Itämeren risteilijä

by Viktor Rydberg

XVIII.

Merellä.

Sumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi ulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä kajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan valkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen vierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti laivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:

— Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja tulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät ja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen, minkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme, muistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen sortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa keskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette ymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!

— Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.

— Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne on Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja rikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin mies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla vapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä rihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä ja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään ja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari Jansenille, joka seisoo vieressäni.

— Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.

— Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä, niin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä esitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset ehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni. Toverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.

— Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. — Olemme purjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.

— Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien kättä. — Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.

— Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent. Upsalan ylioppilasta, — olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi alipäällikökseni. Hänen nimensä … mikä se olikaan? lisäsi hän kääntyen tämän puoleen.

— Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla yhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; — tätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö tuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.

— Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja juomme toiveittemme täyttymiseksi… Ruys, pidä huoli miehistön kestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi mitään hurjastelua.

Aadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän meni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:

— Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.

Aadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.

Toinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua mukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti hurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen kerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa takaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja hänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä näppaillen lauloi merirosvolaulun:

Ihmistelmeest' ikävästä, mailman hälinästä kauas meren lainehille lähden vapautta henkimään! Vapaana kuin taivaan pilvi kiidän myrsky-ilman teitä maahan, mikä kaukaa siintää uljahalla matkallain.

Minne mennään, tahdot tietää. Käännä, minne myrsky kutsuu, minne aalto ajelehtii, itään, länteen, minne vaan: missä revontulet leimuu Zemlan hyisten templein päällä, taikka missä taukoomatta kevät ihmisillä on.

Tuhat ukkostulta lyököön taivaankannen kaikin puolin, peittyköön vain paksuin pilvin näköala kaikkineen, laiva heilukoon kuin lastu: sitä riemuisempi mieli! Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo, vaan myrsky hirmuisin!

Kaikki tyyni tähtein tuike sammukoon! Mä ruorin varaan annan onnen'… Raivoo, aalto! Purjeen povi, pullistu hirmumyrskystä kuin immen lumenpuhdas povi paisuu, milloin ensilemmen liekin illan haaveet sytyttää.

Heijaa, pojat potrat, hurjat, paheen orjat kalvasposket! Aallot huuhtoo kuumaa otsaa, juomingeissa juopukaa, kunnes rauhattomat sielut pelastaa hain kita hirmu. Nauttikaa, upottakaamme elon hätä hekumaan!

Merirosvo! Myrsky puistaa taivaankantta; meri pauhaa, hyöky hyökkää halkeimista, laivan liitteet koitellen. Joka lauta ryskää, ruskaa; vaan sä immen syleilyissä, hekumassa, hurmoksissa pilkkaat kuolemaa ja juot.

Haa, sä kokenut, sä naurat kuten huuhkain raunioissa, ja sä puistat valkopäätäs, suurten syntein painamaa. Tajuun mykän vastaukses; kolkko katsees kyllin lausuu: "Sielun tuskaa ei voi poistaa mikään neste rypäleen."

Niin; mut elon taakkaa yksin arka kirotkoon. Päin pohjaa tuuli pilvet puhaltaapi. Mennään mukaan hurjapään! Tallataan maan vanhaa otsaa, Tellus-ukon valkotukkaa, pohjoisnavan jäitä, joita viel' ei kenkään tunnekaan.

Missä revontulet leiskuu, missä tähdet valaisevat maita, joilla kuolinliinat iät kaikki yllään on, missä kuolon kolkon mailla silmää ollut ei oo eikä ihmisääni yrittänyt synnyttämään kaiuntaa.

Missä aaltoin vaahto roiskii puoli vuotta pitkäss' yössä jättiläisiin, haamumaisiin, liikkuviin jäävuorihin, jotka ukkosina iskee vastaan toisiaan ja voittaa taikka häviää ja haihtuu aavain merten aaltoihin.

Sinne, veikot, siirtykäämme Tellus-ukon kiirehelle! Allamme näin nähdä saamme hitaat liikkeet Telluksen. Siellä viime maljan juomme syleilyssä tyttöjemme, kunnes kuolon kylmyys ruumiin hermot hyytää tykkänään.

Yhtä kauan kuin maan rataa eetteriset aallot huuhtoo, nähdään meidän hyiset ruumiit huipussa maan akselin muistopatsaina; ne kertoo tuhansille tähtösille haluist' aina häipyneistä, pettyneistä toiveista.

Lopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.

Peräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat lehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla paitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä todistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan merelläkin.

Molemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja
Aadolf Skytte häntä vastapäätä.

Nuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen ihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.

Hän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja se, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.

— Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on täydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette tuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu ahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena alamaisena … miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen luonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa harjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun yltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen kylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten viheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja hänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja uudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja onnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt ensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli korvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan, joka sortaa isänmaatamme…

Drake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli hyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan, jolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn ja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta varten oli pitänyt varalla.

— Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, — henkipattona, miehenä, joka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen kiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on ainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka aikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta. Pitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret ristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun ehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni mestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi irvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan anna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa … enkä minä tahdo taistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon valosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?

— Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt uusi loisto.

— Nämä palkit, jatkoi Drake, — ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani, ja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan multaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä, se hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun imeäkseen sen veren.

— Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. — Me muodostamme täällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki valtion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa ne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa jokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana heittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo yksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me tahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä, minkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa, pahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme ylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan sortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille … me vuodatamme ilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan vitsana halveksittavalle maailmalle… Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?

— Hyväksyn, vastasi Drake, — te olette ottanut ne minun sydämestäni.

— Hyvä on… Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.

Aadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.

Drake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:

— Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin hurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja tarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian, mitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?

Drake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja hopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita äsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.

— Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. — Minne päin suuntaatte kulkunne?

— Ulos valtamerelle, vastasi Drake.

— Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, — meidän maanmiehiämme on Amerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa on ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja ylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat äkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin lipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa maanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa uudessa maailmassa?

— Totta tosiaan, sanoi Drake, — tuumanne ansaitsee miettimistä. Voimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen, mutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin Länsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin… Niin, ystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa. Julistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu kohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja kostoon.

— Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, — minulla on nyt yksi syy, jonka hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito merirosvojen tavalla.

— Minua miekkoista, lausui Aadolf, — te olette se mies, jota hain, se ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake, minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän teidän nyt täyttävän.

— Puhukaa!

— Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia, jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. — Onko puhe noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?

— Niin, noidista…

— Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä aamuna.

— Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan meren pintaa … ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta ja teloituspaikka.

— Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa … me tarvitsemme joka hetken päästäksemme aavalle merelle.

— Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, — niiden onnettomien joukossa on kaksi…

— Minä tiedän, virkahti Drake…

— Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään… Sanalla sanoen: teidän on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään maihin…

— Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua. Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.

— Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta taivasta kohden. — Pian! Näettekö?

— Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. — Me tulemme liian myöhään. Mutta kuitenkin…

Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille. Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan, kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä päinsä liian suuretta vaaratta.

Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan. Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.

Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein mahdoton tuntea.

Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä, joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.

Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.

He olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä tahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi palaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.

Vartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte ja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä laamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa läsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.

— Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi
Drake.

Aadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan verinäytelmään.

— Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja otti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.

He seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään oli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään suuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies — se oli vanha Rask — ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin kasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi jälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen nuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin, ja kuiskasi:

— Armollinen herra!

Kiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:

— Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä karanneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.

— Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?

— Olen.

— Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän keskustelevan.

Aadolf seurasi häntä.

Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta, piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle hiiltymään.

— Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, — se usko ei ole muuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee itsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden keskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät sokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä tielle sattuu.

Veneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.

Aadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä. Hän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa vireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä Vanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut saada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli Draken olevan hänen vallassaan.

Sitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää avainta siihen.

Mutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta; hänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon kasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa … hänen pohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi tuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen maailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen paha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.

Scylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea hinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.

Tämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen luutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat nuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut päällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet vastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin luo ja sanoi:

— Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?

— Mahdollista kyllä, vastasi tämä.

— Te olette Feliks Ligelius?

— Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran vakavana. — Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä mainittavan täällä. Nimeni on Feliks, ei muuta.

— Lempo soikoon, lisäsi hän, — että kuitenkin tunsitte minut! Minä olisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve tuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin näkeväni teidät täällä, mutta … quo fata trahunt retrahuntque sequamur. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]

Puhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle luutnantille mieleen.

Nuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi ahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta kunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta luonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen perheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten hellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän palasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas, puheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen inspector illustris, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi "sukunsa halventajan" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä samoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä Ligeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran eräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen kaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan sai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin yliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius haki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja antoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin isiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen jaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita, joiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta, jolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi rauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa hälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt intiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen sellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät kuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain, henkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten joukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän osasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta tyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo oli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista seikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.

Sinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan ympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen kasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla ja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei ollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia onnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa kohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut pestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli oppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.

Sellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.

Hinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin. Scylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten keskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti mustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.

Scylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli kiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä ja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä ja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen yläpuolella.

Ainoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät tosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin laivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän tunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja touvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin yläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen. Syynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että Ruys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan kuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien ystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla vähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt lienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta kokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä mielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut aivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista kiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi väkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin ennenkin.

Nyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän muuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi käydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja lämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se muuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän kuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin kutsui häntä isäntäänsä vastaan.

Näistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin käännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja astui kapteenin luo.

— Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. — Jäämme siis tähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani tarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden perukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan purjeita minun komentotapani mukaan.

— Niinkuin käskette, vastasi Ruys. — Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän puoleksi kuiskaten, — näettekö tuota?

Hän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen paikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.

Drake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa, ja käski hänen laskea alas laivaveneen.

Drake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin. Vastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte pyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen, jonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi toimittaa perille Signildsborgiin.

— Kernaasti, vastasi Drake, — mutta kirjoittakaa varovasti älkääkä pienimmälläkään viittauksella ilmaisko sitä henkilöä, jonka kanssa tulette onnenteitä taivaltamaan. Kustaa Drake on kuollut kaikilta muilta paitsi teiltä.

Aadolf lähti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen äidilleen. Hän kertoi karanneensa vankeudesta erääseen laivaan, jolla hän nyt lähtisi onneansa etsimään vieraisiin maihin. Loppuun hän liitti herttaiset jäähyväiset äidilleen ja isälleen ja lupasi, että jos hänen suotaisiin elossa pysyä, niin hän kerran, kun aika olisi parantanut vanhat haavat, palaisi tahrattomin mainein isänmaahansa ja kotiinsa.

Tällävälin Drake oli riisunut merimiesvaatteet yltään ja pukeutunut säätynsä mukaisesti. Hän otti kirjeen, antoi Ruysille ja Feliksille tarkempia määräyksiä ja soudatti senjälkeen itsensä maihin.

Hänen poissaollessaan Ruys ja Feliks harjoittivat miehistöä merkkipillin mukaan hoitamaan purjeita. Huviksensa Skytte katseli jonkin aikaa harjoituksia, jotka kohta alkoivat sujua jotakuinkin hyvin, kun monet laivueesta olivat meritoimiin harjaantuneita miehiä ja olivat oppineet ammatin erilaisilla laivoilla, kuten sota-aluksilla, kauppalaivoilla ja kaappareilla. Mutta ennen pitkää Aadolfin valtasi uupumus: hän ei ollut kahtena viime vuorokautena silmiänsä ummistanut. Hän meni peräkajuuttaan, heittäytyi sohvalle ja vaipui rauhattomaan uneen.

Hänen herätessään oli aurinko laskenut ja iltakylmä tunki avoimista ikkunoista sisään. Toinen luutnantti näyttäytyi ovessa.

— Hoo, te olette valveilla, Skytte, sanoi hän. — Hyvä on! Tyventä jatkuu, taivas näyttää likaisen harmaalta, ja kohta alkaa sataa. Mutta en minä sitä tullut ilmoittamaan, vaan tahdoin kysyä, haluttaisiko teitä kapteeni Beckeriä odottaessamme katsahtaa siihenkin loukkoon, joka on minun ja Ruysin yhteisenä asuntona tässä kaikin puolin kunnioitettavassa aluksessa. Mitä arvelette? Luulisinpä olevan syytä henkilöillä, jotka kohtalo on kytkenyt samoihin kahleihin, tehdä lähempää tuttavuutta. Teidän sopii valita. Jos mieluummin tahdotte olla yksin, niin saatte olla varma siitä, että minä tuntikausia tulen kiusaamaan teitä huilujuoksutuksillani.

— Minä suostun ehdotukseenne, vastasi Skytte, — semminkin koska uskon meistä tulevan ystävykset.

