HÄMYHETKI METSÄPURON RANNALLA.
Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.
Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."
Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla lämmittävät ja jäähdyttävät — jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät kainoja haluja.
Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu, johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee. Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä peittää maita." —
Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina saisivat olla yhdessä.
Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät, ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.
Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa syvyydessä.
Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen mustiin kihariin:
"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"
Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:
"En voi enää laulaa."
"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä. Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"
"On."
"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"
"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen… Ehkä se on siksi että meidän kerran täytyy erota."..
"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"
"Tahtoisin aina olla luonasi, mutta minun täytyy seurata isääni. Kun sitä ajattelen… katsos, en ole sitä ennen ajatellut… mutta nyt luulen minä, että minä kuolen kun sinusta eroan. Minä vaellan kauas, kauas pois, yhä kauemmaksi sinun luotasi, Erland. Kun sinä tulet tänne iltasilla, ei Singoalla enää olekaan täällä; mutta hän ikävöi tänne ja on ikäväänsä kuoleva. Ehkä itket, Erland, ja nimeäni huudat, enkä minä voi sittenkään tulla…"
Singoallan silmät täyttyivät kyynelillä, ja nyyhkytykset repivät hänen rintaansa.
Erland oli kalpea ja vaikeni. Hän ei ollut ennen ajatellut eron mahdollisuutta. Hän päästi Singoallan käden ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, sillä salaperäinen rakkaus oli heidän sydämensä yhdistänyt niin, että ilo ja suru ja valtimon liike oli molemmilla sama. Mutta kun Singoalla näki Erlandin silmien kosteina kiiluvan, tahtoi hän hymyillä, ilahuttaakseen hänen mieltään, ja virkkoi:
"Elä ole pahoillasi! Kun Singoalla on poissa, unohdat sinä hänet pian ja olet taas onnellinen."
"Unohtaisinko sinut!" virkkoi Erland ja nousi ylös. "Ei, minä en sinua koskaan unohda, en sinusta koskaan eroa, vaan seuraan sinua minne ikinä menetkin."
"Teetkö sen?" huudahti Singoalla säteilevin silmin. "Tahdotko erota isästäsi ja äidistäsi ja kauniista linnastasi ja kaikesta muusta mitä rakastat, ja seurata minua?"
"Tahdon", vastasi poika.
"Silloin olemme me mies ja vaimo; sinä olet oleva herrani ja minä sinun orjattaresi, matkoillamme kannan minä sinun kuormasi, illoilla jäähdyttelen sinun jalkojasi kylmällä vedellä, levätessämme paistan minä riistan, ojennan sinulle maljasi, kun janoat, laulan sinulle, kun mielesi on raskas, ja kärsin kaikki mitä sinäkin kärsit. Sen teen minä mielelläni, sillä minä tiedän, että sinä minua rakastat."
"Ei", sanoi Erland, "niin ei saa olla, vaan minä kannan sinun kuormasi, sillä hartiani ovat voimakkaammat kuin sinun; minä ammun sen riistan ja poimin ne marjat, jotka sinulle parhaiten maistavat; sinä et saa olla orjattareni, sillä sitä en minä tahdo, eikä se käy päinsä. Mutta olkaamme mies ja vaimo."
"Etkö tahdo heti olla mieheni?" sanoi Singoalla. "Tahdon tehdä sinut siksi siten, kuin kansallani on tapana."
Ja Singoalla otti esille pienen litteän kiven, jota käätyihin kiinnitettynä kaulassaan kantoi. Kiveen oli piirretty kuun sirppi — vertauskuvaksi hänen kansansa Jumalasta Alakosta.
Tämän kiven painoi hän Erlandin oikeaan käteen ja kysyi, tahtoiko hän rakastaa häntä ainoana naisenaan kuolemaansa saakka ja vannoa hänelle uskollisuutta, jota vastaan tehty pieninkin rikos oikeuttaisi hänen ottamaan hänen maallisen elämänsä ja sulkemaan häneltä rukouksillaan taivaankin oven. Tähän vastasi Erland myöntyvästi. Silloin pani Singoalla saman kiven oikeaan käteensä teki saman valan ja lisäsi kansansa tavan mukaisesti, että hän tahtoisi olla uskollisen miehensä uskollinen orjatar ja kärsiä kaikki hänen vihansa, mutta ei vähääkään hänen uskottomuuttaan.
Tämän tehtyään sanoi Singoalla: "Nyt olet sinä mieheni, Erland, ja minä olen kaikessa tahdollesi kuuliainen." Ja kun hän oli sen sanonut, heittihe hän polvilleen nurmikolle, kohotti kätensä kuuta kohden ja puhui sanoja kielellä, jota Erland ei ymmärtänyt:
"Hän on mieheni, se ainoa jota rakastan! Tietäkää se naiset kaikki, älkääkä häntä katselko, sillä hän on minun ja ylenkatsoo teitä muita, kiitos sinulle, hyvä Alako taivaassa, sillä hän on minun, ainoa, jota rakastan!"
Toisissa oloissa olisi Erland ihmetellyt, että Singoalla kutsui häntä nyt miehekseen, vaikkei sormuksia oltu vaihdettu, ei häitä tavalliseen tapaan pidetty eikä mitään siunausta heille Herran palvelija antanut. Mutta nyt ei hän mitään sellaista ajatellut; ei tuntunut hänestä vaikealta pitää sitä valaa, jonka hän oli vannonut, sillä Singoallaa yksin hänen mielensä halusi; hän ajatteli vain miten suudella Singoallan suuta, miten levätä hänen rinnoillaan ja seurata häntä maailman ääriin.
"Istuhan vierelleni", sanoi tyttö, "ja kuuntele tarinaa, jota isäni kansan keskuudessa kerrotaan. Ne sanovat, että se mies ja se nainen, jotka ovat toistensa verta juoneet, tuntevat elämän surut ja ilot, taudit ja terveyden samalla aikaa ja samalla tavalla; että he voivat toisilleen ajatustensa kautta puhella, vaikka ovatkin kaukana toisistaan, ja että heidän sydämensä eivät koskaan erkane. Uskotko sen?"
"En tiedä, mutta minä olen kuullut, että ystävät, jotka tahtovat ikuisen liiton rakentaa, sekoittavat verensä. Singoalla", jatkoi Erland, "minä tahdon juoda vertasi; tahdotko sinä juoda minun vertani?"
"Tahdon, vielä kernaammin kuin vettä erämaan lähteestä", vastasi
Singoalla.
Erland paljasti vasemman käsivartensa, sillä vasen käsi oli lähempänä sydäntä; mutta kun hän veti puukkonsa haavoittaaksensa ihoansa, pyysi Singoalla saadaksensa sen tehdä. Siihen suostui Erland. Tyttö veti tikarinsa, pisti sen hienon kärjen rakastettunsa käsivarteen ja imasi huulillaan sen pienen verihelmen, joka nuorukaisen ihosta kihosi.
Sen jälkeen paljasti hän itse vasemman kätensä. Tikarin kärellä loihti hän esille pisaran suontensa mehua, jonka Erland innokkaasti siitä suuteli pois; niin, hän peitti käsivarren loppumattomilla suuteloilla ja kietoi sen sitten kaulansa ympärille.