ROTKO.
Suuresti ihastui Helena rouva huomatessaan muutoksen, mikä oli tapahtunut ritari Erlandin mielialassa Surunlasta kohtaan. Kärsivällisyys ja lempeys voittavat vihan, ajatteli rouva Helena; oli kai myöskin vaikuttanut ritarin lempeyteen se, että Surunlapsi oli löytänyt kultaisen kruunun, ja että ilmestys siis oli tosi. Niin ajatteli ainakin Helena rouva.
Niin, aina yhdennestätoista päivästä alkaen pienen pyhiinvaeltajan tulon jälkeen linnaan oli ritari Erland hänelle ystävällinen. Se vaikutti Surunlapseenkin niin, että hänen käytöksensä muuttui vapaammaksi ja avonaisemmaksi. Ritarinkin läsnäollessa soitteli hän nyt lasinpalasillaan ja lauleli, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Hän ei nyt tuntenut mitään katkeruutta tai mitä se lienee ollut joka oli puristanut hiljaiset kyyneleet hänen silmistään, kun ritari poikaansa hyväili. Hän katseli ritari Erlandia vapaasti silmiin ja hymyili hänelle pikaria tarjotessaan. Mutta metsässä kävi hän joka päivä niillä tunneilla, jolloin ei ritari hänen palvelustaan kaivannut, ja Hurtta seurasi häntä melkein aina.
Kahdentenatoista päivänä tapahtui, että isä Henrikki meni linnaan, osaksi nähdäkseen pientä pyhiinvaeltajaa, jota hän rakasti ja jota hän katseli yhä suuremmalla kunnioituksella sitten kun tuo ihmeellisesti löydetty kruunu taas koristi pyhän neitsyen kuvaa luostarissa; osaksi myös ilmaistakseen ritarille erään kirjeen sisällön, joka oli tullut muutamasta Norjan rajalla olevasta luostarista. Mutta kun isä Henrikki tuli linnaan, sai hän tietää, että Surunlapsi jo kauan oli ollut metsässä. Sitä vastoin oli ritari Erland juuri tullut kotiin, ja isä Henrikki meni silloin hänen luokseen.
Priorin kasvoissa, joiden ilme muuten oli rauhallinen ja samalla vilkas, näkyi selviä jälkiä raskaasta ja levottomasta mielialasta. Miehet tapasivat toisensa tornikammiossa.
"Surullisia uutisia", sanoi priori, ja pani kirjeen pöydälle ja istuutui raskaasti nojatuoliin. "Tämän pergamentin on minulle lähettänyt veli Benediktus, Gudtorpin luostarin priori, joka luostari on Norjan rajalla."
"Ja mitä sitten?" kysyi ritari.
"Oikein ennustit… minä pelkäsin sitä… Lue! Se lähestyy meitä pitkin askelin, Jumalan vihan päivä, dies irae dies illa… Rutto on maassa ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos pelottominkin sydän nyt vapisisi!"
Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:
"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. Parce, parce, cohibe flagellum. Domine Deus! Luostarini on autioksi joutunut. Minä yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä; en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se perille. Pax tecum!"
"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään. "Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"
"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki; "silloin ei kammota kuolon portti."
"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja kuitenkin minä elän."
"Kohtalomme on Jumalan kädessä…" Sillä ajatuksella kevensi isä Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti taas vapaasti.
"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän hoitaa tointansa nuhteettomasti."
Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan, mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen, mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi… "vavahtaen", sillä Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi… "sitten tyyntyen", sillä pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.
Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.
Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin, kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka olivat hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle. Hurtta oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää polkua, joka kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.
Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode kulki epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa asetettu kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden vieressä hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.
Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään Hurtan seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies, jonka ontot silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli nainen, tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja katsoivat tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän naisen kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen vartalonsa ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja kuihtuvaa, oli vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka muistutti omaa, kohta alkavaa häviötään.
"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut pojan askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut hänen viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe aivan kuin kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen. Surunlapsi kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja silmiään ja otsaansa, painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:
"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."
Singoalla… sillä tuo nainen oli Singoalla… vastasi kasvot ilosta loistaen:
"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman isän poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle, mutta älä anna hänen kadota!"
Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.
"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma, jota hän oli tullut tuomaan.
"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko? Erland ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"
"Kuulen", vastasi mies kumeasti; "voima voipi siis vaikuttaa. Anna sen vaikuttaa pian."
"Hän ei enää vihaa sinua", uudisti Singoalla rajattomalla riemulla. "Onko hän kutsunut sinua pojakseen, aavistaako hän, että olet hänen poikansa? Eikö hän välistä sano, että olet Singoallan näköinen? Eikö hän koskaan ole maininnut sinulle nimeäni? Varmaankin on!"
"Ei ole."
Singoalla vei kätensä otsalleen. "Ei", sanoi hän hiljempaa, "olisihan minun pitänyt se tietää… Surunlapsi, sano, onko Helena rouva hyvin kaunis? Hyväileekö ritari usein puolisoaan? Rakastaako hän häntä suuresti?"
"Rakastaa", vastasi Surunlapsi, ja Singoalla käänsi pois kasvonsa ja painoi otsansa kylmää kalliota vasten.