— Hoo? Se olisi ilahduttavaa… Auttakaa siinä tapauksessa minua hauskuttamaan Ruys-vanhusta, joka tänä iltana on vallan houruna. Lienee syy ilmassa. Ukolla on paksu veri ja sydämessä hänellä, niinkuin muillakin, jonkinlainen mato, joka tavallisesti herää ja kalvaa sydänjuuria tällaisena hetkenä, kun yö on yllättänyt, taivas lupaa sadetta ja sydämen sykyttäjä haluaa nukkua. Ukko odottaa meitä vastamainitussa loukossa viinipullon ja aterian ääressä, joka viimeksimainittu on parhaimpia mitä Scyllan kokki ankaralle päällystölleen voi saada varatuksi.

Skytte seurasi toista luutnanttia tämän ja Ruysin yhteiseen kajuuttaan.

Vanha merirosvo istui pulloilla ja pikareilla täytetyn pöydän ääressä edessään lamppu, jonka valo lankesi hänen tuskaisille kasvoilleen. Hän näytti nuorten astuessa sisään heräävän syvistä mietteistä, sillä hän hätkähti ja loi heihin älyttömän katseen.

Kajuutan ulkoasusta näkyi, etteivät ensimmäinen ja toinen luutnantti pitäneet liian tarkkaa huolta mukavuudesta.

Aadolf maisteli vain vähäisen pöydälle pantuja ruokia, vaikka ne olivatkin kaikeksi kunniaksi keittäjälle, mutta otti sitä innokkaammin osaa juominkiin, sillä hän tunsi kiihoittavien aineiden tarvetta. Seura oli hänen mielestänsä kaikkea muuta kuin hupainen. Vanhan Ruysin katkonaiset sanat, hänen hajamieliset, sekavat vastauksensa, hänen kelmeät, värisevät huulensa, hänen iljettävä teeskennelty irvinaurunsa, kun hän tuontuostakin oli käsittänyt jonkin toisen luutnantin kokkapuheista ja katsoi seurustelutavan vaativan, että tuli näyttää hilpeältä, tekivät Aadolfiin varsin vastenmielisen vaikutuksen, jota ent. ylioppilaan huima, remahteleva rattoisuuskaan ei saanut vaimennetuksi. Heissä kummassakin ilmeni epätoivo, joka vain tuli eri tavalla näkyviin, ja Aadolf joi hurjasti tuota tulista viiniä päästäkseen siitä jäätävästä, pöyristävästä tunteesta, joka oli vallannut hänet uusien tuttavien parissa.

— Hoi, vanha merikarhu, sanoi toinen luutnantti, kun jo kauan oli ryypiskelty, ja löi Ruysiä olalle, — mikä sinua vaivaa? Onko sinun uni? Etkö juo enää? Sinun täytyy, ukko.

Nuorukainen täytti uudestaan vanhan merisissin pikarin.

— Säälikää häntä, sanoi Aadolf katsahtaen Ruysiin, joka oli lyyhistynyt kokoon ja yhä ääneti tuijotti eteensä. — Hän näyttää jo saaneen kylliksi.

— Vielä mitä, sanoi Feliks. — Minä tunnen hänet. Hän on meren kaltainen, joka ei tule koskaan täyteen, vaikka siihen kuinka monta virtaa purkaisi vetensä. Juo, äijä, ja ole iloinen! Viini tekee sinut nuoreksi, iloiseksi, vilkkaaksi, rohkeaksi … viini tekee sinut onnellisemmaksi kuin yksikään Jumala… Mutta, saakeli, on totta, mitä sanotte: hän ei ole kaltaisensa. Ensikertaa minä näen miehen jäävän alakynteen Bakkuksen kanssa otellessa.

Ruys avasi huulensa ja mutisi:

— Minä tulen…

— Hyvä, hän murtaa äänettömyytensä sinetin ja aukoo kaunopuheisuutensa sulut. Jatka, äijä! Sanoit tulevasi. No niin, se on, että tulet itseesi.

— Se on, virkkoi Ruys ojentautuen suoraksi ja katsahtaen täysin itsetietoisena ympärilleen, — se on, minä tulen niiden luo, jotka kutsuvat minua.

— Hyi, ukko! Olet juovuksissa ja hulluttelet. Ylös kannelle ja hurauta sangollinen vettä niskaasi!

— Hurautan enemmänkin.

— Sitä parempi.

— Voi … isänmaani … tilani Alkmaar … ja huvilani meren rannalla… Kaikki helvetissä! jupisi Ruys.

— Mitä horiset?

— Hullutuksia… Täytä pikarini, ukuli!

— Alathan jo voimistua. Pikarisi on jo täysi. Kippis, vanha toveri.

— Se oli viimeinen pikari se, sanoi Ruys tyhjennettyään juomamaljan. — Nyt otan virkistävän kylvyn, ja sitten on kaikki niinkuin olla pitää. Feliks, kun kuulet Draken merkkipillin, niin ole varuillasi…

— Ole huoleti!

— Ja sano, että ellei hän seuraa kutsua, niin he ennen pitkää tulevat ja vievät hänet väkisin.

— Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä, viisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!

— Niin todellakin! Olin unohtaa … jatkoi Ruys ottaen vyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. — Kuule, sinä sulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja tukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja Sullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.

— Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten käydä katumoiksesi.

— Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista pidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa huvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.

Ruys poistui kajuutasta.

— Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte
Ruysin lähdettyä. — Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan…

— Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.

— Ja teissä, Ligelius … teissäkin piilee iloisen pilanne alla pohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin minä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman malja!

— Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen malja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.

— Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. — Ensimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan vanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin liittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!

— Toveruuden, vaaroissa auttajan merkiksi, vastasi Ligelius ja puristi hänen kättänsä, — mutta ystävyyden merkiksi ei koskaan! Älkää ihmetelkö! Minä selitän tarkemmin. Te pidätte minua onnettomana. Niinhän olen, mutta kukapa ihmiskunnan myriadeista voi valehtelematta sanoa: minä olen onnellinen? Oleminen ja onnettomuus ovat ajan pitkään samaa. Harvat ne hetket, joiden iloon ei sekoittuisi katkeria muistoja tai tulevaisuuden pelkoa, ja moiset hetket ovatkin liikanaisen kiihoituksen eivätkä terveen tilan hetkiä. Minä en saata valitella osaani, sillä olen nauttinut enemmän kuin useammat muut. Olen kuullut kainon, viattoman immen sopertavan, että hän rakasti minua … eikö se ollut autuas hetki? — ja minulla on ollut ystävä… Se oli bukanierien luona San Domingossa. Noitten hurjain konnien joukosta tapasin lapsen — pojan, jolla oli tytön lempeät kasvonpiirteet ja sankarin sydän. Kun hänen tuli lakiemme mukaan valita itsellensä kasvatusveli, valitsi hän minut. Hän kaatui minun rinnallani taistelussa espanjalaisia vastaan. Mikä kelpo poika pelottomine, säteilevine silmineen ja härän vereen tahrattuine nahkahaarniskoineen! Poikanen, joka ei ollut koskaan valehdellut, ei koskaan vilpistellyt, ei koskaan pelännyt; joka nälkää nähdessään antoi leipänsä häntä nälkäisemmille; joka aina oli valmis antamaan iskuja röyhkeille ja sydämettömille; joka ei kärsinyt nähdä eläintä rääkättävän, mutta hymyili omille tuskilleen ja kuoli pilapuhe huulillaan! Oi, saadapa kuolla niinkuin hän — nuorena, iloisena, puhtaana syntisen maailman saastasta, elettyään pojan elämää, joka ei ole ollut muuta kuin satua, seikkailua, leikkiä ja haaveilua!

Ligelius heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvot käsiinsä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi jälleen ja lausui muuttuneella äänellä:

— Turkin vietävä, luulenpa että olen ollut heikko … ollut naurettava … minä olenkin juonut paljon, ja te voitte tämän purkauksen lukea viinin ansioksi. Minä olen muutoin iloinen sielu. Maljanne, Skytte!

Toinen luutnantti lähti kajuutasta käväistäkseen kannella ja tarkastaakseen vahdissa olevaa miehistöä. Skytte seurasi häntä. Hän kysyi Ruysiä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Etsittiin kaikkialta ja löydettiin vihdoin hänen viittansa kapteenin kajuutan ikkunan alta. Vanha merirosvo oli tämän ikkunan kautta sukeltanut mereen, uinut siihen paikkaan, mihin kuunari oli upotettu, ja mennyt siinä pohjaan.

Ensimmäisen luutnantin katoaminen teki syvän vaikutuksen miehistöön. Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja joka miehen valtasi alakuloisuus ja synkät aavistukset, joita keskinäiset huomautukset vain vahvistivat. Skytte ja Ligelius, jotka muistelivat Ruysin kummallista käytöstä ja sekavaa sieluntilaa, olivat melkein varmat hänen kohtalostaan. Ligelius käski kumminkin panna laivaveneet vesille ja tutkia laivan lähintä ympäristöä. Eräs veneistä palasi kohta tuoden mukanaan ruumiin, joka oli löydetty rantakallioista lohjenneiden graniittijärkäleiden välistä, mitkä suojasivat rantaa aaltojen tyrskyiltä.

Yö oli pimeä ja kauan oli jo sataa rapistellut. Sytytettiin laivalyhdyt ja kokoonnuttiin ruumiin ympärille. Siinä oli vain kamalia jätteitä jostakin ruumiista, joka nähtävästi kauan oli ollut vedessä. Kasvot olivat näet miltei kokonaan mädäntyneet, ja turvonneita jäseniä verhosivat vaateriekaleet.

— Vaikea on sanoa, kuka tuo eläessään on ollut, huomautti toinen luutnantti. — Miehet, toimittakaa, että hän saa rauhan rauhattomassa haudassaan. Hankkikaa säkki ja luoti ja vierittäkää raato takaisin mereen! Useimmat meistä saavat kai käydä samaa tietä.

Luutnantin käsky täytettiin. Muut veneet palasivat toinen toisensa jälkeen, mutta eivät tienneet mitään Ruysistä. Miehistö kokoontui pienissä ryhmissä kannelle ja puheli kuiskaten näistä tapauksista. Silloin tällöin kuului pimeässä yölintujen surullinen rääkynä rannan ja ympärillä olevain saarten vinkaloista.

— Rupeaa tuulemaan, sanoi toinen luutnantti Skyttelle; — luulenpa, ettei Becker enää malta viipyä maissa. Hänen pitänee kohta olla täällä. Haluatteko vaihteen vuoksi lähteä mukaani rantaan ja odottaa häntä siellä?

Aadolf myöntyi.

Pursi soudettiin lahden pohjaan. Vähäistä ennen, kun tultiin rantaan, vingahti Draken merkkipilli.

Drake oli hämärään asti oleskellut Sjövikissä. Hän oli yksin käyskennellyt autioissa suojissa ja tuntikausia viettänyt tornikammiossa, jossa hänen laboratoorionsa sijaitsi. Vanloo kummitteli hänen ajatuksissaan: hän muisteli kaikkia tässä huoneessa hänen seurassaan viettämiään hetkiä, tutkisteli kaikkea, mitä heidän välillään oli tapahtunut siitä lähtien, kun Pentti Skytte oli esittänyt heidät toisilleen. Mutta hän ei mistään keksinyt yhteyttä näitten muistojen ja sen arvoituksen välillä, jota hän turhaan koetti selvittää.

Ennen illan hämärtymistä hän istuutui kirjoittamaan. Sinetöityään kirjeen hän kutsutti ratsupalvelijansa.

Nuori Pekka tuli saapuville. Drake kysyi häneltä yhtä ja toista Signildsborgin oloista, ja Pekka, joka päivällisen aikaan oli kohdannut Hannan, osasi antaa isäntänsä kysymyksiin oikeat vastaukset. Muun muassa hän kertoi, että laamanni noitien mestauksen jälkeen oli matkustanut Tukholmaan, joten vapaaherratar ja Maria olivat yksin kotona.

Pekan käskettiin senjälkeen heti kohta ratsastaa Signildsborgiin, antaa kirje Hannalle ja huomauttaa erityisesti, että Hanna, näyttämättä sitä kenellekään muulle, antaisi sen neidilleen. Pekan tuli sitten palata Sjövikiin, mutta jättää hevosensa torppaan järven rannalle molempien hovitilusten rajalle.

Pekasta tämä oli mieleinen tehtävä, ja hän lähti muita mutkitta matkaan.

Illansuussa hän tuli takaisin. Asia oli toimitettu. Toipa hän vielä pienen kirjelipunkin siltä, joka oli kirjeen vastaanottanut.

Drake antoi Pekan mennä. Jäätyään yksin hän mursi kirjeen ja luki seuraavat rivit:

"Kustaa Drake, minä alan pelätä Teitä. Puoliyön hetki minua kauhistuttaa. Taivaan nimessä, älkää tulko!"

— Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. — Minä tulen.

Vähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan ja lähti ainaiseksi isiensä talosta.

Kaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha portinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen virkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti porttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos, toisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.

Hän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:

— Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?

— Miksi niin kysyt?

— Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen kuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te olisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.

— Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat moiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää häiritsevä yörauhaasi.

— Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin te, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.

— Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha uskollinen palvelija!

Sjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen isännän jälkeen.

Drake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten ravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli Algernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.

Matkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne jättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes tuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja aukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan Atlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.

Vanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja hiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka yöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan ja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän tuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.

Drake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän, pimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi pimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.

Huonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa painettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.

Hän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman, säteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.

Samassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin uudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.

— Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. — Tule!

— Te olette täällä … ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui
Maria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.

— Vaikka olisit rukoillut minua polvillasi, olisin sittenkin tullut. Maria, minä rakastan sinua, ja sinun täytyy seurata minua jakamaan kohtaloni myrskyisellä merellä. Minä taistelin vast'ikään voittaakseni kuningattaren kruunun kutreillesi. Taistelu on menetetty: minä olen lainsuojaton; joka tuulahdus, joka painaa sadekuuroa tätä ikkunaa vastaan, tuo vainolaiseni lähemmäksi minua. Tule! Ei mitään epäröintiä! Minä tunnen sinut: sinä olet kaksoissieluni, ja jos naisellinen vaistosi hetkeksi on saanut voiton tarmokkaasta hengestäsi, niin minä tottelen vain sisäistä tahtoasi, kun nyt vannon, etten välitä pelostasi, että olen kuuro rukouksillesi, että sinun täytyy seurata minua, vienpä sinut sitten vaikka väkisin täältä.

Kustaa Drake tarttui Marian vyötäröön ja tahtoi nostaa hänet syliinsä.

Neiti Skytte riuhtaisi itsensä irti.

— Kuulkaa, sanoi hän, kun Drake jälleen läheni häntä, — kuulkaa minua ja…

— Maria, sanasi ovat turhat. Minä tunnen sinut, minä olen katsonut sisimmälle sieluusi. Sinä rakastat minua…

— En, lausui Maria silmät säteilevinä, — minä en rakasta sinua…

— Valehtelet. Sinä rakastat minua, tahdot seurata minua, olet varustautunut tätä hetkeä varten. Miksi olisit täällä muuten, vaatetettuna, valvoen, odottaen? Teeskentely on meidän välillämme tarpeeton. Me olemme määrätyt sulautumaan yhteen kuten sadepisarat tuolla ulkona…

— Anna minun puhua! Minä seuraan sinua … minä olen valvonut ja odottanut seuratakseni sinua…

— Haa! huudahti Drake, sulki hänet syliinsä ja painoi tulisen suudelman hänen huulilleen.

— Niin, jatkoi Maria, — minä seuraan sinua, en rakkaudesta, vaan epätoivosta…

— Epätoivosta? No niin, epätoivo on luja rengas, mahtava side, joka kytkee lujasti toisiinsa kaksi epätoivossa ahertavaa sielua. He hakevat toisiansa, täyttääkseen toinen toisellaan oman tyhjyytensä…

— Niin on, sanoi Maria, — sieluni etsii sinun sieluasi, ja jos milloinkaan saatan toista rakastaa, niin olet sinä se, sillä sinä olet mieleiseni mies, Drake, minä olen tämän yön yksinäisinä hetkinä tukahduttanut sydämeni äänen ja pohtinut järjen vaa'alla, niinkuin koronkiskuri punnitsee ja laskee voittoa, ja tappiota. Olen itselleni sanonut, että jos jään tänne, niin jään vain riutumaan jokapäiväisten ihmisten pariin, viettäen verkkaan kuluvia päiviä, jotka kaikki ovat toistensa kaltaisia eivätkä yksitoikkoisuudellaan voi saada minua unohtamaan itseäni. Jos seuraan sinua…

— Niin voit taisteluissa ja myrskyissä unohtaa ja oppia rakastamaan sitä ainoata, joka on rakkautesi arvoinen, joka on niin varma sydämestäsi, ettei hän viitsi edes kysyä, kuka hänen kilpailijansa on. Nytpä tunnen sinut taas, Maria, ihana immyt, seikkailijan uljas morsian!… Hevoset odottavat ulkona … ja Scylla tahtoo levittää purjeensa yön tuuleen… Emme saa hukata silmänräpäystäkään…

Drake tarttui Marian käteen. He riensivät ulos. Drake heitti viittansa hänen hartioilleen, pani leveälierisen hattunsa hänen päähänsä suojellakseen häntä sateelta, vei hänet linnanpihan poikki, nosti hänet satulaan … ja he laukkasivat pois rinnakkain.

Vasta kun he olivat päässeet Sjövikin herraskartanon ohi ja kun metsä, jonka läpi tie kulki hovin satamaan, oli heidän edessään, hiljensi Maria hevosensa kulkua. Hän hengähti syvään: hänen muistojensa tienoo oli nyt hänen takanansa, pimeä tuntemattomuus edessä. Hänen sielussaan alkoi herätä ajatuksia, jotka häntä itseänsäkin peloittivat … mutta hän ei tahtonut horjua, ja hän kannusti hevostaan saavuttaakseen pikemmin sen päämaalin, jossa oli myöhäistä enää empiä.

Drake ratsasti ääneti hänen rinnallaan, kunnes he saapuivat lahden rantaan.

— Nyt ollaan perillä, sanoi hän voitonriemuisella äänellä, seisahduttaen hevosensa Marian viereen; ja samassa hän kiersi kätensä tytön uumille, aivan kuin viime hetkessä varmistuakseen siitä, että saalis oli tallella. — Tuuli kiihtyy, aallot ovat heränneet, luonnonvoimat auttavat meitä. Sano nyt hyvästit menneisyydelle! Sinulle alkaa uusi elämä, tyttöni … seuraavassa tuokiossa keinut jo merellä.

Drake nosti pillin suulleen ja puhalsi merkin. Lahdelta kuului airojen loisketta, joka lähenemistänsä läheni.

— Kas niin, lemmikkini, — sanoi hän astuessaan alas satulasta ja taputti lempijuoksijansa kaulaa, — nyt sinä viimeisen kerran kannoit isäntääsi. Ole vapaana. Hyvästi!

Hän nakkasi suitset hevosen kaulaan, ja elukka, joka halusi talliin, hirnahti hiljaa, kääntyi ja katosi pimeään.

— Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.

— Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet alas satulasta.

Mutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään, kun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien äänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen sydänjuuriinsa asti.

— Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti suitsia.

— Niin on, vastasi Drake, — minä tahdoin valmistaa sinulle odottamattoman ilon … sinä et ole yksin … sinulla on lapsuuden ystävä, sukulainen…

Kaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf Skytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä kaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi tukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän liikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.

Drake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana, ennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet pakenemasta.

— Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.

Drake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.

— Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, — teidän poissaollessanne on sattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen, että piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan… Mutta mikä teidän on? Olettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin kuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin hevosen juoksua…

— Perkele! mutisi Drake ja kääntyi nopeasti.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Skytte. — Kuka täältä vast'ikään lähti pois?

— Eräs nainen, vastasi Drake katkeralla äänellä. — Lähtekää!

Drake astui kiireesti veneeseen. Hänen seuralaisensa eivät pimeän takia voineet nähdä hänen kasvojaan: jännittyneet lihakset, yhteenpuristetut huulet, julmasti rypistyneet kulmakarvat ja ryppyinen otsa, jonka ympärillä tukka liehui sotkuisena ja sateesta märkänä, tekivät ne hirvittävän näköisiksi.

Häntä ei kauhistuttanut niin paljon morsiamen äkillinen kadottaminen kuin se, että hän huomasi sallimuksen toistamiseen ihmeellisellä tavalla tekevän hänen aikeensa tyhjäksi juuri viime hetkessä. Aina siitä lähtien, kun hän oli lakannut uskomasta onnentähteensä, hän kuvitteli kohtalonsa näkymättömäksi, yliluonnolliseksi vastustajaksi, jota vastaan taistellessaan hän tunsi samaa hyytävää, ytimiä puistattavaa mielihyvää kuin kamppaillessaan merellä hirmumyrskyn kourissa.

Drake ei ollut mikään terävä metafyysikko, eikä hän liioin vaivannut päätänsä sovittaakseen yhteen tämän ajatustapansa ja uskonsa välttämättömään kohtaloon, jota vastaan oli turha taistella.

— Johtakoon tämä hämärä voima tapausten kulkua, niinkuin se johtaa maapallon kiertoa avaruudessa, tuulien lentoa, aallokon käyntiä, liekkien leiskuvia liikkeitä. Olkoon sillä kädessään niin yksityisten kuin kansojen onnen ja turmion avaimet! Aivojeni syitä hallitsee oma henkeni: se on valtias omassa maailmassaan. Minä panen voiman voimaa, hengen henkeä vastaan, ja jos sorrunkin, niin voinhan ainakin ivata.

Tätä ajatellessaan hän nosti jälleen päänsä pystyyn. Veneen viiltäessä vettä soutajain tasaisten tempausten voimasta hän katseli ylös ajelehtiviin pilviin, ja kun loistava Aldebaran, hänen horoskooppinsa päätähti, pilkisteli niiden lomista, nosti hän kätensä taivasta kohti, ja hänen rintaansa paisutti se ajatus, että hänen kohtalonsa, muodostukoon se millaiseksi hyvänsä, oli kuitenkin otettu tuuminnan alaiseksi maailmankoneistoa rakennettaessa, ja että se ajan alusta oli ollut taivaan loistaviin hieroglyfeihin merkittynä.

— Kapteeni, sanoi nyt toinen luutnantti, — teidän poissaollessanne on laivassa sattunut ikävä tapaus. Ruys vanhuksemme on kadonnut…

— Kadonnut? huudahti Drake.

— Niin, niin, ei tyyten kadonnut. Hän on kyllä olemassa, mutta luultavasti meren pohjassa.

Toinen luutnantti kertoi sitten kaiken, mikä oli yhteydessä Ruysin katoamisen kanssa, muistipa vielä terveisetkin, jotka Ruys käski lausua Drakelle.

Tämä kuunteli ääneti. Luutnantin lopetettua kertomuksensa vene laski
Scyllan kylkeen. Tultuaan kannelle Drake käski heti nostaa ankkurin.

Alapurje nostettiin. Drake, joka paremmin kuin kukaan hänen miehistöstään tunsi karit ja luodot tällä kohden rannikkoa, pysyi itse ruorissa, kunnes Scylla pääsi ulos saaristosta.

Päivän valjetessa hän kutsui Feliksin ja vanhan Parkerin luokseen. Edellinen nimitettiin ensimmäiseksi päällysmieheksi, jälkimmäinen toiseksi.

Tuuli oli lounaasta ja vahveni aamupuoleen. Drake nostatti kaikki purjeet. Aamu-usva lepäsi vielä selällä, mutta hälveni hälvenemistään auringonnousun lähetessä, ja ympäröi viimein keveänä auterena taivaanrantaa.

Drake asteli vaieten edestakaisin kannella. Kastepisarat kiilsivät hänen viiksissään, hän vilkaisi tuontuostakin tutkivasti taivaanrantaan.

— Me olemme menettäneet aikaa, sanoi Feliks Skyttelle. — Kun taivaanranta selkenee, näemme varmaankin siellä jotakin.

Hän osoitti erästä kohtaa tuulen alla Scyllan perähangan puolella.

Tämä luulo toteutui. Sikäli kuin sumujuova pohjoisessa hälveni, tulivat purjeen rajapiirteet sumun keskeltä selvemmin näkyviin.

— Se ohjaa samaa suuntaa kuin mekin, kapteeni, huomautti Parker.

— Algernon Sidney! sanoi Drake itsekseen. Hän käski heti ohjata suoraan sivutuuleen. Kun tämä manööveri oli toimitettu, seisoi hän kauan laivan perässä ruorimiehen rinnalla ja silmäili milloin purjetta pohjoisessa, milloin viiriä ja keulamärssypurjeen reunusköyttä tuulen puolella.

— Kapteeni, sanoi Feliks lähestyen häntä, — luulen, että saamme tapella…

— Niinkö luulette? keskeytti Drake hänet lyhyesti.

— Niin juuri, jos tuo vain on Algernon Sidney…

— Saadaan nähdä… Onko teillä muuta sanottavaa?

— Tahdon vain ilmoittaa, että miehistö on nyreissään ja alakuloinen. Niinpä Parker- ja Sullivan-vanhuksetkin, joiden kesken vast'ikään jaoin kunnioitettavan, ikimenneen Ruys-ystävämme jälkeenjääneen omaisuuden vainajan suullisen…

Drake teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Ligelius käsitti sen, poistui ja meni vihellellen iloista laulunpätkää Skytten luo kertoakseen hänelle pian alkavasta verisestä ottelusta. Mutta samassa Drake viittasi istuimeltaan, joksi hän oli valinnut kanuunan, Skytteä luokseen ja sanoi puoleksi kuuluvalla, levollisella äänellä tälle:

— Meitä ajetaan takaa. Laiva, jonka tuolla näette, on Algernon Sidney, hollantilaisen Vanloon priki.

