PÄIVÄ JA YÖ.
Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut, mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki ritarin kasvojen synkän ilmeen.
"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi, Surunlapsi."
Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän hyväillyt pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän palvelijoita.
Illan suussa lähti herra Erland ratsastamaan. Surunlapsi kiiruhti metsään ja rotkolle. Singoalla istui siellä säteilevin kasvoin, yhä vieläkin huumaantuneena yöllisistä muistoista. Assim keitti ruokaa kattilassa eikä puhunut mitään.
Singoalla sulki Surunlapsen syliinsä, suuteli häntä suutelemistaan ja kysyi hänen isästään.
"Isänikö!" vastasi Surunlapsi. "Oi, en uskalla enää tänään kutsua häntä isäkseni. Hän on vihainen ja sanoo yöllä nähneensä kauheaa unta."
"Sanoiko hän kauheaa unta?" kysyi Singoalla miettivästi.
"Sanoi."
"Se on mahdotonta. Hän rakastaa minua. Esi-isämme ovat sanoneet, että kun salainen voima vaikuttaa, silloin ihminen esiintyy sellaisena kuin hän on. Hän rakastaa minua sisimmässä sydämessään. Oo, tätä yötä, tätä autuaallista yötä. Surunlapsi, sinun tulee taas tänä iltana tuoda ritarini luokseni. Mutta sitä ennen tahdon minä näyttäytyä hänelle, vakuuttaakseni sinulle että hän rakastaa minua aina. Tule, Surunlapsi, minä lähden linnaan."
"Äiti", huusi Surunlapsi, "sinä saatat itsesi onnettomuuteen. Muista ritarin puolisoa, Helena rouvaa!"
"Häntäkö!" virkkoi Singoalla säihkyvin silmin. "Minä olen ritarin ensimmäinen ja oikea puoliso, niin totta kuin Jumala asuu taivaassa. Hän ei rakasta häntä, hän ei voi rakastaa häntä. Etkö kuullut, etkö nähnyt sitä viime yönä? Minua, yksin minua rakastaa hänen sielunsa. Minä lähden hänen luoksensa."
Turhat olivat Surunlapsen valitukset. Hän lähti. Surunlapsi seurasi häntä itkien ja rukoillen. Hän lähti, sillä epäilys, jonka hän tahtoi vääräksi todistaa, mustasukkaisuus, jota hän turhaan ivasi, oli herännyt hänen mielessään. Assim otti jousensa olalleen ja seurasi häntä, loitompana.
Hetken kuljettuaan tuli Singoalla Surunlapsen seuraamana hiukan viettävälle ylängölle, jonka poikki hänen tiensä vei. Saavuttuaan harjulle pysähtyi hän, sillä hän näki ritarin hevosen selässä alempana. Hänen muotonsa oli synkkä ja pelottava. Hänen hevosensa oli vaahdossa. Jousi riippui hänen satulansa nappulassa.
Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä silmiään, katseli ja huusi:
"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa päivälläkin?"
Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja ampui.
Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään, temmannut hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään jännitti Assim jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta silloin oli ritari jo poissa.
Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi itselleen kuolemaa.
"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko, että tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä ammun tarkkaan."
"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi Singoalla.
Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi toivoa.
Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin. Hän tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!" uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi saa illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet, ja jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa…"
"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä; mutta minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman orja. Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi yönä langetetaan tuomio."
Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä silmieni ilo, voimasi ei ole pettävä… niin puheli hän itsekseen. Hio… niin puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella, teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.
Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala hetki, kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava retki, kun hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!
"Surunlapsi, poikani…" Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi! Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön pimeässä kävellessään.
"Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun poikasi."
"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla… ja sinä, Surunlapsi, puhut sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla, sinä oma Surunlapseni?"
"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! — Minä vien sinut kurjan, onnettoman äitini luo."
Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.
He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.
"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut julmia sanoja isällesi."
Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.
"Miksi itket? Miksi olet suuttunut minuun? Tule Surunlapsi! Rauhoita mielesi! Enhän minä valita Singoallalle."
Ja ritari tahtoi mennä kallioiden väliin.
Mutta Surunlapsi tahtoi pidättää häntä. Poika tiuskasi:
"Ei, pysähdy! Eikö sinua pelota, herra Erland?"
"Tuuli puhaltaa metsässä, mutta kukahan pelkäisi tuulta ja pimeää?" vastasi ritari. "Olet lapsellinen, poika."
"Etkö kuule, mitä tuuli sinulle kertoo? Se on surullinen tarina, ja sinun pitäisi pelätä."
"Mitä kertoo tuuli? Kerro hänen tarinansa! Minä kuuntelen mielelläni, jos pyyhit kyyneleesi ja olet iloinen."
Ritarin näin puhuessa, nojasi hän kalliopaatta vasten, hymyili ja kohotti otsansa synkkää taivasta kohden. Kallioiden välistä häämötti joku haamu.
