ERLAND JA SINGOALLA.
Erland oli alussa kuunnellut isä Henrikin kertomusta, joka tuntui hänestä kummalliselta ja koski sitä kansaa, johon Singoalla kuului; mutta kohta ajoi levottomuutensa hänet salista pois: hän vaelsi huoneesta huoneeseen, juoksi kiertoportaita myöten ylös korkeimpaan tornikammioon, katseli yli metsän ja järven ja kuunteli vierasten hevosten tiukujen kilinää, kiiruhti taas rappuja alas linnan puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu, mutta pieni ja muurien ympäröimä, ja sijaitsi linnan eteläisellä puolella, missä ilta-aurinko nyt valoi punaisen keltaista valoaan yli Elfrida rouvan kukkasten ja ruokakasvien. Mutta sielläkään ei hän viipynyt kauaa, vaan riensi neitosten kammioon, jossa hän muutoin kävi harvoin. Täällä säilytti Elfrida rouva kiilloitetussa kaapissa poikansa juhlavaatteita, ja täällä oli kuvastin hiotusta teräksestä, jossa neitoset kernaasti kasvojaan katselivat. Erland avasi kaapin, otti esille kallisarvoisen ulkomaalaisesta kankaasta tehdyn ja koreilla hopeahakasilla varustetun puvun, ja pukeutui siihen. Hän suki vaaleanruskean tukkansa niin, että kiharat levisivät pitkin lainein hänen hartioittensa yli. Ketä varten hän koristelihe, sen tiesi hän, mutta ei kukaan muu. Kun hän oli valmiiksi puettu, heitti hän jousen olalleen, vihelsi mukaansa Hurtan, satuloi hevosensa ja ratsasti pois yli nostosillan metsään päin. Elfrida rouvan ja neitosten silmät seurasivat häntä, sillä hän oli kaunis katsella ajaessaan keikailevan heponsa selässä, jota kaunisti korea loimi. Mutta Elfrida rouva meni saliin ja ilmoitti ritarille, että Erland oli ratsastanut pois eikä luultavasti palaisi ennen kuin seuraavana päivänä; aivan varmaan oli hän Ulfåsaan ajanut, Gudmund Ulfsax'in taloon, sillä minkä vuoksi olisi hän itsensä koristanut noin, ellei ihanan Helena neidon, tulevan morsiamensa vuoksi.
Mutta kaikkein vähimmin ajatteli Erland Helena Ulfsaxia, vaikkei ollutkaan hienompaa hipiää eikä kirkkaampia sinisiä silmiä kenelläkään koko Virdalannissa. Se hipiä, jota Erland ajatteli, oli ruskea; silmät, jotka hänen mielessään loistivat, olivat tummanruskeat, ja tyttö, jota varten hän oli koristautunut, ei ollut nimeltään Helena, vaan Singoalla.
Elfrida rouvan aavistus ei toteutunut, sillä vähää ennen auringon laskua nähtiin Erlandin ajavan takaisin yli nostosillan. Hän oli harhaillut metsässä ja ollut ahon läheisyydessä ja puitten välitse nähnyt vieraiden majojaan pystyttävän, hevosiaan ruokkivan ja ruokaansa keittävän. Mutta esille hän ei ollut ratsastanut. Singoallaa ajatellen oli hän sinne tullut, mutta nyt pelkäsi hän häntä nähdä. Siitä syystä käänsi hän kauan epäröityään ratsunsa kotiin päin. Mutta Hurtta, joka ei epäröimisistä mitään tiennyt, oli juossut leiriin, ehkä haluten tutustua niihin heimolaisiinsa, jotka seurasivat muukalaisia, ehkä myöskin tulessa paistuvain lihain houkuttelemana. Ja kun Erland linnan pihalla hyppäsi alas satulasta, tuli Hurtta metsästä ja hyppäsi isäntäänsä vasten, ikäänkuin olisi hänellä ollut tälle tervehdys noilta oudoilta vierailta. Niin saattoi ollakin, sillä hänen pörröisen kaulansa ympärillä riippui seppele metsän kukkia. Oudoissa ajatuksissa loistivat Erlandin silmät, kun hän seppeleen keksi; ehkä se oli Singoallalta, ajatteli hän. Hän irroitti sen Hurtan kaulasta ja pani sen päänaluisensa alle vuoteeseensa. Silloin saisi hän ehkä nähdä unta hänestä, joka oli kukkaset sitonut.
