V.
Korpraalin luona.
On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.
Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.
— Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, — niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.
— Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; — minä tiedän mitä olen tehnyt.
— Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?
— Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.
— Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.
— Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; — sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant… Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva…
— Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; — vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt…
— Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; — minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.
Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.
— Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.
— Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva… se on kirvelevä sydäntäsi… mutta silloin on jo myöhä.
— Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme… Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan…
— Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.
Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.
— Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, — ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?
— Sven! puuttui Kersti puheeseen; — pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään… Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa… Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki… Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!
— Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, — ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen…
— Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä… voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä… Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?
— Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.
— Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni… Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi… olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme… hän on kostava meille… hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta… tekevä meidät vaivaistupalaisiksi…
— Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, — mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi… Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.
Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.
Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.
— Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.
Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.
— Isä, sanoi hän, — minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.
— Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, — minä en tahdo sinun menevän ylös nyt…
— Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.
Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.
— Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
— Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; — tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin… Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin kieltävästi enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava… ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin… Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!
— Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti… ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.
— Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi… Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.
— Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.
— Hyvä… No, mitäs patruuna siihen vastasi?
— Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: — tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. — Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan… Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?
— En, tyttöseni.
— Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan. En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla, että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä, josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään, että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi uskollisuuttani.
— Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. — Souda sinä takasin herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.
— Kiitos, isä.
— Jumala siunatkoon sinua, Johanna.
Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja pian katosi kesä-illan hämyyn.
Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen rengiksi.
— Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali Brantin tuvassa harvinainen tapaus.
— Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.
— Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä; — ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen muassaan jos tahdotte.
Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen, aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan arveluttavaa sekä tähdellistä.
Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit silmiltään ja sanoi rengille:
— Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä lähden mukaan.
— Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.
— Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.
— Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja, jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.
— Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.
Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä, josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.
— Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, — kuinka vaikeata lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia. Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee… Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät… Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, — usein surulla ajattelen mitenkä kävisi, jos sinä minulta kuolisit… ei, ei, kun minä joudun viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen…
Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja, jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti, niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa niinkuin oli Johannalle luvannut.
Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää, että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun" ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia, ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.