VIIMEINEN YÖVAELLUS.
Surunlapsi piti valansa.
Ja Singoalla, — hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta erosta ja kuolemasta — oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään. Hän sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi olla onnen ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja pyysi häntä pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä vannonut, vaikka hän itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut pakotettu oman valansa rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin hyväilyt tuolle kurjalle, jonka ainoa onni hän oli ollut aina nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo salamyhkäiset yöt, kun he rotkossa toisilleen kuiskailivat tai äänettömään haaveiluun vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat. Singoalla ei voinut vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa unelmissa.
Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen Ekön linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se annettiin priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja katumuksen voimaa.
Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui kauheasti; hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa onttonivat, joka hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi öljyä hänen katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän lähestyi, Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen mieltään kalvoi, sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli tulossa, ja poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä vaimonsa surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä välittänyt pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.
Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen pelastuksekseen, sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys vei häntä nopein askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua avomielisesti ritarin kanssa ja vaatia häntä ripille.
"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa sinut epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata ajallinen ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon helmaan! Katso, hän on valmis ottamaan syysi ja surusi omille hartioilleen!"
Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut, niin jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun olla! Kun aika on tullut, tulen minä ripille."
Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on valmis, silloin näen minä, mitä tahdon nähdä; silloin tiedän, mitä tahdon tietää. Vasta sitten voin tulla ripille, sillä eihän voi tunnustaa sitä, mikä on tuntematonta."
Näinä päivinä palveli Surunlapsi tavallisuuden mukaan herra Erlandia. Mutta vapaita hetkiä ei Surunlapsella enää ollut ainoatakaan, sillä ritari salli hänen tuskin näkyvistään poistua. Katkeria hetkiä oli Surunlapsella sitä useampia. Melkein aina tuijottivat ritarin silmät häneen ja katseissa hehkui pidätettyä uhkaa, pelkoa ja epäluuloa. Hän vartioi Surunlapsen jokaista sanaa, jokaista hänen liikettään. Kun he olivat kahden kesken, tapahtui että hän nousi ylös, puristi Surunlapsen käsivarsia ja nosti hänet lattiasta heittääkseen hänet takaisin kiviä vastaan. Mutta hän hillitsi itsensä, ja kaikki loppui siihen, että sinelmät Surunlapsen käsivarsissa lisääntyivät.
Myöskin Surunlapsi kärsi paljon. Hänen poskensa olivat vielä kalpeammat kuin ennen, hänen ruumiinsa oli melkein kuin varjo. Mutta hän kesti kärsivällisesti ritarin rääkkäykset, laski päivän tunteja ja ajatteli riemulla yötä, jolloin nuo kammottavat kasvot taas muuttuisivat ystävällisiksi, nuo julmat silmät lempeiksi ja jolloin nuo äänettömät huulet taas kutsuisivat häntä pojakseen ja lakkaamatta hänelle rakkautta vakuuttaisivat. Yö oli Surunlapsen päivä ja päivä hänen yönsä. Päivällä istui hänen äitinsä yksin äänettömän Assimin kanssa metsässä; päivällä olivat hänen isänsä ja hän itse onnettomat; mutta yö toi tullessaan hurmaavaa autuutta heille kaikille.
Ritarin kävi niin, että hän tuli kuumeeseen, jolloin hän kerran kavahti ylös vuoteeltaan ja oli vähällä lävistää Surunlapsen miekallaan. Priori ja eräs toinen munkki, jotka valvoivat sairaan ääressä, pelastivat pojan. Houreissaan haasteli ritari paljon jostain rotkosta ja jostain kukkulasta, jonka päällä kuusi kasvaa; hän kutsui Surunlasta välistä pojakseen, välistä pieneksi piruksi. Sanalla sanoen: hänen kuumeensa oli kova ja hänen päänsä oli täynnä sekavia kuvia. Niinä päivinä odotti Singoalla turhaan ritariaan; mutta Surunlapsi kävi usein äitinsä luona.
Kun herra Erland taas parani, päätti hän mennä ripille. Priori säikähtyi kovasti kuullessaan, että ritari oli kahden pirun riivaama: toinen ilmestyi naisen muotoisena; toinen oli pukeutunut Surunlapsen muotoon, varmaankin sillä tavalla ivatakseen pyhiinvaeltajaa ja hänen hurskasta tehtäväänsä.
Isä Henrikki kutsui ritarin salaa luostarin kappeliin ja manasi pahat henget poistumaan. Ritari tunsi helpotusta ja luuli päässeensä vapaaksi kiusaajistaan.
