Itämeren risteilijä

by Viktor Rydberg

XVII.

Epäonnistunut vallankaappaus.

Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.

Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille. Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla, ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.

— Rikas muukalainen on tullut takaisin … niin huomautettiin kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.

Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden puolen.

— Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti, jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.

Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.

— Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake; — kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!

— Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. — Mitä uutta
Sjövikistä, herra Kustaa Drake?

— Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä. Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.

— Vai niin…

Vanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia kohteliaisuuslauseita tämän kanssa.

Drake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä mynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin oli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.

Dii avertite omen! ["Jumalat, torjukaa tämä enne!" Vanhojen roomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti Vanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.

Hän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan kovemmin, ja vaunut vierivät pois.

— Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle, kun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan, — minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista mynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa tuntuvat alentuvilta … hänen katseensa oli minusta pilkallinen … hollantilainen koira!

— Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes tavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli huomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää, joka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän, Drake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.

Sigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa portilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan. Vaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota hurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa villapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään puristaakseen hänen käsiään.

Nämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia … heidät oli yksitellen koottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen varsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän kasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja espanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet tulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys; molemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli sulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli keskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla tarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia kansalaisoikeutta.

— Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, — ettekö ala jo kyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon Sidney on valmiina lähtemään merelle … joutukaapa, kapteeni, näkemään sitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin mekin, päästä satamasta.

Muut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä mitä pikimmin vesille.

Vanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi purjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä aikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.

Miehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.

Kaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä Agnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan maataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt takaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen läsnäoloaan.

Sitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt kerran kotiseudullaan.

— Sigurd, sanoi Vanloo kesken puhettaan, — minä en tälläkään kertaa ole saanut tietoa äidistäni enkä sisarestani. En niin jälkeä ole tavannut, jotka veisivät minut heidän luokseen, jos he vielä ovat elossa, tai heidän haudoilleen, jos he ovat kuolleet! Mutta minä en voi näin epätietoisena heidän kohtalostaan lähteä synnyinmaastani. Nuoruudessani unelmoin, että kerran rikkaana ja kunnioitettuna palaisin äitini majaan; elämän taistelussa se toivo sulostutti menestykseni ja vahvisti uskallustani vastoinkäymisissä… Oi, jatkoi Vanloo itsekseen, — lieneekö hän paljonkin vanhentunut, armas äitini… ja Elli … hänen pitäisi nyt olla kukoistava neitonen.

— Kuule, ystäväni, jatkoi Vanloo kotvan vaiti oltuaan, — minä olen viime matkallani ajatellut erästä keinoa, joka ehkä varmemmin ja pikemmin kuin mikään muu vie minut määräni perille. Minä annan kaikissa valtakunnan kirkoissa kuuluttaa sukulaisiani. Kuulutuksessa tulee tarkasti mainita heidän sukulaisuutensa ja entiset elämänvaiheensa, ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Jos he vielä ovat elävien joukossa, niin he saavat sen kautta tietää, että heidän poikansa elää, että hän hartaasti haluaa heitä tavata, ja että Tukholmassa olevan Hollannin lähetystön jäsen Vanloo mielellään ilmoittaa, mistä he hänet löytävät. Mutta mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua pian. Minä ryhdyn jo tänä päivänä sitä varten toimiin … ja ollakseni vakuutettu siitä, että kuulutus tulee leviämään niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista, pyydän, että se otetaan hallituksen kuulutusten joukkoon. — Mutta nyt toiseen asiaan! Onko salaliittolaisten leiristä montakin paperia minun poissaollessani joutunut sinun käsiisi?

— On, kapteeni, koko joukko. Kullalla voi tehdä ihmeitä, se on ihan varmaa. Olen pannut ne siinä järjestyksessä, kuin ne ovat tulleet, kirjoituspöytänne laatikkoon, kapteeni.

Vanloolta kului runsas tunti näiden kirjeiden lukemiseen. Tämä tutkiminen häntä silminnähtävästi huvitti. Hän luki tarkkaavaisesti, vaipui syviin mietteisiin ja nousi väliin ylös mitelläkseen ripein askelin permantoa.

Kun hän oli lopettanut lukemisen ja pannut paperit laatikkoon, olivat hänen kasvonsa erinomaisen iloiset.

Kylvettyään, murkinoituaan ja pukeuduttuaan Vanloo meni yhdessä Sigurdin kanssa prikilleen, joka vielä oli ankkurissa entisellä paikallaan Kastellisaaren ulkopuolella. Niiden monien sotalaivojen joukossa, jotka osaksi talvipeitoissaan, osaksi purjehduskuntoisina olivat kiinnitettyinä Skeppsholman eli Laivasaaren ja Kastellisaaren ulkopuolella, oli tosin monta isompaa kuin Algernon Sidney, mutta ei ainoakaan vetänyt sille vertoja rakennustavan komeudessa ja tarkoituksenmukaisuudessa. Priki oli yhtä paljon merimiesten kuin "maamyyräin" ihastuksen esineenä. Edelliset ihmettelivät sen oivallisuutta sota-aluksena, jälkimmäisten silmiä huikaisi sen komeus.

Algernon Sidney oli kapteeniansa odottaessaan somistettu juhlatamineihinsa. Kaikenvärisiä lippuja ja viirejä liehui navakassa tuulessa sen solakoista mastoista; varppeiden portit olivat auki ja niistä näkyi kiiltävä metallinen hammasrivi: kaikki köyden päät oli hyvin kiinnitetty, juoksevat touvit tiukasti pingoitettu ja raakapuut huolellisesti kiristetty. Miellyttävän ja sittenkin peloittavan näköisenä lepäsi kaunis priki veden pinnalla niin kevyenä ja leijuvana, kuin se olisi ollut valmis nostamaan kölinsä ylös auringonpaisteessa kimmeltävistä pikkuaalloista, jotka ympärillä leikittelivät.

Vanloon lähestyessä miehitettiin raa'at, kajahdutettiin hurraa-huuto, ja laivassa päällikköinä toimivat miehet kokoontuivat laskuportaiden luo ottamaan kapteeniansa vastaan.

Vanloo polki laivansa kantta nuorukaisen riemastuksella. Hän tarkasteli kaikkea ruumasta mastonhuippuihin saakka, ja kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa.

Sen jälkeen hän antoi joitakin käskyjä, ja muun muassa sen, että miehistö jättäisi majapaikkansa maissa, maksaisi, mitä oli siellä velkaa ja muuttaisi laivaan, ollakseen hetkellä millä hyvänsä valmiina lähtöön.

— Kapteeni, sanoi Sigurd ja osoitti laivaa, joka oli jonkin matkan päässä Algernon Sidneystä ulompana rannasta, — voitteko arvata, mikä merikarhu tuo on?

Laiva, johon Sigurd käänsi herransa huomion, oli prikin tapaan taklattu ja kantoi Hollannin lippua. Se oli korkeamastoinen, sileäkantinen, vähän pitempi ja kapeampi kuin Algernon Sidney, ja varustettu korkealla, kaarevalla perällä.

Vanloo vastasi:

— Se on rakennettu pikapurjehtimista varten, mutta perä on jokseenkin korkea ja nostopalkit liian kaukana perässä: se kiikkuu kovasti merenkäynnissä. Mikähän veitikka se on? Se näyttää epäiltävältä. Hollantilainen se ei ole, vaikka se näkyy kantavan Hollannin lippua.

— Prikin nimi on Scylla, kapteeni, ja sillä on yhtä terävä hammasrivi kuin Algernon Sidneyllä. Ettekö arvaa, kapteeni?

— Haa, minä ymmärrän…

— Se on kunnianarvoisen kauppamiehen, Sakari Jansenin, priki, aiottu hyvin rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille. Mutta en takaa, etteikö tuo säyseä meripeto matkalla pure joitakin lampaita kuoliaaksi, jos sillä vain on aikaa panna leukaluunsa liikkeelle.

— Minun täytyy päästä tuohon Scyllaan, sanoi Vanloo. — Fredrik, laske loorinkivene vesille! Haluatko tulla mukaan, Sigurd?

— En, tuhat tulimmaista, kapteeni, se ei käy päinsä. Sakari Jansen aavistaisi pahan olevan pelissä, jos näkisi minut teidän seurassanne.

Vanloo soudatti itsensä Scyllaan.

— Onko kapteeninne laivalla? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun hän tarttuen rustirautoihin oli heilahduttanut itsensä kannelle.

Kannella olevat miehet tuijottivat välinpitämättömästi Vanloohon. Yksi heistä malttoi toki vastata, että heidän kapteeninsa oli äsken mennyt maihin, jonka jälkeen hän taas jatkoi riitelyään tovereidensa kanssa.

Väki, jonka kapteeni Sakari Jansen oli hankkinut laivaansa, olisi heidän "kliivarileikkauksistaan" päättäen ollut pikemmin omiansa kuritushuoneeseen. Miehellä, joka vastasi Vanloon kysymykseen, oli humalasta turvonneet kasvot, jotka olivat sitä kamalammat, kun niissä oli tiheässä verinaarmuja, mitkä avoimia, mitkä laastarilapuilla peitetty. Käheällä äänellään hän haukkui alasaksaksi tovereitaan ja tahtoi sillä ikäänkuin osoittaa, että hän kapteenin poissaollessa oli kukkona tunkiolla. Toistenkaan ulkomuoto ei herättänyt enempää luottamusta.

Vanloo kiersi kerran kannen ja tarkasteli kaikkea tutkivin silmin. Varustus näytti vanhalta ja korjaillulta, mutta oli täydellinen, tarkoituksenmukainen ja joltisenkin hyvässä kunnossa. Kanuunat, joita oli yhtä monta kuin Algernon Sidneyssä, olivat vanhoja, ruostuneita ja näyttivät siltä, kuin olisivat maanneet monta vuotta sateessa ja tuulissa jonkin kruununvarastohuoneen edessä, mutta ne oli ilmeisesti kuitenkin valittu tuntijan silmällä.

Nyt astui Vanloon luokse laivaväestöön kuuluva mies, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tämä oli nuori ja pitkäkasvuinen; kasvojensa, pukunsa ja olentonsa puolesta hän silmiinpistävällä tavalla erosi muista. Hänen kasvonsa olivat hienopiirteiset, mutta kalpeat ja laihat, ne ilmaisivat vallattomuutta ja teeskenneltyä hilpeyttä; vaikka hän olikin kaikissa liikkeissänsä raisu ja hontelo, näkyi kumminkin, että hän oli paremman kasvatuksen saanut mies; hänen pukunsa oli puoleksi merimiehen, puoleksi ylioppilaan: päässä oli hänellä öljylakki, kaulassa huolimattomasti solmittu huivi, ja hänen solakkaa vartaloansa verhosi vanha karvakulu samettitakki tavallista ylioppilaskuosia.

— Kuulkaa, sanoi hän tunkeilevasti ja pani kätensä Vanloon olalle, — ketä te täältä haette?

Vanloo kääntyi puhujaan päin. Tämä vetäytyi pari askelta taaksepäin nähdessään hänen kylmän katseensa ja nosti hieman hämillään öljylakkiaan paljastaen kauniin otsan ja tuuheat vaaleat kutrit.

— Suokaa anteeksi, jatkoi hän kohteliaammalla äänellä; — jos te, herra, haette meidän kapteeniamme ja isäntäämme, hyvinarvoisaa herra Sakari Jansenia, niin saan ilmoittaa, että hän vast'ikään lähti tästä oivallisesta aluksesta ja soudatti itsensä Skeppsholmaan. Mutta jos asianne on senlaatuinen, että sen voi uskoa toisellekin, niin olen minä hänen uskotuin miehensä ja olen kernaasti käytettävissänne… Vaiti, miehet, huusi hän sitten räyhääville matruuseille ja otti taskustaan huilun, jolla hän iski pahinta huutajaa päähän, — vaiti, saamarin lurjukset, kun toinen luutnantti puhuu?

