MYRKKYJUOMA.
Kun Assim sanoi, että Erland oli kuollut, ei totuus hänen suunsa kautta puhunut, vaan mustasukkaisuus ja halu pelastaa Singoalla.
Mutta Erland oli kuolemankielissä; tarvittiin hänen voimakkaan luontonsa viimeiset ponnistukset ja isä Henrikin lääkärintaito myrkkyjuoman vaikutuksen voittamiseksi. Isä Henrikki sai selville taudin oikean syyn; käännekohta tuli pian ja siitä alkaen oli Erlandin henki pelastettu; mutta jälkivaikutukset kestivät kauan ja olivat kauheaa laatua, sillä hänen hengenvoimansa, varsinkin muisti, olivat melkein kokonaan lakastuneet. Tuskinpa tunsi hän enää isäänsä ja äitiänsä. Isä Henrikki istui pitkällisen taudin aikana päiväkausia hänen vuoteensa ääressä ja huvitti häntä satuja kertomalla. Hän kuunteli ja käsitti vain vaivaloisesti noiden yksinkertaisten tarinain juonen. Kerrottavansa sadut valitsi isä Henrikki erityisellä tarkoituksella: ne koskivat kaikki nuoria ritareja, joita vuorenpeikot ja noita-akat olivat loihtineet, ja jotka myrkyllä täytetyistä pikareista olivat juoneet rakkautta ja unhotusta, niin etteivät muistaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Erlandin mielessä muodostuivat vähitellen nämä vuorenpeikot ja noita-akat nuoreksi, kauniiksi tytöksi, jonka kuvalle hän alussa hymyili, mutta joka kohta alkoi näyttää hänestä salaperäiseltä ja kauhealta. Tuo tyttö oli Singoalla.
Joskus pääsi Singoallan nimi hänen huuliltaan; mutta se tapahtui ajattelematta, ja tuon nimen sointu, ennen niin rakas, kuului nyt niinkuin sen olisi joku toinen lausunut, kuului aivan vieraalle hänen korvissaan ja täytti tuskalla hänen mielensä.
Hän muisteli epäselvästi sitä seikkailua, mikä hänellä oli ollut tuon kuljeksivan kansan leirissä: hän tunsi kätensä sidotuiksi ja näki tikarin rintaansa tähdätyksi. Mutta käsi, joka tuota tikaria puristi, oli milloin mustan kamalasilmäisen miehen, milloin lumotun tytön, ja se tyttö oli Singoalla.
Heijasteli hänen mielessään kuitenkin kangastus kauniimmastakin menneisyydestä. Hän näki välistä olevansa kukkulalla puron rannalla ja poimi siellä kukkasia tytön seurassa, joka oli hänestä suloinen ja rakastettava.
Mutta tällä naisen haamulla ei ollut Singoallan kasvoja, vaan Helena Ulfsaxin lempeät posket. Eikä se ollutkaan ihme, sillä Helena Ulfsax valvoi usein sairaan vuoteen ääressä ja Erlandin silmiin kuvastuivat silloin hänen kasvonsa.
Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan vierellään ja suuteli hänen kättään.
Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.
Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.
Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla, hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin palvelukseen.
Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax toisilleen uskollisuutta.
Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä, punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:
Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!… ja hän vihelsi tuulta, tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.