ENSIMÄINEN LUKU.
Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten.
— Kuinkas onkaan, Karmides: onko viinin jumalalla mitään poikaa?
— Toden totta, Olympiodooros, on helpompi saada selkoa Ateenan koirien kuin Olympoksen jumalien sukuluetteloista. Minkä tähden sitä kysyt? Aiotko ruveta jumalaistarustoa tutkimaan?
— En, Zeus auttakoon, sitä en ole koskaan ajatellut. Sen jätän Kryysanteuksen ja hänen kauniin tyttärensä tehtäväksi. Arvelen vaan, että jos sellainen poika on olemassa, niin vielä tänä päivänä sepitän laulun hänen kunniakseen. Hänen liikanimensä ovat jo valmiit: aamukohmelon antaja, haluttomuuden ja katumuksen jumala, Olympoksen ohimoseppä. Oi, hyvä Karmides, ellei tämä surkea jumala ole vielä syntynyt, niin hän mahtaa pian tulla ilmoille, tai kenties hän suvaitsee, kuten isänsäkin, syntyä uudestaan: minun pääni, sen tunnen, on hänet synnyttävä.
— Miksei? Synnyttihän Zeuskin viisaudenjumalattaren päästään; minkä tähden siis ei Olympiodooros…
— Vallan niin. Enkä ihmettele, jos ohimoseppä, kuten jumalatarkin, astuu ulos täysissä tamineissa ja hämmästyttää alasin kainalossa ja vasara kädessä maailmaa.
— Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä! Suloista on sitä hengittää.
— Aa!… Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana — siinäpä luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni. Kuinka pitkä varjo on?
— Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren yli. — Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.
— Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. — Hoi
Karmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle!
Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.
— Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. — Ylistetyt olkoot terävät silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.
— Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä. Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.
— Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon Annæus
Domitiusta! Hän on merkillinen mies…
— Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.
— En nyt tarkoita sitä ominaisuutta…
— Voittiko hän viime yönäkin?
— Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli muutamia caniculae,[1] joiksi hän niitä sanoo.
— Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi vuonna löydän toisen Karmideen?)
— Se, jota prokonsulissamme ihailen, — jatkoi Karmides, — on hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla, pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja. Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, — ja sitten hän palasi juominkia jatkamaan.
— No, entäs kirjeen sisällys?
— Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos taidat, luonnon arvoitusta!
— Minä arvelen, että Julianus…
— Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.
— Kirottu ohimoseppä!… Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja Britannian ostereista.
— Vallan niin.
— Entä Myroo ja Praksinoa?
— Ne tulevat mukaan.
— Ihanata!
— Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.
— Hyvä!
— Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.
— Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma! Minä vihaan … ai, tuo kirottu ohimoseppä! … kaikkia muita juomia paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta tulee paimen — uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan. Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli
poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras: metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa; paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta, kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar; paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]
Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?
— Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.
— Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä. Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.
— Sen voit hyvin tehdä.
— Niin toivon.
Molemmat nuorukaiset olivat nyt saapuneet Lyysiin seurustelusalin edustalle. Se oli noita Ateenalaisten suosimia, maalauksilla koristettuja tyyssijoja, joita kaupungissa oli enemmän kuin vuodessa päiviä. Siellä oli jo väkeä kosolta; toiset astelivat keskustellen pylvässuojamassa, toiset istuivat sen edustalla, palkistosta ripustetun auringonteltan varjossa, nauttien aamiaistaan, viiniin kastettua leipää. Kun Karmides ja Olympiodooros olivat virkistäneet itseään pikarillisella lesbolaista, jäällä viilistettyä, he ohjasivat matkansa torille.