— Te olette siis toinen luutnantti tässä laivassa?

— Olen.

— Olette ruotsalainen synnyltänne?

— Piru sen tiesi; minä olen maailmankansalainen.

— Aluksenne on tavattoman vahvasti varustettu aseilla…

— Niinkuin näette. Saa varoa kaikkea, kun matkustelee vaarallisilla kulkuvesillä niinkuin me. Täältä aiomme lähteä Hollantiin, ja sieltä sitten Itä-Intiaan, missä on enemmän merirosvoja kuin täällä merilokkeja.

— Hyvä on, uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, ja muuta asiaa ei minulla ollutkaan. Olen merimies … tuo priki tuolla on minun omani … ja minua huvitti nähdä laivaanne lähempää.

— No, pahus olkoon, minä olen kuullut, että rikas Vanloo muka olisi tuon mainion prikin omistaja. Te taidatte siis ollakin…

— Oikein: minä olen Vanloo… Ja kun laivanne kulkee Hollannin lipun suojassa, niin se oli yhtenä syynä, miksi halusin nähdä sen.

Toinen luutnantti, joksi nuori mies suvaitsi nimittää itseänsä, kumarsi ääneti.

Kun Vanloo sen jälkeen varustautui lähtemään pois, riensi nuorukainen laskemaan alas laskuportaita.

Tultuaan vähän matkan päähän Scyllasta kuuli Vanloo sen kannelta huiman iloisia huilunsäveliä. Toinen luutnantti se kaiketi nyt käytteli samaa soitinta, jolla hän vast'ikään oli sävähdyttänyt huutavaa merimiestä päähän.

— No, miltä näytti, kapteeni? kysyi Sigurd, kun Vanloo palasi Algernon
Sidneyhyn; — vastustajanne ei ole niinkään halveksittava, vai kuinka?

— Ei ole, vastasi Vanloo, — mutta sitä parempi.

Puolen tunnin kuluttua Vanloo lähti Sigurdin seurassa laivastaan ja palasi kotiin Skeppsholman kautta.

Skeppsholma oli siilien aikaan miltei asumaton; siellä oli vain yksi isohko rakennus, amiraliteettitalo. Mutta siitä huolimatta oli siellä sangen vilkasta, sillä useita sotalaivoja oli rannalla korjattavana, ja ihmisiä, sekä työssä hääriviä että joutilaita, oli kuin muurahaisia.

Jälkimmäisten joukossa oli niinikään eräs pienenläntä mies, joka pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana käyskenteli edestakaisin. Hänellä oli yllään tavallinen pitkätakki, jalassa arkisukat ja hopeasolkiset kengät. Vanloo luuli häntä edullista kauppayritystä tuumiskelevaksi kauppamieheksi.

— Kapteeni, se on Ruys, sanoi Sigurd nopeasti. — Hän ei saa nähdä minua niin ylhäisessä seurassa kuin teidän.

Sigurd pysähtyi siksi, kunnes Vanloo oli päässyt kappaleen matkaa hänen edelleen.

Vanloo halusi nähdä miehen lähempää. Hän meni hänen luokseen ja havahdutti hänet mietteistä seuraavilla hollanninkielisillä sanoilla:

— Sallikaa minun kysyä: oletteko te hollantilainen kauppias Sakari
Jansen?

Ruys nosti kasvonsa, paljasti päänsä ja teki kaunistelevan kumarruksen.

— Niin olen, niin olen, vastasi hän, — nimeni on Sakari Jansen.

— Rotterdamista, vai kuinka?

— Rotterdamista, armollinen herra … tai oikeimmin sanoen:
Amsterdamista.

— Tai kenties Alkmaarista.

— Alkmaarista? toisti Ruys arasti. — Ei, vaan niinkuin jo sanoin,
Amsterdamista…

— Me olemme maanmiehiä. Nimeni on Vanloo. Onko nimi tuttu?

— On maar… En minä ole ainoa, joka tiedän, että meidän maamme mainio kansalainen on täällä. Nimenne, mynher, on muuten minulle tuttu vanhastaan: kukapa hollantilainen ei tuntisi kauppamaailmassa ja sen ulkopuolella kunniassa pidetyn Vanloon nimeä? Olen monesti aprikoinut, mynher, onko isänne rotterdamilaisen toiminimen Vanloo & Kumpp. päämies vaiko vanha Vanloo Bataviasta.

— Olen jälkimmäisen perillinen, vastasi Vanloo lyhyesti. — Mutta sallikaa minun katsella teitä tarkemmin, kunnon Sakari Jansen! Luokaa silmänne ylös, ystäväiseni, ja näyttäkää ujostelematta rehelliset kasvonne! Onpa se, kautta Jupiterin, kummallista, jopa sopimatontakin luonnon ja sattuman pilaa…

— Mitä tarkoitatte, mynher? änkytti valekauppias, jonka niskasuonta näytti vetävän niin, ettei hän voinut nostaa muuta kasvojen osaa kuin vain silmäteriä puhuttelijaan päin.

— Niin, mitä itse sanotte? Eikö sitä tosiaankin voi sanoa sopimattomaksi luonnon ja sattuman pilaksi, kun edellinen tekee rehellisen kauppiaan kasvot täysin erään tunnetun konnan näköisiksi, ja jälkimmäinen lisää yhdennäköisyyttä rumentamalla molemmat aivan samanlaisilla arvilla ja naarmuilla.

— Mynher, minä en ymmärrä, mumisi Jansen liidunvalkeana naamaltaan, lukuunottamatta nenänpäätä, joka kaikissa elonvaiheissa loisti yhtä punaisena.

— Minä selitän muutamin sanoin asian, herra Sakari Jansen. Minulle on annettu erään Ruys-nimisen vanhan paatuneen hulttion tuntomerkit, hän on kotoisin Hollannista, mutta vähän hänestä on kunniaa tälle arvossapidetylle kansalle… Olettehan kaiketi kuullut puhuttavan Ruysistä?

— Kuinka sanoitte? Ruys? Ei, mynher, minä en tunne häntä.

— Hänen nimensä ei muuten ole vallan tuntematon kauppamiesten ja merenkulkijain kesken. Jos huhu totta tietää, oli hän luutnanttina tunnetun merirosvokapteenin Tomkinsin laivalla, jonka luurangon minä viisitoista vuotta sitten näin riippuvan vitjoissa Thamesjoen suulla. Sittemmin Ruys lienee joitakin vuosia harjoittanut merirosvousta omin päin, vaikk'ei se oikein onnistunutkaan: kuitenkin, ellen väärin muista, hän kaappasi laivan samalta Batavian Vanloolta, jonka nimen te äsken mainitsitte. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät myöskään ole minulle vallan oudot… Mutta huomaan, että tämä keskustelu ei huvita teitä. Muutamme siis puheenaihetta! Tehän olette Scylla-nimisen laivan isäntä?

— Olen, mynher, isäntä ja kapteeni samalla kertaa.

— Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa…

— Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen kunnian…

— Mainio laiva, se Scyllanne…

— Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.

— Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa. Sehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä kulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin aiotte nostattaa ankkurin?

— Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia asioita… Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka näitte, ovat aiotut malaijilaisia varten… Malaijit ovat vaarallinen kansa … niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette heidät kyllä parhaiten… Niinkuin sanoin: vaarallinen…

— Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat joskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.

— Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui hyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien otsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:

— Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä päivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä en kestä tätä.

* * * * *

Oli toukokuun 30:s päivä. Valtaneuvos Skytte oli illalla palannut huvimatkaltaan Görvälnistä, herttua Aadolf Juhanan maatilalta, kahden penikulman päästä Tukholmasta.

Herra Pentti oli miettiväisen näköinen. Kapinan piti puhjeta seuraavana päivänä.

Kotiin tultuaan hän näki pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle osoitettu ja piirretty hänen keksimällään salakirjoituksella. Siitä melko hämillään hän mursi tuntemattoman sinetin ja luki seuraavat rivit:

"Teräväjärkisinkin voi joskus menetellä varomattomasti, viisainkin tarvita neuvoa, kun suuri ja vaarallinen hanke on toimeenpantava. Polttakaa salaiset paperinne!"

— Mitä tämä merkitsee? kysyi herra Pentti levottomana itseltään. — Kuka on kirjoittanut tämän? Piileekö tässä petos? Onko minut saatu ilmi?… Ei, neuvo on liian hyvä vihamiehen kädestä tulleeksi. Mutta jos se on ystävän kirjoittama, niin onhan moinen salakähmäily tuiki tarpeeton. Näemmehän joka päivä toisemme ja voimme neuvotteluissamme suullisesti kehoittaa toisiamme tarpeelliseen varovaisuuteen.

Hän soitti kamaripalvelijan luokseen ja kysyi, kuka kirjeen oli tuonut. Kamaripalvelija kyseli muilta palvelijoilta, ja vastaukseksi tuli, että kirjeentuoja oli matruusiksi puettu mies, jota vastaanottaja ei tuntenut.

Kehoitus oli muuten tarpeeton, sillä herra Pentti, joka pelkäsi jos mitäkin tapahtuvan, oli jo viskannut kaikki salaliittolaisilta tulleet kirjeet liekkeihin. Hän oli ryhtynyt sekä tähän että kaikkiin muihin varokeinoihin hävittääkseen todistukset syyllisyydestään ja osallisuudestaan kapinaan, siltä varalta, ettei vallankaappaus onnistuisi.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, astui vihellellen muutamia askelia permannolla, istuutui sitten nojatuoliinsa ja odotti tyynesti, selaillen Pliniuksen luonnonhistoriaa, hämärän tuloa, jolloin useiden liittolaisten oli määrä saapua hänen luokseen.

Ensin tuli Kustaa Drake.

— Onko tämä kirje teidän kirjoittamanne? kysyi herra Pentti puheen aluksi, ja ojensi kirjelipun Drakelle.

Katsottuaan sen läpi otti Drake kirjesalkkunsa ja ojensi Skyttelle samalla käsialalla kirjoitetun kirjelipun.

— Ja minä, vastasi Drake, — aioin kysyä, oletteko te kirjoittanut tämän lipun, jonka tuntematon henkilö antoi tänään palvelijalleni. Sisällys on molemmissa sama.

— Kummallista, lausui herra Pentti.

— Lilje, Frisendorff ja Graan, jotka minä päivällisen aikaan tapasin, ovat saaneet aivan samanlaiset varoitukset, jatkoi Drake. — Mutta vähätpä meitä hyödyttää tämän pulman selvittely. Teidän ylhäisyytenne, minä palasin äsken, kuten tiedätte, Sjövikistä, jossa olin käymäseltä, ja voin teille lausua sydämelliset terveiset rakkaalta tyttäreltänne…

— Kiitos, ystäväiseni! Ottaessanne perheseikat puheeksi johtuu mieleeni, etten vielä ole esiintuonut syvää valitustani teidän vaimonne kuoleman johdosta. Taisitte saada ilmoituksen siitä eilen…

— Niin eilen, Agnes parkani kuoli Kööpenhaminassa … hän ei ehtinyt kauemmaksi etelään, muuttolintu raukka, kun luonto vaati lainansa takaisin…

— Kumminkin tiedän, sanoi herra Pentti vetäen suunsa vienoiseen hymyyn, — ettei tuo ankara isku riistä meiltä sitä toimekasta apua, jota teiltä odotamme: te kannatte miehen tavalla kohtalonne kuorman…

— Olkaa huoleti, virkkoi Drake, — tappioni ei tee minua kokonaan välinpitämättömäksi niistä suurista yrityksistä, joita meillä on tekeillä…

— Isänmaa, jatkoi herra Pentti, — isänmaa ja sen suuret edut ovat kalliimmat kuin rakkaimmatkin yksityiset…

— Aivan oikein … mutta palatkaamme asiaamme. Te tulette herttuan luota?

