RITARI JA PYHIINVAELTAJA.
Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa ritari Erlandin palveluksessa.
Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan. Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista, varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka laulajain äänet vapisivatkin:
O rex aeterne domine,
Rerum creator omnium,
Qui eras ante saecula
Semper cum patre filius…
Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.
Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria, päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten. Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin, pysähtyi hän ja huudahti:
"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"
Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai sudet syöneet.
Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.
Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.
Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti, mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään, vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina… ja ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään; sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin. Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä, jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.
Iltaisin kun ritari istui salissa puolisonsa luona, oli Surunlapsen paikka etäisessä nurkassa. Helena rouva puhui pojalle usein ystävällisiä sanoja; mutta tämän kasvot eivät koskaan ilosta loistaneet. Ymmärsi hän kuitenkin rouvan hyvyyden; sen huomasi hänen silmistään. Mutta kun ritari otti poikansa, pikku Erlandin syliinsä, ja se tapahtui usein, antoi hänen ratsastaa polvellaan tai hyväili ja suuteli häntä, silloin tukahutti Surunlapsi nyyhkytyksensä, mutta antoi kyynelten vuotaa, sillä kyynelien kulku ei korvaan kuulu, ja pimeää oli nurkassa, jossa Surunlapsi istui.
Ja niin koitti kymmenes päivä siitä kuin Surunlapsi oli Eköhön tullut. Ritari oli soutanut järvelle kalastamaan. Surunlapsi meni metsään. Kun ritari palasi kalasta ja istui päivällispöytään, ei Surunlapsi ollut saapuvilla. Hänen paikkansa oli muuten ritarin tuolin takana, sillä hän palveli herraansa myöskin ruoka-aikoina.
"Täsmällinen palvelija ja innokas katumuksen tekijä, tuo Surunlapsi!" sanoi ritari "voi hänen kurjan isänsä sielua, jolleivät muut ansiotyöt kuin tämän pojan tekemät voi vapauttaa häntä kiirastulesta!"
Mutta ritari oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Surunlapsi astui sisään.
"Tule tänne", huusi ritari jonka viha oli kuohahtanut, vaikka on vaikea siihen syytä sanoa; "jos kerran olet palvelijani, niin hoida myöskin tehtäväsi, mokoma kummitus!"
Ja silloin löi ritari Surunlasta niin kiivaasti kasvoihin, että tämä kaatui maahan.
Helena rouva loi moittivan katseen kovasydämiseen mieheensä hänen julmuutensa tähden; mutta Surunlapsi nousi ylös, pyyhkäisi kostean kiillon silmistään ja otti viittansa alta kiiltävän koristeen ja ojensi sen hehkuvin poskin ritarille.
Se oli Mariankuvan kultainen kruunu, jonka muukalaiset kymmenen vuotta sitten olivat luostarista ryöstäneet. Ritari tunsi sen ja hämmästyi; Helena rouva tarttui kruunuun ja ilohuuto pääsi hänen huuliltaan. Pikku Erland, joka istui isänsä vieressä, ojensi kätensä sitä kohden, sillä sen loiste ilahutti hänen silmiään.
"Mistä olet kruunun löytänyt?" kysyi ritari.
"Metsästä", vastasi Surunlapsi.
"Oletko löytänyt kaikki?"
"En, mutta kymmenen päivän perästä olen löytävä enemmän ja sadan päivän perästä olen löytänyt kaikki, niin puhui äitini."
Ritari vaikeni ja jatkoi syöntiään. Mutta Helena rouva tarttui
Surunlapsen käsivarteen, painoi poskensa hänen poskeensa ja kuiskasi:
"Sinä pieni pyhiinvaeltaja, anna anteeksi herra Erlandille! Ei hän tahdo tehdä sinulle pahaa, vaikka luontonsa on niin kiivas." Silloin purskahti Surunlapsi itkemään. Pikku Erlandkin alkoi itkeä. Lasten tunne-elämä on seuraisaa. Ja pikku Erland rakasti Surunlasta, sillä Surunlapsi leikki välistä hänen kanssaan eikä kyllästynyt hänen oikkuihinsa.
Silloin nousi ritari ylös, sysäsi tuolinsa lattiaa pitkin ja meni tornikammioonsa.
Surunlapsi seurasi häntä, sillä hänen toimensa sitä vaati. Mutta tornikammion ovi oli lukittu; ritari tahtoi olla yksin. Silloin istuutui Surunlapsi oven luo ja odotti pitkät hetket. Mutta vasta illansuussa astui ritari ulos. Hän meni saliin, ei puhunut paljoa Helena rouvan kanssa, söi illallisensa ja palasi Surunlapsen seuraamana (jonka toimi sitä vaati) takaisin makuuhuoneeseensa.
Himmeä valo tunki huoneeseen läpi ahtaan ja tumman ikkunan. Ritari tarkasteli vanhaa miekkaa ja oli vaiti. Oli niin hiljaista, että kuului hiekan juoksu tuntilasissa, kuului kuin heikko ääni, joka kuiskailee lohdutusta ja kuolemaa.
"Täytä maljani!" käski vihdoinkin ritari Erland.
Surunlapsi kaatoi vähän iltaviiniä maljaan ja ojensi sen vapisevalla kädellä, silmät maahan luotuina, herrallensa.
"Se maistui makealle" sanoi ritari ja asetti maljan pöydälle.
Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.
Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.
Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:
"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti käskyn ja palasi matolleen.
"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.
Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:
"Nukutko, Surunlapsi?"
"En."
Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi Surunlapsen sielussa.
"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.
"Surunlapsi, miksi et nuku? Lapsethan nukkuvat yöllä! Onko mielesi paha, Surunlapsi? Olen ollut kova sinulle, olen pidellyt sinua pahoin. Pieni pyhiinvaeltaja parka, yksin olet maailmassa, mutta Jumala sinua rakastaa! Annatko minulle anteeksi?"
Surunlapsi vastasi nyyhkyttäen.
"Nuku nyt! Nuku makeasti, lapsi parka!" sanoi ritari.