RUTTO.
Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.
Varhain aamulla heräsivät munkit kiivaaseen soittoon. Veli Johannes avasi portin ja näki miehen, joka oli puettu kirjaviin kuluneihin vaatteihin. Hän pyysi saada puhutella munkkeja. Kohta tulivat muutamat näistä saapuville priorin kanssa. Nopealla silmäyksellä tarkasteli isä Henrikki miehen kasvoja ja huudahti: "Mitä sinä tahdot? Sinähän olet sitä jumalatonta joukkoa, joka kymmenen vuotta sitten ryösti tämän luostarin, vai valhettelevatko silmäni?"
Mutta mies vastasi: "Sen asian olisit voinut unhottaa jo. Minä tulen nyt pyytämään sinulta apua, jos voit mitään apua antaa. Me saavuimme tänne yöllä ja leirimme on metsässä. Ajosrutto raivoo keskessämme."
"Ajosrutto?" sammalteli priori kammeltelevin kielin.
"Niinpä niin, musta surma", sanoi mies.
"Musta surma!" kertoivat munkit ja horjahtivat holvin pilareita vasten tai heittäytyivät suulleen maahan tai painoivat kalvenneet kasvonsa rintojaan vasten, mutisten: Miserere domine!
Isä Henrikki tointui ensiksi ja sanoi miehelle: "Me seuraamme sinua kaikki."
"Ylös!" virkkoi hän munkeille. "Niittomies on tullut. Tässä täytyy pelastaa vehnä, kun ohdakkeita revitään iankaikkisessa tulessa poltettaviksi. Nouskaa ylös ja varustautukaa juhlalliseen saattokulkuun! Ottakaa risti, ehtoollisleipä, kastemalja ja pyhäinjäännösrasia! Ylös!"
Munkit nousivat vavisten ylös. Neljännestunnin kuluttua lähti saattokulkue luostarista. Vieras mies oli oppaana. Vastaantulijat heittäytyivät maahan kasvoilleen. Toiset heistä tiesivät jo kamalan vieraan tulosta; toiset, jotka olivat tulleet yksinäisistä kodeistaan erämaassa eivätkä tänä aamuna vielä ketään tavanneet, eivät siitä mitään tienneet. Kulkiessaan eteenpäin risteineen ja lippuineen, ehtoollisineen ja pyhäinjäännösrasioineen veisasivat munkit, mutta laulu kuului soinnuttomalta raskaassa ilmassa, niinkuin olisi kaiku metsästä kadonnut:
Aufer immensam, Deus, aufer iram,
Et cruentatum cohibe flagellum:
Nec scelus nostrum properes ad aequam
Pendere lancem.
Non opus summi pereat magistri,
Nec sinas passam fore passionem,
Corde sed manans lavet omne crimen
sanguis et unda.
Väkijoukko seurasi saattokulkuetta, joka vieraan opastamana lähestyi ahoa, mihin muukalaiset nyt, niinkuin kymmenen vuotta takaperin, olivat leirinsä tehneet.
Täällä oli ruumiita, sairaita ja kuolevia. Täällä oli äänetöntä epätoivoa, kuoleman kauhua, surua ja onnettomuutta. Toiset noista muukalaisista huusivat raivoisin äänin: Alako, Alako! Toiset kantoivat vettä lähellä olevasta lähteestä, sammuttaakseen sairaiden sisusten polttoa.
Valitushuudot vaikenivat, kun saattokulkue astui esiin metsän reunasta, ja ruttovirren synkät sävelet vaakkuivat ahon ylitse. Vaaleiden pilvien ympäröimänä, jotka suitsutusastioista kohosivat, kiersi saattokulkue ahon. Mutta väkijoukossa, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt seuraamaan, levisi kuiskauksina tieto rutosta, ja katsojat haihtuivat kuin akanat tuuleen.
Isä Henrikki tarttui ristiin, kulki elävien ja kuolleiden lomitse, ja pystytti pyhän merkin keskelle tätä surkeuden kenttää. Senjälkeen hajaantuivat munkit aholle pelastamaan pakanasieluja ja tuskia lievittämään. Terveet ja sairaat taivuttivat päänsä kastemaljaan ja saivat siitä sen kylvyn, jonka avulla he tulisivat saamaan armon kristittyjen Jumalalta. Moni sairas, joka nyt kastettiin, sai kuolevana vastaanottaa viimeisen voitelun. Viinillä ja vedellä virvoitettiin kuivuneita kurkkuja, lohduttavilla sanoilla epätoivoisia mieliä. Niitä muukalaisia, jotka olivat terveitä, kehoitettiin tarttumaan lapioihin ja kaivamaan hautoja kuolleille. Niin tapahtuikin, ja tuntimääriä messusi muuan munkki yksitoikkoisella, vapisevalla, mutta uupumattomalla äänellä tämän haudan partaalla, johon yhä useampia uhreja kannettiin.