— Niin.

— Ja olette vakuutettu, ettei hän, kuten hänen tapansa on, peräydy viime hetkellä?

— Siitä on pidetty tarpeeksi huolta. Kirjeet, jotka hänen tulee antaa kuninkaalle, leskikuningattarelle, neuvoskunnalle ja valtasäädyille, ovat valmiina hänen pöydällään. Kuusivaljaiset valtiovaunut, joissa hänen on suoritettava Odysseiansa, ovat jo valmiina. Ja ratkaisevana hetkenä ystävämme, maaherra Graan, jolla, niinkuin tiedätte, on suuri vaikutus herttuaan, seisoo hänen rinnallaan ja lietsoo uutta rohkeutta hänen mieleensä, joka hyvin pian horjuu… Muuten olen tehnyt voitavani saadakseni hänet oppimaan tulevan osansa ja pysyttääkseni hänet lujana päätöksessään.

— Kello 9 huomenillalla on hän siis kuninkaan luona…

— Niin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun näette hänen vaunujensa vierivän linnanpihasta ulos, on teidän vuoronne tehdä asiasta loppu. Onhan joukkonne riittävän suuri ja luotettava?

— On.

— Me tapaamme siis toisemme, ystäväiseni, valtaneuvoston istuntosalissa. Minua huvittaa jo edeltäpäin nähdä teidän vangitsevan minut.

— Minä olen ennen jo sanonut teidän ylhäisyydellenne, että teidän on kartettava sitä huvia, ja minä kehoitan teitä vielä kerran, että ajoissa lähdette salista pois ja jätätte virkakumppaninne ja herrat valtakunnan holhojat oman onnensa nojaan.

— Varokaa itseänne, Drake! Älkää ylittäkö ohjeitanne! Minä olen sanonut teille: älköön tarpeettomasti ryhdyttäkö väkivaltaan!

Ääni, jolla Pentti-herra tuon lausui, ilmaisi vain puoleksi totuuden.

— Ja minä olen vastannut: minulle uskottu tehtävä on senlaatuinen, etten itse eikä kukaan muu voi edeltäkäsin määrätä toimenpiteitteni rajoja. Menettelytapani tulee riippumaan arvaamattomista seikoista.

— Tehkää niinkuin parhaaksi katsotte, mutta minä pyytämällä pyydän: välttäkää verenvuodatusta! Välttäkää sitä suuremmalla syyllä, kun kaikki väkivalta on liikaa. Kaikki hallitukselle uskolliset Liljen upseerit on huomenna kutsuttu hänen maatilalleen, puolentoista penikulman päähän kaupungista, ja linnassa olevan sotaväen komentajana on yksinomaan meidän miehiä. Ainoa pelättävä on Sparre väkineen, mutta me olemme järjestäneet niin, että Sparre vangitaan samaan aikaan kuin te tunkeudutte linnaan, ja sitäpaitsi on hänen rykmenttinsä niin hajallaan ympäri kaupunkia ja malmeja, ettei sitä saada kokoon, ennenkuin kaappaus on tehty. Teillä ei siis ole vaarallista vastarintaa odotettavana.

— Sitä parempi, sanoi Drake. — Toivoakseni kaikki käy niin nopeasti, ettei kukaan saa tietää hankkeestamme mitään, ennenkuin se jo on lopussa.

— Annattehan kuitenkin vartioida linnanportteja, heti kun väkenne on päässyt sisään…

— Annan, ja minä aion päästää kruununvankilasta vangit ulos, että sekasorto tulisi suuremmaksi ja linnan suurilukuisen palvelusväestön huomio ohjautuisi väärälle taholle. Ensi silmänräpäyksessä luullaan, että vangit ovat nostaneet kapinan ja hälinällään ajaneet kansan liikkeelle.

— Hyvä on. Ammattityöläisiin voimme luottaa. Frisendorffin kätyrit ovat puhuneet heille asian valmiiksi. He kokoontuvat huomenna majataloihinsa, joissa annetaan maksutonta kestitystä, ja määrätyllä kellonlyönnillä lähtee joukko liikkeelle seuraten herttuan vaunuja hänen lähtiessään Ritariston ja Aatelin luo. Herttuan puhuessa sisällä ja kansanjoukon räyhätessä ulkona saapuu säädylle tieto neuvoskunnan ja holhojain vangitsemisesta, jonka jälkeen Liljen rykmentti marssii sinne, ja lähetystö, jäseninään puoluelaisiamme aatelittomista säädyistä, saapuu samaan aikaan ja kehoittaa herttuaa ottamaan hallitusohjat käsiinsä.

Kun he näin olivat jonkin aikaa kuiskaillen jatkaneet puheluaan, saapui herttuan uskottu Romann ja hänen kanssaan pari salaliittoon osallistunutta porvarissäädyn valtiopäivämiestä. Määrätty kokoontumisaika oli käsissä. Mentiin syrjähuoneeseen, jossa salaiset neuvottelut tavallisesti pidettiin. Talon takaportti oli jätetty auki, ja herrat voivat niinmuodoin tuloansa ilmoituttamatta saapua isännän luo.

Kotvan kuluttua tulivat Ribbing, Lilje, Frisendorff, Graan ynnä muut.

Kaikki he olivat saaneet samanlaiset kirjeet kuin valtaneuvos Skytte ja herra Kustaa Drake. Kaikki olivat myös varoitusta noudattaneet. Se olisi epäilemättä aiheuttanut pelkoa ja häiriötä leirissä, ellei jokainen, Drakekin siihen luettuna, olisi salaa epäillyt, että kehoituksen oli lähettänyt itse herra Pentti, joka tietysti tahtoi saada jok'ikisen merkin osallisuudestaan vehkeeseen hävitetyksi, jos tämä vastoin kaikkea todennäköisyyttä menisi myttyyn. Herra Pentin varovaisuus oli tunnettu, eikä kukaan hämmästynyt siitä, että hänkin oli saanut kirjeen.

— Hän on kirjoittanut sen itse, vanha kettu … niin he ajattelivat kaikki.

Kaikki oli jo järjestetty, tehtävät jaettu, varokeinoihin ryhdytty: oli vain toimeenpantava jonkinlainen harjoitus ennen näytännön alkua.

Tähän harjoitukseen kului sentään suurin osa yötä. Salaliittolaiset olivat hamaan tähän hetkeen asti ottaneet asian joskaan ei kevytmieliseltä kannalta, niin ainakin kevyellä mielellä: heidän varmuutensa sen hallituksen heikkoudesta, jota he lähtivät kukistamaan, oli paisuttanut heidän rohkeutensa ja lisäksi vaikuttanut vielä sen, etteivät he uskoneet asialla arveluttavampia puolia olevankaan.

Mutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden oli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta, sen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, — niin harvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra Pentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli vaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti muihin.

— Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan, — nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen lepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa… Mutta olkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin puolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.

* * * * *

Toukokuun 31 p.

Ensimmäinen kohtaus.

Professori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja selkeätä.

Kuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei ollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän olikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti = taivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.], joilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen laskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä Ruotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä verhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu joskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti samainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin mahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita rakennusryhmiä.

Kaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti viheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä isoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat jalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät soihdunkantajat.

Niillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät asuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut niistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden ammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee kuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka tavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija oli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama mies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut, vaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka tavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden porttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat sammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa sen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja jos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja katsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman puutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä, niin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia liikkeessä.

Ja yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä hyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin väärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa … ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon … siinä sai jokainen ohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia siitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka verstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja ravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua, kaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä sulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien ammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia vieraita.

Viemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan ravintolaan Baggeninkadun varrella.

Sen kilpeen oli kuvattu mainio "Jerusalemin Suutari", lestikimppu selässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä iäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli ravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen runosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta, ammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria kehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.

Kellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman sangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet privilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä ohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen valtioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen mielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on kaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin, puhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista, tarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut koskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin vähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja totuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.

Vieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa kellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty kaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa lausetta "Suutari pysyköön lestissään", useimmat olivat vain mielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston verovapaita käsityöläisiä vastaan.

Jos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut sisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä tavatonta kuin kestityskin oli runsasta.

— Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä maksan!

Niin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja laski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän kääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa hän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.

— Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui naapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan salin nurkassa. — Tunnetteko hänet?

Naapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin harmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain kuulemiseen ja katselemiseen.

— En, virkkoi hän, — minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.

— Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa mestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea toisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet vieraassa kaupungissa.

— Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole nähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on punonut yhtäkään pikilankaa.

— Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä on päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin hallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi täysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset herrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on monta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat uskaltaisivat käydä kiinni varteen … ja siksi minäkin pysyn erilläni koko asiasta.

Tähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli miettiväisenä tuoppinsa pohjaan.

— Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi ukko; — puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että noita-akat aiotaan huomenna polttaa?

— Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?

— Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun mielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme päivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään lähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.

Samassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen nousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua ympärillään hälisevälle joukolle:

— Ystävät ja suutarit! Olen sanonut, että minullakin oli kunnia kuulua teidän ammattiinne, mutta minä luovuin siitä ajoissa, kun näin minnepäin asiat kallistuivat. Te seisotte kadotuksen partaalla, ystäväni! Te kuolette ennen pitkää vaimoinenne, lapsinenne nälkään, ja kruunu nylkee ruumiinne, joiden nahalla se paikkaa rahamassinsa, kun viimeiset roponne ovat soljuneet pohjattomaan, tyhjään lakkariin. Niinkuin mainitsin, minä heitin lestit, naskalit ja taulut hiiteen ja antauduin harjoittamaan muita elinkeinoja, jotka paremmin korvaavat työntekijän vaivat.

— Kuules vain! Kuule! huusivat useat ympärillä olijat.

— Ja minä neuvon teitä, ystävät ja suutarit, ajoissa tekemään samoin, jos säälitte vaimoa ja lapsia, joiden ennen pitkää kuulette turhaan vaikeroiden pyytävän leipää…

— Se neuvo ei vetele… Mihinkä meistä sitten on, jos luovumme ammatistamme! Ei, ei! melusi joukko puhujan ympärillä.

— Hiljaa, ystäväiseni, antakaa minun puhua loppuun! Neuvo, jonka annoin, on ainoa mahdollinen, jos kärsivällisesti tahdotte suvaita sitä valtaa, joka nykyisin sortaa ja rasittaa teitä. Mutta jos teillä on rohkeutta rinnassa, niin tietysti tämä neuvo ei teille sovellu. Totta on, että hallitus äsken on suonut teille uusia etuoikeuksia, mutta mitä ovat kaikki etuoikeudet, elleivät ne suojele työtä? Eikö hallitus ole julistanut, että jokainen, ken tahtoo talon rakentaa ja asua Kungsholmassa, saa vapaasti tehdä työtä kuulumatta mihinkään ammattikuntaan tai tarvitsematta suorittaa mestarinäytettä? Eikö täällä ole ainakin satakunta suutaria, jotka ovat ammatista luopuneet ja porvariston ikuiseksi häpeäksi ruvenneet aatelisherrain palvelijoiksi? Nyt he pohjaavat muutaman parin saappaita vuodessa ilmaiseksi sille tai sille kreivilliselle tai vapaaherra-suvulle, ja sillä hinnalla annetaan heidän pitää verstasta ja syödä paljaaksi teidät, rehelliset porvarit, ja verot, jotka heidän muutoin olisi täytynyt suorittaa, syöstään myöskin teidän niskoillenne. Niinpä jokaisen porvarin täytyy joko kuolla nälkään tahi antautua aateliston orjaksi.

