Vaeltavat teinit: Kertomus rahvaan elämästä

by Viktor Rydberg

XI.

Huutokauppa.

Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, — se oli töllin iäkkään omistajattaren nimi, — oli torpparin leski ja hankki niukan elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille. Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden raskainta taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon. Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.

Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa, valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.

Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen. Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa. Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin astuvan korpraalin matalaiseen majaan.

Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä nykyä Jönköpingin seuduilla, — joka tieto silminnähtävästi huvitti patruunaa sanomattomasti.

— Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, — huomaattehan nyt kuinka suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.

— Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.

Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento, joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen olihan ansainnut.

Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:

— Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi. Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan… ole sinä jos olet kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan minä en ole; minä en kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan käsiksi… kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään… saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.

Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.

Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi, ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan; korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua, mutta Kersti vastusti viipymistä.

— Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii perille, sanoi eukko vesissä silmin.

— Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni, lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen. Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä, lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!

Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa. Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus, että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan; väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.

Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä, jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.

Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.

Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi, että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat, että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä korpraali Brantin luo.

— Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; — sanokaa sitten isälle ja äidille ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan, nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan kanna… Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin. Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo Kaarina saava.

Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset, jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa. Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni. Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu, oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten unien kirjavaan maailmaan.

He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat matkaansa, puhellen vakavista asioista.

— Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, — että ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa, suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.

Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson, jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia, jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen, haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.

— Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä vilahti näkyviin; — mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?

Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:

— Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!

Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.

Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä näyttelijöinä murhenäytelmässä.

Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan herrastalosta — juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies, jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja, vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa, toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla, jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin haljakkoihin silmiinsä.

Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen, nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.

Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.

Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja kuolinpäivät oli merkitty… se oli se kirja, josta äijävanhus oli hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan, saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. — Muuan torppari talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän, Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista, jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello, joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin riemuiten pois.

Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla laadituksi kostonsa.

Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut "mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa ansainnut.

Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika vain erottamassa silloin ja nyt toisistaan! Ja nuorukaisista, joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista, liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan. Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn, tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun ja mielihaikeaan.

— Yrjö, sanoi hän tälle, — seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!

Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin viiksiin… ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä viljavina vuotaa.

— Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen toverinsa kaulaan.

Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään. He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan, urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.

— Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, — hi, hi, hi, Borup menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät ihmiset… Seitsemän skillinkiä… Se on ollut mukana kaikkialla, missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi… Kahdeksan skillinkiä… Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä… Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika niin ketterästi oikaisi pakoon…

— Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno, suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet värähtelivät suonenvedon tapaisesti.

— Te valehtelette, jatkoi poika. — Ruotsin poika ei paennut Ratanin luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta…

Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä ja lausui:

— Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet? Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen toimittaessaan virkaansa?

— Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.

— Nappapoika? äänsi Spökvist…

— Maankulkija? uudisti Brackander.

— Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle miehelle, — pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.

— Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; — minä vastaan pojan puolesta… hän on toverini… me olemme teinejä Veksiöstä…

— Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; — tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?

— Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander tuimistuneena; — etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan…

Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.

— Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; — rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.

Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.

Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin mahtipontiseen asentoon kuin suinkin — se on: levitti jalkansa ja pani kultaponnen nenälleen — ja lausui arvoisan juhlallisesti:

— Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?

— No välipä tuolla?

— Nimeni on Brackander.

Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf, jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:

— Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista… [Brackander = suomeksi Pakarainen.]

Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta, että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen puoleen ja sanoi:

— Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä…

— Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, — minä en jätä asiata sillensä.

— Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.

— Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.

— Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; — mutta kaikissa tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla siihen tyytyväinen… [Spökvist = suomeksi Raippanen.]

— Irtolainen, ärjyi Spökvist, — kuka sinä olet? Mikä nimesi on? Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.

— Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.

— Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.

— Niin, passia, säesti Brackanderkin; — ellei sulla ole passia, saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa ensi yönä.

— Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi
Yrjö — teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä.
Kaihan herrat uskotte sanaani.

— Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä; — heillä ei ole passia, se on ilmeistä.

— Varsin ikävää on, lausui Spökvist, — vaan kun teillä ei ole kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani. Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.

— Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies! pyyteli Aadolf ivaten.

— Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi
Spökvist.

Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf Sparrfältille.

— Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, — poikanulikka on Sparrfält nimeltään… luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni Sparrfältin poika… niinmuodoin läheistä sukua korkealle päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun aikaa ja lausui sitten:

— Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista laatua, että minun…

— Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, — ei ainakaan ole minun puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.

— Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, — te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte, että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän… sydän, joka verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää… Mutta mitäs tehdä? Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että…

— Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot, Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: — pitääkö sun seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä asti halveksin sinua… peräytän keskinäisen velittelemisemme… en tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella… lopeta nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!

Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.

Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois. Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.

— Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali Brantin olalle, — nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä aiot maata ensi yönä.

Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:

— Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra patruuna.

— Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. — Mutta täällä sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. — Ja huone on nyt minun. Minä salpaan oven kiinni… Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet pannut akkasi ja tyttäresi?

— Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.

— Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna; — minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta… Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä, kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?

— Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.

— Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja? Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa? Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen, karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan? Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?

— Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; — hän on nyttemmin niin kutsuttu suojeluton henkilö…

— Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna puheeseen; — hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä; asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni… Ja kiitä sinä Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi patruuna, — pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.

— Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään rintaansa; — tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!… Ystäväni, lausui hän sitte ääneen, — kovalta tuntuu kun mies, joka aina on otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.

Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:

— Kiitos viimeellisestä, korpraali!

— Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; — te tulette ilottomaan aikaan.

— Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; — minulla on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut heidän kanssaan.

Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.

— Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; — Johanna onkin vaalinut häntä sydämellisimmällä huolella…

Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen, kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.

— Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö, — mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille, korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään, minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on, että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan. Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?

Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan valvovaa kaitselmusta, — ei ketään, sanomme, paitsi patruuna Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.

Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä, kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.

— Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, — oletteko tarkoin miettinyt asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja tullaksenne papiksi?

— Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö: — minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo puhuaksemme heidän kanssaan… Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?

Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä huonoimmalla päällä.

* * * * *

Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja lausuu: — Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku, joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään, saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan. Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää, joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle, mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.

— Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia…

— Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi, filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.

— Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, — se on siis mennyttä, mennyttä kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta, jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani, Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut veljeni…

— Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi ei aina voi olla yksi… heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit, ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna rakkauden ikilähteen reunalla… Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.

Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta, mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään, mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf, viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten runkojen keskeen.