— Vanloon?

— Niin, minä olen teille jo sanonut, millaiseen suhteeseen tuo mies minuun nähden on asettunut.

— Mutta mitä Vanloolla on teidän kanssanne tekemistä? Olihan hän ystävänne ja pitkin koko viime talvea melkein jokapäiväinen vieras talossanne?

— Hän on paljastanut oikean karvansa ja näyttänyt minulle verivihollisen naamaa … mutta hänen syitänsä ja vaikutteitansa en tiedä. Varokoon hän itseään! Pelin loppu riippuu sotaonnesta, ja onneton hän, jos onni kääntyy minun edukseni!

— Mutta miksi ette pysähdy ja ryhdy julkitaisteluun? lausui Aadolf kiivaasti. — Konna olisi kuritettava. Eihän voimamme ole sanottavasti pienempi kuin hänen, vaan mahdollisesti aivan yhtä suuri. Odottakaamme häntä!

— Toivomuksenne on oman mielihaluni mukainen; mutta oletteko unohtanut, minkä päämäärän puolesta olemme päättäneet elää ja vaikuttaa? Pitäisikö meidän, ellei pakko vaadi, uhrata vähäiset voimamme taisteluun, josta — jos sen voittaisimme — emme muuta hyötyisi, kuin että yksityinen vääryys olisi tullut kostetuksi?

— Ei, sanoi Skytte ja puristi Draken kättä, — te olette oikeassa.

Drake nousi paikaltaan ja meni toiselle puolelle kantta, antoi käskyjä, keskusteli miehistön kanssa ja mitteli aina tuontuostakin Scyllan ja vainoojan välimatkaa.

— Parker, sanoi hän, — varoita ruorimiestä ja katso, että mastot pitävät yhtä tuon kanssa! Luutnantti, käskekää tiukata harusköysiä ja partuunoita!… Ystäväiseni, jatkoi hän Skyttelle, — pakko, josta meillä oli puhetta, voi kohdata meitä. Scylla on oiva laitatuuleen menijä, mutta niin kauan kuin tuuli ei ole tämän navakampi, vetää tuo kyllä sille vertoja.

Välimatka pieneni huomattavasti aamupäivällä. Tuuli oli epätasainen ja ajoittain niin heikko, että tuskin pullisti purjeet. Tehtiin se havainto, että vainolainen sellaisella tuulella purjehti paremmin kuin Scylla.

Drake oli vaitelias ja umpimielinen. Skytten kysymyksiin hän vastasi vain lyhyesti.

Scyllan liikkeitä keventääkseen hän käski siirtää ankkurit kauemmaksi perään ja muutella painolastia.

Se vaikutti jonkin verran. Seuraavana tuntina Scylla piti paremmin puolensa ja välimatka pysyi muuttumattomana. Kumminkin pantiin hinausköydet kuntoon sen todennäköisen tapauksen varalta, että tuuli tyyntyisi.

Väestön mieliala oli, niinkuin Ligelius oli huomauttanut, myrtynyt ja alakuloinen. Draken katse osui sattumalta mieheen, joka ristissä käsin nojasi varppeisiin ja katseli häntä uhmailevin silmin joka kerta kun hän kulki ohi.

Drake pysähtyi äkkiä hänen eteensä.

— Kisko ylös tuo touvi, käski hän.

Mies ei hievahtanut paikaltaan.

— Pian!

— Kapteeni, sanoi hän, — minä olen ottanut pestin kauppalaivaan, mutta en kaappariin, tai mikä tämä on. Minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Päällysmieheni oli Sakari Jansen.

Useita laivueen miehiä seisoi lähellä kuunnellen keskustelua. Drake näki tarpeelliseksi antaa varoituksen. Hän vetäisi vyöstä pistolin ja ampui miestä otsaan.

Vaikutus, jonka tämä teki miehistöön, edisti suuresti mieskuria. Ei tunnettu vielä tarpeeksi uutta päällikköä, mutta hänen kylmä käytöksensä ja suuri perehtymyksensä meritoimiin olivat jo vaikuttaneet, ja enemmistö oli sitäpaitsi tottunut kaapparin uraan ja verenvuodatukseen.

— Se oli välttämätöntä, sanoi Drake Skyttelle astuessaan tämän rinnalla peremmälle. — Vainotulla laivalla täytyy lainkäytön olla lyhyttä.

— Oikein, lausui Sullivan miehille, jotka olivat kokoontuneet ruumiin ympärille heittääkseen sen mereen. — Tämä Becker muistuttaa minua kapteeni Laurentista … lyhyt oli hänelläkin laki, ukolla aikanaan. Oletteko kuulleet kerrottavan kapteeni Laurentista, pojat? Hän oli urhein mies, mikä konsanaan on kantta polkenut, ja hänen vertaistansa ei tule enää maailmaan. Minä purjehdin hänen johdollaan kerran, kun kaksi espanjalaista kaleeria, kumpikin 60-kanuunaiset, karkasi hänen kimppuunsa. Mitäs luulette hänen tehneen? Hän pani miehen, iloisen ja ylen vallattoman saakelin, semmoisen kuin tämä Feliks, palava sytytin kädessä ruutisäiliön ääreen, käski hänen ensi viittauksesta räjähdyttää meidät ilmaan, ja sanoi meille: "Nyt purjehdimme molempien laivojen välistä ja panemme tulikidat pärskymään oikealle ja vasemmalle!" Ja tuskin oli tämä sanottu, kun se jo oli tehty. Espanjalaiset eivät odottaneet niin uskaliasta temppua, ja käsikivääriemme tuli tuhosi heidät niin pahoin, että he menivät aivan tainnoksiin. [Tämä Laurentin urotyö on kerrottu Raynalin teoksessa "Histoire des deux Indes".] Me pääsimme karkuun ja ryöstimme tuntia myöhemmin espanjalaisen hopealaivan puhtaaksi, aivan heidän nenänsä edestä, eivätkä he yrittäneetkään apuun.

Puolipäivän aikaan tuuli kääntyi niin äkkiä, että Scylla hetkeksi menetti vauhtinsa. Samoin kävi Algernon Sidneyn, mutta niin pian kuin tämä sai purjeensa ahdetuksi toisinpäin, lähti se puhkaisemaan parempaa vauhtia, ja välimatka pieneni taas muutamalla kaapelinmitalla.

Drake kutsutti miehet laivan takakannelle.

— Toverit, lausui hän kuuluvalla äänellä, — alus, joka ajaa meitä takaa, on juuri sama, jonka veneille annoimme muistomerkin ollessamme Vermdön luona. Se pyrkii tappeluun kanssamme, se haluaa kostaa. Minä tunnen teitä vielä vähän, mutta olen vakuutettu siitä, että olette sotakelpoista väkeä. Kuinka moni teistä on nähnyt ruudinsavua ennen? Kaikki he menkööt vasemmalle puolelle!

Koko miehistö, Parker ja Sullivan etunenässä, siirtyi vasemmalle puolelle. Joukossa oli muutamia, jotka itse asiassa eivät koskaan olleet tapelleet, mutta nämä häpesivät tunnustaa sitä ja seurasivat tovereita. Feliks, joka seisoi Draken sivulla, otti huilunsa ja puhalsi marssin johteeksi muutamia juoksutuksia.

— Hyvä! huudahti Drake. — Nyt takaisin oikealle puolelle kaikki ne, jotka ovat hyvillään siitä, että saavat tapella! Toiset jäävät paikoilleen.

Taas kulki joka mies kannen poikki ja taas viritti Feliks muutamia huilunsäveliä marssin johteeksi.

Draken poskille nousi vieno puna, ja hänen silmänsä loistivat.

— Miehet, sanoi hän, — hyvä on. Kansi selväksi taistelun varalle!
Käsikiväärit esiin ja ladatkaa kanuunat!

Käsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli haihtunut.

— Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. — Te haette aseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.

Ligelius ojensi Skyttelle pistolinsa.

— Entä te itse? lausui Aadolf.

— Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt lähden paneutumaan sotisopaan.

Ligelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin, joka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja pisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien parissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.

Senjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki pantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.

Mutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä tasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas navakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle, auringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä aikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina: myrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen seurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä vain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä vastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia yläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus astui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista purjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain pingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto pärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja nostopalkkien yli.

Ennen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan taa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut lepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja nukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä toiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan Skytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä. Tuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja Scylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.

Skytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua. Hänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen ääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee luonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten kuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti, mutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi unenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.

Tällaisen tilan jatkuessa hän kuuli raskasta huokailua, tukahdutettuja ahdistuksen huutoja … hän säpsähti ja heräsi taas täyteen tajuntaan. Kajuutta oli pimeä. Hän kuuli Draken nousevan makuusijaltaan, hapuilevan hyllyä, missä tulukset olivat, ja iskevän tulta.

— Kuinka jaksatte? kysyi Aadolf, kun hän Draken sytyttämän lampun valossa oli tarkastanut hänen velttoja, aavemaisia kasvonpiirteitään.

— Minä nukuin rauhattomasti, vastasi tämä.

— Lienette nähnyt unta…

— En.

— Te vapisette, Drake, olette sairas.

— Joutavia… Minä en ole koskaan sairas … vertani vain hyytää … yö on kylmä… Maatkaa te, Skytte!

Drake kääri kauhtanan ympärilleen, otti kirjan käteensä ja istuutui lukemaan.

Mutta muutaman minuutin päästä hän heitti pois kirjan, nousi, joi pikarillisen viiniä ja lähti kajuutasta.

Tuuli vielä yhtä kovasti, kun Aadolf päivännousun aikaan ilmaantui kannelle. Taivaanranta oli kirkas, purjetta ei näkynyt pohjoisessa, Scylla oli päässyt vainolaisesta kauas edelle. Mutta edessä tuulen päällä häämötti purje, jonka muoto ilmaisi sen hollantilaiseen kauppalaivaan kuuluvaksi. Se purjehti samaa laitatuulta kuin Scylla, ja sen rajapiirteet alkoivat yhä selvemmin näkyä siintävää taivaanrantaa vastaan.

Tuskin oli Draken silmä keksinyt purjeen, kun hän viittasi Feliksiä syrjään.

Scyllan suunta pantiin heti kauppalaivaa kohti ja Portugalin lippu nostettiin tankoon.

— Minkävuoksi te tuon lipun nostatte? kysyi Skytte tullen Draken luo.

— Minkäpä sitten valitsisimme? Emmehän vielä ole päättäneet oman lipun hankkimisesta valtiolaivallemme, vastasi Drake olkapäitään kohauttaen.

— Mutta kumminkin, mikä on tarkoituksenne?

— Laiva, jonka tuolla näette, kulkee Hollannin lipun suojassa. Hauskaa on vainotusta ruveta itse vainoojaksi.

— Aiotteko hyökätä sen kimppuun?

— Aion. Oletteko ehkä unohtanut sopimuksemme? Vai onko teillä jotakin sitä vastaan, että hollantilaiset saavat kartuttaa sotarahastoamme, kun nyt lähdemme vapauttamaan Delawaren luona olevia kansalaisiamme heidän ikeestään.

Drake lausui tämän ivansekaisella äänellä, mutta Aadolfin korva ei sitä erottanut.

— Ei mikään lippu, jatkoi hän, — voi elävämmin muistuttaa näitä kaupustelevia, hidasluontoisia rosvoja, näitä aikamme foinikialaisia siitä, että on olemassa kansa, jonka onnettomuutta he käyttivät hyväkseen varastaakseen sen suuruuden, ja joka senvuoksi himoitsee kostoa. Rauha on paperilla olemassa Portugalin ja Hollannin välillä, mutta itse asiassa jatkuu sota yhtä tuimasti kuin konsanaan, ja missä ikänä heidän lippunsa kohtaavat toisensa merellä, pakotetaan toinen ikipäiviksi väistymään toisen tieltä. Te saatte nähdä, että Mynher [Mynher (hollanninkieltä) = herra; leikillinen hollantilaisten nimitys. Suom.] vallan hyvin ymmärtää aikeemme, kun levitämme Portugalin värit liehumaan. Sehän purjehtii kuin taklattu vesikauha, mutta saatuaan meidät oikein näkyviinsä se nostaa kaikki mitä purjetta lienee, siinä turhassa toivossa, että sen onnistuisi päästä pakoon.

