XIX.
Loppu.
On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.
Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon
Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.
Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.
Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan, uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa, ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä sylissään … ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa: roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut, elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät … kunnes hän vihdoin herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.
Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.
— Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi ystävälleen.
— Oi, sinäkö se olet, Eerikki?… Minä olen nähnyt kauheita unia … ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen? Mitä on tapahtunut?
— Sinä olet hyvissä käsissä … ihmisten parissa, jotka toivovat onneasi.
— Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään. Ja silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: — Kuule, mitä minä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi … sinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa jotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on tapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun alussa, minut vietiin maihin ja … ei, muistini on sekaisin, mutta kesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen oikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta … vai miksi katselet minua niin kummallisesti?
— Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua.
Vai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?
— Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.
Samassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.
— Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.
— Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan tuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa ilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja ehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset tässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.
— Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, — että te vielä heräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte kestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on tapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin pian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun talossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi tämän talon asukkailta … ja heti kun tulette entisiin voimiinne, matkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden seurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön, missä teitä varten on avoinna kunniakas työala, — ala, joka soveltuu teidän luonteellenne… Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme, on teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella…
— Ei, sanoi Aadolf, — minä en kaipaa virvoketta … minulla on paljon kysyttävää teiltä.
— Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo ja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf sai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia voimiaan.
Paluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake oli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei tiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta edellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan toisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja oli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten kohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake välinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä pysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd vastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että kaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka näytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher Vanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin Algernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää kysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.
Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen, ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.
Näiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte oli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi Vanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän jättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista kuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta, olivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat joutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi: Ruotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin nähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille mahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa heidät kunnialliselle tulevaisuudelle.
Me palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon välille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja Aadolfin oleskelua Scyllassa.
— Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, — mutta mitä te minusta ajattelette … mitä minun on ajateltava itsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta. Näettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle … minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain tekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.
— Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, — joka tässä jakaa oikeutta, on siitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän sieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä kannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii langettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt jalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen julmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin mikään muu maan päällä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.
Eerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin silmin.
— Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.
— Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, — mutta minut on vallannut aavistus…
— Joka ei petäkään… Ei! Mutta ole huoleti … malta mielesi! Sinua kohtaa odottamaton ilo.
Ovi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.
— Äitini ja sisareni, sanoi hän.
Aadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä. Mutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi riemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
— Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen … Elli! Ja tässä on äitini … ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa, vaan olemme aina yhdessä.
Lukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän kertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa vihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa koossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen koetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita herättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin syliin ja huudahti: — Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!
* * * * *
Kolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney, vastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla. Laskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli pullisteli purjeita.
Algernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili etäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä peittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen huokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa kohti.
Mutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti kapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.
Tuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja
Aadolf Skytte.
Vanloo oli noutanut Agnes-rouvan hänen turvapaikastaan Seelannista.
Huhuja niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet hänen lähdettyään surullisesta kodistaan, ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja Vanloo oli päättänyt, ettei hänen pitänyt saada niitä tietää, ennenkuin uusi onni oli ehtinyt versoa Agnekselle hänen veljellisen rakkautensa vaalimana.
Surulliset muistot eivät voi katkaista siteitä isänmaan ja sen rannoilta pakosta poistuvien lasten väliltä … sitä ne eivät voi, vaikka niihin yhtyisi toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta vieraassa maassa. Sen tunsivat he kaikki, jotka nyt olivat kerääntyneet Vanloon ympärille; mutta he rakastivat toisiaan ja se oli heille lohdutuksena, ja eron haikeus tuntui vain vienoisena suruna herttaisesti sulautuvan heidän onnellisuutensa tunnelmaan.
* * * * *
Huhu että Drake oli otettu kiinni merirosvona ja jätetty Ruotsin viranomaisten rangaistavaksi levisi tulen nopeudella halki pääkaupungin. Vanloo oli leskikuningattarelle sekä kreivi Brahelle ja kreivi De la Gardielle näyttänyt sen kirjoituksen, jossa Hollannin hallitus pyysi Draken luovuttamista, ja jättänyt heidän päätettäväkseen, halusivatko he luovuttaa hänet vai sovelluttaa häneen oman maansa lakeja. Suostuttiin jälkimmäiseen ehtoon, se kun oli vähemmin häpeällinen, silla Drake oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua, ja sitäpaitsi hän oli sukulaisuussuhteissa useiden arvokkaiden perheiden kanssa ja tuntui kuin häpeä, jonka hän oli saattanut nimelleen, myös jossakin määrin olisi langennut koko aateliston niskoille. Senvuoksi päätettiin pikaisella tutkimuksella ja tuomiolla tehdä loppu häväistyksestä ja saattaa pahat kielet niin pian kuin suinkin vaikenemaan.
