NELJÄS LUKU.
Kryysanteus.
Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja, viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla, ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.
Mutta mihin sitten Kryysanteus käytti rikkauttaan, kun ei hänen talossaan näkynyt hitustakaan sitä aasialaista ylellisyyttä, jolla sen ajan rikkaat itsensä ympäröivät? Jokainen Ateenalainen tiesi vastata tähän kysymykseen. He tiesivät, että hänen älynsä oli hakenut tuhansia muita keinoja rahojen hävittämiseen. Hänen tuhlaamisensa oli aivan omituista laatua. Ateenan seutu oli muinoin ollut kuuluisa oliivipuistoistaan. Attikan vuorien rinteet olivat silloin olleet oliivimetsien peitossa; — tämä kaunis ja hyödyllinen puu oli, kuten tietty, pyhitetty Pallas Ateenalle. Kryysanteuksen aikana näitä metsiä oli tuskin enää olemassa, ja Attika oli siten menettänyt parhaimman tulolähteensä. Kryysanteus tahtoi saada tämän lähteen uudestaan uhkumaan, ja hän taisteli väsymättä jättiläistaistelua luontoa, ihmisiä ja ajan oloja vastaan, hankkiakseen alastomalle vuorille takaisin niiden kaunistuksen, niiden kurjille asukkaille toimeentulon. Taistelua oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, eikä Kryysanteus ollut vielä väsynyt; hänen ponnistustensa verrattain vähäpätöinen menestys oli häntä pikemmin kiihottanut kuin masentanut. Maatilukset Ateenan ympärillä olivat kaupungin itsenäisyyden ja loiston aikana olleet hyvin korkeassa hinnassa; nyt ne olivat suureksi osaksi autioita. Kryysanteus osti sellaisia viljelemättömiä tiloja, pani vapaaksi päästämänsä orjat vuokramiehiksi ja sai ilokseen nähdä viljan lainehtivan siellä, missä ennen tuskin oli laidunta lampaille. Mutta tämä ilo oli melkein hänen ainoa maavuokransa, sillä prokonsuli Annæus Domitius tosin tiesi olevan totta, että "missä ei mitään ole otettavaa, siellä keisari on menettänyt oikeutensa", vaan teki siitä toiselta puolen sen oikean johtopäätöksen, että missä jotakin on otettavissa, siinä keisari ei ole oikeuttaan menettänyt. Hänen menettelynsä tätä johtopäätöstä käytäntöön sovittaessa oli yhtä johdonmukainen kuin itse päätelmäkin ja johti kuin ympyrän kehää myöten aina takaisin lähtökohtaan: ensin mainittuun totuuteen. Yksistään henkiraha teki keisari Constantiuksen aikana 26 kultakolikkoa. Mitä Kryysanteus siis saattoi tehdä? Hän tyytyi kohtaloonsa ja lohdutti itseänsä sillä, että karu, kiviperäinen maa Ateenan ympärillä tuotti vielä laihoja, kun sitä vastoin ihanassa Campaniassa 400,000 tynnyrinalaa — kahdeksasosa maakunnasta! — oli joutunut autioksi keisarillisten virkamiesten kiskomisien tähden. Vaan Kryysanteuksen tuhlaus ei rajoittunut oliivi-istutuksiin eikä maanviljelykseen. Missä vaan torilla tai kaduilla tapasi Ateenalaisen, joka verhosi puhdasrotuisuuttansa ryysyisellä manttelilla, hän kysyi tältä tyhjäntoimittajalta: mitä hyödyllistä osaat toimittaa? Tietenkin Ateenassa oli suuri joukko retkaleita, joiden jaloa ylpeyttä tämä kysymys loukkasi, vaikka se oli lausuttu mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa, ja kun he kaukaa näkivät Kryysanteuksen