— Hän on oikeassa! Hyvin puhuttu! Hiiteen kaikki patukset ja aatelisorjat! huudettiin yht'aikaa.

— Tahdotteko siis kädellänne ja suullanne auttaa hurskasta ruhtinasta, hänen jalouttansa herttua Aadolfia, autuaan kuningasvainajan veljeä, joka, niinkuin mainitsin, on havainnut hätänne, säälii teitä ja menestyksestänne suuresti huolehtien tahtoo tehdä voitavansa teidän parhaaksenne? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus…

— Oikein, oikein!

— Olen sanonut teille, ystävät, että herttua tänä iltana kello yhdeksän ajoissa ajaa linnasta Ritariston ja Aatelin luo esittääkseen tälle säädylle teidän valituksenne ja kehoittaakseen sitä ajattelemaan, mitä sen ja teidän rauhaanne kuuluu…

— Eläköön herttua!

— Nyt ei ole tarkoitukseni kehoittaa teitä väkivaltaisuuteen ja kapinaan. Ei, sillä tiedätte hyvin, että se voisi päättyä meille kaikille hullusti: me olemme kunnon alamaisia, kaikille inhimillisille säännöksille kuuliaisia. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä yhteisesti, kuten jo olen useimmilta yksityisesti kysynyt, ettekö katso oikeaksi ja sopivaksi auttaa hyvän herttuan puuhia siten, että kokoatte kaikki kisällinne ja palvelijanne ja lähdette linnan luo, ympäröitte herttuan vaunut, ja hänen ollessaan herrojen puheilla kannatatte hänen esitystänsä sopivilla suosionhuudoilla, että he tietäisivät herttuan esiintuovan teidän valituksianne eikä puhuvan omasta päästänsä.

Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

— Juokaamme siis lähtömalja ja lähtekäämme liikkeelle, sillä aika on tullut. Tiedätte kai, ystävät ja suutarit, että kaikki muutkin arvoisat ammattikunnat aikovat tehdä samoin. Suuri ja mahtava on se valta, hyvät ystävät. Yksimielisyys on voimaa: se olkoon tunnuslauseemme!

Nyt nousi lyypekkiläiseksi mestariksi luultu ja huusi yli joukon pauhinan:

— Lähtömaljat minä kustannan, eikä siihen kelpaa olut, vaan parhain viini, mitä isännällämme kellarissaan on. Hoi, isäntä, ymmärrättekö yskän? Siinä te seisotte ja töllistelette, niinkuin herrain kukkarot möllistelevät kansan rahoja? No, ettekö saa suutanne kiinni ja tappianne auki, jos näytän teille tätä.

Näin lausuen uusi puhuja nakkasi täyteen sullotun kukkaron pöytään. Jalo metalli helähti ja sai isännän sääret selkään; hän riensi ulos noutamaan mitä pyydettiin.

— Ammattitoveri ja ystävä, sanoi puhuja N:o 1, pannen kätensä puhujan N:o 2 leveille hartioille, — eikö olisi syytä lykätä tämä jalo auliuden näytös siksi, kunnes tämä tähdellinen asia olisi onnellisesti suoritettu ja me saisimme riemulla tyhjentää useamman kuin yhden maljan herttuan, porvariston ja teidän itsennekin onneksi?

— Minä en juo herttuan maljaa, vastasi puhuja N:o 2 ja työnsi puhujan
N:o 1 syrjään.

— Mitä nyt? huudahti tämä. — Mitä tämä merkitsee? Onko tänne ilmestynyt susi leijonain keskeen? Varokaa itseänne… Kuulkaa, kuulkaa! jatkoi hän, kun samassa kova hälinä kadulla kiinnitti hänen ja kaikkien sisälläolijain huomion puoleensa; — toverimme ovat jo liikkeellä. Kuuletteko? Ylös ja liittykäämme heihin!

Kadulta kuului melua, ja kansanjoukko kulki laulaen ja rähisten ohitse.

— Olkaa rauhassa, hyvät ihmiset, huusi puhuja N:o 2; — ettekö huomaa, että joukko kulkee etelään päin, ja ellei kaupunki aivan äkisti ole käännähtänyt kompassin ympäri, on linna, jonne kai on tarkoitus mennä, täältä pohjoiseen päin.

Uteliaimmat vieraista ryhmittyivät raotetun oven ääreen ja katselivat ulos pimeälle kadulle.

— Jumaliste, eivätkö nuo liene aatelisorjia ja kungsholmalaisia, huusi muudan; — ovatko hekin liikkeellä?

— Se ei olisi mikään kumma, vastasi puhuja N:o 2, — sillä minä olin tänä iltana tunti sitten eräässä ravintolassa, jossa sikäläisen väen on tapana kokoontua, ja kuulin siellä miehen, joka nimitti itseään vapaaksi aateliskäsityöläiseksi, pitävän puhetta ja kehoittavan kokoontuneita lähtemään linnaan sitä varten, että seuraisivat herttuata, koskapa tämä tänä iltana menisi Valtasäätyjen kokoushuoneeseen esittämään heille, että olisi tuiki tarpeellista peruuttaa kaikki ammattikuntia koskevat asetukset.

— Oi! Mitä sanotte? Onko se mahdollista? huusivat kaikki.

— Hän valehtelee … hän on urkkija, huusi puhuja N:o 1, jonka lukija epäilemättä on arvannut salaliittolaisten kätyriksi.

— Suu poikki, poika, lausui puhuja N:o 2, joka oli Vanloon miehiä, ja tarttui kovalla kouralla pikkuruista miestä käsivarteen pitäen häntä kiinni; — minä katson kohta sinua hampaihin, jahka vähän odotat. Minä puhun ensin asiani. Niin, nähkää, herttua ja kreivi Pietari Brahe olisivat muka sopineet siitä, että nykyisillä valtiopäivillä kumotaan ammattiasetukset ja porvaristo saatetaan täydellisesti aateliston ikeen alaiseksi. Ettekö te, kunnon miehet, ole kuulleet puhuttavan, että kreivi Pietari kerran on sanonut ammattikuntien olevan rosvojoukkioita, jotka ovat yhtyneet koroittamaan käsiteollisuustavarain hintoja?

— Olemme, se on totta.

— No niin, varokaa sitten kuuntelemasta miehiä, semmoisia kuin tämä tässä…

— Ystävät ja suutarit … yritti pikku mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Frisendorffin hovimestari; häntä halutti puhua vielä pitemmälti, mutta vastustaja kouraisi häntä niin lujasti, että ensimmäinen sana hupeni vain huokaukseen.

— Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä, jatkoi Vanloon lähetti. — Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa mestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne taitaa. Annammeko hänen koettaa?

— Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja uhkaavin silmin katsella miestä.

Mestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä, suutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin reunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat siten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton käsi.

— Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän ammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.

— Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.

— Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet kestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle…

— Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.

— Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon luotansa, — minä vakuutan, että olen täysi suutari…

— Juo!

— Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan, että hän ei kestä koetta.

— Ei mitään mukinaa! Juo!

Pieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki kolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta hänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä teki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan, ja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen kädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.

— Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita käsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan kyydin.

Mutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin hyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja paiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja räyhäten paraikaa samosi ohi.

— Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, — teitä on petetty. Muutamat ylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää hänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään yhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita käsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän asiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin alkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten neljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman…

Siinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla varustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.

— Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva kupariseppä; — kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja ovat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!

Ja niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet ammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan, vaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat käsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään päättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja oppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia vastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet yhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista ammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut saada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat he vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja aloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.

Kuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi muutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi jäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten suutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun otsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.

Siellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo patukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa, iskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen voi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan ulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä saaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun jälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera (kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen ja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja, maksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita näkyvistään.

Mutta sillä välin olivat herttuan vaunut vierineet ulos linnanpihasta, eikä häntä vastassa ollutkaan kansanjoukkoa, joka seuraisi häntä seikkailumatkalle valtasäätyjen luo.

Toinen kohtaus.

Norrmalmintorin ääressä, lähellä Vanloon taloa, oli siihen aikaan ravintola, jota pidettiin pääkaupungin parhaimpana.

Isäntä oli ranskalaisen keittotaidon salaisuuksissa perillä, ja etevimmät viinin tuntijat vakuuttivat, että jos hän viiniin sekoittikin vettä, niin se tapahtui mitä suurimmalla tarkkuudella.

Laitos oli muuten tunnettu kalliista hinnoistaan ja kauniista tarjoilijattaristaan. Ei kumma, että pääkaupungin ilakoivan ylhäisönuorison parhaimmat väliin kokoontuivat sen vaatimattomiin huoneisiin Bacchusta ja Fortunaa palvelemaan.

Goinfres-nimellä tunnetut juomaveikot olivat pitäneet täällä majaa ja pitivät vieläkin, sillä tuo veljeskunta ei vielä ollut aivan lopullisesti hajonnut. Kuolema oli tosin levitellyt sen piiriin suurta hävitystä ja aina kylvänyt vanhuuden lunta jälkeenjääneiden kutreihin, mutta Lorentz von der Linde ja veljekset Horn seisoivat vieläkin ikäänkuin mahtavina pylväinä jätteiden keskellä, ja joukko nautinnonhaluista nuorisoa oli kerääntynyt näiden huvittelijavanhusten ympärille, samalla tavalla kuin Ateenan nuoriso muinoin kokoontui epikurolaisten filosofien ympärille.

Mainittiin jo, että kaikki linnaan majoitetun Liljen rykmentin upseerit, joita luultiin hallitukselle uskollisiksi, olivat sinä iltana kutsutut juhlimaan everstinsä maatilalle, puolentoista penikulman päähän kaupungista.

Kutsuja oli tosin näön vuoksi lähetetty rykmentin koko upseerikunnalle, mutta muille oli salaa vihjaistu, että he jollakin tekosyyllä pysyisivät juhlista poissa. Oli järjestetty niin, että vain salaliittolaisten puoluemiehiä sinä päivänä oli palveluksessa.

Nämä olivat miltei kaikki koolla Norrmalmintorin ravintolassa ja odottivat, viiniä juoden ja pelaten, merkkiä salaliiton johtajilta, joiden päämaja oli Frisendorffin talossa aivan linnan läheisyydessä. Täältä haarautuivat kapinaliiton langat, ja ehtimiseen kulki viestejä tämän keskuksen sekä linnan, säätytalon ja muiden tärkeiden vartiopaikkain väliä.

Puheenaolevista upseereista ainoastaan yksi, Liljen veljenpoika, oli tarkemmin selvillä salaliiton oikeasta tarkoitusperästä ja laajuudesta; he olisivat muuten aivan varmasti peräytyneet ja kieltäytyneet antamasta apuaan. Heille oli uskoteltu, että kysymyksenä oli yksinomaan panna kuningasvainajan testamentti toimeen ja vaatia herttua Aadolf Juhanalle hänen lainmukainen paikkansa holhojahallituksessa: he olivat sitäpaitsi vakuutetut siitä, että nuori kuningas ja leskikuningatar hyväksyivät heidän tuumansa, vieläpä että nämä jollakin tavoin olivat itse hankkeessa osallisina.

Tähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka laajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät. Hän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava mitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan holhojahallituksessa, — ei enempää eikä vähempää, ja tämän toivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada hyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa salaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa hallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä, niin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan sallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän nyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.

Valtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen puuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa valtakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka olivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.

Kun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja soihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen, oli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin varrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille kaartinupseereille.

Ennenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja ajopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.

Vaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat torin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet aika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä seurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.

Ravintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin. Sitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen kerrokseen.

Isäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin nähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset kädessä ja pistolit vyössä.

Hän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää tietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä osoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin, parrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo vahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven kadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla kielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta ulos.

Sigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä kerääntyi ovelle.

Otettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit vielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi heti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä hänellä oli asiaa.

— Minun asiani on viettää ilta herrojen seurassa, vastasi Sigurd; — luullakseni ei seurapiiri ole niin tarkasti suljettu, ettei outoakin siihen voitaisi ottaa.

— Eikö teillä ole varsinaista asiaa meille?

Kapteeni Lilje toisti tämän kysymyksen ja astui samassa tulijan eteen, jota hän tarkasti kiireestä kantapäähän.

Tämä oli tanakkarakenteinen, sotaisen näköinen mies, säätyläisten tapaan puettu. Ainoa tavallisuudesta poikkeava kohta oli leveä vyö, josta kaksi pistolia pisti esiin.

— Asiani, vastasi Sigurd ja kierteli isoja viiksiään, — on juuri se, minkä mainitsin.

— Mikä?

— Viettää ilta herrojen seurassa.

— Mikä on nimenne? Kuka olette?

— Oikeutettuja kysymyksiä, jotka minun yhtäkaikki täytyy jättää vastaamatta.

— Siinä tapauksessa: kuka teitä on neuvonut tänne? Eikö isäntä, se konna, sanonut teille, että nämä huoneet ovat yksinomaan meitä varten?

Kapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties myös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella tavalla.

Mutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon, niin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin epäili: meidät on petetty.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.

— Ei mitään … ei niin mitään, vastasi Sigurd, — jos te vain, hyvät herrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.

— Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä miekan kahvalle.

— Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä huoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon… Ei, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette alakynnessä … huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni … ja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä pistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran…

Sigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.

— Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.

— Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:

— Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!

— Seis! virkkoi Lilje kuolonkalpeana, — ei vielä väkivaltaa! Asia täytyy olla selvillä ensin, ennenkuin tartumme miekkoihin. Kuulkaa, tuntematon herra, minä tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

— Hyvä on, vastasi Sigurd; — kukaan ei toivo enemmän kuin minä, että kaikki ratkaistaisiin sovinnolla.

— Kuka on teidät lähettänyt, ja millaiset ovat ohjeenne? Oletteko oikeutettu vastaamaan niihin kysymyksiin? kysyi Lilje, kun hän ja Sigurd olivat vetäytyneet erääseen salin kolkkaan.

— Olen kyllä, minä olen täällä mynher Vanloon käskystä…

— Vanloon … hollantilaisen? Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, että minä olen täällä hänen käskystään…

— Entä ohjeenne? kysyi Lilje kuiskaavalla äänellä.

— Ne ovat: pidä salaliittolaiset koossa.

— Salaliittolaiset? toisti Lilje salaten pelkonsa; — kuinka uskallatte leimata meidät sellaisiksi?

— Sanat eivät ole minun, vaan mynher Vanloon.

— Jatkakaa!

— Pidä salaliittolaiset koossa aamuun asti, lausui hän. Jos he väkisin koettavat murtautua läpi, niin pane väkivalta väkivaltaa vastaan ja pistä heidät kuoliaaksi ennemmin, kuin annat yhdenkään päästä karkuun.

— Mitä vielä…

— Kauemmaksi eivät tehtäväni ulotu. Mynher Vanloo lisäsi kuitenkin…

— No, Lilje, lausui eräs vanhemmista upseereista, — onko päästy sovintoon, vai kuinka? Me tahdomme tietää, kuka julkenee…

— Odota, vastasi Lilje, — keskustelu loppuu siinä paikassa… Mitä
Vanloo lisäsi?

— Että tähän toimenpiteeseen on ryhdytty herrojen omaksi hyväksi. Minä tahdon estää, sanoi hän, heitä auttamasta miekoillansa hanketta, jonka tarkoituksen suhteen heitä on petetty ja jonka seurauksia he eivät voi aavistaa.

— Meidän jäijillemme on siis päästy! sopersi Lilje.

— Myöskin, jatkoi hän, ovat salaliittolaiset ja se hallitus, jonka he tahtovat kukistaa, liian vaatimattomia ja koko juttu liian vähäpätöinen ansaitaksensa sijaa historian lehdillä. Kaikki on päättyvä mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Paitsi minua itseäni ja sinua, ei kukaan, ei edes uhattu hallitus saa tietää, että mitään mainittavampaa vaaraa on ollut.

— Sanoiko hän niin?

— Sanoi, ja hänen sanansa ovat varmemmat kuin konsanaan kuninkaan sana.

Lilje tarkasti Sigurdia epäilevin silmin, mitteli levotonna ja miettiväisenä lattiata, kääntyi sitten tuskastuneiden toveriensa puoleen, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja ilmoitti hiljaisella äänellä heille vieraalta saamansa tiedot.

Nyt syntyi upseerien kesken vilkas kina, jota sentään käytiin matalalla äänellä. Tuumailtiin, mitä olisi tehtävä. Toiset näyttivät suuttuneilta, toiset alakuloisilta, kaikki tuskaisilta. Lopulta tultiin kuitenkin yhteiseen päätökseen: puhujat istuutuivat välinpitämättömän näköisinä pöytien ympärille, pikarit täytettiin uudelleen, pelinopat pyörivät, puheltiin ja naureskeltiin, jos kohta hiukan väkinäisesti.

Lilje palasi Sigurdin luo, joka tällä välin oli astellut salissa edestakaisin, ja sanoi tälle:

— Hyvä herra, te häiritsette vierasten iloa. Tämä huone on meidän käytettävänämme niin kauan kuin täällä tahdomme olla, emmekä me tapamme mukaan lähde täältä ennen kuin aamulla. Jos mynher Vanloo on tullut hulluksi, niin se on seikka, joka ei kuulu meihin; hänen ja teidän tekonne jääköön teidän itsenne, isännän ja oikeuden välillä ratkaistaviksi. Mutta jos vielä hetkenkään viivytte meidän joukossamme, katsomme sen loukkaukseksi, enkä minä vastaa seurauksista.

Sigurd pohti asiata tuokion ajan ja vastasi:

— Olkoon minusta kaukana se, että väkisin tunkeutuisin herrojen joukkoon. Pääasiasta olemme yhtä mieltä, ja sillä hyvä. Katsotaanpa … muuta ulospääsytietä ei ole, ja me olemme toisessa kerroksessa, siis korkealla maasta. Hyvä on, minä siis vietän aikaani niin hyvin kuin voin täällä oven ulkopuolella, kunnes torvi Brunke-vuorella toitottaa vapahduksen hetkeä. Toivotan herroille hyvää yötä.

Hän poistui huoneesta ja meni rauhoittamaan isännän mieltä jollakin keksimällään jutulla, jonka jälkeen hän käski tuoda virvokkeita itselleen ja miehilleen maksaen niistä niin paljon yli vaaditun määrän, että isäntä ällistyneenä jupisi itsekseen:

— Jos nuo ihmiset ovat rosvoja, niin ovatpa ne omituisia rosvoja, kun antavat enemmän kuin ottavat.

Kolmas kohtaus.

Tiedämme, että salaliittolaiset olivat jättäneet vaarallisimman tehtävän, Ruotsin valtakunnan holhojahallituksen ja neuvoskunnan vangitsemisen, herra Kustaa Draken toimeksi.

Sen piti tapahtua heti herttuan lähdettyä linnasta, niin että tieto tuosta tärkeästä tapahtumasta ehtisi saapua ritariston ja aatelin korviin herttuan vielä ollessa tämän säädyn luona. Liittolaisten tarkoitus oli, että tämä fait accompli ["suoritettu asia", peruuttamaton teko] yhdessä alemman kansan uhkaavan käytöksen ja aatelittomista säädyistä kootun lähetystön kanssa yllättäen lamauttaisi ensimmäisen säädyn vastustusvoiman ja pakottaisi horjuvaiset sopeutumaan asianhaaroihin ja heti vannomaan uskollisuutta uuden järjestyksen lipulle. Mutta jos sääty osoittaisi suurempaa sitkeyttä kuin oli odotettu, niin oli liittolaisilla kumminkin sillä hetkellä väkevämmän oikeus puolellaan, ja he olivat sitä tapausta varten päättäneet käyttää Liljen rykmentin musketteja ja ammattityöläisten patukoita tehdäkseen asiasta lopun.

Saavuttuaan linnaan oli herttua pyytänyt päästä nuoren kuninkaan ja leskikuningattaren puheille, mutta kun hänelle vastattiin, että molemmat korkeat henkilöt olivat rukouskammiossa, oli hän jättänyt näille kirjeet ja lähtenyt valtaneuvoston istuntosaliin.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ja hiljainen juhlallisuutensa, kun hän laski suuren, sinetillä varustetun kirjeen neuvospöydälle, sai valtakunnan isät aika lailla hämmästyksiinsä.

— Jätän tämän kirjeen luettavaksenne sekä tarkoin pohdittavaksenne ja toivon, että päätös, jonka sen johdosta teette, tulisi teille kunniaksi ja valtakunnalle onneksi.

Siinä kaikki, mitä hän kokoontuneille herroille lausui, jonka jälkeen hän lähti salista, välttääkseen epäilemättä niitä karttavia kysymyksiä, joita nämä varmaan tapansa mukaan olisivat Hänen Korkeudelleen tehneet päästäkseen selville hänen esiintymisensä syistä.

Herra Pentti oli puolisen tuntia ennen herttuan tuloa ottanut puheeksi arkaluontoisen asian, jonka täytyi herättää kiivasta sananvaihtoa. Kysymys koski erinäisiä valtion varoja, jotka olivat kadonneet erään De la Gardien ja hänen puolueensa suosiman virkamiehen käsistä. Muutamat näennäisesti säyseät, mutta itse asiassa terävät huomautukset herra Pentin suusta olivat antaneet keskustelulle hänen haluamansa suunnan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän, ollen suuttuvinaan niistä tuimista hyökkäyksistä, jotka hänen oli onnistunut kohdistaa itseensä, saattoi ottaa ne syyksi noustakseen ja poistuakseen istuntosalista.

Herra Pentti riensi salaliittolaisten päämajaan.

Täällä vallitsi suuri pelko ja hajaannus.

— Mitä nyt? kysyi hän hätääntyneenä, — mitä on tapahtunut?

— Te tulette linnasta? kysäisi Frisendorff ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Linnasta.

— No niin, ettekö huomannut mitään epäiltävää, mitään, josta voisi aavistaa, että hankkeemme on tullut ilmi?…

Kaikki odottivat hengähtämättä Pentti Skytten vastausta.

— En, virkkoi hän, — mutta mistä tämä hätä?