Kukaan ei ollut innokkaampi puolustamaan pikaista menettelyä kuin valtaneuvos Skytte. Tosin hänen ei tarvinnut suuresti pelätä valtiollisen asemansa puolesta, vaikka tutkimus, niinkuin hän arveli, ulotettaisiin myös Draken valtiopetoksellisiin hankkeisiin valtakunnan neuvostoa vastaan ja vaikka vangittu viime hetkessä ilmaisisi salaliittosuunnitelman ja rikostoverinsa, sillä Draken väitteisiin ei asiain tällä kannalla ollen voitaisi suurta huomiota panna, ja kaikki, mikä olisi voinut todistaa syytöksen päteväksi, oli raivattu pois. Mutta suureksi mielihyväkseen Pentti-herra huomasi useimpien olevan sitä mieltä, että vain merirosvous tulisi ottaa tutkinnan alaiseksi ja jättää asian valtiollinen puoli syrjään, osaksi sen tähden, että tutkimus saataisiin supistetuksi, ja myöskin, ettei vedettäisi julkisuuteen ja yleiseksi puheenaiheeksi asiaa, joka jo kerran oli päätetty verhota salaperäisyyden huntuun.
Pentti-herra ei kuitenkaan pitänyt tarpeettomana asettua salaisesti vangin kanssa yhteyteen ja uskotella tälle, että hänen mahtavat ystävänsä, luottaen varmasti hänen vaitioloonsa, tekisivät kaiken voitavansa hänen pelastamisekseen. Kun Pentti-herra toiselta puolen koki tällä keinoin tukkia Drakelta suun, vaati hän, kuten mainittiin, toiselta puolen rikoksentekijän kohtalon pikaista ratkaisemista.
Itse asiassa tutkintaa ei tarvinnutkaan pitkälle venyttää. Asia oli selvä, eikä Drake verukkeilla koettanut tuomiota välttää. Hän tunnusti suoraan, että hän monena kesänä oli harjoittanut merirosvousta, kuin myös, että hän parast'aikaa oli ollut samanlaisella matkalla ja oli juuri ryöstänyt hollantilaisen kauppalaivan putipuhtaaksi, kun Vanloo hänet saavutti ja voitti. Sanalla sanoen: hän tunnusti kaikki pääkohdissa, mutta kieltäytyi vastaamasta kaikkiin sivuasioita koskeviin kysymyksiin, väittäen moisia kysymyksiä tarpeettomiksi. Luultiin, että hän kehoittamattakin jollakin tavoin tahtoisi selittää vallankaappausyritystä, mutta siihenkin nähden hän pysyi aivan vaiti. Hänen käytöksensä oli koko tutkinnan ajan levollinen, äänensä kylmä, joskus ivallinen. Hän oli selvittänyt välinsä kohtalonsa kanssa; toive, jolla Pentti-herra tahtoi pettää häntä, ei ottanut juurtuakseen hänen sieluunsa. Enemmän ylpeydestä kuin kunniantunnosta ei Drake sanallakaan kosketellut yhteyttänsä muitten salaliittolaisten kanssa.
Ennenkuin hän Sigurdin puheesta oli tullut siihen harhaluuloon, että Aadolf Skytte oli kaatunut, oli hän tämän osallisuuden nojassa vähin vielä toivonut, että Skytte-suvun sekä sen heimolaisten ja ystävien vaikutuksen kautta voisi hänelle koitua pelastus. Mutta kun tämäkin toivo oli rauennut, ei hän tutkinnankaan aikana päästänyt Aadolf Skytten nimeä huuliltaan.
Kuolemantuomio julistettiin, ja se määräsi hänet ammuttavaksi. Drake vastaanotti tuomion aivan välinpitämättömänä. Pappi, joka lähetettiin valmistamaan vankia kuolemaan, sai palata tyhjin toimin.
Varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kuolemantuomio langetettiin, ja Vanloon vielä ollessa pääkaupungissa, vietiin Drake linnanpihalle rangaistusta kärsimään. Plutoona muskettisotureita oli sijoitettu vankien aitauksen sisään, linnanportit oli lukittu ja vain muutamia harvoja todistajia oli saapuvilla. Drake astui tyynesti määrätylle paikalleen vähäisen matkan päähän miehistä, riisui takkinsa, paljasti rintansa ja vastaanotti tyynesti surmanluodit.
* * * * *
Ennenkuin lopetamme tämän kertomuksen, lienee syytä muutamalla sanalla tehdä selkoa kertomuksen muiden päähenkilöiden elämänvaiheista.
Kunnia sille kelle kunnia kuuluu! Alamme siis valtaneuvos Pentistä. Hänen tutkimuksensa stoalaisen filosofian alalla eivät ainakaan käytännöllisesti katsoen tuottaneet minkäänmoisia hedelmiä. Hänen rauhaton henkensä johti hänet uusiin salahankkeisiin, herttua Aadolf Juhana keskipisteenä, ja niiden lopullisena seurauksena oli, että hänet erotettiin valtaneuvostosta. Hän hylkäsi silloin kiittämättömän isänmaansa ja samoili ympäri Eurooppaa. Hänen myöhemmät elämänvaiheensa olivat hyvin kirjavat. Hän esiintyi jonkin aikaa Pariisissa ja ilmoitti Ludvig XIV:lle ja ministeri Colbertille, että hänellä oli tiedossaan suuria valtiosalaisuuksia, jotka hän tarjoutui ilmaisemaan, toivoen nähtävästi siitä kultakolikoita korvaukseksi, sillä hänellä sattui olemaan rahapula. Mutta huomatessaan, että häntä epäiltiin, hän poistui Ranskan pääkaupungista ja lähti Brandenburgin vaaliruhtinaan luo. Täällä häntä jonkin aikaa onnisti paremmin. Hän esitti vaaliruhtinaalle, että koottaisiin kaikki Euroopan ajattelijat, nerot ja oppineet yhteen. He muodostaisivat erityisen yhteiskunnan, jossa he vaaliruhtinaan suojeluksen alaisina ja täydellistä omantunnon vapautta nauttien asuisivat ja työskentelisivät yhdessä. Yhteiskunnan nimi olisi Sophopolis eli viisaiden kaupunki ja Pentti-herra luonnollisesti tämän kaupungin pormestari. Esitys miellytti ruhtinasta, Pentti-herralle maksettiin melkoinen summa esityksen toteuttamiseksi, ja piirustus uuden akatemian sinettiä varten oli jo valmiina; mutta pahaksi onneksi ei yksikään Pentti-herran mainitsemista neroista noudattanut vaaliruhtinaan kutsua, ja tiedot, jotka Pentti-herrasta saapuivat vaaliruhtinaan kuuluville Ruotsista, olivat siksi vähän suotuisia, että tämä vihdoin vetäytyi hänestä kokonaan erilleen. Kun tämäkin tuuma raukesi, lähti Pentti-herra tulista kyytiä ajamaan kaupungista kaupunkiin saavuttaakseen herttua Aadolf Juhanan, joka samaten oli matkoilla, mutta huolellisesti vältteli kohtaamasta kukistunutta liittolaistaan. Saatuaan tästäkin ajosta kylläkseen toimitteli Pentti-herra milloin mitäkin: hän kirjoitteli valitusvirsiä nuorelle kuninkaalle ja vaati hyvitystä solvauksesta, jonka valtakunnan holhojat olivat häneen kohdistaneet, hän puuhaili kullantekijänä ja oppineiden kirjain kirjoittajana ja lienee muun muassa, niinkuin huhu kertoo, matkustellut ympäri pitämässä kansankokouksia, joissa hänen sanotaan saarnanneen ateismia. Vihdoin hän palasi Ruotsiin, mutta siellä hänen täytyi tarkoin pysyä erillään kaikista valtiollisista vaikutustoimista. Hän kuoli v. 1683, ja kuvaavana miehen luonteelle kerrottakoon, että palvelijat luulivat hänen kuolemaansakin teeskentelyksi, kunnes alkoivat tuntea ruumiin hajua.