Puheen keskeytti tähystäjän huuto, hän oli nähnyt veneen keulanpuolella tuulen alla. Aallon harjalla nähtiin vähäinen vene ja siinä mies, joka rukoilevana kurotti käsiänsä prikiä kohden. Oikeaan aikaan singahdutti Feliks varmalla kädellä köyden miehelle; mies tarttui siihen, oli seuraavassa silmänräpäyksessä prikin vieressä ja kiipesi, veneen keikahtaessa kumoon, ylös kannelle.

Miehistö kerääntyi tuntemattoman tulokkaan ympärille. Tämä oli hento, puolialaston mies, jolla oli keltaisenruskea iho ja pitkä, jouhimainen tukka. Hän vilkaisi ympärillä oleviin ja huomattuaan Draken ja Skytten, jotka puvuiltaan erosivat muista, heittäytyi heidän eteensä polvilleen ja painoi heidän kätensä otsaansa vastaan.

— Hän on hollantilainen orja, Jaavan alkuasukkaita, lausui Parker, — sen näen hänen naamataulustaan.

— Nouse, sanoi Drake hollanninkielellä. — Kuka olet ja mistä tulet?

Puhuteltu nousi seisaalleen, loi hurjan katseen vainottuun kauppalaivaan ja vastasi samalla kielellä:

— Minä tulen tuosta.

— Oletko karannut?

— En, minut heitettiin viime yönä mereen.

— Selitä tarkemmin!

— Herra, katsokaa selkääni ja hartioitani ja sanokaa, eikö minulla ollut syytä tehdä niinkuin tein!

Jaavalainen osoitti sormellaan ruumiinsa paljastettuja osia. Hänen selkänsä ja hartiansa olivat täynnä hirmuisia haavoja.

— Näin he ovat minua rääkänneet, jatkoi hän. — He ruoskivat minua ja hieroivat haavoihini hiekkaa…

— Ja miksi he niin tekivät? kysyi Skytte kiivaasti.

— Herra, älkää vihastuko minuun! Minä olin heidän orjansa ja ilveilijänsä. Kun oli tyven ja valkoihoisilla, teidän kaltaisillanne, ei ollut muuta tehtävää kuin juoda tulivettänsä ja poltella tupakkaa purjeen katveessa, niin oli tapani tanssia heidän edessään ja vääntää kasvojani ja lyödä rumpua tai puhaltaa huilua. He olivat silloin tyytyväisiä, nauroivat minulle ja potkaisivat minua ainoastaan silloin tällöin. He olivat ostaneet minut sitä varten, että huvittaisin heitä sillä tavalla; minä olin heidän orjansa ja olen pakosta seurannut heitä kauan. — Mutta minulla oli ystävä mukanani, uskollinen ystävä, joka muistutti minulle niitä aikoja, jolloin ihmiskauppias ei ollut vielä ottanut minua kiinni, vaan jolloin vapaana ja onnellisena kuljeskelin saareni metsissä, vaimoni ja lasteni kanssa … se ystävä oli koirani. Mutta ystävä kuoli kaksi päivää sitten, he tappoivat hänet minun nähteni; silloin minä suutuin enkä tahtonut enää tanssia heidän huvikseen. He löivät minua kovasti nuoranpätkällä, mutta minä en kumminkaan tanssinut. Sitten he sitoivat minut ja ruoskivat, mutta minä en tanssinut sittenkään. Sitten he sitoivat minut uudestaan ja hieroivat raadeltua selkääni painolastihiekalla, mutta minä en tuntenut sitä, sillä isieni Jumala otti minulta pois tunnon ja tajunnan … mutta tanssimaan he eivät minua saaneet.

— Konnat! huudahti Skytte.

— Minä halusin kuolla, mutta halusin myöskin kostaa, jatkoi jaavalainen, ja hänen verestävät silmänsä kääntyivät vielä kerran hollantilaiseen kauppalaivaan. — Minä kätkin poran vaatteisiini ja viime yönä hiivin köliruumaan ja aloin porata reikiä. Mutta useimmat herroistani olivat valveilla, sillä tuuli yhtä kovasti kuin nytkin. He keksivät minut, vetivät minut kannelle ja viskasivat mereen. Mutta sen sijaan että olisin mennyt pohjaan, niinkuin he luulivat, minä istuin peräholvin alla, pitäen kiinni sorkkiköydestä. Sitten kiipesin ylös ja leikkasin poikki kiinnitysköydet toisesta loorinkiveneestä, niin että se loiskahti veteen, ja hyppäsin itse jäljestä ja uin veneeseen. Päivän valjetessa näin teidän laivanne … ja nyt olen luonanne. Tehkää minulle mitä tahdotte. Mutta minun on jano, kurkkuani kirveltää: antakaa minulle armosta vettä!

Eräs laivamies kiiruhti hakemaan sitä hänelle.

— Tämä mies on minun suojelukseni alainen, sanoi Drake kääntyen miehistön puoleen. — Kohdelkaa häntä hyvin… Skytte, mitä pidätte tästä?

— Sanon vain, vastasi tämä, — että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia, niin Jumala on villipeto… Jaavan mies, me kostamme sinun puolestasi! Ajamme takaa sortajiasi, ja kun heidät saavutamme, niin saat näyttää, kuka heistä on julmin pyövelisi, ja minä hakkaan hänet palasiksi, niin että saat lauhduttaa kostoasi hänen veressään.

— Niin, vastasi jaavalainen ja painoi Skytten käden otsaansa.

— Nuo mahtavat olla vielä julmempia kuin punanahkaiset ihmissyöjät, virkahti Parker. — Olen minä ollut jos jossakin, mutta en vielä mokomaa ole nähnyt… Kun purjehdin kapteeni Rameaun johdolla, hänen, joka lähinnä Laurentia oli urhein mies merirosvojen joukossa, oli meillä tapana leikitellä katolisten pappien kanssa, jotka saimme käsiimme, niinkuin kissa leikkii hiirellä. Kun olimme siepanneet tuommoisen espanjalaisen papin, niin kumarsimme hänen edessään, ja kapteeni vei hänet kajuuttaansa, jossa oli pöytä omenilla ja muilla herkuilla katettuna. Ja kun pappi oli syönyt, sanoi kapteeni: "Viimeinen laji on liharuokaa; se tulee heti kohta valmiiksi." Kokki, joka seisoi papin tuolin takana, listi häneltä samassa korvat, nämä paistettiin, suolattiin ja pippuroitiin, ja pappi pakotettiin pistoli otsalla syömään ne. Tosin tämä oli kovaa, mutta niinpä huomattakoonkin, että se tapahtui Jumalan ja uskonnon kunniaksi, ja sitäpaitsi ovat kaikki espanjalaiset papit mitä julmimpia petoja: he polttavat omia maanmiehiään hiljaisella tulella, kun nämä eivät tahdo olla kirottuja katolilaisia, ja he usuttavat verikoiria punaihoisten villien kimppuun.

Tämä tapaus oli Drakelle mieleen, sillä se teki, mitä hänen omat todistuksensa kukaties eivät olisi tehneet: tukahdutti kaikki Skytten arvelut hankkeissa olevan yrityksen siveellisestä arvosta.

Syödessä kestittiin miehistöä kahta runsaammalla paloviinamäärällä kuin ennen. Drake, Skytte, Ligelius ja Parker kokoontuivat, takaa-ajon yhä jatkuessa, peräkajuuttaan aamiaispöydän ympärille, eikä täälläkään viinanjumalan nesteitä säästellen nautittu. Ligelius oli vähällä juoda kumoon vanhan Parkerin, joka ehtimiseen täytti ruukusta pikarinsa katajanmarjaviinalla, edellisen nauttiessa jalompia nesteitä; mutta Draken selvästi ymmärrettävä katse pidätti ensimmäistä luutnanttia panemasta toisen luutnantin kukistamisyritystänsä toimeen. Nyt ei ollut hurjastelujen aika. Scylla läheni joka hetki hidaskulkuista hollantilaista, ja Parkeria tarvittiin omalla paikallaan.

Puolentoista tunnin ajon jälkeen olivat molemmat laivat toisiansa niin lähellä, että saattoivat laskea toistensa kanuunat. Hollantilainen laiva oli joltisenkin iso Itä-Intian purjehtija ja sellaisena täydellisesti asestettu. Kaikki kauppalaivat, lukuunottamatta pienempiä rannikkolaivoja, oli tänä rauhattomana aikana, kun merenkulkijakansat pitivät alituista riitaa toistensa kanssa ja kaapparit ja rosvot tekivät kaikki isommat vedet vaaranalaisiksi, varustettu torjumaan väkivaltaa väkivallalla.

Puheenaoleva Itä-Intian laiva oli lähtenyt hollantilaisesta satamasta lastinaan siirtomaatavaroita, joita se oli purkanut Itämeren suurimmissa satamissa, ja oli nyt hamppulastissa, raha-arkku täpöisen täynnä, matkalla Bataviaan.

Drake oli otaksunut, että hollantilainen alkaisi epäillä heti Portugalin lipun tultua sen näkyviin. Niin kävikin. Se nosti kaikki purjeensa, ei kuitenkaan päästäkseen pakoon, vaan saadakseen aikaa varustautua taisteluun.

Hollantilainen ei näet aavistanut joutuvansa moiseen seikkailuun Itämeren rauhallisilla kulkuvesillä. Oli tosin takavuosina kuultu merirosvouksista valitettavan sielläkin, mutta moiset valitukset olivat harvinaisia, ja merenkulkijoiden ainoana pelkona, varsinkin heidän purjehtiessaan itärannikkoa pitkin, olivat rannikkojen asukkaat, jotka usein öisin virittivät rantakallioille tulia ja koettivat viekoitella purjehtijoita perikatoon. Jos nämä menivät ansaan ja laskivat rantaan, karkasivat miehet nälkäisinä korppikotkina laivojen kimppuun.

Portugalin lippu sai Itä-Intian laivan pelkäämään turvallisuuttaan, ja kun hämäräperäinen purjehtija piti suoraa suuntaa sitä kohden, ei sen aikeista ollut enää epäilyäkään.

Kun molempien laivojen väliä oli vain neljä tahi viisi kaapelinmittaa, näki Scyllan miehistö, kuinka Itä-Intian laiva aukaisi kanuuna-aukot ja nosti Hollannin lipun isonmaston huippuun.

Scyllassa oli kaikki valmiina taistelua ja valtausta varten. Miehet olivat varustautuneet kaikilla pelihuoneesta löytämillään aseilla. Useimmat seisoivat tuulen alapuolella ladattujen kanuunojen vieressä, pistolit vyössä, käsikiväärit, keihäät tahi valtauskirveet edessään kuulapiteiden vieressä tahi laitaa vastaan pystyssä. Toisilla oli valtaushaat valmiina. Toiset taasen, niin monta kuin manööveriin tarvittiin, seisoivat ahtimien ja kuristimien ääressä. Kaikki odottivat valppaina merkkipillin ääntä hyökätäkseen valtaukseen.

Drake seisoi komentosillalla ja hänen vieressään Skytte. Seikkailuhalu ja runsaan saaliin toivo virittivät miehistössä sotaista mieltä, mutta kukaan ei ollut niin kiihkeä kuin nuori Skytte. Hänen sisäänpainuneet silmänsä leimusivat; hänen kätensä, joka piteli teräväksi hiottua miekkaa, vapisi malttamattomuudesta. Jaavalainen pysytteli hänen rinnallaan.

Scylla nousi tuuleen hyökätäkseen vastustajansa kimppuun tuulenpuolelta. Kahden kaapelinmitan päässä jymähtivät ensimmäiset laukaukset. Ne tulivat hollantilaisen takakanuunoista ja katkaisivat Scyllan etumaston tuulenalaisen vantin. Scyllan miehistö vastasi tervehdykseen hurraahuudolla, jaavalainen juoksi ylös reelingille ja ilmaisi hollantilaiselle läsnäolonsa hurjilla, uhkaavilla huudoilla ja eleillä.

Muutamassa tuokiossa oli Scylla saavuttanut vastustajan. Kaapelinmitan päässä se ampui täydeltä laidalta vasemmanpuolisilla kanuunoillaan, ja sillä aikaa kun tuuli painalsi koko savupilven hollantilaisen päälle, teki Scylla reippaan käänteen ja laski, käsikivääritulta tuiskuttaen, tuulen mukana sitä kohti ryhtyäkseen valtaukseen. Hollantilainen ampui ja ohjasi sukkelasti takaperin päästäkseen Scyllaan nähden looringille, sitten se aikoi kääntää vastatuuleen kulkeakseen ohi peränpuolelta ja pyyhkäistäkseen sen kantta pitkinpäin vasemmanpuolisilla kanuunoillaan.

Savupilvi esti kumminkin hollantilaista ratkaisevana hetkenä näkemästä vihollisen uutta asemaa, ja kun se kääntyi, iskivät molemmat kokkapuut toisiinsa. Draken merkkipilli kimahti, ja väkensä etunenässä hän laskeutui miekka kädessä ja pistoli hampaissa itäintialaisen laivan kannelle.