Epävarmaa on, toteutuiko tämä toive; mutta seuraavana aamuna pukeutui Erland taas juhlapukuunsa, kiinnitti takkinsa ympärille komean vyön, jossa riippui metsästyspuukko tuppineen, ja meni metsään, kukkulalle puron luo. Kaunista ja yksinäistä oli siellä rannalla kukkulan juurella. Kuuset kuiskailivat, puro lirisi, vuokot ja orvokit pilkistivät esille vihreästä nurmesta. Erland istuutui tavalliselle paikalleen puron reunalle; Hurtta laski päänsä hänen polvelleen. Silloin näkyi toisella rannalla — ihan kuin olisivat he keskenään sopineet yht'aikaa tänne tulevansa — Singoalla. Tuuli heilutteli hänen lyhyen hameensa poimuja. Hänen käyntinsä oli kevyttä, eikä hän pysähtynyt, nähdessään komeasti puetun nuorukaisen. Ei, hän hymyili tuttavallisesti, nyökäytti päätänsä iloisesti, nosti ensin toisen jalkansa ja sitten toisen, kenkiänsä riisuakseen, ja kahlasi yli puron suoraan Erlandin luo. Puro oli matala, ja ainoastaan muutamia hopeankirkkaita pisaroita pärskyi punaisille helmille, jotka olivat kiedotut tytön nilkkojen ympäri. Ei Erlandkaan ollut hämillään, vaan oli iloinen. Se oli raitis tunne, vaikkei juuri juhlallinen, sillä ei hän edes noussut seisoalleen Singoallaa tervehtimään, niinkuin oli oppinut muita tyttöjä tervehtimään. Mutta hän hymyili sydämensä pohjasta, kun Singoalla tultuaan toiselle rannalle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:
"Näetkö, etten ennustanutkaan oikein. Me tapaamme taas. Sinulla on hyvä isä, joka osoittaa minun isälleni vieraanvaraisuutta. Sentähden olkaamme mekin ystäviä."
"Olkaamme. Tiedätkö, Singoalla, että olen sinua ikävöinyt aina siitä päivästä jona ensi kerran täällä näimme toisemme. Olen sinusta monta kertaa untakin nähnyt, ja jos unet totta puhuvat, ei ole mielesi minua kohtaan ynseä."
"Ei ole", vastasi Singoalla ja istuutui rannalle Erlandin viereen; "kun erosin sinusta, en ollut enää sinulle vihainen; ajattelin päinvastoin, että sinä olit kaunein poika maailmassa; ei edes vihasikaan sinua rumentanut. Ei koko meidän joukossamme ole ainoatakaan, joka olisi niin kaunis kuin sinä olet. Assimia, joka sanoo tahtovansa minut vaimokseen, ei voi verratakaan sinuun."
"Kuka on Assim?"
"Hän on sen miehen poika, joka oli päällikkönä ennen isääni…"
"Ja Assim tahtoo ottaa sinut vaimokseen?"
"Tahtoo, mutta älkäämme enää puhuko Assimista. Sanoit nähneesi minusta unta; minä olen uneksinut tapaavani sinut täällä. Sentähden tulin tänne. Uneni ovat varmemmat kuin ennustukset, joka on harmillista, sillä oikein ennustaminen on kunniaksi meille naisille. Mutta oikea ennustustaito tulee vasta vanhoilla päivillä. Annahan minun kuitenkin tarkastaa kätesi poimuja… tai ei, en tahdo nähdä niitä… jos tulisit onnettomaksi, surettaisi se minua. Oi, kuinka tukkasi on kaunis" — Singoalla hiveli kädellään Erlandin kiharoita — "se ei ole musta niinkuin minun heimolaisillani."
Niin hän puhui ja hänen puheensa lensi yhdestä toiseen. Hän puhui kansansa retkistä, ja kuinka iloinen hän oli, kun hänen isänsä ja hänen heimonsa miehet olivat sopineet siitä että tapaisivat Erlandin isän tiluksilla ne, jotka olivat heistä eronneet. Oikeastaan oli se Assim, joka oli tätä miesten neuvostossa ehdottanut, ja tehnyt sen Singoallan kehoituksesta. Ei hän kuitenkaan aavistanut, että Singoalla tahtoi tänne Erlandin vuoksi; muuten ei Assim varmaankaan olisi Singoallan pyyntöön suostunut. Ja tätä kertoessaan hyväili tyttö Hurttaa, joka oli ystävällinen, sillä iltaa ennen oli se saanut syödäkseen Singoallan ateriasta, ja Singoallahan oli pistänyt sen kaulaan seppeleen, vaikkei se suinkaan ollut osannut antaa arvoa koristeelle.
