TOINEN LUKU.
Kohtauksia torilla.
Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa, kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat, keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa, vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä, millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä. Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana. Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon, ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille, iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille, sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.
Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät, jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas — ja tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen jopa synkkä joukko — naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa vaipoissa — vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa; uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät. Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn malmin kutsuvista äänistä.
Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu käsivarsi, milloin — paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa — kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin, orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen, polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö; kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä, hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.
— Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: — niiden näkö pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi, jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.
Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous, oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin; hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa, silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.
Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa suitsia ja katsahtaessaan torin yli, — tuossahan on prokonsuli.
— Missä?
— Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja puhelee siinä istuvan naisen kanssa.
— Aivan oikein. Minä näen hänet.
— Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. — Minä tunnen sen.
— Ahaa!… Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa, Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.
— Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.
— Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa.
Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?
— Ei, vastasi Karmides, — väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on kovin huikentelevainen…
— Ja sinä olet uskollisuus itse!
— Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi uskonmuuttaja mielessä.
— Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!… Tervetullut, sinä neljäs
Sulotarten joukossa!
— "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!" deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:
Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuiman
kahleist' auta, suo mitä suita pyytää
rinnan hellä kaipaus: — puolellamme
taistele, armas![6]
Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen ja seurue lähti menemään.
Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli pisteliäästi arvannut.
Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi sanoilla illustris ja clarissimus. Hänen sukutaulunsa, jossa nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa. Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä; jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha, kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät. Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies — siinä Annæus Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas, ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.
Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties 27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten — se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] — piispa, tuo sydämiä liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia on puettu katumuksentekijän pukuun — ja kuinka hyvästi se hänelle sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen väri äsken sataneeseen lumihankeen, — puhumattakaan semmoisesta viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa, korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin, on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa, joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea, sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä hetkellä ei voinut tyydyttää.
— Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti Myroota): — sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa. Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?
— Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella äänellä: — valtioasiat vievät minulta kohta hengen.
Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät hänen huomiotansa puoleensa.
— Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten — sinulla on vielä se kauhea paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!
— Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia? Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, — oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa jännityksessä.
— Annæus rukka!… Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä vaeltava nuorukainen.
Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri nousi hevosen selkään.
— Minä tiedän, jatkoi hän, — mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa ihmettelemme sitä.
— Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen ja vuorostaan uhaten sormellaan. — Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?
— Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, — on homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella sokeudella vertoja?
— Ah, käsittämätön sokeus … ja kevytmielisyys sitte! säesti prokonsuli. — Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!
Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Annæus, jatkoi Eusebia, — onko totta, että vääräuskolaisuuden pää,
Atanasios, on nähty näillä seuduin?
— Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat minua … vähitellen.
— Voi Annæus parka ja raukka!… Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa Konstantinopolista?
— Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani etusormensa suulleen.
Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon, jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.
— No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.
— Julianus… Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!
— Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?
— Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi syvyyteen!
Kaunis katumuksentekijä pani kätensä ristiin ja lähetti kiitollisen silmäyksen ylös taivaaseen.
Kun prokonsuli uskoi puolisolleen tämän tiedon, hän tiesi, että se muutaman tunnin kuluttua oli salaa tunnustettu piispa Petrokselle. Uutinen olikin tehty siihen sopivaksi.
— Ja nyt, oma Annæukseni, olet kaiketi matkalla kirkkoon kiittämään
Herraa ja rukoilemaan vastaistakin onnea keisarin aseille?
— Eusebia, siihen kehottaa sekä velvollisuuteni että haluni. Mutta valtioasiat, voi minua, valtioasiat!
Prokonsuli katsahti ympärilleen ja antoi merkin eräälle miehelle, joka oli pysähtynyt lähelle häntä.
— Annæus parka! En tahdo sinua viivyttää.
— Ihanaiseni! Sinun näkysi on onneni, mutta tosiaankin, minulla sattuu nyt olemaan kiire … ja sinunkin täytyy kiirehtiä, sillä tuolla näen piispan ja papit.
Eusebia katsahti ulos kantotuolistaan. Hän etsi jotakuta pappien joukosta, joka juhlallisessa jonossa asteli piispan perässä kirkkoon. Luultavasti hän siellä näkikin kaivatun, sillä hänen mustien silmiensä väike raukeni äkkiä kaihoisaksi hohteeksi, hänen poveansa kohotti huokaus, ja haaveksien hän vaipui kantotuolinsa patjoille. Heti sen jälkeen hänen kellonsa käski kantajia lähtemään liikkeelle.
Kohta kun prokonsuli oli yksinään, hän viittasi miehelle, joka oli likellä odottamassa. Tämä pujahutti kirjeen hänen käteensä.
— Missä? kysäsi prokonsuli.
— Ateenan ja Korintoksen keskivälillä.
— Mene!
Prokonsuli avasi piirustimellaan siteen, johon sinetti oli painettu, ja katsahti hätäisesti otsakirjoituksen läpi:
"… Petrokselle, Ateenan piispalle, veljellinen tervehdys ja rauha Isältä, niinkuin myös Pojalta, joka on samanlaista, vaan ei samaa olentoa kuin Isä!"