— Me olemme kaikki satimessa, sanoi Ribbing, — meidän täytyy hajaantua, ennenkuin…

— Täällä on joku salainen kavaltaja…

— Malttakaa, hyvät herrat, sanoi herra Pentti koettaen näyttää levolliselta, — meidän täytyy käsitellä asia järjestyksessä. Te kysyitte, enkö havainnut neuvoskunnassa mitään epäiltävää. En, ystäväiseni, ellen ole kuuro ja sokea, niin uskallan väittää, ettei hallituksella ja neuvoskunnalla ole kaukaisinta aavistustakaan siitä, mitä on tapahtumassa. Ja kun meillä siltä taholta ei ole mitään pelkäämistä, niin enpä totta tosiaan käsitä, mistä tämä päätön melu, tämä silmitön säikähdys … sanalla sanoen, mitä on tapahtunut?

— Merkillistä, sanoi Frisendorff vähän tyyntyen, — ja täällä me olemme mitä suurimmassa pelossa. Kuulkaahan! Vahtimiehemme saapuvat ammattikäsityöläisten luota toinen toisensa jälkeen ilmoittaen, että heitä yhdennellätoista hetkellä on kohdannut vastus Jumala ties minkä salaperäisen vallan kätyrien taholta. Samat asiamiehet ovat saaneet koolle aatelistyöläisiä ja kungsholmalaisia; ja heidän ja ammattilaisten välillä on ollut käsikahakkaa. Siltä taholta ei meillä siis ole mitään odotettavissa. Mutta sitten tulee jotakin vielä käsittämättömämpää. Ystävämme aatelittomien säätyjen joukossa ovat tuntemattomalta taholta saaneet varoituksen. Lähetystöstä Ritariston ja Aatelin luo ei siis tule mitään. Mitä suurin hämmennys vallitsee puoluelaistemme kesken. Kuinka tämä on selitettävissä? Eikö meillä ole syytä pelätä pahinta?

Herra Pentti kalpeni huomattavasti.

— No, mikä on teidän ajatuksenne? kuiskasivat useat.

— Minä en toden totta voi selittää tätä … mutta … varsinaista vaaraa ei sentään ole pelättävissä… Hallitushan ei tiedä kerrassa mitään … ja asia on kuin onkin jo alulla … kotvan päästä on ratkaisu tiedossamme… Odottakaamme niin kauan tyynesti, hyvät herrat… Me emme siis tällä hetkellä voi luottaa roskaväen apuun emmekä myöskään puoluelaisiimme aatelittomissa säädyissä, mutta linna on vallassamme, ja Drake tekee kyllä aikanaan asiasta lopun…

Herra Pentin epävarma käytös lisäsi vain salaliittolaisten pelkoa.
Kotvan kuluttua saapui tiedonanto, että herttua oli tullut linnaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen syöksähti sisään eräs Liljen rykmentin upseereista, jotka sinä iltana olivat palveluksessa linnassa. Hän ilmoitti, että kun hän sovittuna aikana riensi ravintolaan Norrmalmintorin varrelle kutsuakseen sinne kokoontuneet toverit paikoilleen, oli kaikki ovet salvattu.

Ennenkuin ehdittiin selvitä tästä uudesta hämmästyksestä, tuli maaherra
Graan ja ilmoitti, että herttua oli lähtenyt linnasta ja ajanut
Ritariston ja Aatelin luo, mutta että kansajoukkoa ei ollutkaan häntä
saattamassa.

Heti sen jälkeen saapui tiedonanto Drakelta, joka oli vartioinut linnan lähistöä. Kirjeessä oli vain seuraavat rivit:

— Sparrea ei ole saatu vangiksi. Hän ei ole pysynyt kotosalla. Asia ratkaistaan heti.

— Pian! Meidän täytyy estää häntä! huudahti Frisendorff.

Hän hyökkäsi ulos monien liittolaisten seuraamana.

— Luultavasti he tulevat liian myöhään, lausui herra Pentti toisille, jotka kalmankalpeina ja epäröivinä seisoivat hänen ympärillään. — Hyvät herrat, jos Drake tekee hullun kepposen, jos hänen hassuun päähänsä on juolahtanut kourallinen roskaväkeä mukanaan tunkeutua linnaan ja tehdä väkivaltaa maan hallitukselle, niin mitä meillä on siinä tekemistä? Vastatkoon hän puolestaan. Ja jos hän, tuo raivopäinen hullu, sitten syyttää meitä osallisiksi samaan rikokseen, niin kysymme: mitenkä hän tämän typerän syytöksensä näyttää toteen?… Ja koko maassa tullaan pitämään sitä naurettavana, sillä mitenkä tervejärkiset ihmiset, puhumattakaan varovaisuudestaan ja älykkyydestään tunnetuista miehistä, voisivat antautua mokomaan maankavaltamis-narripeliin? Hyvät herrat, menkää rauhassa kotiin ja heittäytykää unen helmoihin, jos teitä haluttaa. Minua puolestani unettaa niin, etten toden totta saa silmiäni kunnolla pysymään auki. Minä lähden kotiin ja paneudun nukkumaan vanhurskaan unta, ja miten suuresti hämmästynkään, kun huomenna herään ja luokseni pyrkiviltä virkaveljiltä saan kuulla, mitä tänä iltana on tapahtunut. Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne.

Herra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen, kahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja lähti.

* * * * *

Muutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään vieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt naiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli hovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.

Eerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli noitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä ja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin ilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä syypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin taikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja heidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle kuolemanrangaistusta kärsimään.

Kello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee asunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat. Hän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la Gardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona — kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää oikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat kummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan pahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se oli jumalaton ja kauhea.

Aika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on päättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä pitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän läheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää hänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä syyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt itseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla olisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille minkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä saattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten sääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut puuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa horjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua epätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi valtavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.

Hän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän mielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä alistunut sielu tuntee — kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka oli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa, mitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki. Hän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.

Sen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima kuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli … olosuhteet, joissa kuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan niihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä elämänvaiheistaan antaneet.

Siinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän näki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme. Toinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi ajatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän ei enää epäillytkään.

Hänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän tunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien laumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja riensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin varrelle.

Hän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher
Vanloon luo.

Palvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän ei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori suvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen viipymättä.

Eerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai kirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun, jossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli löydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä noituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen pelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä teloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.

Niihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat sitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.

— Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne kalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; — onko minun tarvis sanoa muuta?

— Olkaa huoleti, vastasi palvelija, — mynher Vanloo saa sen puolen tunnin kuluttua käsiinsä.

Eerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin pohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta auenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme, vapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään linnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli olivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei epäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi vaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin toimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime hetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo, aikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman onnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista heidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon myötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto sen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta, olisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää uutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat alistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.

Näissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen kulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa, jota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset epäilykset.

Hän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä muuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.

Mutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen sulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta porttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin hiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki ympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla varustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä suurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin uusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta, missä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli veneitä liikkeellä.

— Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori mies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; — menkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi haluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher Vanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä eräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan kulkea tämän kautta.

— Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo, parast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.

— En, vastasi samettitakkinen mies, — enpä tosiaankaan voi sanoa, missä mynher suvaitsee oleskella.

Eerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi valaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan kanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.

Kun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan eteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä suurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan vahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.

Eerikki astui sisään.

Lamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon. Inkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli istui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn, jolla äidinkin pää lepäsi.

Oven rasahtaessa Inkeri heräsi.

Vieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä ja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui toiseen käteen ja lausui:

— Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on suotu … minä olen nukkunut niin hyvin … viimeisen kerran … ja näin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala antaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine herra Aadolfille … muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme kaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista … pastori vie sen ynnä viimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.

Elli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan taidokkaasti palmikoidun kukkasen.

— Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, — ja sanokaa, että minä suuresti häntä rakastin…

Ellin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.

— Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan, — minun täytyy vähän aikaa koetella kärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä oikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne… Inkeri, oletteko kuullut nimen Vanloo?

— Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.

— Äiti, sanoi Elli, — Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka asui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.

— Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus, useimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.

— Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut tarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.

— En.

— Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; — hän näytti niin lempeältä ja kauniilta.

— Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.

— En, vastasi Elli pudistaen päätään.

— Inkeri, lausui Eerikki, — tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava mies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan kirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä etsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa saapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia…

Inkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä
Eerikin huulia. Tämä jatkoi:

— Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on minulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista kuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.

Samassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin merkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä Inkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.

— Minä kuuntelen tarkkaavaisesti … mutta lukekaa pian! lausui Inkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta herännyttä mielenkiintoa.

Sama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti illan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli luullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa ratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan metsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt etsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään Inkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa Ellin sielussa…

Eerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun
Inkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:

— Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin entiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!

— Vanloo on ulkomaalainen … Hollannin lähettiläs…

— Ulkomaalainen? Se on mahdotonta … tai onko hän… Sama se, minä tahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani ole voinut hänelle näitä tietoja antaa … ja tahtoohan hän saattaa iloisen sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?

Inkeri puhui kuumeisella kiihkolla.

— Sanoin, vastasi Eerikki, — niin hän kirjoittaa.

— Siinä tapauksessa poikani elää… Oi, Jumala, Jumala… Viekää minut hänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.

Inkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit piirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei kuolemaan ja rovion liekkeihin.

— Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, — tiedättekö sen?

— Olen kuullut hänen ristimänimensä ja … on se tässä kuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, — mynher Vanloon ristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?

Inkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa syliin.

Eerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus tämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen sielunsa.

— Hän on minun poikani, huudahti Inkeri mielettömänä ilosta. —
Löysinpä hänet jälleen… Elli, Elli, sinä olet löytänyt veljesi…

— Teidän poikanne! toisti Eerikki saman ihastuksen vallassa. — Niin se on, sen täytyy olla niin. Minä heikko, joka epäilin, vaikka näin Jumalan sormen viittauksen!

Ulkona vihellettiin uudestaan ja yhtä kimeästi kuin ensikerrallakin, mutta kukaan sisällä-olijoista ei sitä kuullut. Merkki kutsui Draken miehiä niiden eri porttien kautta, joiden eteen heidät oli sijoitettu, ryntäämään linnaan.

— Minun täytyy nähdä hänet, jatkoi Inkeri. — Mutta, oi Jumala, lisäsi hän tuskaisella äänellä, — kenties hän on hyvin kaukana … ja kuolemankello kutsuu meitä muutaman tunnin päästä … ehkä on jo myöhäistä!

Tuo ajatus lannisti, mykisti Inkerin. Hän väänteli vavisten käsiänsä ja katsahti toivottomasti ympärilleen harmaihin vankilan muureihin.

— Herra pastori, virkkoi Elli ja otti Eerikin käden käsiensä väliin, — tuokaa hänet tänne! Meidän täytyy nähdä hänet, ennenkuin kuolemme. Ei, nyt minä en tahdo kuolla. Sanokaa pyöveleillemme, että heidän täytyy antaa meille lykkäystä … he eivät voi olla niin kovia että erottaisivat äidin jälleen löydetystä pojastaan, sisaren veljestään, ennenkuin he ovat saaneet syleillä toisiaan ja sanoa toisilleen viimeiset jäähyväiset… Mutta he ovat julmia, säälimättömiä … he eivät kuule rukousta… Äiti, meidän täytyy paeta: eivät muurit, eivät mitkään portit voi estää meitä…

— Paeta? toisti Inkeri ja lysähti tuolille. — Lapsi, sinä hourit.

Siinä tuokiossa kuului linnanpihalta kovaa meteliä, huutoa ja aseitten kalsketta. Melu läheni.

— Jos hän löytää heidät eikä voikaan pelastaa … jos hän tulee ja näkee heidän häpeällisen kuolemansa! Oi, se olisi kauheata… Niin ajatteli Eerikki, ja se ajatus oli hetkeksi mykistänyt hänet ja viivyttänyt hänen päätöstänsä heti hakea ilmi Vanloo.