Pentti-herran kauniin tyttären, Maria-neidin, myöhemmistä vaiheista ei meillä ikävä kyllä ole mitään suurenmoista kerrottavaa. Muutamia vuosia tässä mainittujen tapausten jälkeen hän rupesi luvattomiin suhteisiin kreivi Banérin kanssa, tämän vaimon vielä eläessä. Mainittu suhde herätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että Banér karkoitettiin hovista. Kun hänen onneton vaimonsa kohta senjälkeen oli kuollut suruun, tuli Maria Skyttestä tosin kreivitär Banér, ja aikakauden löyhä moraali salli hänen pian kreivittärenä palata hoviinkin; siellä hän ulkonaisesti esiintyi kylläkin loistavasti … mutta onnellinen Maria ei koskaan ollut: hänen muistonsa sekä hänen kovaluontoisen miehensä huonosti salattu ylenkatse katkeroittivat osaltaan nekin hänen elämäänsä ja virittivät hänessä haudankaipuun keskellä loistavaa hovielämää.
Noitavainot raivosivat Ruotsissa vuosimääriä, ja pastori Svenonius oli edelleenkin niissä johtomiehenä, kunnes lääkäri Urban Hjärne ja jotkut muut terveen järjen miehet saivat uskonvimman hillityksi. Svenonius oli kaikkein viimeisimpiä, joka tuli vakuutetuksi erehdyksestään; uppiniskaisesti hän kielsi kauan aikaa sen ajatuksen mahdollisuuden, että hän miekalla ja roviolla oli vainonnut ja surmannut niin monta viatonta; mutta kun sama ajatus yhä yltyvällä voimalla alkoi vaivata hänen omaatuntoaan, petti hänen heikko ymmärryksensä: hän tuli mielipuoleksi ja päätti päivänsä hulluinhuoneessa.
Hänen ystävänsä, nimismies Askelin, vapautettiin ilman muuta vanhan Kaarinan häntä vastaan tähtäämästä kanteesta, ja hän eli monta vuotta uutterana kruununpalvelijana.
Jo aikoja ennen kuin Urban Hjärnen onnistui käännyttää vallanpitäjät ja saattaa heidät lakkauttamaan noitavainot, olivat laamanni Juhanan periaatteet noituuden suhteen alkaneet horjua. Niissä noitakäräjissä, jotka hänen oli täytynyt toimittaa, aukenivat hänen silmänsä yhä enemmän näkemään asian todellisen laidan. Se vaikutti tietysti myöskin hänen mielipiteeseensä pojan menettelytavasta. Niin pian kuin Eerikki, joka usein kävi laamannin luona ja oli saavuttanut hänen luottamuksensa, huomasi tämän muutoksen, antoi hän vanhan herran nähtäväksi kaksi kirjettä, jotka oli Aadolfilta saanut hänen lähdettyään isänmaastaan. Näitten kirjeiden sekä Eerikin suusanallisten kertomusten kautta laamanni sai tietää, että naiset, joiden vuoksi Aadolf oli rikkonut välinsä isän kanssa, olivat arvossapidetyn hollantilaisen Vanloon äiti ja sisar, että Aadolf eli onnellisessa avioliitossa Ellin kanssa, että hän Vanloon rinnalla oli saavuttanut kunniakkaan aseman uudessa isänmaassaan ja että hänen ainoa toteutumaton toiveensa oli halu saada jälleen syleillä vanhempiaan. Tämän kuultuaan Skytte-vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä, hän kirjoitti heti ja pyysi poikaansa viipymättä palaamaan sovintoa halajavan isän luo. Laamanni luki päiviä, jotka kuluivat, ennenkuin hän taas saisi puristaa poikaansa rintaansa vastaan. Vihdoin tuli Aadolf ja hänen kanssaan Elli, Inkeri ja Vanloo, ja mitä ihanin sovintojuhla vietettiin.
Agnes-rouva oli niinikään seurannut ystäviänsä Ruotsiin, mutta hän ei enää esiintynyt entisten tuttaviensa joukossa. Hän kävi vain Hedviginsä haudalla ja palasi senjälkeen pienen uudisasukasjoukon mukana takaisin siihen maahan, missä uusi onni oli alkanut hänelle kukoistaa.