"Tuuli kertoo: 'Äitini synnytti minut eräänä yönä kirkkomaalla. Hän haki siellä puolisonsa hautaa, mutta hänen puolisonsa ei ollutkaan kuollut'."
"Kuulitko tuulen sitä kertovan, kummallinen poika? Mitä se nyt sitten kertoo?"
"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli epävakainen ja uskoton'."
"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."
"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä löytänyt. Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli hänet hyvin onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä tippuivat kuin kaste niitylle, kuin sade vuorille'."
"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen äänensä tylyltä metsässä."
"Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."
"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"
"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."
Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.
"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat vapisevat."
Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi:
"Tuuli kertoo: 'Isäni tahtoi tänään tappaa äitini; hän ampui nuolen hänen rintaansa vasten, mutta äitini pakeni. Miksi vihaat sinä äitiäni? Mitä on hän rikkonut sinua vastaan; vastaa minulle, ritari!'"
Ritari painoi päänsä rintaansa vasten ja kysyi:
"Surunlapsi, sanoiko äitisi, että oli yö, kun synnyit? Sanoiko hän synnyttäneensä sinut kuolleiden kalmistossa isäsi hautaa etsiessään?"
"Sanoi."
"Sumu haihtuu ja minä katselen kahteen maailmaan. Nyt muistan minä, kuka minä olen, kun aurinko taivaalla paistaa. Minä olen mielipuoli päivällä. Minä tahdoin tappaa äitisi. Minä vihaan äitiäsi päivällä, sillä silloin olen minä mielipuoli. Eikö äitisi tahdo tappaa minua uskottomuuteni vuoksi, julmuuteni ja kaikkien niiden tuskien vuoksi, joita olen hänelle tuottanut? Surunlapsi, kysy äidiltäsi, tahtooko hän ottaa vereni. Hänellä on siihen oikeus."
Mutta Surunlapsi vastasi:
"Kuuletko kuinka tuuli valittaa: 'Voinko minä viedä isäni kuolemaan?'"
Ja Surunlapsi, joka värisi Assimin miekkaa ajatellessaan, tarttui ritarin käteen paetakseen hänen kanssaan takaisin linnaan.
Silloin astui kuunteleva varjo esiin hämäryydestään.
"Pakene", kuiskasi hän Surunlapselle, "sillä Assim raivoo ja vainuaa verta. Hän väijyy rotkon suulla. Minä olen herättänyt hänen vihansa, mutta en voi sitä nukuttaa."
Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen hameeseensa.
Mutta hän uudisti hädissään: "Pakene, Surunlapsi! Assim kuulee meitä!"
Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen sielunsa vaikeroi.
Mutta myöskin Singoalla — sillä se oli hän, joka oli varjona kulkenut — seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän häntä pysähtymään.
Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.
Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.
"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran maan päällä. Hyvästi rakkaani!"
"Saanko minä kuolla?"
"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää, Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja hän rakastaa sinua… ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä pientä poikaasi."
"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa; mutta sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet ensimmäinen ja oikea vaimoni."
"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että minä taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä vihaa ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun Surunlapsi ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina rakastavan ja että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla luoksesi. Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja tahdoit tappaa minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa minua voit ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on tahtosi kahlehtinut."
"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli. Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä he minulle tekivät, siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti minua, kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli Helenan naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo herätä hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni sydän."
Singoalla vastasi:
"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse kuolla. Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet rakasta Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran ennen kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen tahdoin minä korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita olen kärsinyt, ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut. Mitä tahdon minä enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella Surunlasta, sillä mikä on hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä, kun sielusi on vihamielinen, ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on häntä suojeleva, jos hänen sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen lumi, eikä Surunlapsi ole vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt kohtalosi viivoista, rakas kalpea poika!… Ei, Erland, nyt tulee meidän erota iäksi. Huomenna, kun heräät, olet muistava minua kuin pahaa unta, jonka vaikutus tuuleen haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää ole ajatuksiasi häiritsevä, hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi kaikuva; hän on sinulta kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassa. Mutta jos hän kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran yksinäisenä hetkenä, niin älä ajattele häntä kostavana, pakanallisena, äläkä myöskään surevana naisena, vaan muista häntä anteeksi antavana, joka iloitsee siitä yöllisestä rakkaudesta, jonka annoit hänelle rotkossa puron reunalla! Elämäsi Helenan kanssa on kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten niittyjen, välitse varjoisten lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi iloksi. Huoneesi on kauan pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä suojeleva."
"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja onnettomuuteni! Ole siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni, auringonvaloni, henkeni, kaikkeni!"
Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.
Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima kytki Erlandin paikoilleen.
Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.
"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."
"Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.
"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen sinun voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme muutoin hukassa."
Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja pyhiinvaeltaja matollaan.
Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden välissä teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi rotkoon, sanoi hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa kallioon niin että se murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja huvittelihe koko yön matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä kiviä kalliolta järveen.