X.

Teinit.

Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien, historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita, sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja, on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä, jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa, kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja, riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän omasta matkailuelämästään — kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta asemastaan.

On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää, koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja, kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä. Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee auringon loisteessa.

Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä, joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä; sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:

"Karl kahdestoista hän talvella
Trallala,
Päin marssi Fredrikshallea
Trallala,
Hän siellä kuolon kohtasi,
Oi trallera, trallerallalallala,
Vaan kostettu on nyt sankari,
Hei trallerallalla."

— Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen äkisti näkyviin, — metsätorven sulosävelet saivat minut houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon sotilassäätyyn… Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin teille, nuori ystäväni — (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön puoleen) — ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi, sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta…

Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.

— Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, — kyllä huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se, että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän niinkuin pyörälle… minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran olennosta ja katseesta.

— Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain lukiolaisia Veksiöstä.

— Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, — olin minäkin aikoinani lukiolainen — Auch ich war in Arkadien geboren —; kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. Donec eris felix multos numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris… niinkuin kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin kotoisiin tarpeihin vaaditaan.

Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja, ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin pestausasioihinkin.

— Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, — minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen. Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena. Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on oikeastaan näinikään…

Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven paraillaan oleskeli.

— Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, — hän poika parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista käskyistä; se on sanalla sanoen Kuolema.

— Mitä! huudahti Aadolf, — onko Sven kuollut?

— Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä. Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.

Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.

Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.

Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei niin kohta pitänyt haihtuman.

— Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan mustaamalla tiellä metsän läpi, — on mielestäni oikean ruotsalaisen tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan — urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava, jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä, sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä, vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa, hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja kadottaneet alkuperäisen leimansa… se on isäni mielipide ja se minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.

Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen innostuksella — "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea. Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin kiihdytti häntä mitä kovimmin. — Olisitko sinä, hän virkkoi, — halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi, saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö, niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta, jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä, päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä "pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:

"Hän pyrkii tietoon, valohon;
Ei pelkää voimia pimeyden,
Ei valtaa ennakkoluulojen —
Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."

Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.

Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja kuusia — mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.

Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta, mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat taas Johanna Brantin.