Ennenkuin tämän miehistö, joka enimmäkseen vielä seisoi kanuunoiden luona tai oli ohjausmanööveriä toimeenpanemassa, ehti syöksyä rohkeata hyökkääjää vastaan, oli etukansi täynnä vihollisia. Yllätys oli mahdollisimman nopea, ja sitä seurasi hurja hyökkäys keihäillä ja valtauskirveillä, jotka pyyhkäisivät tieltään keskellä laivaa seisovat hajanaiset joukot. Jotkut yrittivät suunnata kanuunat etukantta kohden, mutta heidät hakattiin maahan tai ajettiin peräkannelle, mihin suurin osa hollantilaisista nyt oli kokoontunut ja koetti pidättää merirosvoja käsikivääritulella, joka haavoitti näistä muutamia.

Mutta Scyllan miehistöä ei pidättänyt mikään: ensimenestyksestä rohkaistuneena tunkeutui se, pelottomat johtajat etukynnessä, peräkantta kohden. Luoti oli riipaissut Skytten vasempaa olkaa, mutta hän hyökkäsi ensimmäisenä vihollisjoukon keskelle: hänen verensä tuntui kuohuvan kuin laavavirta. Eräs laivamies, joka oli kohottanut kangen lyödäkseen häntä päähän, kaatui, ennenkuin oli ehtinyt aiettansa toteuttaa; samassa tuokiossa tunsi Skytte kylmän pistolinsuun koskettavan niin rajusti huuliansa, että niistä pursui verta, mutta ennenkuin pistoli ehdittiin laukaista, oli Feliks ampunut hätyyttäjän, ja tämän luoti viisti läheltä Skytten korvaa. Hollantilaiset peräytyivät hurjasti ryntäävän sissijoukon tieltä: muutamat taistelivat vielä, toiset heittivät jo aseensa.

— Tuossa, tuossa! huusi jaavalainen, joka oli seurannut Skytten jäljissä ja syöksyi nyt kuin raivostunut tiikeri pitkäkasvuista, punapartaista hollantilaista kohti, joka valtauskirves koholla vetäytyi taapäin ruoriratasta kohti, — kostoa tuolle! Hänet on hakattava kappaleiksi!

— Kummitteletko, orja! kähisi tämä hampaidensa välitse, suuntasi iskun jaavalaista kohti, kaatoi hänet maahan murskatuin päin ja suistui itsekin samassa, Skytten miekan iskemänä, orjan ruumiin päälle, vuodattaen verensä hänen vereensä.

Murhaaminen jatkui vielä vastarinnan tauottua, kunnes Drake ja Feliks vihdoin panivat sille rajan. Suurin osa Itä-Intian laivan miehistöä oli kaatunut tai haavoitettu; edellisten joukossa olivat kapteeni ja perämiehet. Jäljelle jääneet antautuivat voittajien armoille.

Merirosvoilla oli saalis varmasti hallussaan. Sodanmelske oli tauonnut, murhanhalu tyydytetty, ja verisellä kannella kieriskeleväin haavoitettujen valitushuudot alkoivat nyt herättää inhimillisempiä tunteita. Tappelun vielä jatkuessa takakannella oli Itä-Intian laivan kirurgi, laiha, kaljupäinen ukko, kömpinyt ylös isosta luukusta ja alkanut erään laivapojan avulla kantaa haavoitettuja alas. Drake antoi nyt muutamia sitomataitoon perehtyneitä miehiään tohtorille avustajiksi, mutta selitti tälle, ettei nyt ollut aikaa leikellä pois jäseniä, vaan että pahasti haavoittuneet, jotka eivät voineet suoriutua tavallisella kääreellä, heitettäisiin mereen.

Tähän julmaan käskyyn Drake sai aiheen siitä, että hän oli taas huomannut Algernon Sidneyn purjeen taivaanrannalla.

— Se käsky jääköön teidän itsenne toimeenpantavaksi, vastasi vanha haavalääkäri halveksivasti, — minä hoidan haavoitettuja, jotka käsiini joutuvat, ja käytän työkalujani, missä tarpeelliseksi näen.

— Kuule sinä, vanha verenimijä, luunsahaaja ja lihannikertäjä, huusi Feliks vetäen Skytteä mukaansa haavoittuneita varten järjestettyyn laivaruumaan, — tänne kääre heti paikalla!… Tuossapa onkin yksi, pitkä kuin lokinuora. Hyvä on… Nuttu pois nyt, raivaaja! Minä sidon omin käsin haavanne. On toisia, jotka paremmin tarvitsevat tohtoria kuin te.

Ollessaan laivaruumassa Feliksin sitoessa hänen haavansa pelastui Aadolf näkemästä julmaa kohtausta kannella, kun kaatuneet, pyörtyneet ja pahasti haavoittuneet erotuksetta heitettiin mereen. Sillä välin Drake oli antanut osalle miehistään käskyn korjata niin pian kuin mahdollista pahimmat vammat Scyllan taklauksessa, jonka hollantilaisen viimeinen laukaisu oli melko pahasti turmellut; hän kannusti heidän intoaan osoittamalla pohjoisessa näkyvää purjetta, joka nopeasti läheni navakassa tuulessa.

Parkerin, Sullivanin ja muutamien muiden seuraamana hän riensi itse tutkimaan Itä-Intian laivan pohjia myöten. Ampumavarasto ei ollut sitä laatua, että se tällä kertaa, kun hetket olivat kalliit, olisi kiihoittanut hänen ryöstönhaluaan, mutta hollantilaisen kapteenin kajuutassa, johon hän ensin ohjasi askelensa, hän löysi haettavansa: raha-arkun. Hän antoi murtaa sen auki, ja vanha Sullivan, joka taitavasti aukaisi kannen, päästi mielihyvän huudon, kun leimatun metallin loiste kohtasi hänen ahneita silmiään. Arkku vietiin voitonriemulla hollantilaisesta aluksesta Scyllaan ja asetettiin Draken kajuuttaan.

Vangit, jotka oli salvattu kanssiruumaan, kutsuttiin nyt kannelle. Drake kysyi, tahtoivatko he palvella häntä. Kysymys lausuttiin uhkaavalla äänellä, — muutamat vastasivat myöntäen, useimmat kieltäen.

Edelliset lähetettiin heti ottamaan osaa Scyllan taklauksen korjaustyöhön, jälkimmäisten annettiin jäädä omaan laivaansa, sillä Drake ei halunnut tänä hetkenä, kun vaarallinen vihollinen ajoi häntä takaa ja jokainen tuulen käänne saattoi tuottaa uuden taistelun, lisätä laivuettansa vastahakoisella väellä, joka ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa eittämättä antaisi vihollismielensä ilmetä teoissa.

Kun Itä-Intian laivan kanuunat oli heitetty mereen, sen käsiaseet kuljetettu Scyllaan ja merirosvot haeskelleet läpi kaikki, yksin vankien taskutkin, ja korjanneet haltuunsa sen mikä heitä miellytti, komensi Drake väkensä pois ryöstetystä laivasta. Vanha kirurgi vietiin väkivallalla mukaan, mutta hän ei antanut perään, ennenkuin hänen sallittiin ottaa mukaan kaikki hoidokkinsa. Drake, jonka sanoissa ja liikkeissä ilmeni kuumeentapaista kärsimättömyyttä, häpesi Skytten läsnäollessa olla suostumatta tähän pyyntöön, vaikkakin haavoitettujen kuljetus laivaan tuottaisi viivytystä.

— No, ystäväiseni, lausui Feliks Skyttelle, — lähdetään nyt kunnioitettavaan Scyllaamme. Tämä oli ensimmäinen opinnäytteenne. Te ette, riiviö vieköön, suorittanut sitä ainoastaan niinkuin mies, vaan niinkuin … sanoisinko … te olitte koko paholainen. Te tappelitte ajattelematta, päätä pahkaa, ja uskallan vannoa, että te ette itse nähnyt, kuinka jakelitte iskujanne. Niin aina käy ensikerralla, mutta jos on asiaan perehtynyt, niin hoitaa sitä yhtä tyynesti kuin sävyisät ihmiset hoitavat mitä muita tehtäviä hyvänsä.

— Me olemme jakaneet kovaa oikeutta, vai kuinka? sanoi Skytte, katsellen synkeänä veren tahrimaa kantta.

— Oikeutta? Niin olemme. Voisi panna kymmenen yhtä vastaan, että oikeutta käydään kaikkialla, missä ihmisverta vuotaa… Ohoi, senkin koirat ja lurjukset, huusi Feliks muutamille miehille, jotka kiipesivät peräkajuutasta ylös, ryöstettyänsä sieltä hollantilaisen kapteenin vaatteet ja viinivaraston, — ettekö kuulleet Beckerin merkkiä, vai aiotteko jäädä tänne? Pois ryysykääröt, senkin roistot, ja auttakaa haavoittuneita!… Skytte, näettekö tuota purjetta? Meillä on, saakeli soikoon, ennen päivänlaskua uusi kahakka kestettävänä…

— Sen parempi, sanoi Skytte.

— Oikein, sen parempi! Taistelusta taisteluun, myrskystä myrskyyn, ja kuolo saapukoon kanuunain pauhatessa tai myrskyn vinkuessa! Tiedättekö mitä? Minusta tuntuu helteiseltä sekä sisälläni että ilmassa, vaikka käy vinha tuuli. Meillä on säänmuutos … tai kohtalonmuutos odotettavana.

Sen sanottuaan Ligelius riensi ottamaan osaa puuhiin, joita Drake joudutteli tavattomalla kiireellä.

Kohta oli Scylla taaskin purjehduskunnossa. Valtaushaat irroitettiin, ja molemmat laivat, voittaja ja voitettu, erosivat. Scylla jatkoi täysin purjein suuntaansa etelään. Itä-Intian laivan harvalukuinen miehistö laittoi kuntoon isonveneen, jolla se aikoi pyrkiä maihin päätettyään jättää oman onnensa nojaan ison laivan, jota se ei enää kyennyt ohjaamaan.

Algernon Sidney oli nyt tullut niin lähelle, että Scyllan kannelta helposti saattoi nähdä, mitä värejä se oli nostanut tankoon.

Drake kutsutti miehensä laivan takakannelle.

— Toverit, sanoi hän, — minä onnittelen itseäni sen varmuuden johdosta, jonka tänään olen saanut uljuudestanne ja sotaisuudestanne. Matkamme on alkanut hyvin entein. Olemme korjanneet runsaan saaliin ja jaamme sen auliiden periaatteiden ja vanhan tavan mukaan. Mutta jaosta ei voi olla puhettakaan, ennenkuin olemme joko jättäneet tuon purjehtijan, joka painelee jäljissämme, näköpiirin taa tai kurittaneet sitä, jos se meidät saavuttaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olen varma uudesta voitosta, sillä tiedätte kaikki, mikä seuraa, jos elävinä joudutte vainoojan käsiin. Parempi on viimeiseen asti taistella voitosta, kaatua ase kädessä, kuin kuolla nuora kaulassa.

Merirosvot vastasivat tähän puheeseen aseiden kalinalla ja hurraa-huudoilla.

Senjälkeen kannettiin viinitynnyri varpekannelle, ja miehistö kerääntyi pikareja helistäen ja ilolauluja laulaen ammentamaan rypäleiden nesteistä voimia uusien seikkailujen varalle. Toinen luutnantti oli osallisena juomingissa, mutta oli Drakelta saanut käskyn valvoa järjestystä.

Drake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli jälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt peräkajuuttaan.

— Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. — Hän on astunut ensimmäisen askelen … eikä hän enää voi palata…

— Pyh, virkkoi Ligelius. — Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän herää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette värvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.

— Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä on lain alainen…

— Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä ja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien mallienne mukaisiksi…

— Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En pyydä enempää.

— Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät. Minä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin kunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta kuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä. Haikala on kaikin puolin kunnioitettava kala … sillä on kunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky … ja kuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette tuulesta, kapteeni?

— Se pysyy.

— Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä kohti.

— He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt saada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu vihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.

Scyllassa olevat hollantilaiset olivat niinikään huomanneet, että laiva pohjoisessa kulki heidän kotimaansa lipulla. — Se on näköjään sotalaiva, kuiskasi eräs toiselle.

— Se laskee meitä kohti, vastasi toinen. — Saa nähdä, kumpi on parempi kulkemaan: siitä se riippuu.

