XII.
Loppu.
Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.
Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten loppuvaiheista.
Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä — kirjeitä, joissa kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje, tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi, teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi, oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille, vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa. Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.
Irtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta tehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja Spökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa näitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi julkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen taakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan kruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi kuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa pahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että hän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin halunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta ja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet toisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran eräästä asiasta — avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön ritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan sitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella loistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään, kauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko paljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten hallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta — hän oli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli patruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena se eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti, pelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä parannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin vihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja rautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä omaisuuttaan vetäytyi Brackander pois — Jumala tiesi minne; niillä seuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei hänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta vuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä puolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman päässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä voitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten harvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa joutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet hänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan sieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä turhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä, oli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa turvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien taistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki. Vastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana hyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin sille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään olivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran taudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin noiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna tuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan soturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän isän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant vanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien, täydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa ympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan eloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.
Kruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä surkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja syytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin onnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä, kavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän viimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin, joihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan suli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina eräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein juoppohulluuteen.
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat toisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä vaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on päättynyt… aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista ruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle haiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien savutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita laitettavan väsyneille niittomiehille.
Viljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy puron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä ulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi, osuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta, vaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi näimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin näköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies seisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä; kauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti naureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin. Näemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.
Yrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti tunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi. Hänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo, on uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina tehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä saatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon suurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien tehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on ensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa laitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin järjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa kaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä. Hänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa yhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja perheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan karkota sieltä.
