METSÄN ERAKOT.
Oli kaunis kesä-ilta. Läntinen taivaanranta hohti kullalle ja purppuralle. Sade, joka oli keskipäivällä langennut, oli virvoittanut seudun; kuuset ja niityt tuoksuivat, ihmiset hengittivät nautinnolla puhdasta ilmaa.
Kaukana metsässä kuului uudisviljelijän kirveen kalke; siellä oltiin uutterassa työssä; sillä nyt oli auran kärki tungettava ketoihin, jotka viisikolmatta vuotta, aina ruton ajoilta asti, olivat kasvaneet rikkaruohoa.
Luolansa ovella istui toinen erakoista, kansan suuresti kunnioittama Erland pyhimys. Tunti sitten oli hän tullut yrttitarhastaan, jossa melkein koko päivän oli kuokan ja lapion kanssa työskennellyt? Nyt istui hän sammalvuoteellaan ja katseli haaveilevin silmin aamuruskoon, jonka heijastus sattui hänen rauhallisille kasvoilleen. Kädessään oli hänellä kirja mystillisen hengen tutkistelemuksista, hänen lempikirjansa, joka monta vuotta sitten oli tuotu aution luostarin holvista.
Toinen erakko, veli Johannes, oli juuri palannut kalasta ja valmisteli illallista.
Johannes, joka harvoin häiritsi Erlandin haluamaa hiljaisuutta, oli tänä iltana tavattoman puhelias. Palatessaan järveltä oli hän nähnyt jotain merkillistä metsässä eikä voinut olla sitä kertomatta.
Hän oli nähnyt vierailta näyttäviä miehiä, arvokkaita ja ylpeitä ryhdiltään, komeilla aseilla varustettuja, lepuuttamassa hevosiaan metsässä. Epäilemättä olivat he kaukaisia, ja olivat he latinankielellä tiedustelleet häneltä parasta ratsutietä pohjoiseen päin Vetterin rannoille. Keitä he olivat ja mikä oli heidän asiansa, sitä ei hän tiennyt.
Erland kuunteli hyväntahtoisesti, ei juuri siksi, että tuollainen tapaus todellakin olisi ollut tavaton, vaan sen vuoksi, että Johannesta nähtävästi huvitti siitä puhua ja että hän näkyi odottavan jotain uteliaisuutta ystävältään.
Keitä nämä miehet olivat ja mikä oli heidän asiansa, ei Johannes tiennyt, niinkuin jo on sanottu; eikä tarukaan voi muuta kuin viitata siihen, sillä monin paikoin peittää hämärä vielä muinaisuuden. Ne salaiset kirjat, jotka seitsemän sinetin alla erään veljeskunnan kätköissä säilyttävät sen polveutumistiedot eräästä vanhemmasta hajoitetusta veljeskunnasta, voisivat jos ne avattaisiin syrjäisten nähtäviksi, ilmaista kaikenlaista eräästä retkestä, jonka "kaatuneen temppelin ritarit", ja "palavan raunion tutkijat" tekivät Pohjoismaihin, löytääkseen, jos mahdollista, sieltäkin alkuaineita siihen muinaisuuden uskontoon, josta olivat hajanaisia piirteitä keränneet Intian pagodeista, Egyptin hautatemppeleistä, Delphoin ja Eleusiin maanalaisista holveista, Salomonin temppelin tuhkasta ja druidien luolista, kutoakseen niistä kaikista kunnian kruunun ristin ympärille. Ne voisivat kertoa, nuo kirjat, että kulkueen mukana oli intialaisen papittaren nuori poika, joka oli vihitty "kaatuneen temppelin ritariksi", joka tunsi itä- ja länsimaiden viisaudet ja omisti suuria aarteita. Enempää ei tarina voi kertoa.
Kun veli Erland vielä lepäsi luolansa ovella ja haaveili kalpenevan iltaruskon maita, seisoi puron toisella rannalla yksi muukalaisista, voimakas nuorukainen, jonka iho oli ruskea, mutta hiukset vaaleat. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen ikäänkuin tuntevin silmin, vaikkei hän varmaankaan koskaan ollut tällä paikalla käynyt, kahlasi sitten veden yli ja meni erakon luo, istuutuen sammalpenkille hänen viereensä.
Ihmetellen katseli Johannes, seisoen vähän loitommalla, tuota kohtausta, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, kun Erland ja nuorukainen puhelivat keskenään ja Erlandin kasvot puhelun aikana osoittivat jännittynyttä huomiota. Johanneksen kummastus kohosi korkeimmilleen, kun hän lopulta näki miten nuorukainen vasta pitkän syleilyn jälkeen ja vedet silmissä erosi Erlandista ja meni metsään takaisin.
Johannes ei tahtonut kysyä näkemänsä merkitystä, sillä olisihan se ollut aivan liian selvä todistus erakolle hiukan sopimattomasta uteliaisuudesta. Mutta hän odotti, että Erland itse siitä kerran jotain virkkaisi.
Erland ei kuitenkaan mitään virkkanut. Seuraavana aamuna, kun Johannes meni järvelle kalaan, seurasi veli Erland häntä.
Johannes työnsi venheensä vesille ja laitteli kalanpyydyksensä kuntoon.
Sitä tehdessään lauloi hän hiljaisella äänellä laulua kalastaja Simon
Pietarista. Erland istui rannalla vanhan lehmuksen varjossa ja syventyi
taas rakkaaseen kirjaansa "Levosta Jumalassa."