SALAINEN VOIMA.
Kun Surunlapsi palasi linnaan, istuivat priori ja ritari vielä tornikammion pöydän ääressä synkkiä asioitaan puhellen. Surunlapsi täytti heidän maljansa ja priori tyhjensi omansa luottamuksella, koska sen ojensi hänelle hurskas pyhiinvaeltaja.
Aterian jälkeen palasi priori luostariin. Ei hän eikä ritarikaan ollut rouva Helenan eikä talon väen kanssa puhunut mitään tuosta kamalasta uutisesta, sillä he eivät tahtoneen ennen aikojaan ketään pelottaa.
Surunlapsen seuraamana meni ritari Erland tornikammioon nauttimaan yön lepoa. Surunlapsen sydän vavahteli, sillä hän oli ritari Erlandin juomaan sekoittanut Assimin salaperäistä siemeniä; hänen sydämensä vavahteli, sillä tänä yönä tulisi hän sen avulla, jota Assim ja Singoalla olivat kutsuneet salaiseksi voimaksi, viemään isänsä äitinsä luo. Tämä voima on meidän päivinämme yleisesti tunnettu ja kuitenkin on se vielä selittämätön arvoitus. Meidän aikamme viisaat, jotka tutkivat hermosäikeitten näkymättömiä pidennyksiä, tuntevat ne lait, joiden mukaan taivaan kappaleet äärettömässä avaruudessa liikkuvat ja joiden mukaan vesipisara liikkuu hiuksen hienossa putkessa, eivät kuitenkaan vielä ole täydellisesti päässeet selville tämän voiman salaisuuksista.
Mutta ennenkuin Mesmer keksi sen, olivat sitä jo käyttäneet Intian braminit ja Assarian kansa. Mutta Assarian kansa ei tutkinut; se vain käytti voimaa, ja antoi sen olla sinä, mitä oli: arvoituksena.
Surunlapsella oli suuressa määrin tuo salainen voima vallassaan; sen oli hänen äitinsä huomannut. Kun hänen sydämensä oli tuskasta revetä, ja uni pakeni hänen vuoteeltaan, oli Surunlapsen tapana hivellä käsillään hänen kasvojaan, ja uni tuli, ja sydän tuudittui muutamien hetkien lepoon.
Nyt nukkuu ritari: se kuuluu hänen hengityksestään. Hiekkakello kuiskaa. Tähdet tuikkavat tornin ikkunasta sisään. Surunlapsi nousee ylös matoltaan ja hiipii äänettömin askelin Erlandin vuoteelle. Pienokaisen sydän sykkii kiihkeästi. Epäillen kohottaa hän kätensä. Ne väikkyvät kuin varjot yli ritarin otsan ja alas rintaa vasten. Yhä kuiskaa hiekkakello. Tähdet tuikkivat tornin ikkunasta sisään. Ei kuulu hiiskahdustakaan; ritarikin on lakannut hengittämästä. Hän lepää vuoteellaan kuin kuollut ja tähtien valo väreilee hänen kalpealla otsallaan. Kuin varjot väikkyvät Surunlapsen kädet yli ritarin kasvojen; ne väikkyvät hänen kasvojensa yli kuin hiljaiset varjot.
Silloin nousee ritari ylös. Surunlapsi hypähtää taapäin, päästää puoleksi tukahdutetun huudahduksen ja heittäytyy polvilleen. Ritarin silmät ovat kiinni.
"Herra Erland", kuiskaa Surunlapsi, "en tahtonut tehdä sinulle pahaa.
Elä vihastu minuun!"
Ritari ei vastannut. Silloin huomasi Surunlapsi, että voima oli vaikuttanut. Hän nousi ylös ja sanoi rauhallisesti:
"Ritari, sinun tulee jättää vuoteesi ja seurata minua."
"Minne tahdot viedä minut, Surunlapsi?"
"Saat kohta sen tietää."
Ritari pukeutui. Surunlapsi tarttui hänen käteensä.
He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan, jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti hänet Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi ollut vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet metsään.
Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun, niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima vaikuttava vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt syntyvät ytimen ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia kokoontuu vanhojen ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon ytimen ympärille intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka toinen toisensa jälkeen vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja, tunteita ja ajatuksia kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain ympärille. Mutta sielun vanhimmat syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat lapsuuden muistot niin suloiset, ne kun ovat lähinnä hengen sydäntä. Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia puiden runkojen välitse, tunki tuo salainen voima yhä syvemmälle hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin se sinne syyltä syylle tunki, heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja unhotetut intohimot, imien itseensä mehua muiston juurista. Erland muuttui samaksi kuin oli ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan kukkia puron rannalta ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt hänen sielunsa syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon; nuoruuden rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten koskaan palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain Singoallaa.
"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö tähden, joka kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä rakastan sinua niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku Erlandini; rakastan sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen sinun sielustasi, että sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista, niin viileää. Minne viet minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua maailman ääriin."
"Vien sinut äitini luo."
"Asuuko äitisi metsässä?"
"Asuu."
"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"
"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja hämillään näistä suloisista sanoista.
"Ken on äitisi? Onko se Singoalla… Singoalla… Singoalla?"
Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.
"On, äitini on Singoalla."
"Oi Jumalani", sanoi ritari ja kyyneleet alkoivat tippua hänen raollaan olevista silmistään, "minä olen niin onnellinen. Rakastettu poikani, miksi en sinua heti paikalla tuntenut? Sinä olet ollut muukalainen isäsi huoneessa, olet kärsinyt paljon ja syyttömästi hänen vihastaan. Näen kuitenkin sielustasi, ettet vihaa minua; ei, sinä rakastat minua ja olet onnellinen sanoistani. Tule, Surunlapsi, minä tahdon mennä äitisi luo."
He jatkoivat kulkuaan. Surunlapsi vapisi autuaasta mielialasta, sillä niin voi myöskin tapahtua, kun autuus mielen täyttää ja niinkuin auringon valo tulvii silmiin, jotka ennen olivat sokeat… vapisi kamalasta tunteesta, sillä ritari oli niin kalpea, niin muuttunut ja hänen äänensä niin aavemainen. Se oli kuin harhanäky, niinkuin olisi vieras sielu hänen suunsa kautta puhunut. He pysähtyivät kalliomurroksen eteen. Surunlapsi tarttui isänsä käteen ja vei hänet sokkeloon.
Tulta tuikki jostain, se katosi taas, sillä kallion seinä sattui eteen, mutta kohta näkyi se taas jälleen. Se tuli rotkosta.
"Oi, minä vapisen", mutisi ritari; "asuuko sieluni rakastettu näissä kallioissa?"
Ritarin ja pyhiinvaeltajan askeleet ilmaisivat yksinäisen asunnon eläjille heidän tulonsa. Singoalla istui sammalvuoteella, tulenvalo hulmusi kosteilla kiviseinillä ja loi petollisen punan hänen kasvoilleen. Assimkin istui vanhalla paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä. Hän oli äsken hionut miekkaansa vuoren kylkeä vastaan; nyt riippui se paljastettuna hänen vyössään.
"Kuule", kuiskasi Singoalla, joka aina hämäristä asti oli kuunnellut ja odottanut, odottanut ja kuunnellut; "Kuule. He tulevat. Assim, menehän nyt!" Assim nousi ylös.
"Jään tänne varjoon", sanoi hän, "jos tahdot, että hänen on kuoleminen, niin kohenna tulta; se on oleva merkki. Miekkani on terävä, käteni on varma, odottamaton isku on kaatava villin jääkarhun."
"Mene, mene!" kuiskasi Singoalla. Assim katosi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astuivat ritari ja Surunlapsi sisään. Singoalla seisoi Erlandin edessä. Hän katseli häntä… Kuka taitaa kuvata moisen katseen? Elämä kaikkine kohtaloineen, iloineen ja suruineen, kaikkine loppumattomine intohimoineen ja tunteineen voipi keskittyä katseeseen, niinkuin särmiö kokoo auringon kaikki säteet polttopisteeseensä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus voivat sulautua yhteen ainoaan katseeseen. Ne sulautuivat Singoallan katseessa yhteen ainoaan kysymykseen, ylpeään ja musertavaan ja kuitenkin vapisevaan.
Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai vihasta, kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi ritari polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.
"Singoalla!" kuului Erland sanovan.
Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta, kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.
"Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen silmäluomiensa alta.
Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen povensa ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.
Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.
Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät, rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten ympärille ja kuiskaa — Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.
Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree hammasta tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen, mutta että hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi olisi hänen kuolla tuleen.
Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten, silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne nuoruutesi pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland, oletko kärsinyt?"
"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland. "Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi, kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut, olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja poimikaamme kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä; taivaan tähdet tuikkivat! Etkö näe niitä?"
Erland tarttui Singoallan käteen ja vei hänet rotkosta. Mitään ajattelematta, ainoastaan autuaasti tuntien seurasi häntä Singoalla. Hän kulki ritarin rinnalla, silmät maahan luotuina, haaveellisiin unelmiin vaipuneena. Ei hän nähnyt tähtiä, ei puita, joiden välitse kulki. Oi, kun ei koskaan tämä autuus loppuisi! Antaa heidän leikkiä puron reunalla ja kuolla, ennenkuin aamun kylmä valo koittaa ja tuo tullessaan tunteettoman todellisuutensa! Yö, uni, haaveilu, häilyvät varjot, tuikkivat tähdet, epämääräisyys ja rajattomuus, nuo suloiset näköhäiriöt, jotka syntyvät hämäryyden helmassa, oi, mitä on rinnallanne aurinko ja sen kultainen valo, mitäpä päivä kirkkaine esineineen ja kylmine totuuksineen!
Surunlapsi seurasi isää ja äitiä. Pienokaisen kasvot loistivat.
Tuntematon voima liikkui hänen povessaan ja pakotti häntä laulamaan.
Laulu kaikui niinkuin se olisi ollut vain henkiä varten, jotka yön
pimeässä liihoittelevat.
He tulivat kukkulalle puron luona; se oli lähellä rotkoa. Erland ja Singoalla istuutuivat kukkulan juurelle nurmikolle, missä ennen muinoin olivat istuneet; mutta leikkiä, poimia kukkia eivät he enää voineet; uinaillen lepäsivät he toistensa olkapäihin nojaten; puhella eivät he voineet, ainoastaan huokailla ja tuntea toistensa läsnäolon, puoleksi valveilla, puoleksi unessa.
Mutta Surunlapsi istuutui puron rannalle, katseli tähtiä, jotka kuvastuivat veteen; ja lauleli niille. Niin vierivät hetket, ja toinen toisensa perästä sammuivat tähdet lännen sumuihin. Harmaata usvaa sekaantui pimeyteen ja aamukaste kostutti maata. Silloin lähestyi Surunlapsi isäänsä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hänelle: "Yö kuluu. Nouse ylös ja seuraa minua!" Ritari heräsi tuskallisesta horrostilastaan; hänen tahtonsa oli Surunlapsen tahdon alle alistunut; hänen täytyi totella.
Tämän teki Surunlapsi siksi, että aika oli kulunut pitkälle yli puolenyön, ja se salainen voima, jonka avulla Surunlapsen sielu hallitsi ritarin sielua, alkoi heikontua. Sen tunsi Surunlapsi jäsentensä kylmenemisestä ja uupumisesta.
"Äiti", sanoi hän Singoallalle, "tule! minua uuvuttaa ja minun on kylmä. Meidän täytyy kiiruhtaa."
"Heitä hyvästi, äiti. Meidän täytyy rientää", uudisti Surunlapsi hätäillen. Singoalla nousi ylös. "Hyvästi", kuiskasi hän ritarille.
"Ei, ei", sanoi ritari Erland; "me jäämme tänne ainiaaksi."
"Me tapaamme taas. Hyvästi!"
"Pakene, äiti! Älä jää!" rukoili Surunlapsi.
Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.
"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."
Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata. Nopein askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät tornin rappuja ja tulivat tornikammioon.
"Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.
Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon, ritari nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.
Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan; linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran uudisviljelijän kirveen iskut.