VIII.
Kotoa pois.
Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä isänsä luona kotona.
Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta, synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.
— Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli hän itsekseen; — enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi… kun sitä ajattelen, niin oikein sisuni kuohuilee… tahtoisin kuristaa heidät, katalat… Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi kestää sitä häpeätä… ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan! Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.
Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita, joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni, salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan, joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein ihmisten silmissä?
Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä kumpaakin! Vaan eipä… ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi, alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan sydämenlaatu.
Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa, että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.
Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut — sitä tuli nyt Sven ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun, joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain, ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.
Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.
Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään ja päästämään lampaat laitumelle.
Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina muulloin oli tottunut erottamaan.
— Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.
Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme. Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli — ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta — kuinka patruuna omassa persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä… mutta mepä emme saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi, oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä kokemansa.
— Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, — sinun syysi, että suru ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta, sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois… ja kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin omasta lapsestamme… Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä maailmassa saa!
Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt… jos hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa… niin olisi hän kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä, kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.
Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa — että, sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:
— Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti, kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki taas muuttuvan hyväksi… Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni! Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon hyvää, etten ikänä voi sitä palkita… Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä… Äiti, missä on kaapin avain?
— Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; — maltahan nyt vähäisen aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.
— Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen ja lausui:
— Hyvästi, äiti.
— Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.
— Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen pyssyn lukkoa tarkastavinaan, — juolahti vain mieleeni, että voisi olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi nyt.
Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.
— Inkeri siskoseni, sanoi hän, — minä vaan pistäysin tänne nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme pitkään aikaan. Hyvästi nyt!
Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun
Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:
— Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!
Mikä sinun on?
— Ei niin mitään, Inkeri… Kun näet Johannaa ja isää, niin sano heille hyvin paljon terveisiä… terveisiä minulta.
Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan. Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli poistuvan jälkeen.
Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen suloisimmat muistonsa liittyivät.
Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos, ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.
— Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.
Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:
— Sven, Sven, tule takasin!
Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä kääntynyt takasin.
Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa vasten.
— Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.
— Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.