KOLMAS LUKU.
Delfoi. Oraakelintiedustelijat.
Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava — ja mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä, jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa. Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee, kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa, pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.
Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.
Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus, jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua kauhistuttavan luonnon kuvilla.
Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat, vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa pelon tunteelle.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta, huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa syventyneet ja — mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse, vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, — kulmakarvojen kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti, ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma sydämen hyvyyden merkki.
— Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, — vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut, niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin, alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha kuuntelevien sydämiin…
Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita, jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin, vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.
Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.
— Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.
— Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta etsii valoisampaa etäisyyttä… Hermione, jatkoi hän ja viittasi vasemmalle, — tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut. Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä. Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan neron, voiman ja kauneuden voittoja.
Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.
Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi. Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa; ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli puhunut Ateenan kansalle.
Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, — vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.
Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa. Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta? He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia, suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta. Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän taistelujensa ja voittojensa merkki.
Valkopukuiset vaeltajat — isä tyttärineen — astuivat rapistuneita kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen, jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen. Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät häntä kunnioittavasti.
— Nimeni on Kryysanteus, — ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi lapsekseni.
— Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. — Oletteko tulleet pyhää paikkaa katsomaan?
— Emme, vastasi Kryysanteus, — olemme tulleet muuta varten kuin tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa. Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.
Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. — Etkö tiedä, sanoi hän, — että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.
— Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. — Mutta vaikka
Pyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.
— Apolloon on kuollut! vastasi Heerakleoon ja kiinnitti Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon. Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella, mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän — ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla äänellä:
— Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?
— Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?
— Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin, joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta, sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan, joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä ja tyttäreni.
— No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?
— Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!
Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja isänsä keskustelua, sanoi nyt: — Kunnianarvoinen mies, täytä isäni tahto!
Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:
— Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät tervetulleiksi kynnykseni yli.
Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän, johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.
Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti. Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin, ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla, vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.
Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä, muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne, turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan arkontti ja hänen tyttärensä.
Hermione lausui: — Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat ottaneet nimensä?
Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: — Kuulkaa oraakelin lauselmia, jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:
Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain, henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna; vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.
Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:
Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus:
kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.
— Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, — Porfyrios mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.
— Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.
— Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:
Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty maailman puun joka lehtinen on, yks' täydellinen vaan.
— Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota viisasta miestä Juudan maalla.
— Hän oli, sanoi Kryysanteus, — uskonnollinen henki, täynnä jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen juurilla, kiinni maailmanhengessä — Apolloonissa, tai miksi häntä tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena, aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala, hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.
Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione kainosti puhua ja lausui:
— Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla. Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän, kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?
Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja suuteli häntä otsaan.
Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin, ilmestystä odottamaan.
Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan, sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.
Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin, että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.
Heerakleoon sanoi:
— Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan seuraavan:[8]
Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta, vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla, kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus). Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä, niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni, jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut! Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.
Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, — sattui grammatikko Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9] samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä. Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia, toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia, kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa, mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön, että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja, loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä, joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut varjossa, ja niistä päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt. Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen), jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa merkityksessä kuin me, syntyneet — niinhän tarukin sanoo — he ovat vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet. Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä, suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja kuolemattomia kuin hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa läpi surumielisyys, — olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin — ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta, korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.
Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi, opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun, joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden neidon, naiadin lauseen:
Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi, kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.
Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.