YÖ.
Tyttö vaelsi läpi metsän. Hän seurasi niitä jälkiä, joita hänen kansansa vaunut olivat jättäneet. Oli jo hämärä, kun hän uupuneena, epäröiden ja pelosta vavisten näki Ekön linnan tornin kohoavan yli järven harmaan pinnan. Nostosilta oli vedetty ylös eikä hän uskaltanut huutaa. Tyttö istuutui rantakivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki. Paljon oli hänellä ajattelemista: isänsä viha, naisten iva, mutta enin kaikista Assimin äidin sanat, että tämä muka oli vuodattanut myrkkyä vaaleaverisen nuorukaisen juomaan.
"Hän valehteli, niin, hän valehteli", päätti Singoalla, sillä hän tahtoi karkoittaa pois tämän kamalan ajatuksen.
Silloin heräsi hän surullisista mietteistään siihen, että kuuli hiipiviä askeleita takanaan. Hän näki useita miehiä, jotka häntä lähenivät; hän nousi ylös; ne syöksyivät esiin ottaakseen hänet kiinni ja viedäkseen hänet linnan herran eteen. He olivat tunteneet hänet noiden pakanain, kirkonvarkaiden ja myrkynsekoittajain laumaan kuuluvaksi naiseksi, joita he samana päivänä olivat herransa ja ritarinsa ja isä Henrikin johdolla takaa ajaneet.
Silloin valtasi pelko Singoallan sydämen ja hän pakeni nopeasti metsään. Nuolia vinkui hänen ympärillään; ne eivät sattuneet, mutta hän kuuli niiden kuoloa ennustavan vinkunan ja pakeni… pakeni niin nopeasti kuin huohottava rinta salli. Kauan kuuli hän vielä takanaan vainoojain askeleita ja huutoja; ehkä se vain oli tuuli, joka juuri oli alkanut metsässä puhaltaa. Välistä pysähtyi hän kauhistuksissaan, sillä pimeä petti häntä ja sai hänet luulemaan jokaista oudompaa pensasta viholliseksi. Hän päästi silloin huudon ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan. Sitten pakeni hän taas, niinkuin ajettu kauris, tietämättä minne meni. Taivas oli mustassa pilvessä, joka pimeyttä paksunti; tuuli kiihtyi, vettä alkoi sataa. Vinkui kallioiden lomissa, ratisi puissa; oli niinkuin olisi jokainen esine luonnossa saanut äänen, uhatakseen ja peloittaakseen häntä. Tosin putoilivat sadepisarat vilvoittaen hänen kuumalle otsalleen ja antoivat hänelle voimaa kiiruhtamaan eteenpäin: mutta lopulta vähenivät voimat ja hän meni tainnoksiin. Hän vaipui maahan sammalien päälle kuusen juureen.
Tultuaan taas tuntoihinsa ja katseltuaan ympärilleen, ei hän tiennyt missä oli. Pimeys oli kietonut kaikki läpinäkymättömään vaippaan, myrsky ulvoi ja sade tulvi alas hajanaisista pilvistä. Hän huusi isänsä nimeä, huusi Erlandin nimeä, mutta hänen äänensä haihtui yön pauhaaviin säveliin. Silloin kuuli hän ulvontaa läheisyydestään. Se on susi, ajatteli hän; se ulvoo nälkäänsä; saakoon se syödä minut, sillä isäni on minut hyljännyt ja Erlandin on Assimin äiti myrkyttänyt. Ja Singoalla nousi ylös ja meni sinne, mistä ulvonta kuului. Nyt kuului se aivan läheltä… Singoalla näki jotain liikkuvan puun alla… hän lähestyi… tunsi karvaisen pedon panevan käpälänsä hänen rintansa päälle… hän kaatui maahan… eläin seisoi hänen vieressään, nuuski hänen kasvojaan, nuoleksi niitä pehmeällä kielellä ja päästi iloisen haukunnan.
"Hurtta!" huudahti Singoalla.
Se oli tuo uskollinen koira, jonka miehet olivat sitoneet puuhun vähän matkaa vaunulinnasta, hiukkaista ennen kuin Erland tammeen kytkettiin.
"Voi sinua, Hurtta hyvä, sinä et olekaan susi, et tahdokaan antaa minun kuolla", puhui Singoalla. "Mutta sinä olet Erlandin koira ja siksi minä sinua rakastan."