Sillaikaa kuin munkit tätä tekivät, levisi tieto suuren murhamiehen tulosta yli koko seudun. Kaikkien sydämet vapisivat. Monet turvautuivat ihmiskeinoihin onnettomuutta häätääkseen. Muutamat pakenivat vaimoineen ja lapsineen edemmäs etelän metsiin; uudisasukkaat yksinäisissä metsätaloissa tarttuivat jousiin ja nuoliin, uhatakseen jokaista, joka uskalsi heitä lähestyä. Mutta eivät voineet nuolet eivätkä jouset säikyttää pois kamalaa vierasta. Jo edellisillä viikoilla oli monin paikoin niillä seuduin epäilyttäviä taudinkohtauksia ilmaantunut, mutta ei kukaan ollut uskonut tai tahtonut uskoa, että se oli tuon hirviön työtä. Kun ei nyt enää ollut epäilystäkään hänen läsnäolostaan, näyttivät samalla viimeisetkin näkymättömät esteet hänen tieltään kaatuneen. Muukalaisten tulon jälkeisenä yönä lensi murhanenkeli ovelta ovelle, eikä mikään liitonmerkki oven pielessä estänyt häntä astumasta sisään.
* * * * *
"Ei, heidän vetensä ja viininsä ja öljynsä ja laulunsa ja suitsutuksensa eivät mitään auta. Meidän on kuoleminen. Eläkäämme siis niin kauan kuin elämme. Pelottomien matkamiesten tulee viettää iloisia kemuja haudankin partaalla."
Niin puhuivat muukalaiset miehet ja ottivat aseensa ja menivät Ekön linnaan, jonka kellareissa varmaankin olisi runsaasti olutta ja viiniä. Tultuaan salmen rannalle huomasivat he nostosillan olevan ylhäällä ja linnan pihalla oli miehiä, jotka olivat käärineet huiveja kasvojensa ympärille, niin että tuskin muuta näkyi kuin heidän silmänsä; he vaeltelivat yksikseen, ikäänkuin olisivat pelänneet tulla toisiaan lähelle.
"Halloo! Nostosilta alas!" huusivat muukalaiset.
Linnan pihalla olevat miehet vastasivat tuohon kehoitukseen uhkaavilla liikkeillä, sitten kivillä ja nuolilla. Mutta siitä välittämättä kahlasivat muukalaiset salmen yli. Silloin pakeni linnanväki venheissä yli järven sen toiselle puolelle. Sitten pidettiin iloista elämää Ekön linnassa: juotiin ja laulettiin yöhön saakka, jolloin vieraat murhapolton liekkien valossa, jotka torneista ja räystäistä roihusivat, lähtivät tiehensä.
Mutta Helena rouva ja hänen poikansa ja palvelijansa olivat jo linnan viimeisen päivän aamuna muuttaneet luostariin toivoen pyhän paikan seinien sisällä ja hengenmiesten läheisyydessä saavansa jotain viihdytystä vapiseviin rintoihinsa. Missä ritari Erland ja tuo pieni pyhiinvaeltaja olivat, sitä ei kukaan tiennyt.
* * * * *
Seitsemän päivää on kulunut, kun keskiyön aikana luostarin portinkello soi.
Hetken kuluttua kuuluu askelia käytävässä ja ääni kysyy:
"Kuka on siellä ulkona?"
"Veli portinvartija! Veli Johannes! Tunnen äänesi. Avaa Erland
Pentinpoika Månesköldille!"
"Mitä!" huudahtaa ääni, "elättekö vielä, herra ritari? Vai onko se kummitus, joka korvaani pettää?"
Portti avautui ja munkin kalpeat, kuihtuneet kasvot, joissa nyt ihmettelyä kuvastui, esiintyivät lampun valossa, joka hänellä oli kädessään.
