II.
Masuuni.
Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa, sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.
He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.
Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.
Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies, päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten kasvojen verhoksi.
— Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.
— Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja jälkimäinen lisäsi:
— Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla matkaamme.
— Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; — oletteko eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla majassa, niin on se omassa ehdossanne.
— Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, — ja olen sen vuoksi hiukan utelias…
— Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana…
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen…
— Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, — niin olemme monena yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena…
— Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; — jos herrat ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.
Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.
Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo. Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin, niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään, olivat seuraavat:
"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
Mi taivaalla tuul'ajoll' on."
— Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; — minä en jaksa kuulla sitä.
— Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka Larsson, — etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi, eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.
— Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, — kyllä me sitä halusta kuuntelemme.
— Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, — Pekka ei tee muuta kuin laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan ja muuta sellaista jaaritusta… minä en jaksa kuulla sitä.
— Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, — sittenkun Sven sai morsiamen, uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.
— Pidä suusi! sanoi Sven.
— Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; — muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja koko pitäjässämme; kuulisittepa — vaan minua kirkossa. Lukkari huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita huutamisessa.
Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä käteen, suusta suuhun.
— Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota hän koetteli kädessään.
— On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.
— Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti käsivaralta moukaria vaakasuorassa.
— Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; — herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.
— Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf, ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; — Yrjö ei ole väkevin joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen saatte uskoa.
— Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; — nostakaa se kanssa jos jaksatte.
Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.
Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:
— Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."
— Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista mestarinäytettä.
— Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö kummeksien.
— Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, — elleivät tahdo lyödä nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin taitavat… Ota lapio, Pekka Larsson… kuona on tyhjennettävä.
Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis, otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä. Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.
— Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, — ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä, vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.
Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä ovat paraita ruuan maustimia.
— En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven aterian aikana suosiollisesti teineille; — minnekä huomenna aiotte mennä?
— Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; — menemme minnepäin tuuli käy.
— Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, — ja minun on silloin vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain vaeltelette kukkia keräämässä…
— Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.
— Olkoon menneeksi, vastasi tämä, — minä kohdastani hyväksyn sen.
— Hyvä on, sanoi Sven, — sittepä saatte nähdä äijän, joka on eläissänsä nähnyt ruudinsavua.
— Onko isänne ollut sodassa?
— Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.
— Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.
— Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?
— Tulemme, Sven.
— Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut… Suostutteko siihenkin?
— Kuinkas muuten.
— Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä te saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka Larssonin puserot päänalukseksi.
Joutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat Kaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä kansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on säilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan on ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja metsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä muuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä syysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen vinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin kulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut kivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen linnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän, louhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita syliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä he olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi on vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa käy.
Oli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He laskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä, uinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.