Singoalla huomasi, että Hurtta oli sidottu, ja päästi sen puusta.
"Jää nyt luokseni", jatkoi hän ja tarttui koiraa kaulaan, "sinä tiedät, hyvä Hurtta, että minä olen kauheasti yksin, pelkään kovasti ja olen hyvin onneton. Isäni on hyljännyt minut, ja Erland on ehkä kuollut. Mutta jos hän elääkin, emme saa kuitenkaan tavata, sillä hänen isänsä ja kaikki hänen heimolaisensa, kaikki valkeat ihmiset vihaavat minua ja tahtovat minut tappaa. Isäni on ryöväri ja heimolaiseni ovat myrkyttäjiä. Voi, hyvä Hurtta, minä olen yksin ja olen kovin onneton."
Niin puhui Singoalla ja itki. Mutta Hurtta irtautui hänen sylistään ja katosi pimeään. Sekin hylkäsi Singoallan. Eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan; se oli sitäpaitsi nälissään, Hurtta parka, ja ikävöi kai isäntäänsä. Eipähän, se palaa pian takaisin ja painaa päänsä Singoallan helmaan. Se tahtoi vain jaloitella vähän aikaa, kun oli kauan ollut kiinni. Se jäi nyt Singoallan luo koko yöksi, kuunteli kärsivällisesti ja ikäänkuin ymmärtäen hänen valitustaan ja nuoleskeli ahkerasti hänen käsiään. Se oli ainoa tapa, jolla se voi sääliään ilmaista.
Aamupuoleen yötä vaipui Singoalla levottomaan uneen. Hänen hento ruumiinsa vapisi vilusta ja uupumuksesta. Hän heräsi Hurtan haukuntaan. Miehinen olento seisoi hänen edessään.
"Assim!" huudahti hän ja tuijotti häneen sekavin silmin.
"Assimhan se on, sinä onneton Singoalla," sanoi mies. "Olen etsinyt sinua koko yön."
"Mitä minusta tahdot?"
"Pelastaa tahdon sinut, Singoalla, ettet joutuisi valkoisten käsiin. Olethan yksin, onneton lapsi, olet nälissäsi; tässä on leipää! Palelethan; tässä on viittani! Nouse ylös, Singoalla. Jos et rakastakaan Assimia, niin salli hänen kuitenkin henkesi pelastaa. Isäsi on sinut hyljännyt, mutta minä en voi jättää sinua."
"Mene luotani! Sinä ja sinun äitisi olette tappaneet Erlandini. En siedä sinua silmieni edessä."
Assim vaikeni ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Assim!" huudahti Singoalla yhtäkkiä. "Sinä olet hyvä, en tahdo ajaa sinua pois, ei, minä seuraan sinua ja rakastan sinua, jos vaan tahdot yhden ainoan pyyntöni täyttää."
"Minähän tahtoisin kuolla edestäsi; tahdon tehdä mitä tahansa, kun en vaan tarvitse jättää sinua", sanoi Assim ja heikko ilon välähdys valaisi hänen synkät kasvonsa.
"Hyvä, mene linnaan ja tuo tänne Erland! Mutta älä tule ilman häntä!
Älä uskallakaan tulla ilman häntä!"
"Erlandisi on kuollut", sanoi Assim, jonka sydäntä nuo sanat pahasti raatelivat.
"Valehtelet!"
"En valehtele. Kun etsin sinua, olin linnankin läheisyydessä? Kuulin puhuttavan että hän on kuollut."
"Mene sitten luotani ja anna minun kuolla", rukoili Singoalla ja painoi päänsä kuusen runkoa vasten.
Assim seisoi liikkumattomana; hän huokaili ja hänen rintansa kohoili.
Singoallakin oli hiljaa ja liikkumatta, istuessaan siinä otsa painettuna kuusen kovaa kaarnaa vastaan.
Silloin lähestyi häntä vihdoinkin Assim, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi häntä vähän matkaa. Samalla kukkulalla, jossa vaunulinna äsken oli ollut, oli kaksi hevosta odottamassa. Hän kietoi Singoallan viittaansa, sitoi hänet toisen hevosen selkään, tarttui ohjaksiin, hyppäsi itse toisen hevosen selkään ja ratsasti etelään päin.
Hurtta seurasi Assimia ja Singoallaa.