III.
Korpraali Brant.
— Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.
He heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat: iäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu tänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven maasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.
— Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää teitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä taipaleelle, sanoi hän.
Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan, mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin rajoittama maailma heidän edessään!
Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.
Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui ratostavasti puhellessa helpolta.
Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.
— Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; — tänään on sunnuntai. Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.
— Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.
— Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, — mutta nyt kysyn, tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?
Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset, rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat otaksuneet.
Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi. Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa, tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin matkaa.
He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja, joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa, vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen, ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä osotti Sven lausuen:
— Tuolla asuu isä.
Kohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän näköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja vanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille siimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita, kuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös pieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita piooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä; ne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt tahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja hempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja niiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet Virgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla. Etupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja päiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan pääskyaviopari rakentanut pesänsä.
Vaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä viihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla katajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja sydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine uutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello ja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti maalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät olivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin taidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia Uudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja ratsain, Napoleon sekä "Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa". Sälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna, ja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti sisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.
— Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin tuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi laastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias tyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä Svenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään silmänsä maahan.
— Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon; — mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna… Tokkos Johanna on tullut?
— Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan, mutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. — Minä menen isälle sanomaan…
Neitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli korpraali.
Korpraali Brant kulki puujalalla — sillä kun luoti sieppaa pois potkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa korvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa — kovasta ja hyvästä niveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut niin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan korpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla ylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa jalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle, joka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä lähtenyttä vaatimatonta tuotetta.
Kuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran parissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä harmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi hänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen kiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin kolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei tuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi tuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant ulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta, kuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään; konsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin se vaan oli.
— Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät Lomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi muutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.
— Olemme, korpraali.
— Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta: mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän? Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet…
Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi hivellä puujalkaansa:
— Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa heitä yhä syvemmälle niihin… Se on minun ajatukseni asiasta.
Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.
Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset odottamattomat nuhteet kuultuaan.
— Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi korpraali hilpeästi, — ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, — käydä läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun hänestä oikea soturi varttuu.
Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen ja lausui:
— Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.
— Hyvä on, sanoi korpraali, — haluatteko lähteä häntä vastaan järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on tarjona.
Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.
Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa — mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.
Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.
Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan kirkossa tahi isän tuvassa.
Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.
Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut. Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.
Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi vihdoin:
— Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa. Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui. Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin", mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi, Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.
Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.
Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin, sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan naimisissa Johannan kanssa.
— Korpraali Brant, sanoi Aadolf, — jos tahdotte tehdä meille suuren ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!
— Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, — ja kaiketihan jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa kertoella sotajuttuja…
— Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti purkamaan sanasommeloaan.
— Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. — Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. — Tiedätte historiasta, pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi, kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky, että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan. Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä. Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi! Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin… Mutta meiltä jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän silmänsä… panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen… luoti oli osannut oikeaan paikkaan… Stool oli paras ystäväni; minusta tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo… hän kaatui isänmaan, Ruotsin eteen, pojat… ja minä luotan vahvasti siihen, että hän on autuas.
Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä, että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.
Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei sopinut olla yötä kotona.
Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin, hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan. Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.
Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki, suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen isäntään, patruuna Brackanderiin.