiksi nähdäksenne mitenkä tämä kokeeni onnistuu. Sitten teemme…
— Minä kutsun teitä tulemaan tyttärenne kuolinvuoteen luo, keskeytti Vanloo hänet. — Jos tahdotte sanoa hänelle jäähyväiset, niin tehkää se hetkeäkään vitkastelematta.
— Eikö siis ole mitään toivoa? Onko loppu jo niin lähellä? virkahti Drake ja heitti kauhtanan päältänsä, seurataksensa Vanloota, joka heti tiedon tuotuaan lähti laboratooriosta, vartomatta isäntäänsä.
Mutta kun Drake taas huomasi olevansa yksin, seisahtui hän empiväisenä; hänen silmänsä kääntyivät milloin uuniin, milloin oveen. Nyt kuohahti sulattimen sisällys reunojen yli. Drake veti taas kauhtanan ylleen ja riensi ahjon luo.
Kun hän neljännestunnin kuluttua poistui uunin luota ja tuli sairashuoneeseen, oli hänen tyttärensä kuollut.
Hedvig oli kohta Vanloon palattua herännyt horroksistaan, mutta hänen sammuva katseensa ei hakenut muita kuin äitiä, sitte sulki hän silmänsä ikuiseen uneen. Agnes päästi tuskanhuudon, kun hän tunsi, että pienokaisen käsi hänen kädessään alkoi kangistua; hän suuteli suutelemistaan tytön kylmenneitä huulia ja painoi kuumeesta polttavan poskensa hänen poskeansa vasten, ikäänkuin olisi hän sen kautta tahtonut antaa elinlämmön hänelle takasin.
Kotvanen sen jälkeen tuli herra Kustaa huoneeseen. Hän läheni kuolinvuodetta ja lausui:
— Minä huomaan, että olen tullut liian myöhään. Hän on jo muuttanut parempaan elämään.
Ja hän kumartui kuolleen lapsen yli, painalsi suutelon sen huulille ja käänsi synkät kasvonsa vaimoonsa päin, ja lausui hänelle moniaita sanoja, joiden oli tarkotuksena kehottaa nöyrästi altistumaan Jumalan tahdolle.
Hänen katseensa kiintyi sen jälkeen Vanloohon, joka kädet ristissä rinnallaan ja otsa rypyssä katseli häntä.
Draken mielestä oli hänen vieraansa katse ja olento osottavinaan uhkaa. Niissä kuvautui myöskin se ajatus, joka liikkui syvimmällä tämän sielussa.
— Koston ja sinun välilläsi seisovista suojelusvartijoistasi on nyt yksi sinut hyljännyt, — niin ajatteli hän.
* * * * *
Eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Hedvig haudattiin, oli
Drake noussut ratsaille ja lähtenyt ajelulle.
Pilvet peittivät taivaan, satoi ja tuuli. Semmoinen ilma oli hänelle mieluinen. Hän otti hatun päästään ja antoi sateen vapaasti valella hänen päätänsä, kuunteli tuulen vinkunaa metsässä, tähysteli ajelehtivia pilviä ja kannusti hevostaan, ikäänkuin olisi hän halunnut kiitää eteenpäin niiden kanssa kilvan.
Tämänkaltaiset hetket virkistivät hänen sieluansa. Ajatukset, jotka ainaisella kiertokulullaan huimasivat hänen järkeänsä, olivat silloin lepoon tyyntyneinä, toiveet, pelko ja mietiskelyt silloin kauas kaikkosivat, ja hurja iloisuus sai hänessä vallan.
Näin kiiti hän kauan edelleen, kunnes väsähtyvä hevonen, jonka hän oli antanut omin valloin kulkea, hiljensi juoksunsa. Drake oli silloin järven rannalla, vähän matkaa Signildsborgista.
Hän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen viuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista solinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät kallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät järven helmaan.
Hänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli sanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.
— Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä eivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele mylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö laista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä se on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa häntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se näkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen halkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin oikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista taisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka vapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden vaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me olemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme ja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme, ja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se, joksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan sinun…
Siinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen. Hän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni kuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä valoa tuikehti.
Sisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin asukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat. Drake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla äänellä veisasivat:
Valo päivän on sammunut herttainen,
Yön varjoja on joka puolla.
Pian päivistä saapuvi viimeinen,
Kun kaikkien täytyvi kuolla.
Siis aikoinaan talos toimittaos.
Tai kuolemakellosi kaikuu,
Ja tuomiontorvikin raikuu!
Kukin on elämässä ja kuolossakin
Turvassa, kun Herrahan luottaa;
Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin,
Vain rauhaa etsivi suotta.
Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa,
Peljättävi viimeinen hetki,
Kun kuolohon kulkevi retki.
— Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. — Omatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun ihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen teoistaan… Kuolema! Minä en pelkää sitä … ellei se vaan tee loppua elämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa… Kun kaikki toiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole minkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema… Mutta jos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla ratkaistuksi.
Nämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän ohjasi ratsuansa kotia kohden.
Tultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden tultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti käärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.
He seisahtuivat ikäänkuin olisivat pelänneet hevosta ja aikoivat nähtävästi pyörähtää tien viereiseen metsään.
— Menkää huoleti ohi, sanoi Drake; — tie on tarpeeksi leveä.
— Se on herra Kustaa Drake, kuiskasi toinen vaeltajista,
Drake aikoi ratsastaa ohi, vaan kun hän ei saanut tuota tavanmukaista tervehdystä Jumalan rauha, jota matkalaiset käyttivät keskenään ja vastaan tulevia herrasmiehiä kohtaan, seisahtui hän ja kysyi:
— Ketä te olette?
— Me olemme Signildsborgista, vastasi Hannan ääni.
— Haa, sanoi Drake, ja silmäili tarkemmin toisen naisen pukua, — ellen erehdy on minulla se odottamaton ilo, että saan kohdata säätyläisnaisen. Hyvää iltaa, neiti Skytte! Mistä minulle tämä kohtaamisen onni tulee? Ilma ei houkuttele huvimatkoille lähtemään.
— Ja siitä huolimatta olette itsekin ulkona, herra Kustaa Drake, sanoi
Maria neiti, sillä hän se oli.
— Minun kaltaisellani miehellä saattaa olla toimituksia, jotka vaativat lähtemään, olkoon ilma millainen tahansa. Mutta puhuakseni totta: tänä iltana lähdin vaan huvin vuoksi ajelemaan. Minä pidän tämänlaisesta säästä.
— No niin, olisiko teistä kummaa, jos minulla on sama mielipide kuin teillä?
— Tottapa minä sen paraiten tiedän, joka saan siitä kovat kokea, tuumaili Hanna.
— Totta tosiaan, tuopa oli aivan odottamatonta. Nuori nainen rakastaa tavallisesti rauhaa, auringonpaistetta, kukkia … ja ties mitä kaikkia? Mutta myrskyä ja sadetta ja pimeää, neiti hyvä… Kenties sopivat mielemme monessa muussakin suhteessa, jos joskus tulemme tilaisuuteen lähempään tunteittemme vaihtoon.
— Ainakin kadehdin huvianne, kun saatte tehdä huvimatkanne hevosen selässä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin teidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla.
— Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos kuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki olen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä taivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla. Sulkeudun suosioonne ja sanon teille hyvää yötä!
Drake kumarsihe satulassa ja jatkoi matkaansa.
— Miksen ole vapaa! ajatteli hän, ja ravisti olkapäitänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut karistaa painavan ikeen niiden päältä; — onneni ja kohtaloni liittyisi muutoin tämän neidon onneen, hänen, jonka muoto kauan on ollut keskuksena siinä tulevaisuuden kuvassa, johon suuruus, valta ja rikkaus muodostavat kehyksen. Hän on kaunis, tulinen ja rohkea; hän ei kammoisi nähdä veripisaraa, ei säikkyisi hirmumyrskyä; hän seuraisi rakastamaansa miestä valtaistuimelle tahi mestauspölkylle; hän on yhtä sopiva olemaan merirosvon kuin kuninkaan morsiamena. Ja jos hän olisi puolisoni, niin tietäisin varmaan saavani korjata hänen isänsä valtiollisten pyrintöjen hedelmät.