Mutta seuraavana päivänä oli paha palannut. Aamulla herättyään muisti hän, että nuo molemmat hornan henget olivat häntä koko yön kiusanneet.
Vähän aikaa sen jälkeen tapahtui eräänä yönä, että herra Erland heräsi, ei vuoteellaan, vaan metsässä. Kalpea kuutamo valaisi maisemaa, mutta kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, huomasi hän pakenijan, joka oli Surunlapsen näköinen. Kuinka oli hän tullut tänne metsään? Hänellä ei ollut aikaa sitä miettiä, vaan hän riensi haamun jälkeen. Mutta kun ritari avasi tornikammion oven, makasi pieni pyhiinvaeltaja vuoteellaan.
Siitä alkaen rupesivat herra Erlandin ajatukset selviämään. Hän koetti kaikin tavoin koota käsitettäväksi kokonaisuudeksi noita hajanaisia kuvia. Hän keräsi kaikki muistonsa yöllisistä unistaan, vertaili niitä toisiinsa, valitsi yhteen sopivat, hylkäsi toistaiseksi toiset, tutki uudistetulla tarkkuudella Surunlapsen käytöstä ja päätti valvoa öillä.
Mutta tätä päätöstä ei hän kuitenkaan kyennyt pitämään. Illan tullen tunsi hän itsensä niin veltoksi, että hänen oli mahdotonta karkoittaa unta silmistään. Lupauksensa pakotti häntä nukkumaan yksin Surunlapsen kanssa.
Vähitellen, uupumattoman mietiskelyn jälkeen, onnistui ritarin saada kuvansa valmiiksi. Se oli kamalaa mosaikkia, paikkaamalla tehty hämäristä muistoista, mutta kokonaisuus antoi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta.
Muistellessaan iltoja ja horrostilaansa ennen nukkumistaan näki hän yhä selvemmin edessään kaksi varjoa, jotka liikkuivat edestakaisin hänen otsallaan, ja näki Surunlapsen silmien loistavan näiden varjojen läpi niinkuin tähdet pilvien välitse.
Hän muisti vaelluksensa metsässä Surunlapsen kanssa ja koetti päivällä löytää sen polun, jota luuli yöllä kulkeneensa. Mutta muistonsa petti hänet, vei hänet harhaan, ja hän meni aivan toisaalle, usein penikulmia poispäin kalliolouhusta.
Hän muisti myöskin näiden vaellustensa määrän ja kohtaukset Singoallan kanssa; mutta muistonsa näistä vaelluksista liittyivät kaikkeen siihen kauheaan, mitä hänen mielikuvituksensa oli luonut tuosta ruskeasta pakanatytöstä, ja kietoutuivat ne sen vuoksi ikäänkuin paksuun sumuun, josta mitä kamalimmat kuvat häämöttivät.
Mutta hänen epäluulonsa Surunlasta kohtaan olivat nyt vakaantuneet. Hän hautoi erästä tuumaa. Joka ilta levolle mennessään luuli hän voivansa sen toteuttaa. Mutta Surunlapsen voima voitti. Pienokaisen koko maallinen olemus näkyi sulautuvan tuohon salaiseen voimaan.
Neljäskymmenes päivä Surunlapsen tulosta Ekön linnaan oli tullut. Päivä oli sateinen ja tuulinen. Sisäjärven aallot vaahtosivat, puitten latvat taipuivat, pilvet keräytyivät kallioiden jyrkänteiden ympärille. Aurinko laski mustien kellankalpeiden pilvien taa. Ilta tuli, ja tuo synkkä mietiskelijä meni tofnikammioonsa nyt niinkuin ainakin pyhiinvaeltajan seuraamana. Mutta sitä ennen oli ritari kätkenyt teräväksi hiotun metsästyspuukon vaippansa alle.
Herra Erland meni levolle. Surunlapsi panihe matolleen. Hiekkakello kuiskasi, tuuliviirit katolla vinkuivat, järven aallot kohisivat.
Ennen maatapanoaan oli ritari sanonut olevansa hyvin uupunut. Kohta vaipuikin hän luonnolliseen uneensa. Sen kuuli Surunlapsi hänen hengityksestään.
Silloin hiipi pyhiinvaeltaja ritarin vuoteelle ja hänen pienet kalpeat kätensä liikkuivat kuin läpikuultavat varjot nukkuvan pään kohdalta hänen rintaansa…
Mutta ainoastaan muutamia sekunteja. Ritari istuutui.
"Nyt vaikutti voima pian", ajatteli pienokainen. "Nouse ylös ja seuraa minua", käski hänen lempeä äänensä.