"Veli Johannes", sanoi ritari, "älä pelkää! Minä en ole haamu, vaan elävä ihminen, vaikka se kyllä kummalta tuntuu sekä sinusta että minusta, sillä mihin silmäni sattuukin, on keto niin niitettyä, että siinä tuskin korttakaan kohoaa."
"Kaikki on muuttunut, sittenkun viimeksi teidät näin, herra ritari. Jos tahdotte astua tähän kuolon asuntoon, olette tämän katon alla ainoa elävä olento paitse minua."
"Ei", vastasi ritari, "olen vannonut valan etten astu katon alle, jonka ihmiset ovat rakentaneet. Kuolon asunto on muuten yhtä paljon täällä ulkona kuin siellä sisälläkin. Maailma on hautausmaa, ja sinä veli Johannes, näytät niinkuin olisit siihen elävältä haudattu. Niinpä olen minäkin mielestäni. Tottahan onkin, että sydämeni on kuollut ja haudattu eikä voi enää mitään surua tuntea."
"Hyvä se! Poveesi eivät voisikaan muuten kaikki surut mahtua. Tiedätkö, että puolisosi on kuollut, että uskollisimmat palvelijasi ovat henkensä heittäneet, että isäsi ja opettajasi isä Henrikki ei enää ole elävien joukossa? Oletko nähnyt linnasi hiiltyneet rauniot, herra ritari? Kaikki on turhuus, kaikki, kaikki."
"Jätä lamppusi ja seuraa minua ulos", sanoi ritari, "olen perehtynyt ajatukseen kaiken katoamisesta, mikä on ollut minulle kallista."
"Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon hänen nimensä!" huokasi munkki astuessaan ulos ja kulkiessaan ritarin vieressä. "On vain muutamia tunteja siitä kuin hautasin rakastetun priorini, mutta ihme ja kumma!… silmissäni ei ole ollut kyyneliä hänen muistokseen. Minun laitani on sama kuin sinun; olen haudannut sydämeni veljieni hautaan."
"Kumpi kuoli heistä ensiksi, puolisoni vaiko poikani?" kysyi ritari hiukan häilyvällä äänellä.
"Poikasi elää vielä… enkö sitä jo sanonut?… Jollei ole kuollut, sittenkun panin hänet lohduttajan helmaan. Jumala lähetti luokseni enkelin naisen haamussa, joka lohduttaen istui vaimosi kuolinvuoteen ääressä. En tiedä kuka hän on. Ei koskaan ennen ole häntä näillä seuduilla nähty. Hän puhui kuolevalle Helena rouvalle kauniita sanoja ja lohdutteli häntä usein nimeäsi mainitsemalla."
"Minä tiedän nyt kuka tuo nainen on", sanoi ritari, "ja hänenkö helmaansa sinä panit poikani?"
"Mitä olisin muutakaan voinut tehdä?"
"Onko hän nyt poissa täältä?"
"On, hän seurasi tuota vierasta kansaa, tai oikeammin vieras kansa seurasi häntä. Oli ihmeellistä nähdä: kun hän näyttäytyi heille ensimmäisen kerran, alkoivat epätoivoiset riemuita, raivot rauhoittuivat ja rutto pakeni aholta. Hän on korkeampi olento, ja poikasi lepää hyvin hänen käsivarrellaan."