Siellä oli vilkas tungos, sillä Akropolis-vuoren ja sen temppelien varjo kävi yhä lyhyemmäksi ja vinommaksi ja muistutti siten ostajille ja myyjille, että aika lähestyi, jolloin heidän täytyi poistua torilta. Punalakkiset ja lyhytmekkoiset kalastajat haaviskelivat siirrettävistä kalasäiliöistään hypähteleviä tonnikaloja, huutaen suurella äänellä, että nyt oli täysikuu ja tavara parasta. Pikkukauppiaat juoksentelivat ympäri tavaranäytteitä mukanaan; nuoret tytöt tarjoilivat kukkakimppuja, seppeleitä ja köynnöksiä, kulkien pitkien vaunurivien välissä, joissa — sillä aikaa kuin niiden vetäjät, muulit ja pienet virkut attikalaiset hevoset, söivät rehujansa niiden takana — sitruunat, persikat, viikunat, sipulit ja kaalikset houkuttelivat silmää puoleensa. Toisista vaunuista puristettujen viinisäkkien sisällys virtasi suihkuna ostajien astioihin. Vähän matkaa siitä, juuri Tori-Hermeen suuren kuvapatsaan ympärillä, siis samassa paikassa kuin Aristofaneenkin päivinä, kaupittelivat liha- ja makkaramiehet pilarien ja köynnöksien muotoon asetettuja tavaroitansa, joiden ympärillä ostajia vilisi. Näiden joukossa rikkaiden orjat pitivät suurinta ääntä, sillä täällä, jos missään, määräsi kukkaron paino henkilön arvon. Kaupat tehtyään orja poistui, täysinäinen kori pään päällä; köyhä vapaasukuinen kansalainen taas hiipi matkaansa, niukasti punnittu palanen manttelin alla, onnellisena, jos ei mikään reikä manttelissa ilmaissut puhdasrotuisen Ateenalaisen alennustilaa. Kauempana, missä tungos oli vähempi, seisoivat kipsitehtailijat, savenvalajat ja lasikauppiaat keskellä osaksi tositaiteellisia teoksiansa; ja vielä etäämpänä vilkkaimmasta ihmisten vilinästä, — kunniaportin ympärillä, jonka piti muistuttaa Kassandroksen ratsuväen tappiota — oli loistavia myymälöitä, joissa saariston ja Aasian kallisarvoiset kankaat, Arabian ja Indian suitsutusaineet ja voiteet, juveeliteokset ja ylellisyystavarat kaikenlaiset houkuttelivat luokseen hienosti puettuja ostajia kumpaakin sukupuolta.
Karmides ja Olympiodooros, jotka, ennenkuin heidät tapasimme, olivat jo ennättäneet kylpeä ja käydä hiustenkähertäjällä, yhtyivät nyt toisiin nuoriin keikareihin, jotka, ollen jonkun kummallisen sallimuksen määräyksestä hereillä näin varhain aamupäivällä ja pyrkien vain lisäämään tungosta ja tyydyttämään uteliaisuuttaan, tungeskelivat kauppoja hierovien ryhmien lävitse, milloin nyökäyttäen päätään jollekin sievälle tytölle Skamboonidain kaupunginosasta, milloin tarkastellen kaupaksi tuotuja naisorjia, joita tänne oli koottu suuri joukko eri maista. Niissä saattoi silmä vapaasti katsella kaikkia naisellisen hempeyden vivahduksia, mustasta etioopilaistytöstä punehtuvaan syyrialais-impeen saakka. Maksoipa vaivan, ainakin siihen tottumattomalle, katsella kauppamiehiäkin. Kirjavassa vilinässä satojen muiden joukossa näkyi hoikka, vilkas Aleksandrialainen, joka, vaikka oli syntynyt pyramidein juurella, kävi muinaishelleeniläisessä puvussa ja tahtoi johtaa syntyperänsä maailman sivistyneimmästä kansasta ja siis kysymykseen, mitä kansaa hän oli, olisi vastannut olevansa makedonialainen Helleeni; roteva Illyrialainen, yllään yksinkertainen villavaippa, josta ei kuitenkaan puuttunut hänen vapaasukuisuuttansa todistava punainen reunustus; Persian rajamaitten asukas, jonka saattoi tuntea suiposta karvalakista, kukkakankaisesta nutusta ja nilkan kohdalta yhteen sidotuista avaralahkeisista housuista; ylpeä Hispanialainen, jonka kirjava vaippa (kudottua upeilua!), yhtä hyvin kuin Senecan murhenäytelmätkin, todisti hänen kansalaistensa taipumuksesta prameuteen; pitkäpartainen Juutalainen tummassa turkiksilla sisustetussa kauhtanassa; sekä, lopettaaksemme viimeinkin valikoiman, veltostunut puolihelleeni Aasiasta kiharat parfymeerattuina, kultarenkaat korvissa ja pitkäliepeinen kitooni yllä.
Peiraieuksen kadulta tuleva mies näkyi ohjaavan kulkunsa torin yli. Kansanjoukko avautui vapaaehtoisesti hänen tieltään, ja kaikkien lähellä olevien silmät kiintyivät hänen korkeaan, majesteetilliseen vartaloonsa, jonka ympärille mantteli laskeutui plastillisiin poimuihin, kun hän monen tervehtimänä kulki joukon läpi.
— Kryysanteus! mutisi Karmides, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Kuka hän on? kuiskailivat muukalaiset seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli kadonnut vilinään.
Vastaukset kuuluivat: — Kryysanteus, arkontti. — Rikas Kryysanteus.
— Filosofi Kryysanteus, pääpakana.
Viimeisen vastauksen lausui joku kristitty.
Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä, puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli aamupuvussaan, — ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa — tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin sydämeksi.
Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, — pylvähistörivin, joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä, joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.
Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta, joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut. Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin — niin vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti — ohjaten näiden joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4] filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon, Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen alttari, Voiton alttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein, kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen vastaansanomatta, omaksui sanat: credo quia absurdum.[5] Sitä ennen, ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla; Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä (stoassa), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä — tuo oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa ylevämpiä olijoita.
Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida. Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella olevaa kaupunkia.