— Mutta miksei hän tulisi omakseni? Meidän, minun ja Agneksen välisen liittomme vakuuden on sallimus ottanut pois. Meidät sitoo toisiimme ainoastaan laki, ja eiköpä tuotakin sidettä voitane katkaista?
Semmoisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, kun hän palasi kotia Sjövikiin. Ajaessaan portista sisään, kuuli hän portinvartijavanhuksen vanhuuttaan vapisevalla äänellä kammarissaan veisaavan:
Siis aikoinaan talos toimittaos,
Tai kuolemakellosi kaikuu,
Ja tuomion torvikin raikuu!
Se oli sama virsi, jonka Drake äskenkin oli kuullut. Hän säpsähti ja jupisi:
— Olisiko se onneton enne?… Pyh! Taikauskoa!
* * * * *
Seuraavana päivänä Hedvigin kuoleman jälkeen Vanloo kirjoitti Sigurdille, että hän jonkun aikaa tulisi oleskelemaan metsästysmajassaan Sjövikin läheisyydessä ja käski hänen tulla sinne, niinpian kun hänellä olisi jotakin tärkeämpää ilmoitettavana, jota ei sopinut kirjallisesti saattaa tietoon.
Vanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi lohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen luonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän seurusteluaan.
Eipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi Draken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön mennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan, mutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen liittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen voimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli ruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona Signildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.
Vierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli sattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle, että hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.
Mutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen heräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen toivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän huomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä kuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien arveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda esiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.
Nuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota Drake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.
Tässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset varomattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi jotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän ei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista erinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä tarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon synkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin hänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia tahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.
Sanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut hänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty. Hän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä naisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.
Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin, väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.
— Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, — sinä et ole onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni, kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä. Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani sinuun on sälyttänyt päälleni…
— Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin … sillä hänen koski kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. — Kustaa! Olkoon jo kylliksi; sinä kadut … ja mitä on ollut, se on unhotettu!
— Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen sanojansa voitaisiin käsittää väärin, — anna minun puhua puhuttavani!
— Ei, ei, lausui Agnes, — nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta, että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi! sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut alakuloiseksi, — minä olen ollut sinulle taakaksi, — oi, anna minulle anteeksi se!
Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja peljästyi miehensä katsetta.
— Malta, sanoi Drake, — minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt, niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.
Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin lattialla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.
— Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä äänellä, — voimmehan sitten erota … koska onnesi vaatii sitä … mutta millä tavalla?
— Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti. — Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä itsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät mukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin sitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on tahdostamme yhtä riippumaton… Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat välttämättömäksi…
— Suostun, keskeytti hänet Agnes, — mutta vastaa kysymykseeni, millä tavalla se on tapahtuva?
— Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla … minä annan sinulle takasin myötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää turvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa … ja sinä valitset asuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka luonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella suvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa entuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi syntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on paljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen piiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita…
Agneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.
— Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä tuota ehdottamaasi keinoa?
— Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen johtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se on yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme pitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada järkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se väkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka kansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä, että hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat, että pakko on rakkauden myrkky…
— Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, — sinä vaadit että minun tulee lähteä pois talostasi…
— Muuta ehtoa ei ole…
— Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, — avionrikkojana tulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka mullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle kallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et kuitenkaan riistä.
— Malta mielesi, sanoi Drake. — Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään.
Tiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun.
Sinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on
tapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.
— Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, — se ei tule tapahtumaan! Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.
— Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan … sen nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!… Ja muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi Drake. — Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua saapuu tieto, että olet kuollut… Agnes, minä pyydän sinun ja minun vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!
Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana päivänä.
Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.
Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.
Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.
Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.
Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi, sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.
Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen vaikutukselle herkkä.
— Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, — kun sinä lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen, jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten, välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus, jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää? Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen turpeille…
Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen…
Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.
Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.