VI.
Patruuna ja nimismies.
Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin. Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota huvittavaa miestä?
Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme, henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin niinikään oleman.
Keskustelu on tärkeää… ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen hymyyn.
Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.
— Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.
— Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, — minähän tein vain mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi…
— Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.
— Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä äänellä; — sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä saisit rukkaset siltä taholta…
— Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; — sinä olet ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.
— No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla rukkaset pahoitin hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset vaikeuksitta tarkotustesi perille.
Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:
— Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist, lisäksi se, että… Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on mielessä; sinä nauraisit minulle… pitäisit minua naurettavana…
Sinua naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain suusi puhtaaksi, ystäväiseni!
— Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?
— Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen patruunan kanssa laseja.
— Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että… että minä tosiaankin olen rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.
Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän ujostelevan tunnustuksen.
— Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist filosoofimaisesti; — mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit sanan masuunille?
— Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.
— Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?
— Iltasen perästä, vastasi Brackander.
— Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; — monet tärkeät tehtävät odottavat kotona…
— Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua?
Sinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.
— Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen tekisi?
Ja sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö ystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka nimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä tehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.
Patruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen. Spökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä alle.
— Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, — niin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän masuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee, niin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi hyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät taivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista tavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen, jos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin ylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä taasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan armaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu kiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja ylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia, Brackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan hänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen vuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.
Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.
— Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja kohotti lasinsa, — vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat, jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä! Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia, sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat… ja silloin on virka mennyt… Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan, että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.
— Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.], puuttui Brackander puheeseen; — niin pitäisi olla meilläkin. Jos maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.
— Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka Tähdistön ritari.
— Niinkö arvelet?
— Olen varma siitä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, — sitten juomme vielä maljan,
Venäjänmaan onneksi!
Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden kahden henkiheimolaisen nähtäville.
— Armollinen patruuna, sanoi palvelija, — Sven maasmestari on täällä ulkona.
— Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.