Vaieten vaelsivat miehet vähän aikaa toistensa rinnalla. Ritarin oli mieli ikäänkuin tyytyväinen siitä, ettei hänellä ollut mitään kadotettavaa. Vihdoinkin tunsi hän vapaana seisovansa otsakkain kohtalonsa kanssa. Hän oli kaiken kadottanut, mutta ei nurissut; olisihan mieletöntä tässä muunnosten, katoavaisuuden ja kuoleman maailmassa vaatia ajallisen onnen pysyvää omistusoikeutta. Se, joka antautuu aistielämän kirjavaan karkeloon, käsittäköön sen tarkoituksen. Se kullan kiiltävä pilvi, joka aamun uskossa uiskentelee, ei kaikessa komeudessaan ole ikuisten aatteiden oikea keskus. Kimmellys vedenpinnalla, laine, joka nousee ja laskee, humina tammen latvassa, tahdotko vaatia niiltä ikuisuutta, jota niissä ei ole, tahdotko kivetyttää ne muotoihin, jotka eivät murene? Ellet tahdo, niin älä silloin myöskään vaadi ikuisuutta linnoilta torneineen ja harjoineen, älä rikkaudelta ja kunnialta, älä perheelliseltä onnelta, älä miltään, mihin kokematon tarttuu kiinni ja jonka kadotettuaan hän hyödyttömiä kyyneliä vuodattaa. Se, joka kerran on saanut jalansijaa ikuisuuden kalliolla, ei pelkää, vaikka maailman kannattimet katkeavat, vaikka taivas ja maa muruiksi musertuvat. Se on vain auringon kimmellystä, joka sammuu, se on aalto, joka on laskenut, humina, joka on vaiennut. Ritari katseli ylös pilviin ja tunsi, että mitäpä hänen niihin kirjoitettu kohtalonsa sisältäisikin tulevaisuutta, ei hän siitä enää voisi pelästyä eikä ihastua: hän on vapaa — vapaa kaikesta, mitä voi ilmaantua ja tapahtua ja sattua ja mitä voidaan ajan mittapuulla mitata. Mutta kaiken sen takaa häämötti hänen sielussaan jotain muuta, joka ei tulisi katoamaan. Mitä Helenan, mitä pikku Erlandin, mitä Surunlapsen ja Singoallan kadonneet kuvat sisältänevätkään, mikä lieneekään aate heidän esiintymisessään ja poistumisessaan, se olisi jotain, jota kuolema ei saisi kouriinsa, tai ehkä pikemminkin jotain, jota kuolema kirkastaisi.
Kamala muisto oli tuo yö metsässä, kun kuutamo vavisten valaisi verellä tahrattua veistä, mutta ei sekään kuva enää häntä kauhistuttanut; siitä oli hän vakuutettu, että rikos on sovitettavissa, ja hän tahtoi kernaasti, mikäli rikos häntä rasitti, kärsiä ankarimmankin rangaistuksen. Ei ollut hänellä vaakaa mitatakseen omaa osaansa elämänsä kolkoissa kohtaloissa, ja jos hänellä se vaaka olisi ollutkin, olisi hän heittänyt sen käyttämättä luotaan, sillä hän ei tuntenut halua tinkiä mitään pois rikoksesta ja rangaistuksesta. Ja hän ajatteli silloin toista vertauskuvaa — sovinnon vertauskuvaa, ja hartaudella hän kuunteli, kun veli Johannes, joka hänen vieressään käveli, hiljaisella äänellä lauloi värssyä ruttovirrestä:
Da crucem, clavos, scuticam, coronam,
Lanceam, funes rigidamque mortem
Inter iratam mediare dextramm
Et mala nostra.
Erland Månesköld ja veli Johannes vaelsivat koko yön metsässä. Kun aamun aurinko valaisi maisemaa, jonka hiljaisuutta ei linnun laulu, ei kellon kilinä, ei paimenen torvi elähyttänyt, koska musta surma oli sen äsken jättänyt ja jälkeensä hiljaisuuden heittänyt — silloin seisoivat nuo molemmat miehet kukkulalla metsäpuron luona, ja veli Johannes virkkoi:
"Tähän kukkulaanko me siis, veli Erland, erakkoasuntomme kaivamme."
"Tässä asukaamme", sanoi Erland. Hän katseli nurmikkoa kukkulan juurella, jossa puron reunalla vielä kasvoi muutamia syksyn viimeisiä kukkia. Siitä siirtyi hänen katseensa metsään päin, mistä muinoin hänen sielunsa lemmitty oli tullut häntä vastaan.
"Kaivammeko tässä itäpuolella?" kysyi Johannes. "Meidät herättää silloin aamurusko ja me voimme aamuvirrellä tervehtiä nousevaa aurinkoa."
"Ei, veli", sanoi Erland, "ellet erikoisesti halua itäistä puolta, niin valitkaamme tämä puoli länteen päin, puroa vasten, jossa voimme ilta-auringolle, oman laskevan elonaurinkomme kuvalle jäähyväiset heittää veisaamalla virren ylösnousemisen toivosta."
"Hyvä, me valitsemme sitten läntisen puolen…"
"Jollet vain sinä halua toista…"
"Ei, ei, hyvä veljeni", sanoi Johannes ja katseli lempein silmin tuon entisen ritarin muinoin niin ankaria ja käskeviä, mutta nyt lempeitä ja nöyriä kasvoja. "Palatkaamme luostariin lapioitamme noutamaan! Ja sitten työhön käsiksi!"