Tuulta kesti, niinkuin Drake oli ennustanut, koko päivän. Drake ei hetkeksikään poistunut kannelta. Hän siirrätti taaskin varalastia, heitti osan siitä mereen ja ruiskututti vettä purjeisiin, että ne paremmin vetäisivät. Jonkinlainen mielen ahdistus, jonka hän osasi salata kaikilta muilta, painoi hänen rintaansa: hän syytti itseänsä pelkuruudesta ja yritti jo jos kuinkakin monetta kertaa antaa käskyn yläpurjeen käärimisestä kokoon, odottaakseen Vanloota. Tunti toisensa jälkeen kului; laivojen välimatka ei ollut huomattavasti muuttunut: Draken toive, että Scylla tällä tuulella kulkisi paremmin kuin Algernon Sidney, ei toteutunut, ja hänen oli pelättävä pahinta, jos tuuli tyyntyisi.

Aurinko meni mailleen, tähtikirkkaan kesäyön herttainen hämärä verhosi ulapan, ja vainolaisen purje häipyi sen varjojen keskelle. Vasta puoliyön aikaan Drake poistui kannelta nauttiakseen lyhyen levon annettuaan ensin tarpeelliset määräykset Parkerille, jonka vuorostaan täytyi jäädä koiran vahtiin.

Tuuli jatkui tasaisena. Toinen luutnantti asteli edestakaisin, varotti ruorimiestä ja tähystäjää ja siemasi tuontuostakin katajanmarjaviinaa pullosta, joka häntä varten oli pantu kompassikopin päälle. Tämä alkoi ajanoloon tuntua hänestä yksitoikkoiselta, ja ollen paljon kokenut mies, joka mielellään toisillekin jutteli kokemuksiaan, hän kutsui erään miehistä luokseen ja alkoi tälle sitten pakinoida ja jakaa ryyppyjä. Kohta olivat kaikki joutilaat vahdit kerääntyneet hänen ympärilleen kuulemaan tarinoita ja saamaan osansa katajanmarjaviinasta. Kukaan ei tällä välin huomannut kahta haamua, jotka nousivat parraskannen luukusta ja katosivat taklaukseen.

Neljännestunnin kuluttua, kun Parker vielä kertoili merirosvojuttujaan, nousi vielä neljä tai viisi miestä samasta luukusta ja liikkui keulaan päin. Nämä keksittiin, ja Parker huusi, lähestyen muiden seuraamana heitä:

— Ohoi! Mikä hätä siellä!

— Ne on ne hollantilaiset, kivahti toinen. — Mitä te aiotte?

— Niinkuin näette, vastasi tyynesti eräs niistä, joille kysymys lausuttiin, — me laskemme alas tuon veneen.

— Mitä se tarkoittaa! ärjäisi Parker ja veti pistolin vyöstään. — Teillä näyttää olevan perkeleen juonia mielessä. Menkää koreasti ruumaan takaisin, tai minä annan suolaa selkäänne! Kuuletko! jatkoi hän ja ojensi pistolin hollantilaista laivamiestä kohti, joka hinasi alas venettä, — mene tahi saat uutta lyijyä lyijykalloosi!

— Ka kyllä, vastasi matruusi, — johan tästä menenkin. Emme aikoneet mitään pahaa.

— Mitä lienettekin aikoneet, niin selkäänne tulette saamaan joka ainoa, jahka Becker havahtuu, sen paksupäiset kampelat. Luulitte noin vain karkaavanne.

Hollantilaiset kääntyivät ja menivät takaisin keulasoppiluukun luo.

Sinne tultuaan eräs heistä päästi terävän vihellyksen.

Kotvan kuluttua kuului ryskettä: isomärssyn raaka pudota romahti kannelle ällistyneitten vahtimiesten keskelle, purjeet alkoivat lepattaa, laiva kohosi äkkiä tuuleen.

Ennenkuin vartijat olivat toipuneet hämmästyksestään, olivat kanssiluukun ääreen kokoontuneet hollantilaiset ynnä heidän kaksi toveriansa, jotka olivat livahtaneet ylös taklaukseen ja leikanneet poikki raa'ankannittimia ja muita köysiä, heittäytyneet veneeseen, katkaisseet kokkanuoran ja työntäytyneet irti laivasta.

— Kapinaa! huusi Parker ja soitti hätätorvea.

Päälliköt ja miehistö heräsivät unestaan ja karkasivat ylös kannelle. Saatuaan selville asianlaidan Drake tuomitsi heti toisen luutnantin menettämään henkensä huolimattomuuden tähden, mutta Aadolf tuli väliin ja pelasti esirukouksillaan vanhan Parkerin. Miehiä lähetettiin heti ylös vahinkoa korjaamaan, ja kun se vihdoin oli tehty, käski Drake kääriä kokoon yläpurjeet.

— Ymmärränkö teitä oikein, kapteeni? Aiotteko odottaa vihollista? kysyi Ligelius.

— Aion, vastasi Drake, — miksi lukea minuutteja ja tuskaisesti lykätä toistaiseksi sitä, minkä kerran täytyy tapahtua? Kuka voi Kohtalon päätöstä muuttaa? Minä olen kyllästynyt olemaan vainottuna otuksena.

— Hyvä on, kapteeni.

— Jaguaari kääntyy vainoojiansa päin, repii koirat, raastaa metsästäjän palasiksi. Ystäväiseni, jatkoi hän kääntyen Aadolfiin ja Feliksiin, — menkää alas ja nauttikaa sitä lyhyttä lepoa, mikä teille on suotu! Minä jään kannelle ja herätän teidät ajoissa. Tunnin kuluttua alkaa aamunsarastus; silloin on hetki tullut.

— Tulkaa, sanoi Ligelius Skyttelle. — Minä olen puheliaalla tuulella, ja haastellessa kuluu aika nopeasti… Ei, peräkajuuttaan emme mene! Minä en voi katsella kirottua raha-arkkua. Tulkaa minun kojuuni!

Ligelius pani tulen kajuutan lamppuun ja istuutui penkille Skytten viereen.

— Kohta siis pääsemme uudestaan taisteluun, sanoi hän, — monellekohan meistä nouseva aurinko on oleva viimeinen… Kuulkaa, Skytte, minä en salaa teiltä, että toivoisin teidän olevan täältä kaukana…

— Mitä tarkoitatte? lausui Aadolf ja käänsi kalpeat kasvonsa Feliksiin päin. — Te ette ymmärrä mitä puhutte. Näihin lankkuihin olen kiinnittänyt viimeisen toivoni… Ettekö tiedä, minkä päämäärän olen asettanut elämälleni?

— Vielä mitä, keskeytti hänet Ligelius, — te olette nuorukainen, ja nuorukaisen ei sovi puhua elämänsä viimeisestä toivosta, saatikka kiinnittää sitä niin hauraaseen kappaleeseen kuin tämä vanha laivarunko on. Minä varoitan teitä, Skytte. Älkää luottako kehenkään muuhun kuin itseenne. Sanon vieläkin selvemmin: varokaa seuralaista, jonka Kohtalo on teille antanut! Hän ei ole sellainen, millaisena hän tahtoo teille näyttäytyä. Älkää antako tulevaisuuttanne hänen käsiinsä: se on liian hyvä hänen hallittavakseen. Skytte, teidän tulevaisuutenne pitää olla valoisa ja onnellinen, sillä mitkään tuntoa kalvavat menneisyyden muistot eivät vielä luo pitkiä varjojansa sille uralle, joka on edessänne; teillä ei ole vielä syytä epäillä … voi, miekkoinen teitä!

— Neuvonne lienevät hyväätarkoittavia, vastasi Skytte, — mutta muistakaa, että minä en ole lapsi! Puhukaamme muusta!

— Ei, vastasi Ligelius, — te olette ainoa, johon minä tällä hetkellä olen halukas kiinnittämään ajatukseni. Kuulkaa senvuoksi vielä eräs neuvo! Luopukaa aikeistanne toimia muka kostavan kaitselmuksen nimessä, ellette tahdo kuolla suurempana pahantekijänä kuin yksikään niistä, joita aiotte rangaista! Valitkaa elämäntehtävä, joka on ihmisvoimin toteutettavissa! Lähtekää Amerikkaan. Siellä ylenee uusia yhteiskuntia aarniometsän povessa: liittykää niihin, rakentakaa itsellenne maja, valitkaa puoliso, taistelkaa jylhää luontoa vastaan ja liittäkää tekin turpeenne viljelyksen uudissarkaan! Te olette silloin rauhaisella työllänne tehnyt enemmän ihmiskunnan hyväksi, kuin mitä miekalla kykenette aikaansaamaan.

— Lasketteko leikkiä, kysyi Aadolf, — vai onko vakaa aikomuksenne rakentaa sieluani siveellisillä mietelmillä? Ne kuuluvat varsin kummallisilta teidän suustanne.

— Ehkä. — Olkaa kuitenkin vakuutettu, että tarkoitukseni on tosi! Se on outoa, mutta kumminkin totta. Minä tunnen, että olen lähellä elämäni loppua; silloin ei tee mieli laskea kevytmielistä pilaa. Niinpä niin jatkoi ent. ylioppilas, — aavistus sanoo minulle, että kurja elamäni kohta on lopussa. Olen usein katsellut kuolemaa silmiin ja olen mennyt kokemaan paljon arveluttavampia vaaroja, kuin mikä nyt meitä uhkaa, mutta en koskaan ennen ole tuntenut tätä onnellista aavistusta. Saan kuolla isänmaani läheisyydessä. Ehkä aalto heittää ruumiini sen rannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä, Skytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan niitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista muistoistani. Hyvää yötä!

Puoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi Skyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä. Nuorukaiset syleilivät toisiansa innokkaasti.

Skytte riensi senjälkeen ulos kajuutasta ja meni kannelle aamunkoittoa odottamaan. Hän ei ryhtynyt puheisiin Draken kanssa, joka umpimielisenä ja synkkänä nojasi peräparraspuuta vastaan, herkeämättä tähystäen pohjoiseen.

Ligelius paneutui vuoteelleen ja nukkui. Tuntikauden kuluttua herätti hänet merkki, joka kutsui kaikki miehet kannelle.

Algernon Sidneyn purjeet kuvastuivat korkeina ja selväpiirteisinä taivasta vastaan. Drake käski tehdä kannen selväksi tappelua varten. Hänen otsansa oli äkkiä kirkastunut, hänen katseensa oli tyyni, hän näytti tavallista korkeammalta ja käskevämmältä. Hän kulki miehestä mieheen ja kehoitti jokaista taistelemaan kuolemaa halveksien. Kun kaikki oli järjestetty taistelun varalle, nousi hän komentosillalle.

— Toverit, lausui hän, — me odotamme vihollista, emme sen vuoksi, että se hyökkäisi meidän kimppuumme, vaan voidaksemme itse hyökätä. Niin pian kuin se on heittänyt valtaushaat, on meidän oltava valmiina iskemään siihen kiinni.

Hurraa-huudot, jotka kajahtivat vastaukseksi näihin sanoihin, todistivat miehistön taisteluhalua. Merirosvot tiesivät, että heidän valittavanaan oli voitto tai häpeällinen kuolema.

Laivojen tultua tykinkantaman päähän Algernon Sidney aloitti tulen keulakanuunoillaan. Scylla vastasi peräkanuunoillaan. Kohta senjälkeen alkoi molemmilta puolin vilkas käsikiväärituli, ja sen kestäessä pyyhkäisi Algernon Sidney tuulen alle, ja nyt ampuivat viholliset toisiansa koko kylkiriviltään vain muutaman sylen päästä. Tämän läheisen tulen vaikutus oli kauhistava. Molemmat laivat jytisivät, aivan kuin olisivat kaikki liitteet olleet hajoamaisillaan, suuria varppeiden kappaleita ruhjoutui ja ylt'ympäri singahtelevat pirstaleet lisäsivät luotien aikaansaamaa hävitystä. Scyllassa oli kaksi tykkiä miehiä vailla, kuolleita ja haavoittuneita kieriskeli kannella, ja koko miehistö oli valtavasta jyskeestä hetken aikaa huumauksissaan. Algernon Sidneyssä ei hävitys ollut vähäisempi.

Haavoittuneiden joukossa oli Skytte, joka oli seisonut keskilaivassa Ligeliuksen vieressä: puunkappale oli iskenyt häntä niin voimakkaasti päähän, että hän tiedotonna ja verissään suistui kannelle. Erään miehen avulla, jonka Ligelius ensin kutsui luokseen, mutta johon hänen sitten täytyi tarttua käsin ja ravistella, ennenkuin sai hänet tointumaan, kantoi hän Skytten alas kirurgin luo, joka ison luukun alla oli tehnyt valmistuksiaan haavoittuneiden vastaanottamiseksi.

— Tässä on ensimmäinen hoidettavanne, sanoi Ligelius. — Kohta saatte niitä tusinoittain… Pitäkää hänestä hyvää huolta! Kuinka hänen haavansa laita on? Sanokaa pian, te kuhnusteleva laiskiainen!

Kirurgi-vanhus tarkasti haavaa ja vastasi vakavasti:

— Se on vaarallinen.