Nyt kuuluu kolinata vaunuista, jotka lähestyvät ja pysähtyvät portin ulkopuolelle. Lapset rientävät uteliaina esiin katsomaan ajopeliä. Se on kuomi, edessä uljaat, tuliset hevot. Keski-ikäinen mies komeassa matkapuvussa, vaan kelmeähkö, laiha ja synkännäköinen, astuu maahan. Yrjö käy häntä vastaan. Heidän katseensa yhtyvät. Yrjö seisoo silmänräpäyksen neuvotonna ja kahdenvaihein, vaan vieras tarttuu nopeasti häntä käteen ja lausuu:
— Sinä et erehdy: minä olen vanha ystäväsi Aadolf Sparrfält.
Yrjö ja Aadolf eivät olleet vuosikausiin toisiansa nähneet; kirjevaihtokin heidän kesken oli kauan sitten lakannut. Ainoastaan sanomista ja huhujen kautta Yrjö jotakin tiesi Aadolfin myöhemmästä elämästä. Sydämessään oli Yrjöllä aina ollut pienoinen sija nuoruutensa ystävän muistolle erityisesti pyhitettynä, ja kaiholla hän usein ajatteli niitten tunteitten katoovaisuutta, jotka nuoruudessa saattavat rintamme aaltoilemaan semmoisella voimalla että luulisi sen pystyvän ajan vaiheitakin uhmaamaan. Mutta näitten miesten elämän urat olivat kuljettaneet heitä toisistaan niin eriäviä teitä, että aniharvoja yhtymäkohtia heidän kesken saattoi syntyä.
Aadolf Sparrfält oli niitä luonnon hyväosaisia lempilapsia, joissa järki ja tunne, terävä käytännöllinen äly elämän olojen ymmärtämisessä ja runollinen katsantotapa, joka kultahunnulla peittää pimeän soran, ovat sopusointuisella tavalla yhtyneinä. Ja kumminkin täytyy näiden luonnon suosikkien, juuri tuon sopusointuisen sielunsa sivistyksen seurauksesta, varhemmin tahi myöhemmin joutua maailman kanssa semmoiseen epäsuhteeseen, eripuraisuuteen vallitsevan teollisuuden kanssa, joka riistää heiltä heidän rauhansa ja katkeroittaa heidän elämänsä, sillä välin kuin tavalliset ihmiset vaeltavat tietänsä rauhassa ja oivaltavat käyttää jokaista heitä kohtaavaa asianhaaraa hyödykseen ja mukavuudekseen. Edellisten terävä aju näkee kaikki ajan epäkohdat ja vammat ilmeisinä ja heidän oikeuden tuntonsa ja ihanteen tavottelunsa ehkä suurentavat näitä vikoja ja tekevät ne sietämättömiksi. Sisällinen vastustamaton voima pakottaa heitä silloin esiintymään maailmanparantajina ja reformaattoreina; nuoruuden ensi kiivaudessa, ennenkun he vielä ovat oppineet tarpeeksi arvostelemaan voimiansa, antauvat he ritarillisella innolla taisteluun, välittämättä vastustajiensa luvusta; he taistelevat avokasvoin ja tähtäävät peitsensä kaikkeen, mikä heidän käsityksensä mukaan on katalaa ja väärää. Vaan harvat ovat, joitten voima kestää koetuksen, ja kestävimmätkin saattavat parhaiten käydessä tuhota vain yhden vihollisen niitten tuhansien joukosta, joita vastaan he tuntevat olevansa kehotetut nousemaan; näitten harvojen yksilöjen nimet jäävät historian lehdille, esiintyen tulevien sukupolvien silmissä kunnioitettuina sankareina tahi pilkattuina marttyyreina. Kaikki muut sortuvat ja vetäytyvät taistelusta, sydän murtuneena, usko ihmiskunnan tulevaisuuteen ja hyvän voittoon haipuneena. Niihin kuului Aadolf Sparrfält. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen — yksi niitä lukemattomia, jotka rakentelevat yhdeksännentoista vuosisadan suurta Filistealais-Baabelia, ei kukaan paremmin kuin hän olisi voinut nauttia elämästä rauhassa ja ilossa, sillä hän oli rikas, kantoi loistavaa nimeä ja oli ulkomuodoltaan varustettu niillä ominaisuuksilla, joilla onni maailmassa on löydettävissä. Mutta Aadolf Sparrfältillä oli liiaksi päätä ja sydäntä tullaksensa maailman makeutta hekumoitsevaksi raukaksi. Senlisäksi tuli, että hän oli käsittänyt kristinopin siveellisesti turmeltuneen ja voimattoman sekä pohjaltaan pakanallisen ajan katsantokannasta suuresti poikkeavalla tavalla. Totinen kristitty on, Aadolfin meidän opistamme saaman käsityksen mukaan, sotamies, joka on vannonut ikuista uskollisuutta totuuden lipulle ja sitoutunut kaikki maalliset asiat uhraamalla taistelemaan viime hengenvetoon asti pahuutta vastaan maailmassa tahi omassa povessaan; aselepoa, sitä varten että huoahtaisi, ei ole hänelle sallittu; hän ei saa valitella, hieroa sopimusta vihollisen kanssa, vaan lakkaamatta, yli raukenevain toiveitten ja näivettyväin elämän ilojen, samoominen edelleen ja vihdoin kaatuminen ristin lipun alla. Sen joka tunnustaa Kristuksen, täytyy ottaa ristinsä ja seurata häntä. — Moisilla mielipiteillä rynnisti Aadolf, kuni virkeä, taistelunhalusta palava nuorukainen, ulos maailmaan; hän esiintyi joka paikassa missä vain yhteiskunnallisia, poliitillisia tahi uskonnollisia kysymyksiä pohdittiin; eikä siinä kyllin: hän oli mielestänsä riippumattoman aineellisen asemansa ja paikkansa puolesta yhteiskunnassa ennen kaikkia omiansa lähtemään sotaretkelle yhteiskunnan kukkuloilla vallitsevaa siveellistä pahennusta vastaan, konnia vastaan, jotka rikkauden turvissa tahi ylhäisyyden pyhyysloisteeseen kätkeyneinä, rankaisemattomina pilkkaavat siveyttä ja lakia, polkevat heikompia tahi esimerkkiensä kautta antavat rikoksille ja paheille jonkinlaista oikeutusta alempana seisovain silmissä. Sitä etenkään ei voitu antaa Aadolf Sparrfältille anteeksi; koko maailma huusi skandaalia ja häväistystä, sillä nykyajan moraalinen kanta on sellainen, että se surkuttelee jokaista rikasta konnaa, joka vedetään oikeuteen perhejumaliensa piirissä harjoittamastaan hävyttömyydestä. Vanhaa Catoa, joka aikanaan — pakanalliseen aikaan — paljasti ja rankaisi rikkaitten ja ylhäisten paheita ja rikoksia, kunnioitettiin Rooman jaloimpana kansalaisena; Aadolf Sparrfält taasen, joka yritti samaa, asetettiin miltei häväistyskirjailijain tasalle ja viha ja riitaisuus olivat yksinomaan seurauksena hänen ponnistuksistaan. Voipuneena ja epätoivoisena vetäytyi hän viimein erilleen; hänen voimansa olivat uupuneet, hänen sielunsa jänteet höltyneet, hänen uskonsa murtunut. Ainoa päämäärä, jonka hyväksi hän oli katsonut ansaitsevan elää ja toimia, oli vaipunut hänen näköpiirinsä alle. Maailma torjotti hänen edessään synkkänä kytönä, elämä näytti hänestä kurjalta ilveilyltä ja ihmiskunta kihisevältä muurahaisparvelta ilman muuta tarkotusta kuin ainian samalla tavoin, suvusta sukuun, kuljetella korsia kekoonsa.
Semmoinen oli Aadolfin mieliala, nähdessään vanhan ystävänsä. Mikä muutos oli näinä vuosina tapahtunut! Missä oli nyt vilkas, punaposkinen, toivosta ja ilosta säihkyvä nuorukainen? Surunsekaisesti katseli Yrjö noita synkkiä kasvoja, joiden tuhotut piirteet vain heikosti muistuttivat hänen pienestä ystävästään kimnaasiajalta. Ah, aika sallii ruusujen putkahtaa ainoastaan sen vuoksi, että voisi huokua kuolemaa ja surkastusta niitten teriin ja hajottaa niitten lehdet syystuulien mukana!