Ritari nousi ylös, Surunlapsi tarttui hänen käteensä, vei hänet rappuja alas, vei yli vaahtoavan salmen metsään.
"Tämä on kamala yö", sanoi poika, jonka kiharat tuulessa hulmusivat. "Kuule, kuinka ympärillämme ulvoo! Tuuli on kylmä. Entä, jos puut putoisivat päällemme, isä! Joutukaamme!"
"Minnekkä viet sinä minua?" kysyi ritari arvellen.
"Minnekkäs muuanne veisin sinua kuin äitini luo, Singoallan luo?" sanoi
Surunlapsi, kummastellen tätä kysymystä.
"Singoalla on siis äitisi?"
"On kyllä… Kuinka kummasti sinä puhut tänä yönä?"
Ritari lienee huomannut, että hänen kysymyksensä eivät olleet oikein asetetut, ja että tässä olisi viisaampaa vaieta kuin puhua, sillä hän vaelsi kauan äänetönnä pyhiinvaeltajan vieressä.
He tunkivat yhä syvemmälle metsään.
Mustien pilvien välitse, jotka haaksirikkoisen laivan tavoin ajelehtivat taivaalla, valoi kuu keltaista, sairaloista valoaan. Puitten edestakaisin huojahtelevat oksat ja lehvät muodostivat väräjävän, tuhansista varjoista ja valosäteistä kudotun verkon yli metsän valaistujen paikkojen; siellä näyttivät kaikki esineet elävän, liikkuvan ja hyppivän aavemaisessa sekasorrossa. Mutta siellä, missä puut olivat tuuheampia ja tiheämpiä, oli pilkkopimeää.
Mikä on se, joka loistaa tuolla puitten runkojen takana? Se ei ole kuun valoa; punaisia liekkejähän siellä hulmuaa tervassoihdusta. Metsässä kuuluu ääniä, jotka eivät ole tuulen. Kuule, mitä huutavat:
"Alako, armahda! Alako… Alako…"
Surunlapsi pelästyi. Ritari mutisi: "Hornan henget pitävät kokoustaan tänä yönä."
"Isä!" sanoi poika ja painautui lähemmäksi häntä; "minua pelottaa… tämä on kauhea yö… suojele minua!"
"Isä!" sepä oli merkillinen sana tämän merkillisen paholaisen pyhiinvaeltajan suusta. "Älä pelkää", sanoi hän ääneensä ja puristi yhä kovemmin pojan kättä; "ei kukaan ole ottava sinua minulta."
Niin vaeltivat he eteenpäin natisevien, huohottavien ja valittavien puiden alla, läpi vaaleankeltaisen kuutamon ja läpi mustien varjojen. Lakkaamatta, vaikkakin kauempana, kuului kuin monesta suusta huutoja: Alako! Alako! Myrskyn vinkunassa, järven kohinassa, kuutamon haamumaisessa valossa, jopa pilvienkin muodoissa oli jotain kummallista ja kuoloa ennustavaa.
"Alako!" ajatteli ritari, kuunnellen halveksivalla korvalla tuota huutoa; "mitä merkitsee tuo sana? Missä olen sen ennen kuullut? Oo, minä tiedän… loihtusana, joka sieluni kahlehti. Mutta tänä yönä se turhaan kaikuu. Tänä yönä ovat kaikki loihdut tehottomia päätöstäni vastaan."
Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset — kasvojen, jotka olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä, ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä, sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen, sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"
He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.
"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden puukkoaan viittansa alta.
"Taas puhut sinä niin kummallisesti… Niinkuin et muka sitä tietäisi", sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.
Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti, samalla kun hänen povensa vapisi:
"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"
"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo perilläkin."
"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"
"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole herrasi? Kuka meistä käskee?"
Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen raivoisista katseistaan.
Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen, syleili hänen polviaan ja rukoili:
"Herra Erland… isä… älä tee minulle pahaa!"
"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"
Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.
"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta… et kai tahdo tappaa häntä? Et kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"
"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko sinä, vai uskallatko vastustella?"
"Herra Erland, minä tottelen… tottelen mielelläni. Mutta lupaa…"
"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata, metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen, minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"
"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.
"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"
"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"
"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä, joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse ylös ja opasta minua!"
Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin, orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja iski puukkonsa hänen rintaansa.
Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:
"Isä! Mikä valhe!"
Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:
"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi… Minä huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"
Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita, verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon, mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä: paiseita ja mustia pilkkuja.
"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.
Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.
Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi: "Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä maita peittää…" Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään. Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:
"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."
Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain, joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.
Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni sitä kohti.