VII.
Kaksi kilpakosijaa.
Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse ja näytti miettiväiseltä.
Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi levottomuutta ja mielenjännitystä.
— Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; — olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä asiasta… Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja uskollinen työmies.
— Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; — pidä aina itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!
Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari kertaa lattian poikki ja jatkoi:
— Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni onnellisiksi…
(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).
— Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin uskollista palvelijaa… Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni? Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni… ja sovimmehan me kyllä muutenkin.
— Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, — minä olen tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.
— So-o?… No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon kanssasi puhumista.
Sven istui tuolille ovensuuhun.
— Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, — jos minä täten, herra kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi alkamista varten.
— Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä epäilystä että hämmästystä.
— Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; — kas niin, poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!
Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi olla.
— Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, — niin tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.
— Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; — kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven… Minä tahdon tehdä onnesi täydelliseksi.
— Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen levottomasti tuolilla.
— Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti rakastunut sinuun, Sven.
— Hm… vai niin.
— Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi. Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka…
— Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus! lausui Sven, kasvot tulipunaisina.
— On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi…
— Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten tuolilta; — vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei kuuna päivänä tule mitään.
— Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin eteen; — eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai niskoittelua, hä?
— Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; — tarkotan vaan, etten minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.
— Horun lorua! vastasi patruuna. — Minä vaan sanon, Sven, että sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti… Älä luulekaan, että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.
— Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille, sanoi Sven.
Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:
— Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä nähnyt.
— Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, — siinä nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa. Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.
— Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä hyvää, jatkoi Spökvist; — mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin patukka.
Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka, nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut. Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta. Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja päättäväiseksi:
— Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa, ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.
— Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; — sepä lystikäs vekkuli!
— Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi
Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.
— Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. — Mutta näetkös, jatkoi Brackander, — jospa sattuisikin niin, että parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?
— Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla vakavuudella, — että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.
— Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; — kyllä kuuluu, että hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.
Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:
— Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?
— Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan saa rikkaan miehen?
— Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!
— Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen vertaisena… en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna, Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala niin tahtoo…
— Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi, hi, hi! röhötti Spökvist.
Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.
Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi käheällä äänellä.
— Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi, ei olisi kukaan muu, kuin minä itse… minä itse, kuuletko!… tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas siihen!
— En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; — mutta niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta…
— Vai niin… sinä… lurjus… tohdit kutsua minua kehnoksi mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; — sen saat sinä maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.
— Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.
— Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; — patruuna se päinvastoin oli, joka…
— Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, — että hän on syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.
— Rikoskaaren… sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) — minulla on Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa. Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.
— Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; — Brackander saa sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.
Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan; hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin… sitä raskaammalta, vieläpä sietämättömältä tuntuu epäluulo… viaton katsoo moisen syytöksen saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon, niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa silmästä.
— Katsos vaan, huusi Spökvist, — katsos kuinka mies kalpenee ja vapisee! Hän ilmaisee itsensä… hänen rikoksensa on ilmeinen. Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan; minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.
— Patruuna, minä olen viaton… minä en kärsi kantaa moista epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.
— Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; — ehee! Sinä olet varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa… ole varma siitä… ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä. Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä palkollisistani, ketä minä tahdon!
— Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, — eiväthän tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan kuitenkin luulla syypääksi… Se olisi kauheata!
— Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt puheeseen Spökvist; — jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta: mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha puujalkasotamies… nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja… on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä, Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko herännäisjoukkiota…
Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta, että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan, niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.
— Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa nyrkkiään; — jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.
Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi. Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua yli ääriensä.
— Mies, ärjäsi hän, — sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani, kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.
— Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi Sven. — Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!… ja tuommoisesta miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!
Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, — malta hetkisen mielesi… ja… kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies olla tarpeen… Svalgren, Svalgren!
Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän oli katoamaan.
Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:
— Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei, sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen, jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn. Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen; sillä hän tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja hänen seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa epäili). — Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, — Ruotsin laissa on myös kohta, jota kutsutaan talonkuriksi. Ehk'et tiedäkään mitä talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi, kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi…
— Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist väliin, — kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa, mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi, rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".
— Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; — jos minä näen "syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla) minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu, ja siihen näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.
— Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, — se tulisi patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä, niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.
— Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi Brackander. — Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä takasin, tiedätkö?
— Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi Spökvist, — hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja, rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään! Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua! Hutaise häntä nyt, Brackander!
— Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.
Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla kädellään.
Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen aivoissansa kieppuili, povi kuohuili… raivon vimma valtasi hänet… hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet: "rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat". Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut mielensä talttumaan.
Svenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt kuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt totipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko tappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti muuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas rinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät tiettynä, että ajatus "kahdestaneljättä paria raippoja" oli hillinnyt mahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse suinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan, oltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren asettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen koiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt Svenin käteen.
— Patruuna, sanoi Sven, — älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa minun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta kuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki kiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin patruunan tykö, jos tahdotte.
— Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja riuhtoi vimmatusti siimaa.
Sven päästi… ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan ruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan, romahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että veri virtaili lattialaahkoja pitkin.
— Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa jalkeille.
— Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren kimeällä äänellä.
Spökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan ystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi vahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti:
— Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden alainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.
Sven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.
— Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista? Enkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään huuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.
— Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist säälittelevällä eleellä; — sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria raippoja.
— Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen… Voi, voi, nenääni… Hän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä kuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen… hetikohta, hetikohta, ymmärrätkö!
— Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun asia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa, heti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja viipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; — minä ryhdyn siis heti toimeen käsiksi… Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!
Svalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja vastasi:
— Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä mitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.
— Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, — ettei minulla ole käsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi yhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan lähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat, omaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja joille tuumin hankkia patentin!…
Nimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan sielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:
— Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja jalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.
Patruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki, mitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet paikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä, jotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä huuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa kylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi mitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään oli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat todenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen aimo lailla selkään.
Spökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa toimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa. Hänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman sääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.
— Poika parka, sanoi hän, — virkani surullinen velvollisuus on vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella… Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat; — niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata. Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on tapahtunutkin "pikaistuksissa"… Hyvät ystävät (Spökvist korotti taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.
Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden oli ainoastaan surko Sveniä.
— Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat nämä sanat aivankuin unesta.
— Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, — vaan älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.
— Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja tarttui Sveniin.
Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja virkkoi:
— Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe koskaan… Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun käsiksi, syyttäköön itseään.
Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.
Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet, huusivat molemmat yhdestä suusta:
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.
— Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies! huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille, minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.