Aiheena Aadolf Sparrfältin käyntiin Yrjön luona oli se, että hän tahtoi nähdä erään myytävänä olevan tilan, jonka maat koskivat rajoillansa Yrjön tiluksiin. Sen mukaan kuin jälemmin olemme tietoomme saaneet on Aadolf sinne asettunutkin, jotenka entiset lukiotoverit nyt ovat likimpiä naapureita.
Yrjö oli lähettänyt sanan Sven Stoolille ja ilmoittanut Aadolfin tulon. Sven ja Johanna ja heidän lapsensa ilmausivat kohta sen perästä, illallisateria pantiin pöytään, ja Aadolf tunsi aivankuin uutta eloa näitten yksinkertaisten, iloisten ja onnellisten ihmisten piirissä. Myöhemmin illalla, Yrjön ja Aadolfin jäätyä kahden, lähtivät he ulos hiljaista, tähtien valaisemaa seutua käyskentelemään ja Aadolf tyhjensi pitkässä puheessa ystävälleen sydämensä, loi hänen eteensä kuvauksen elämästään ja ilmaisi surullisin piirtein nykyisen sieluntilansa.
— Ystäväni, sanoi Yrjö — sinä olet soturin kaltainen, joka on jättänyt tappotanteren verinen haava povessaan. Mutta haava ei, Jumalan kiitos, ole kuolemaksi: aika ja terve elämänviisaus sen parantavat, jättäen jälkeen vain kunniallisen arven, rauhoittavan muiston kaikesta mitä olet taistellut, kärsinyt ja kokenut. Sinä vetäyt takasin omistettuasi sen hyödyllisen opin, että voimasi eivät ole hyvän tahtosi vertaiset. Niin on useimpien laita, eikä kenenkään tule sälyttää päällensä raskaampaa taakkaa, kuin hän kykenee kantamaan: muussa tapauksessa kaatuu hän tiellä tekemättä minkäänlaista palvelusta suuren päämäärän saavuttamisessa. Sinun tulee jatkaa taistelua, ei niinkuin yksinäinen vaeltava ritari, vaan soturina niitten tuhansien syvien rivien keskuudessa, jotka toimivat hiljaisina ja huomaamattomina tosin vähäisessä piirissä, vaan ei niin vähäisellä siunauksella. Minä luulen havainneeni, että sen, joka tahtoo tehdä toiset onnelliseksi, täytyy itsensä olla onnellinen. Ilman joustavuutta sielussa ja rohkeutta ja toivoa sydämessä ei voi saada aikaan mitään tosi hyvää ja pysyväistä. Ne ominaisuudet tulee sinun jälleen saavuttaa toimellisella ja rauhallisella elämällä luonnon helmassa. Muistatko satua Herakleen hirvittävästä vastustajasta, joka kulloinkin kun hän voitettuna paiskattiin maahan, sai uutta voimaa tästä äitinsä povesta ja entistä tulisempana intoutui leijonan kesyttäjän kanssa kilvottelemaan? Versytä viljaa pelloillasi, saata lampesi kalaisiksi, tarhasi kukkaa kasvaviksi. Kukin aamu on silloin tuottava sinulle uusia iloja; saat askel askelelta seurata kukoistavain toiveittesi kehitystä ja lopulta korjata vaivojesi sadon. Ja ennen kaikkea, luo onnellisia ihmisiä ympärillesi, viljele omaistes mieliä ja koeta kylvää jumalaista siementä heidän sydämiinsä! Ei ne kaikki jyvät sentään putoa kalliolle: joku niistä aina nousee taimelle ja kantaa hedelmän ja tuopi uusia siemeniä tulevien aikojen varalle. Miksi valittaa, jollei yhtäkkiä saakaan uudistetuksi koko maailmaa? Mitä on yksityisen ihmisen elämänikä ihmiskunnan äärettömään tulevaisuuteen verrattuna? Toimi niinkauan kuin elät ja kuole siinä toivossa, että Jumalan valtakunta aikain täydellisyydessä on tuleva maan päälle!
Ystävykset olivat puhellessaan kulkeneet paikkakunnan vähäistä kirkkomaata kohden ja seisoivat nyt Brant vanhuksen haudan äärellä.
— Aadolf, jatkoi Yrjö, — paras lääke lannistuneelle sydämelle on kuitenkin ajatus, että maallinen elämä on vain iankaikkisuuden etusali. Elämä täällä alhaalla pienine huolineen on pian mennyt… lyhykäinen päivä kuluu loppuun, ja sitten… sitten
"Tyyn' on yö, niin hiljainen on
Syömmen kalmistossa —
Vieno hengähdys kuin keväimen on,
Veen kuin välke kuutamossa.
Huolet painollaan
Mielt' ei synkäks' tee,
Rauha hymyilee
Haudan yli vaan —
Kunnes ijäisyyden aamun koit' se
Maan jo öisen purppuroitsee".