Tähän asti ei kukaan sisällä-olijoista ollut huomannut ulkona puhjennutta melskettä; mutta nyt kuului hurjaa huutoa yhä lähempää käytävästä, aseet rämisivät, ovien saranat natisivat, kun niitä väännettiin auki, rautasalvat putosivat kilahtaen lattiakiville.

Osa Draken miehiä oli murtautunut linnanvankilaan päästääksensä irti vangit. Lukija tietää tämän sisältyneen Draken suunnitelmaan; hän tahtoi siten lisätä hämminkiä ja kääntää huomion pois pääyrityksestä, jota hän itse lukuisamman joukon etunenässä oli rientänyt panemaan toimeen.

Vahtimies oli jättänyt avaimen suulle siksi aikaa, kun Eerikki oli vankien luona.

Ovi avattiin selko selälleen. Aseita välkkyi, haamuja vilisi käytävälampun himmeässä valossa.

— Ulos, yön lapset! Ulos, saakeli soikoon! Te olette vapaat, huudettiin tyrmistyneille vangeille keskellä pauketta, jota vielä jatkui ovia avattaessa ja salpoja pudotellessa.

— Kuuletko, äiti? Ne huutavat, että me olemme vapaat! Tule! Jumala on kuullut rukouksemme, hänen kätensä on avannut vankilamme oven… Tule! Me riennämme Aarnon luo, huusi Elli mielettömänä ja tarttui suonenvedontapaisella voimalla äitiänsä käsipuoleen.

— Kuuletko! Arnoldin luo! toisti hän kiihkeästi, kun Inkeri, jonka päätä huimasi, vielä viipyi.

— Pian! Tulkaa! lausui Eerikki, jonka ajatukset tuskin lienevät olleet Inkerin ajatuksia selvemmät, ja hän auttoi vanhusta nousemaan tuolilta, jolle tämä oli lysähtänyt. — — — — —

He riensivät ulos.

Käytävästä haarautui useampia solia, jotka kaikki veivät linnanpihalle, mutta tavallisissa oloissa pidettiin näiden solien päissä olevat vankat rautaovet suljettuina.

Pakolaiset lähtivät keskellä mylläkkää suorinta tietä pihalle. He eivät nähneet oikealle eivätkä vasemmalle, eivät huomanneet mitä heidän ympärillään tapahtui, eivät aavistaneet keitä heidän vapauttajansa olivat, he riensivät vain edelleen. Mutta pian keskeytyi heidän pakonsa: uloskäytävän sulki aaltoileva ihmisjoukko, jonka päiden päällä välkkyi aseita lepattavassa valossa; pyssyjä laukaistiin, huudettiin ja kiljuttiin, tapeltiin mies miestä vastaan. Pakolaiset kääntyivät takaisin ja etsivät toista ulospääsytietä; he samosivat läpi holvin, missä tappelu ei vielä ollut ehkäissyt parhaillaan tapahtuvaa vapautustouhua. Avoimista ovista syöksyi ulos vankeja, miehiä ja naisia, hajautuen hurjassa hämmingissä kaikille haaroille, jotkut seuraten samaa tietä kuin hekin. Sitten he olivat linnanpihalla. Synkkä pimeys ympäröi heidät, sillä kaikki lyhdyt oli särjetty. Joukkoja kulki edestakaisin, huutoja, kirouksia, komentosanoja kajahti ehtimiseen, ja pihan eteläpuolelta, missä kasarmi oli, kuului rummun pärinää.

Draken väki oli äkkiarvaamatta karannut vahtien kimppuun, mutta kun meteli oli herättänyt linnanpalvelijain huomiota ja kun ensihämmästyksen puuska oli haihtunut, oli kaikilla tahoilla annettu hälytysmerkkejä. Drake ei tiennyt, että salaliittolaisten ystävät Liljen rykmentin upseerikunnassa eivät voineet asettua paikoilleen: hän toivoi linnan miehistöltä ainakin sitä apua, mitä se toimettomana pysyen olisi voinut antaa, kunnes hän olisi täyttänyt tehtävänsä ja kapinaliiton johtajat ilmestyneet huutamaan valtakunnalle uuden hallituksen. Nyt riensivät ne kolme tai neljä upseeria, jotka olivat jääneet kasarmiin ja siten pelastuneet vangiksi joutumasta, varmoina siitä, että liittolaisten yritys oli mennyt myttyyn, ja valmiina poistamaan kaiken epäluulon itsestään, ensimmäisen hätämerkin kuultuaan kutsumaan sotajoukkoa aseisiin: joukko sotamiehiä oli jo kuitenkin käskyä odottamatta karannut vanginvartijain ja linnanpalvelijain avustamana tuntemattoman vihollisen kimppuun. Ei tiedetty, mitä oikeastaan oli tapahtumassa, ja luultiin vain, että metelin tarkoitus oli päästää vangit irti linnanvankilasta. Taistelu jatkui aitauksen sisässä ja vankilan vieressä, ja sen aallot murtuivat sokeasti toisiansa vastaan keskellä sumua ja pimeyttä. Taistelijat eivät itsekään olleet selvillä tapahtumien kulusta. Hajajoukkojen ja lähettien välitse, jotka kiitivät taistelupaikalle tai olivat saaneet käskyjä eri tahoille vietäviksi, samosivat pimeän peitossa pakoilevat vangit ja heidän takaa-ajajansa kaikki yhtenä rykelmänä.

Kun Inkeri ja Elli olivat Eerikin rinnalla tulleet linnanpihalle, suljettiin sen kolmesta portista kaksi ja vartijoiksi asetettiin niitä miehiä, jotka rummun pärinä oli koonnut päällikköjen ympärille. Kolmas eli pohjoinen portti oli vielä auki ja vartioimatta, kenties sen vuoksi, että Drakella olisi mahdollisuus palata takaisin. Samassa tuokiossa syöksyi isoja linnanportaita alas aseellinen joukko, joka Draken jäljessä vast'ikään oli rynnännyt palatsiin. Nyt se paetessaan rikkoi ja hajoitti säännöttömän piirin, joka otellessaan oli tunkeutunut yhä lähemmäksi niitä joukkoja, jotka olivat rynnänneet aitaukseen ja nyt koettivat murtautua läpi. Nämä saivat hengähtää, he liittyivät tovereihinsa ja karkasivat avonaista porttia kohden, jonka kautta koko lauma katosi, ennenkuin ehdittiin todenteolla ryhtyä ajamaan sitä takaa.

Tuskin oli linnanpiha puhdistunut kutsumattomista vieraista, kun riennettiin sulkemaan pohjoinenkin portti, etteivät vangit pääsisi pakoon; niistä olikin vasta muutaman onnistunut raivata tiensä vapauteen, sillä koko mellakkaan oli kulunut tuskin enemmän aikaa kuin on tarvittu sen kuvaamiseen.

Inkeri ja Elli olivat saattajansa seurassa ensin kiireesti kulkeneet pohjoista porttia kohden. Mutta ennenkuin he pääsivät holviin saakka, täyttivät sen Draken pakoilevat miehet. He seisahtuivat neuvottomina. Seinäpylväs suojasi heitä ohiryntäävältä ihmisjoukolta. Soihtuja alkoi liikkua pimeässä. Ja soihdun valossa Elli näki isot, valjastetut vaunut keskellä pihaa. Joka taholla etsittiin ulospäässeitä vankeja: huutoja kajahteli, ja parvia liikkui siellä täällä soihtujen valossa vankilaa kohden. Kaikesta näkyi, että työtä tehtiin hyvällä menestyksellä.

— Pian … vaunuihin! kuiskasi Elli. On vaikea sanoa, mikä hänen päähänsä tämän ajatuksen toi. Oliko se aavistus? Oliko se epätoivo, joka kaikkien muiden tukien pettäessä uskaltaa mitä tahansa löytääkseen pelastuksen?

Pakolaiset riensivät sinne.

— Kuka siellä? huusi sotamies nähtyään heidät pimeässä. Naiset hiljensivät kulkuaan ja vetäytyivät vavisten syrjään. Eerikki astui askelen miestä kohti, joka papillisen puvun nähtyään tervehti ja jatkoi matkaansa.

He pääsivät enemmittä seikkailuitta vaunujen luo. Lakeija seisoi hevosten vieressä, kuski istui liikkumattomana ajoistuimella, huomio kiintyneenä hevosiin, jotka säikkyivät hälinää. Vaunujen ovella seisoi mies kääriytyneenä viittaan.

Eerikki aukaisi oven. Mies kääntyi, tarkasteli häntä ja aikoi huomauttaa heidän erehtyneen; mutta nyt läheni eri tahoilta vanginvartijoita soihtuineen, ja heidän kysymyksistään ja vastauksistaan ilmeni, että he hakivat velhonaisia.

— Pian vaunuihin! kuiskasi Eerikki vapiseville naisille.

— Herra pastori, te erehdytte … nämä ovat mynher Vanloon vaunut, lausui viittaan puettu mies.

Vanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi ympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse nopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.

— Kuolemaantuomittuja … viattomia … Vanloon äiti ja sisar… Muuta ei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun vanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.

— Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija, joka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; — kenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat…

— He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin heitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät häipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.

— Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; — koko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut pelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.

Vanginvartijat poistuivat.

Eerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja tämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.

— Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen ajoistuimelta.

— Hiljaa, vastasi palvelija, — se on mynherin käskystä… Herra pastori, lisäsi hän, — minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä vankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi, sanotte, että he ovat viattomat, niin…

— Teidän täytyy pelastaa heidät, keskeytti hänet Eerikki. — Minä vannon Jumalan kautta, että nämä pakolaiset ovat herrallenne sangen kalliit. Ajakaa heti mynher Vanloon taloon!

— Mutta … intti palvelija.

— Te vastaatte herrallenne heidän hengestään. Minä seuraan heitä mynherin asuntoon ja odotan siellä hänen tuloaan. Pian, sillä jos viivytte, voidaan heidät millä hetkellä hyvänsä keksiä!

— Olkoon menneeksi, sanoi ällistynyt palvelija uskaltamatta asettua Eerikin tuimaa käskyä vastaan, — mynher on kaikissa tapauksissa suova anteeksi erehdyksenne.

Hän käski kuskin ajaa kotiin. Eerikki nousi vaunuihin turvattiensa luo.
Vaunut lähtivät liikkeelle.

— Keitä siellä? huusi vahti, kun vaunut kulkivat pohjoisen porttiholvin läpi.

— Mynher Vanloon vaunut, vastasi lakeija.

— Saavat mennä.

Portti avattiin ja suljettiin takaa-ajettujen jälkeen, ajuri lyödä läiskäytti hevosia, ja nämä kiitivät Norrbron yli… Inkeri ja hänen tyttärensä olivat pelastuneet.

* * * * *

Ytimenä siinä joukossa, jolla Drake hyökkäsi palatsiin, oli Scyllan miehistö; täytteenä oli kapakoista haalittua humalaista roskaväkeä, jolle oli työnnetty aseet käteen … joka ei tiennyt, tuskinpa kysyikään, minkälaiseen uhkayritykseen sitä aiottiin käyttää.

Valtaneuvoston kokoushuoneen ovella vartioivat drabantit olivat ainoat, joiden Drake luuli mahdollisesti tekevän vastarintaa, mutta näitä oli vähän eivätkä he voineet estää äkillistä päällekarkausta. Vakuutettuna rohkean yrityksensä onnistumisesta hän oli niinmuodoin rientänyt isoja linnanportaita ylös niiden molempien joukkojen etunenässä, jotka kuultuaan linnankaivannosta annetun merkin olivat syöksyneet itäisestä ja läntisestä portista sisään ja yhtyneet linnanpihalla, kun taas kolmas, pohjoisportille kokoontunut joukko hyökkäsi linnanvankilaan ja ylivoimallaan pakotti sen harvalukuisen vartijaväen väistymään.

