LEIRI.
Metsä, joka ympäröi ahoa, oli pimeässä kuin läpipääsemätön musta muuri, jonka päällä taivaan tähditetty kansi lepäsi. Avonaisella kentällä leimusi nuotioita, joiden valossa liikkui varjoja ja sieltä täältä erotti jonkun teltankin. Siellä vilisi ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja naisia, lapsia, hevosia ja koiria; siellä oli äänen sorinaa korkeimmasta bassosta kimakimpaan diskanttiin, oli laulua, soittoa, vihellyspillin teräviä ääniä, rumpujen pärinää, koirain haukuntaa, lasten huutoja, tyynesti keskustelevien miesten ääniä, riiteleviä kimeitä haisten ääniä, vasarain pauketta, jotka takoivat jotain haljennutta kuparikattilaa tai muovailivat hehkuvista rautapalasista hevosen kenkiä ja nuolenkärkiä — kaikki tämä sekaantui korvia särkeväksi, huumaavaksi epäsoinnuksi. Singoalla oppaanaan ja pitäen häntä kädestä kiinni, astui Erland läpi väkijoukon, jossa miehet söivät, joivat, heittivät arpaa, teroittivat veitsiä ja miekkoja — jossa naiset patoja hämmentivät, ruokkivat lapsia, paikkasivat vaatteita, puhelivat ja riitelivät, — jossa leikki alastomia poikia ja puolialastomia tyttöjä, toisiaan korville lyöden ja raapien, nauraen ja itkien, — jossa oli hevosia, vaunuja, tynnöreitä, huonekaluja ja työaseita — kaikkien ohi astui hän, uteliaiden katseiden seuraamana ja kuullen puhetta ja huomautuksia kielellä, jota hän ei ymmärtänyt, päällikön, Singoallan isän, majaa kohden.
Samana iltana, jolloin Singoalla oli Erlandin luona, oli odotettu seurue saapunut leiriin ja päällikkö oli ilmoittanut, että liikkeelle lähtö olisi tapahtuva toisen päivän aamuna tästä aamusta lukien.
Päällikön maja oli etelään päin lähellä metsän rantaa. Täällä ei ollut melu eikä tungoskaan niin suuri kuin muualla. Heimon vanhimmat ja paraimmat miehet olivat tänne kokoontuneet; myöskin oli täällä muutamia naisia, jotka hiljaa, mutta innokkaasti puhelivat keskenään, kun Erland ja Singoalla lähestyivät. Nämä naiset olivat Assimin äiti, sisaret ja heimolaiset; kaikki katsoivat he päällikön tytärtä, kun hän Erlandin vierellä kulki heidän ohitsensa. Assimin äiti, vanha eukko, oli tulen valossa, ja ehkäpä myöskin päivän valossa, ilkeän noidan näköinen. Hänen pitkä, koukkuinen nenänsä näytti kasvaneen kasvoista esiin kuin kiusaksi syville silmäkuopille ja ontoille poskille… aivan niinkuin maan järistyksessä vuoret kohoavat ja maa niiden ympärillä uppoaa… hänen punaiset silmänsä säihkyivät, ja huulet, jotka mehuttomina ja voimattomina riippuivat hampaattoman kidan ympärillä, irvistivät inhottavasti. Akan kamala naama ilmaisi kiukkua ja kostonhimoa, sillä Assim oli jo kertonut, mitä puron varrella oli tapahtunut; mutta se ilmaisi myöskin ihmetystä, kun hän näki ritarin pojan kulkevan Singoallan sivulla.
Erlandin saapuessa nousivat heimon vanhimmat ylös ja kumarsivat hänelle. Majan aukossa seisoi päällikkö itse, Assimin kanssa puhellen. Molemmat näyttivät hämmästyvän vaalean nuorukaisen tuloa. Assim hiipi syrjään, heittäen synkän syrjäsilmäyksen Singoallaan. Päällikkö vei kätensä otsalleen ja kumartui Erlandin edessä, mutta hänen puoleksi maahan luoduista silmistään välähti kuitenkin mustien ripsien välitse kimmeltävä katse tyttären puoleen.
Tyttö oli kalpea, mutta hän ei pelännyt, sillä hänen kätensä oli
Erlandin kädessä.
Erland sanoi tahtovansa puhua päällikön kanssa ainoastaan Singoallan läsnäollessa. Päällikkö vei hänet vaieten majaansa.
Mitä siellä puhuttiin, ei kukaan tiedä, mutta puolen tunnin kuluttua tuli Erland majasta ulos kasvot levollisina, seurassaan Singoalla, joka ylpeästi katseli Assimin äitiä ja muita naisia silmiin, sekä päällikkö, jonka otsalla näkyi jälkiä levottomista ajatuksista. Tultuaan vähän matkaa metsään pudisti Erland päällikön kättä, suuteli Singoallaa ja virkkoi:
"Olen oleva määräaikana valmis."