Erland näytti nyt Singoallalle punaisen pienen helmen ja kuihtuneen kukkasen, toisen sanoi hän löytäneensä aholta, jossa hänen kansansa nytkin majaili; toisen sanoi hän ottaneensa purosta, joka oli saanut sen Singoallalta.
Mutta tyttö tempasi kuihtuneen kukkasen hänen kädestään ja heitti sen takaisin puroon.
"Minä tahdon antaa sinulle tuoreita kukkia", sanoi hän, "poimikaamme kilpaa!"
Erland suostui leikkiin ja kilpaillen poimivat he kukkasia puron rannalta. Sitten vertailivat he niitä nähdäkseen, kuka oli enemmän poiminut, ja Erlandin kimppu oli suurempi, sillä hän oli riipinyt molemmin käsin, valikoimatta, mutta Singoallan kukat olivat kauniimmat.
He istuutuivat kukkulan rinteelle järjestääkseen ja taipuvilla ruohoilla kiinni sitoakseen kukkaset kimpuiksi. Erland sitoi huonosti ja hitaasti, mutta Singoallalla oli oma tapansa sitoa kukkasia, niin että niiden eri värit kauniisti sointuivat. Sitä taitoa ei ollut kukaan hänelle opettanut, mutta hän taisi sen kuitenkin. Kun kukkaskimput olivat valmiit, vaihtoivat Erland ja Singoalla niitä, ja tyttö ei ollut tyytymätön Erlandin kimppuun, vaikka se oli epätasainen, resuinen ja huonosti tehty. Viimein sanoi Singoalla palaavansa leiriin, sillä muutoin alkaisivat hänen isänsä, Assim ja naiset ihmetellä, minne hän oli joutunut, ja etsiä häntä. Sitä hän ei tahtoisi.
Silloin sanoi Erland:
"Mene vaan Singoalla, mutta minä tahdon, että joka päivä tulet tänne, niin että saan sinut nähdä."
Singoalla mietti hetkisen ja vastasi:
"Tavatkaamme vaan joka päivä; mutta parasta on, että tapaamme vasta auringon laskettua. Meidän kansallamme on tapa semmoinen, että nuoret tytöt vaeltavat yksikseen illoilla hetkisen, sillä siitä saavat he ennustustaidon. Sanon isälleni huomenna: tahdon mennä metsään tulevaisuuden näkyjä oppimaan. Silloin sanoo hän: mene… ja minä hiivin tänne. Näetkö hämärä on hyvä senkin vuoksi, että jos Assim tai naiset ovat läheisyydessä, he eivät meitä näe. Assim tahtoo kernaasti minua seurailla."
"Onko Assim suuri ja voimakas?" kysyi Erland.
"On hän suurempi kuin sinä ja on hänellä parta, jota sinulla ei ole, ja hän on notkein nuorista miehistämme. Hän on useimmittain säyseä luonnoltaan, mutta helposti pikaistuva, ja jos hän suuttuu, niin karttavat häntä kaikki. Verta on usein hänen veitsestään vuotanut."
"Jos Assim tulee tänne, opetan minä häntä jälkiäsi karttamaan. Katso käsivarsiani, Singoalla", sanoi Erland ja kääri hihansa; "olen vain seitsentoistavuotias, mutta etkö luule, että syleilyni rutistaisi Assimin? Tulkoon hän vaan? Minä heitän hänet maahan ja painan kantapääni hänen rintaansa."
"Sitä älä tee. Miksi puhut noin ankarasti Assimista? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos uhkaat häntä noin, en tahdo koskaan tulla tänne."
"En siedä häntä. Toivon kuitenkin, ettei hän tule tänne silloin kun me olemme täällä. Paikka on loitolla ja metsä on suuri. Miksi tulisi hän juuri tänne? Minä lupaan sinulle, Singoalla, etten taistele Assimin kanssa enkä sano hänelle edes pahaa sanaa, jollei hän ärsytä minua. Oletko tyytyväinen nyt, ja lupaatko tulla tänne huomenna, sittenkun aurinko on laskenut järven rantakallioiden taa?"
"Sen lupaan, sillä sinä et tiedä, kuinka minä rakastan katsella kasvojasi. Illallahan voit tulla leiriämme katsomaan. Isäni odottaa, että ritarin poika on tuleva hänen luokseen, joskaan ei hyvyydestä, niin ainakin uteliaisuudesta."
"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."
Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! — niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut, kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen vielä viimeiset hyvästit.