Drake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi vankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi hän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut, vallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun kohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua hänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset toiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle, etteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään tunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka vapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt mitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut seikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti, tavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei tarvinnut taipua kenenkään edessä.

Hänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja neuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä vuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin laimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki puolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus, niin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla, joiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa samalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä oli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden voima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle turmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän rajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla väkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen peräytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa tähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät kaikessa rauhassa … niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus salli … maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin kummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin yksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä kutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä uhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä toistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään kinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De la Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat toisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä pahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken tuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi aavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat tuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi asettunut heidän ja vaaran väliin.

Kuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa neuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli tullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän onnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla edellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat itsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut valtion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään kansan historiaan.

Mutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka kohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka elämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli tullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.

Niin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja toisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi seinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat ikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten lähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan drabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin. Porrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen huoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin vähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon väkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli seurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä tekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän päällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.

Vanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja kolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa hetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan huoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja linnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä. Niiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut tunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.

— Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten odotti Drakea, — oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa viettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin voimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen minut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en vieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta sitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin koonnut rykmenttini…

— Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, — vastustajamme voimat ovat sopivassa suhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua tyhjästä…

— Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin…

— Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen upseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana huvituksiaan, joita olisi synti häiritä.

— Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; — en koskaan saa päähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee kourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan…

— Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa puhelumme… Kuuletteko?… Toinen merkki!

— Mutta, mynher, ärähti Sparre, — oletteko varma siitä, ettei nuori kuningas joudu väkivallan uhriksi?…

— Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty toimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!

Vanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän mieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä pihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn olevan tulossa.

Vanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat miekkansa.

Tuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja tuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi eteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja aseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan naamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi väkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien liikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä. Sivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi drabanttikammion ovea kohden.

Hän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa potkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.

Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.

— Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa raivatakseen tietä.

Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät päistikkaa portaita alas.

Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten saartamana.

— Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake! huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.

— Drake! mutisi Sparre hämillään. — Onko se hän?

Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.

Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät, mitä itse tiesi.

Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.

— Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, — minä olen vankinne, mutta … kenties en ole se, joksi te minua luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä, mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.

Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.

— Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo — ja olen tarkoin seurannut askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme kanssa.

Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.

Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt, vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.

— Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja antoi samassa viittansa pudota maahan. — Minä en käsitä teitä… Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin keskinäistä selviteltävää … mutta sen täytyy tapahtua toisessa paikassa … tai ei koskaan…

Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta … lasiruudut kilahtivat … Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.

Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan luo ja kurkottui katsomaan.

Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt kuilun päällä.

Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui nopeasti soutavien veneiden molskinaa.

Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.

Epätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut vielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.

Hänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua veneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa merkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri puheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä muutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja vesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli laidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt veneeseen.

— Emmepä erehtyneet … herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen luutnantti. — Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi vieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin luiskahtaa siitä poiskin.

— Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.

— Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta jäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme… Ohoi, kuka tuo on?

Toisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi läheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi sovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.

— Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; — näkihän sen siitäkin, että se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on sanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.

Pursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.

— Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän huippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.

Mies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.

— Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.

— Aadolf Skytte! huudahti Drake. — Tekö täällä?

— Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen luutnantti.

— Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. — Pelkäänpä, että tämä kaikki on kuumehouretta…

— Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.

— Ja olen vapaa…

— Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.

— Ja ovatko he vapaat kaikki?

— Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. — Me hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle … yksi tänne veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte … niinkö?

— Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. — Skytte, jättäkää kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut… Miehet, jatkoi Drake, — pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.

Drake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla. Sama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi siitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi koolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka piirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta vastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.

Scylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut hinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin hyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren pintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita miehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.

Ankaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä vaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi kannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden hänelle.

* * * * *

Palaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla hyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.

Vanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon sijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön, jonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta, niin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten herrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä kysymyksillä.

— Hyvät herrat, lausui hän, — hetken vaatimus kieltää minua tässä antamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan. Olkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte palata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan estäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti Liljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä rykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.

Vähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja rauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa rummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa nuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen selville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa jälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt linnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että hyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla, neljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit lukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen toisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota ajatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.

Sillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon ympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen tapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta ja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt hankkimaan tietoja linnankaivannosta.

— Mynher, sanoi hän, — rohkea rokan syö … se hurja mies ei ole murskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan särähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen, luulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset par'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut tungos…

— Sitä parempi, arveli Vanloo. — Blackwell, sanoi hän, — katso, että miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, — huomenna annan kernaasti kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.

Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja ojensi hänelle kirjeen.

— Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, — on käynyt asunnossanne tapaamassa teitä.

Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:

— Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä…

Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit. Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan muuttunut.

— Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä kuiskaavaksi.

— Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.

— Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä, ilmoitti Blackwell.

— Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:

"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen, miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut ankkurin."

— Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. —
Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!

Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.

Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät, eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa. Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa: kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni vakavin askelin linnanportaita alas.

Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja tytärtä, säilytettiin.

— Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen, jonka ovi vielä oli avoinna — tämä on heidän tyrmänsä…

— Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.

— Niin, armollinen herra, vastasi vartija, — ikävää se on … noidat pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen rangaistuksensa.

Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja … hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi hän itsekseen.

— Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään, kuului ääni ulkoa.

— Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.

— Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.

Sama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli olivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.

— Armollinen herra, sanoi hän, — minä olen etsinyt teitä ilmoittaakseni…

— Mitä on asiaa?

— Mynher, kuiskasi palvelija, — sanottavaani eivät muut saa kuulla.

— Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija poistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.

Palvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina, oli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän, palvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan henkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli taipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon asunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.

Asia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä kasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella kuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Vanloo ilosta loistaen huudahti:

— Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot Hänen tiensä!… Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun hyväkseni…

Hän syleili hämmästynyttä miestä ja syöksyi ulos. — — — — —

— Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta, joka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.

— Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka…

Vanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin huoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen tulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus säteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.

— Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa vastaan.

— Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, — mutta tiedättekö myös…

— Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta, lisäsi hän samassa, — onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin ilmoitettu?

— He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei hänet sisimmän huoneen ovea kohden.

Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki … Inkeri ja Elli näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen, äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.

Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa … äiti tunsi pojan, jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona löytävänsä … ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa … hän tunsi ne, luki tuosta ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa vieressä valvoivat.

Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli, joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:

— Aarno, minä olen sisaresi Elli…

— Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi
Inkeri.

— Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin. Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko, jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä, joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.

— Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, — olen velvollinen kiittämään teitä omaisteni pelastumisesta.

— Ah, sanoi Inkeri, — hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin joutumaisillani epätoivoon.

— Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui Elli. — Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on säälinyt meitä!

— Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.

— Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. — Se on onneton Aadolf Skytte…

— Oh, lausui Vanloo, — minä olen kuullut hänen myöhemmistä vaiheistaan … tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla tahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna päivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.

— Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi Inkeri, — kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys ilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä aikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta on tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta useimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena nuorukaisena … jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri lapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, — kuinka täällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno, ja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut ympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden kautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme kerromme omasta elämästämme.

— Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, — minä vien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti. Siellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä läpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden varmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo nuorukainen… Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, — missä nuorta Skytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on linnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet hänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä tieto.

— Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, — ja minä riennän nyt heti sinne.

— Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on tapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät kiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten takaisin ottamaan osaa iloomme!

Vanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.

Kun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui hän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä kotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi olivat tarpeen.

Eerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli päässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa Elli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana, että karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka, suojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli päässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.

Mutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona ja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä pelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty Inkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin katkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon purkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa ilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti ilmaista asian Vanloolle. — Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, — minä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista lepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle suojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.

Sitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän käsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista lähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen vaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen maailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa ja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen älykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen tarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten ketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin vuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes loppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset, joihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä uusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja Ellin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät nauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden, onnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.

Eerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen seuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa. Aamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei tuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan unenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä onnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan kaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän oli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo, milloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi kertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.

— Haa, kapteeni, sanoi hän, — taaskaan ette koko yössä ole ummistanut silmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette valvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken silmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi Sigurd ja iski lakkinsa pöytään, — konna on luistanut ankeriaan tavoin käsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi tulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni. Kuulkaahan … mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No, ellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi hirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme minuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja miehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään, kuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi palaamme nyt tyhjin käsin…

— Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. — Mutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin minä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini…

— Mitä tarkoitatte, kapteeni?

Vanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd syleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan tapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.

— Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, — missä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.

— Kärsivällisyyttä, ystäväni!… Tottahan sallit heidän levätä sen aikaa, kun annat raporttisi… Mitenkä Scyllan laita nyt on?

— Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä ryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron miten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan ankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään maamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet hankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme rinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan, juolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä naamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme kolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä puhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa olivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät, sen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja, joihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.

— Malta, keskeytti Vanloo, — tottahan muistit käskyni: yllätettävä, ei avonaisesti hyökättävä?

— Ai, sanoi Sigurd, — Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti kapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä komensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin: yllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä rohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman muskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista kaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan, sattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se vajoaa ja…

Vanloon kasvot synkistyivät.

— Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.

— Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei ainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti huutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa. Sillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön rikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan. Hankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja laskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu taas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa työnsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa, että oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä, vaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on kaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko vaurio, kapteeni.

— Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia päättynyt vielä pahemmin.

Vanloo vaikeni ja mietti itsekseen.

— En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. — Minun täytyy koettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois Itämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä. Onnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä pakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi merirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin hän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka tähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten, kun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden puutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen päätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen asema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut. Sigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin nouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni merirosvoa vastaan alkanut.

— Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!

— Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos en sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain verijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen jälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin lipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät maailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan vallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus toistaiseksi pysyy salaisuutena… Sinä lähdet siis laivaan ja käsket Blackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten takaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.

Sigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä, jossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken aikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin hänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään kunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen epätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää toteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan samanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan tietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän viittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla ilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa osassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään asian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi muuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten tietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen vähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta, semminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo ilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville ajatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi muutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään kahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen Inkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana. Lukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa, portit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon. Kun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen tarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista vaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat hänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille hän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki tiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he olivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin esittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi tiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.

Eerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo vakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.

— Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan kiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen luoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen turvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa minun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni tämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he kohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin korviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen seurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.

Lopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli sanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja rauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi takaisin.

Holhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä ja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä varokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät yhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat heidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat valtaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa toivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän tullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja kun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut hämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin istuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka seuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito läksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan seurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria sepustuksessaan säästänyt.

Seuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan, toinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia herttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan jonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan holhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla. Kysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja valituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta, herra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä pyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen terävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli kaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut on pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti ojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja saatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole kyllästynyt siihen.

Hänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä aikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin nimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka jälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.

— Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui nojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden, johon oli viimeksi pannut merkin, — Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub itse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa tuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene siitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä viekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin päässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä onkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin kämmeneltään… Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti peruukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. — Ei, ei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden viljelijäksi…

Gaudia pelle,
Pelle timorem,
Nec dolor adsit
Spemque fugato.

[Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]