Sen jälkeen hän pisti kirjeen vyölleen manttelinsa alle, järjesti tämän ja yritti mennä, kun piispa Petros, joka ratsasti muulilla pappiensa etunenässä, nyökkäsi päätään ja nosti kädessään olevata ristiä merkiksi, että tahtoi puhutella prokonsulia. Toinen viittaus käski pappeja vetäytymään syrjään. Prokonsuli kiirehti nopein askelin molemmat suitsuttajat perässä kohtaamaan prelaattia puolitiessä.
Petros, homoiuusialaisten piispa, oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli harteva, laiha ja jäntevä mies, pää pystyssä, jokaisessa piirteessä tahdon voimaa. Sotaratsu olisi semmoiselle miehelle sopinut paremmin kuin muuli. Petroksen otsa oli matala ja suora, katse terävä ja vakoileva, kulmakarvat pitkät ja sangen kaarevat, nenä käyrä ja jalomuotoinen, suu iso, vaan piirteiltään kaunis. Suuri oli erotus tämän, kansan alhaisimmasta luokasta arvoonsa nousseen miehen, ja ylimyksellisen Annæus Domitiuksen välillä! Akaian prokonsuli näytti pieneltä ja naurettavalta, kun hän korskeassa juhlapuvussaan, paljaspäisenä, pöhöihosena, kaksileukaisena, ihramahaisena, pohkeet pyöreinä kuin naisella seisoi Petroksen, Ateenan piispan edessä. Vaan erotus tasoittui, kun huomasi roomalaisen tyynen maailmanmiehenryhdin, hänen vilkkaat, itsetietoiset silmänsä, hänen huuliensa hienon hymyn.
— Loistava ja jalo herra, sanoi Petros äänellä, jonka ylpeä päättäväisyys korvasi sanojen nöyryyden, — saanko kunnian nähdä sinua huomenna kattoni alla, vai sallitko vähäpätöisen palvelijasi samaan aikaan tulla luoksesi? Ajat ovat pahat. Julianuksen mieletön yritys on pelottavaan määrään rohkaissut sekä vääräuskoisten että pakanoiden mieltä. Täällä on paljo, joka kehottaa meitä neuvottelemaan yhdessä.
Prokonsuli myönsi tämän ravistaen huolestuneen näköisenä päätään ja kiirehti vakuuttamaan saapuvansa mihin tahansa, minne piispan suosio ja hänen oma velvollisuutensa hänet kutsuisi. Tervehdykset lausuttua Petros läksi taas liikkeelle muulinsa selässä, ja papit kulkivat perässä. Prokonsuli läksi vastapäiseen suuntaan torin ylitse.
Epikuurolaisia, jotka äsken jätimme, tervehtivät suostumushuudoilla heidän matkallaan pitkin Kerameikos-katua tutut ja tuntemattomat niissä ihmisjoukoissa, jotka vilisivät seurustelusaleissa ja pylväskäytävissä. Vaan paljo oli niitäkin, jotka tekivät ristinmerkin ja siirtyivät toiselle kadulle, kun huomasivat tuon kevytmielisen seuran.
— Pelkkiä puhdasrotuisia Ateenalaisia! Sydämelleni tekee hyvää nähdä niitä, sanoi vanha nälkiintynyt kilpataistelija.
— Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli yllä ja taputteli käsiään.
— Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka sattui hänelle naapuriksi. — Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros, kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa. Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä runottaret löytävät korkeita suosijoita… Ja kun minulla sattumalta on mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen mielelläni jalolle vieraalle…
Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön läheisyydestä.
— Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä ratsastajia, — näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?
— Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, — näetkö pilveä Teeseuksen temppelin yläpuolella?
— En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.
— No kuule sitten!
Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:
— Olethan Batyllos, oliivikauppias?
— Olen.
— Sinua sanotaan hurskaaksi mieheksi; vaan kirkossa en sinua koskaan näe. Mikä on syy siihen?
— Olen oikeauskoinen. Herran huonetta ovat jo kauan saastuttaneet ne, jotka ontuvat sanan totuuden ja Areioksen valheen välillä.
— Sinä olet siis niitä, jotka särkevät ainoan kirkon ja hajottavat
Herran jäsenet. Ettekö näe koston päivän lähestyvän?
— Martyyrien päivä, voiton päivä! vastasi ukko niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä seisovat katsahtivat häneen. Homoiuusialainen poistui.
— Deemofilos, joko näet pilven?
— Jo. Ilma on raskas. Näyttää tulevan ukkonen.
— Oi, se on tervetullut, jos se vaan puhdistaa ilman.
— Kunnon Kliinias, kuiskasi Deemofilos, — huhu kertoo että Julianus…
— Vaiti, mies! keskeytti häntä Kliinias samanlaisella äänellä ja katsahti tuskallisena ympärilleen. — Älä lausu hänen nimeänsä, jos rakastat päätäsi. Keisari palkkaa satatuhatta vakoojaa. Muureilla on korvat, kaislat kielittelevät, kuten Miidaan aikoina, vieläpä kuukin voidaan manata alas kertomaan, mitä se on lukenut sinun silmistäsi. Älä puhu, älä toivo, älä ajattele, jos vielä rakastat ruusuista päivän valoa!