IX.
Värvääjä.
Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki, joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat, niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään, huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään; sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli, kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti, ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet, osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.
Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria, esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään, mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi. Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan. Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.
Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi kohotettuna arkihatun rajaan, — ihan niinkuin Sven oli nähnyt korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta — ja äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:
— Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen äidin lapsi, niin astu lähemmäs!
— Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.
— Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja, jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi, korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli olkapään?
— Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?
— Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; — minä olen princeps prætorii, se on toisin sanoin niin paljon kuin korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan. Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta, etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista, mitätöntä soraa korkeammalle.
— Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.
— Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; — seuraa minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.
— Ei, kiitos.
— Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: torvaleæna levana lupum sequitur, lupus ipse capellam… sieluni on takertunut sinuun kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?
— Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.
— Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin, poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan varma. Ajatteles sitä, ystäväni!
Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen, että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista, savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.
Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.
— Mutta ennen kaikkea, lausui hän, — tahdotko ruveta kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit. Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus, että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä — korkeintain kiitollisuuden kyynelen silmistäsi.
— Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven; — en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on…
— Hm, sanoi Montan hämillään, — en minä tahdo sinua petkuttaa. Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo peijata…
— Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, — minä en muuta huoli kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen: liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että voi ansaita syrjätuloja.
— Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.
Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli, että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan, säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan, ajatelmiin semmoisiin kuin; "tyydy huomispäivään semmoisenaan" tahi "ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on valmis pistämään polskaksi" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka turhaan, hauskuttaa Sveniä.
— Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, — sinä näytät aivankuin olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä, että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun…
— Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen… minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen silmäkulmiaan.
— No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta ja viuhtoi armottomasti toisella; — minä en koskaan puhu siitä mitään poikaseni; lisään vaan että,
"Svante — en ymmärrä huolias nuita
Tyttösen tähdenkö sie suret noin?
Veikkonen, sen sulle vannoa voin:
Menetit yhden — saat tuhannen muita".