"Anna voiman vaikuttaa!" kuului Assimin ääni sanovan.
"Älä ole pahoillasi, äiti", pyyteli Surunlapsi ja hyväili häntä niin kauan, kunnes Singoalla taas käänsi kasvonsa häneen päin.
"Hyvä on", huudahti Singoalla ja nousi ylös. "Voima vaikuttakoon.
Surunlapsi, sinun on tuotava isäsi luokseni."
"Jos Jumala minulle voimaa antaa."
"Sinulla on se", vastasi äiti; "sinulla on se voima, jonka Alako valituilleen antaa. Sinä voit sillä voimallasi saada aikaan suuria. Sinä olet syntynyt etelän hehkusta ja pohjan kylmyydestä. Olet syntynyt uskollisuudesta ja vilpistä, pakanasta ja kristitystä, valosta ja pimeydestä, ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisestä miehuuden voimasta. Surunlapsi parka! Miksi olet täällä? Katso, olethan ritarin poika, linnan pitäisi olla asuntosi, samettia pukusi ja kultakannusten pitäisi kulkiessasi kilistä. Mutta sinä olet suruun syntynyt, etkä iloon; kätesi viivat, otsasi kaarevuus, suonien kudokset silmäluomissasi määräävät sinut surkeuteen ja huoliin. Poskesi on kalpea, niinkuin kukkanen, joka pimeässä kasvaa. Surussa olet maailmaan syntynyt, huokailevaa povea olet imenyt, äitisi suudelma on ollut suolaa ja kyyneltä. Surunlapsi, sinun tulee tuoda isäsi luokseni; hän on vannonut minulle uskollisuutta Alakon kuvan päällä; hän on minun; minulla on oikeus vuodattaa hänen verensä, sulkea hänen taivaansa, jos hänen jumalansa ja sinun jumalasi on minun jumalani. Vielä tänä yönä täytyy sinun tuoda hänet minun luokseni! Hänet on vedettävä tuomiolle petoksestaan ja julmuudestaan. Oi, jos hänellä on sydäntä, on hän itkevä kalpeita poskiasi ja kauhistuva kurjan äitisi tuskia!"
"Minä tuon isäni luoksesi, mutta Assim ei saa tappaa häntä", sanoi
Surunlapsi.
"Niin kuin äitisi käskee", sanoi Assim kuivasti ja potkasi miekkaa, joka oli lattialla. "Olen luvannut olla äitisi orja, vaikka minun uskollisuuteni on hänelle vähemmän arvoinen kuin isäsi petos."
"Vaiti!" huusi Surunlapsi Assimille; "jos olet äitini orja, niin vaikene!"
"Olen ruhtinaan poika ja äitisi orja."
"Nyt lähden, äiti, luotasi. Ritari vartoo minua. Yöllä palaan minä isäni kanssa."
"Kas tuossa", sanoi Assim, "paaden päällä on muutamia siemeniä, jotka olen täyden kuun aikana poiminut. Pane ne ritarin maljaan, niin tottelee hän helpommin voimaasi."
Surunlapsi arveli. "Ota ne", sanoi Singoalla; "Assim kerää muitakin siemeniä kuin myrkyllisiä."
Assim loi silmänsä maahan. Surunlapsi otti siemenet, jotka Assim oli kerännyt.
"Äiti", sanoi Surunlapsi levottomasti, "vielä sananen! Onko sinulla ollut ilmestystä, mistä minä ensikerralla olen löytävä maahan kaivetut luostarin kalleudet?"
"Minulla on ollut uusi ilmestys ja kahdeksan päivän kuluttua tahdon minä näyttää sinulle paikan, mistä olet löytävä ehtoolliskalkin."
Singoalla suuteli Surunlasta. Poika kutsui Hurttaa, joka juuri oli nukkumaisillaan, lähti rotkosta ja kiiruhti metsän läpi linnaan.
Kun hän oli mennyt, sanoi Singoalla Assimille:
"Ylös, mies, ota lapio ja ehtoolliskalkki! Kaiva se tuon irtonaisen puun juuren alle, jonka näytin sinulle siinä, missä puro järveen laskee! Valhe ei saa saastuttaa Surunlapsen sielua."
Assim vieritti pois kiven, joka oli reiän suulla, mihin ryöstetyt luostarin kalleudet olivat kätketyt. Hän otti ehtoolliskalkin, antoi muiden olla, siirsi kiven takaisin reiän suulle, otti lapion ja poistui.
Näiden ryöstettyjen aarteiden kanssa oli Assim hyljännyt kansansa, oltuaan vähän aikaa sen päällikkönä Singoallan isän jälkeen, joka oli kaatunut taistelussa Juutinmaan hiekkaisella rannikolla. Sen ajan kuluessa oli Singoalla seurannut Assimia, ja he olivat olevinaan mies ja vaimo, vaikkeivät olleet, sillä Singoalla ylenkatsoi Assimin rakkautta, ja Assim oli hänen orjansa.
Mutta Surunlapsi luuli, että pyhä kruunu oli metsästä löydetty Jumalan ilmestyksen avulla.