— Oletteko koskaan pelastanut pahemmin haavoittunutta?

— Olen.

— Minä selitän oraakkelivastauksenne parhain päin.

Sen sanottuaan Ligelius riensi taas paikalleen.

Vastustajat olivat kylkiriviltä ammuttuaan pysyneet muutaman sekunnin toimettomina, ikäänkuin vetääkseen henkeään. Savu haihtui nopeasti tuulen mukana, ja kun näköala taas oli vapaa, vihelsivät yht'aikaa vihollisten päälliköiden merkkipillit. Drake ja Vanloo olivat huomanneet toisensa … jälkimmäinen seisoi komentosillallaan, edellinen oli noussut varppeille mesaanitouvin ääreen … ja aivan kuin salaisesta sopimuksesta laivat ohjasivat toisiansa päin.

Scyllan miehistö heitti pois tuliaseet, tarttui keihäisiin ja valtauskirveisiin ja kerääntyi taajaan vasemmanpuolisen reelingin luo. Peräkannella Drake johti valtausta, kokan puolella Parker ja keskilaivalla Ligelius, joka oikeaan aikaan oli ilmestynyt paikalleen ja nyt, toisella kädellä pitäen kiinni suurvantista, toisella puristaen miekkaa, seisoi joukkonsa etunenässä valmiina heilauttamaan itsensä vastustajan kannelle.

Nyt heitettiin Algernon Sidneystä valtaushaat, laivain kyljet iskivät voimakkaasti yhteen, ja samassa hyökättiin molemmilta puolilta valtaamaan. Kun laivan laidalla oli hetken aikaa oteltu teräaseilla ja pistoleilla, murtuivat taistelevain linjat: kokanpuolella Algernon Sidneyn miehistö murtautui Scyllan kannelle ja syöksyi alas kiivaasti kuin vedenputous: keskilaivalla oli merirosvojen hyökkäys sitävastoin niin valtava, että kaikki esteet sen tieltä murtuivat. Ligelius oli joukkoineen tunkeutunut isolle luukulle asti, kun vähäinen parvi, jonka Vanloo oli varannut tueksi, riensi väistyvien toveriensa avuksi ja valtauskirveillänsä tuhoisasti iskien sai aikaan tällä kohden tappelussa uuden käänteen. Ligeliuksen ympärillä kaatuivat hänen parhaimmat ja rohkeimmat miehensä; häntä itseänsä kohtaan ojennettiin monta asetta, ja kun keulanpuolella johtajana ollut Sigurd, puhdistettuaan Scyllan etukannen, hyökkäsi hänen harvenevan laumansa kimppuun takaapäin ja teki sen tappion täydelliseksi, taisteli hän vielä huiman iloisena, yksin vihamiesten keskellä, täynnä haavoja, kunnes pistolinluoti kaatoi hänet kuoliaana kannelle.

Takakannella oli taistelu kääntynyt merirosvoille yhtä epäedulliseksi. Täällä taistelivat molemmat päälliköt toisiansa vastaan. Laivain iskiessä yhteen Drake oli suunnannut pistolin Vanloota kohti, mutta perämies Blackwell, joka oli hypännyt ylös varppeille, kohotti iskupiilunsa merirosvon pään yli. Drake, joka näki kirkasta asetta välkyteltävän päänsä kohdalla, tähtäsi epävarmasti, hänen luotinsa puhkaisi Vanloon hatun: Vanloo itse esti iskun, jonka Blackwell oli tähdännyt merirosvopäällikön päähän, ja vetäytyi muutaman askelen taaksepäin, antaakseen hänen vapaasti tulla Algernon Sidneyn kannelle: Drake ja muutamat harvat hänen miehistään syöksyivätkin vihollisen kannelle, mutta toiset torjuttiin takaisin kesken rynnäkön, ja Algernon Sidneyn miehet ahdistelivat näitä heidän omalla aluksellaan.

— Miehet, lausui Vanloo niille, jotka olivat pysähtyneet hänen ympärilleen, — älkää tunkeko päälle! Tämän minä otan omalle osalleni.

Nyt alkoi Algernon Sidneyn peräkannella kaksintaistelu päälliköiden kesken; kummankin miehet seisoivat alallaan, aseet valmiina, pitäen silmällä toisiansa.

Molemmat olivat pitkäkasvuisia, vahvoja miehiä, mutta näyttivät tällä hetkellä mahtavammilta kuin konsanaan. Vanloon katse oli levollinen, kirkas ja läpitunkeva, Draken terävä ja vihasta hehkuva. Tieto siitä, että hänen kohtalonsa nyt tulisi ratkaistuksi, teki hänen ryhtinsä kuumeisen jännittyneeksi, mutta antoi samalla sille juhlallisen leiman. Niin pian kuin he olivat tulleet vastatusten, Drake teki hyökkäyksen ja yritti pistää Vanloota rintaan. Vanloo väisti. Iskut, pistot ja väistöt seurasivat nyt huimaavan nopeasti toisiaan. Vanloo pysyi tyynenä. Henkeään pidättäen seurasivat ympärillä-olijat taistelua. Vanloo oli tähän asti pysynyt puolustuskannalla; nyt hän astui askelen taaksepäin tunkeilevan vastustajansa tieltä; tämän voimat näyttivät kaksintaistelussa lisääntyvän hetki hetkeltä. Vanloon miehet alkoivat pelätä päällikkönsä henkeä, ja he olisivat rynnänneet apuun, jollei hän keskellä kahakkaa toistamiseen olisi huutanut heille, käskien heidän pysyä alallaan. Tämä tyynesti lausuttu kehoitus osoitti, että hänen huomionsa ei ollut yksinomaan kääntynyt vastustajaan. Seuraavassa tuokiossa oli taistelun päätös varma: väistettyään uuden piston Vanloo teki itse hyökkäyksen ja haavoitti vastustajaansa oikeaan käsivarteen olkapään alapuolelle. Draken käsi vaipui, mutta hänen sormensa puristivat vielä suonenvedontapaisesti miekankahvaa. Vanloo laski miekkansa. Drake seisoi sekunnin liikkumattomana, astui sitten askelen taaksepäin ja vei vasemman kätensä vyölle vetääkseen pistolin. Eräs hänen miehistään ryntäsi esiin ja aikoi survaista laivapuukon voittajan kylkeen, mutta sai, ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, luodin päähänsä. Vanloo väänsi itse pistolin Draken kädestä ja tämä seisoi nyt aseettomana verivihollisensa edessä.

Draken silmät säihkyivät kiukkua ja vimmaa. Mutta hänen ryhtinsä, joka oli vaipunut kokoon ikäänkuin Kohtalon raskaan käden satuttamana, ojentui äkkiä, hän avasi yhteenpuristetut huulensa ja ärjäisi ylpeästi:

— Tapa minut, katala petturi!

— Ottakaa hänet kiinni, lausui Vanloo miehilleen, — ja viekää hänet kajuuttaani. Laskekaa aseenne, miehet, jatkoi hän merirosvoille, jotka päämiehensä surkeasta tappiosta lamaantuneina seisoivat siinä lähellä, kaikkialla ympärillään vihollisia, jotka olivat rientäneet tänne sieltä, missä tappelu jo oli päättynyt, ja jo alkaneet jaella iskuja, kun Vanloo ehkäisi verenvuodatuksen.

— Ei, ei, toverit, huusi Sullivan ravistellen itseään ja kohotti iskupiilunsa, — minä en antaudu koirana hirtettäväksi. Tässä on surmattava ja itse mentävä kuolemaan!

Vanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset voimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä päin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat vangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä Scyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta taistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä, useimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki murhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat hollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu Algernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui Vanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.

Vangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin Scyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti ostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut, koetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt. Kulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta haavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt monet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain kivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni, käski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn keskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita ympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja lievitystä.

Miehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään keskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota verisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen mieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan haavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui mennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli kannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon eteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.

Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.

Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.

— Ei, sanoi Vanloo, — antakaa sen olla.

— Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, — se on merirosvoja, ei meidän väkeä…

Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen hautaan.

Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen. Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa rauhassa nousta taimelle … ja toisaalta, moniko niistä saa häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista. Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta putoilevat.

Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu. Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi, makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli vast'ikään tullut tuntoihinsa.

— Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo hämmästyneenä.

— Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. —
Olemme voitetut… Missä on Drake?

— Hän on minun vankini.

— Entä Feliks?

— En tunne häntä… Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät täällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen, että tapasin teidät.

— Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.

Tämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen vankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.

— Kuinka hyvä, ajatteli hän, — nuorukaiselle itselleen ja niille, jotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle merelle!… Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja haavoittuneiden luettelo kädessään, — sinun on luovutettava kajuuttasi tälle haavoittuneelle nuorukaiselle…

— Niinkuin tahdotte, kapteeni… Te tunnette hänet siis?

— Tunnen … ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.

— Se tapahtuu, kapteeni… Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää on meiltä kaatunut…

— Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja vitkaan siirtyen nimestä toiseen.

Hän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja pahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit jaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään Scyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen valtaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin pohjoista kohti.

Vasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti häntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui sohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski silmänsä terävästi häneen ja virkkoi:

— Odotin tuskin teidän tulevan… Arvelin melkein, että häpeäisitte astua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt kuulla, mitä teillä on sanottavaa!… Mutta sitä ennen yksi kysymys: mihin aiotte viedä minut?

— Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi
Vanloo.

— Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt pelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut kuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin minä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette päämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen voiman varuksilla… Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei saa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette vain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne, enkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.

— Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, — sillä ne syyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän kaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette julistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää sentähden ihmetelkö sitä.

— Ei, ei, en ihmettelekään… Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä hetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.

— Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, — yhtyvät siinä kohden teidän ajatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä…

— Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. — Te alennatte liian paljon itseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne erinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä vähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen janoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.

Vanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin.
Miehen poistuttua hän jatkoi:

— Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake…

— Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.

— Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin läheisyydessä…

— Haa! huudahti Drake, — te … tekö Inkerin poika, talonpoika, jota minä ruoskitutin.

Heleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan tunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:

— Minä se olen.

— Tosiaankin, virkkoi Drake, — se selittää paljon … se selittää kaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen. Luonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta synnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt minun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut pieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut häntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi kaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se teitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette saanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden harjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon. Paha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan häntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne ja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne ylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa…

— He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. — Niinpä niin, Drake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta aika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä, kostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta mielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista asemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta, jonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan alempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne esimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan vääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää tuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen muistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei kohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin yltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä ajattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen, jota minä rakastin … hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta sitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa oloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen hollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään: minulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään merirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne kartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi laivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan kolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon, että Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä Hollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat olivat luvanneet suuria palkintoja…

— Sallikaa minun, lausui Drake, — keskeyttää kertomuksenne eräällä tiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä seurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä, niin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!

— Mitä tarkoitatte?

— Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu, jotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!

— Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea tunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään vaikka mitä.

— Niin, sanoi Drake pää pystyssä. — Minä en ole koskaan empinyt, en koskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut valitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen vuoksi, joita se tuo mukanaan.

Vanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:

— Se on sellaista, jota te ette käsitä.

— Te erehdytte, vastasi Vanloo, — minä näen syvemmälle sieluunne kuin te itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman itsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua suuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette voi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä taistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne ovat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle, te olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja järkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun olette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta, mutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut kaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen; taskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle alttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.

— Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei saanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.

— Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja sitten poistua… Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani hallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka johtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen tahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt olette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni pääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te pääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne olivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs asianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain joka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen palasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni, ettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin hallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda kumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä synnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia toimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että syyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle valta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. — Minä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne olivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne olevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta viimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama mies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun ajattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä varoittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut huomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne keksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka nojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli vaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen, ongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut tehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti teidät lähestymään minua…

Drake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:

— Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä kysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?

— Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän velvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon teoistani ja niiden vaikuttimista.

— Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua vihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte taskuvarkaaseen.

— Niin.

— Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja purevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake… Kysyn vain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja välinpitämättömäksi: — oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme pettänyt minua?

— En.

— Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren salaisuuden?

— Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että siitä tinktuurista saadaan kultaa. — Minä olen tehnyt tehtäväni, jatkoi Vanloo, — ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin, sain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin tuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman Agneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä, jota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä pelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää tahraa tämän pyövelin nimeä…

— Tekö? lausui Drake. — Totta tosiaan, täällä saatetaan monta salaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.

— Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja säästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei myöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä häpeällinen kuin elämännekin on ollut… — Olen nyt sanonut teille sanottavani, lisäsi Vanloo. — Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään maallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä päämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.

Tämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.

Illan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta, jossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen reunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi, toinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit, jotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut; jälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse hautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja kaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit, ammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin matkaa Tukholmaan.