tulevan, niin he hiipivät, päästäkseen häntä tapaamasta, johonkin pylväskäytävään, seurustelusaliin tai parturin luo: vaan monta oli niitäkin, joille vilpitön vastaus hänen kysymykseensä oli tuottanut hyvän toimeentulon. Kryysanteus ei antanut kellekään almuja, paitsi vanhuksille ja työhön kykenemättömille — kristityt moittivat rikasta miestä sellaisesta sydämettömyydestä — vaan hänellä oli ihmeteltävä kyky nähdä mihin ihmiset kelpasivat ja käyttää niitä oikeaan paikkaan. Jonakuna päivänä kenties joku Kleoonin jälkeläinen pääsi Kryysanteuksen avulla nahkurinverstaan omistajaksi; toisen kerran ehkä joku Hyperboloksen jälkeläinen sai lainaksi rahoja perustaakseen lampputehtaan. Niinpä elinkeinot, joista muinainen Ateena oli kuuluisa, rupesivat uudestaan kukoistamaan. Skamboonidain kaupunginosassa kaikui taas vasaran kalke ase- ja metallitehtaissa. Kolyttoksessa valmistettiin taas verkoja ja kankaita, Peiraieuksessa rakennettiin uudestaan laivoja. Kun Kryysanteus oli pannut asian alkuun, niin liike jatkui itsestään ja kasvoi hänen avuttaan. Ne summat, jotka hän oli pannut elinkeino-harrastuksen elvyttämiseen, virtasivat takaisin hänen aulassansa olevaan kassakirstuun. Joskin siis menestys tässä kohden peitteli hänen tuhlaustansa, niin se jäi toisissa sitä alastomammaksi. Kryysanteuksella oli pitkän aikaa ollut se päähänpisto, että tahtoi nähdä kaunotaiteiden elpyvän uudestaan eloon omassa syntymäkaupungissaan. Feidias ja Parraasios olivat teoksillaan saaneet aikaan, että taiteilija, oltuansa kansan silmissä tavallinen käsityöläinen, muuttui Apolloonin innostuttamaksi, ja semmoisena pyhäksi, kauneuden papiksi. Mutta Hellaan taide oli sammunut Hellaan vapauden viimeisen loisteen keralla. Niitä, jotka nyt käyttivät talttaa tai sivellintä, pidettiin, heidän omista vaatimuksistaan huolimatta, käsityöläisinä — kivenhakkaajina ja värintuhrijoina, joita he todellisuudessa olivatkin. Vika oli heissä itsessään, he kun tekivät taiteen halveksituksi, ja ajassa, joka antautui taidetta ja sen harjoittajia halveksimaan. Jalosukuinen nuorukainen ei enää saattanut ottaa käteensä talttaa eikä sivellintä, vaikka Pallas Ateena itse olisi sen hänelle ojentanut. Pakanat jumaloivat muinaisia taiteilijoitaan ja halveksivat uusia; kristityt vihasivat sekä vanhoja että uusia. Asiain näin ollen se tehtävä, johon Kryysanteus oli ryhtynyt, oli sangen vaikea. Siksipä koe ei ollenkaan onnistunut, jos nimittäin otaksuu, että tarkoitus ei ollut hävittää rahoja, vaan auttaa taidetta jaloilleen. Ne maalaukset, jotka Kryysanteus oli ostanut nuorilta taiteilijoilta ja auliisti maksanut, kaunistivat nyt hänen arentimiestensä seiniä; ne kuvapatsaat, jotka sama kiihko oli pakottanut hänet itselleen hankkimaan, oli kaikkityyni viety hänen maataloonsa ja asetettu lehtoon, jossa kypressien varjot peittivät niiden hempeitä ja okaiset ruusupensaat niitä vartioitsivat. Paha kyllä emme vieläkään ole lopettaneet Ateenan arkontin rahantuhlaus-hullutusten luetteloa. Meidän täytyy lisätä, että hän rakasti kirjallisuutta. Hänellä itsellään oli kirjatehdas, josta maailmaan levitettiin niin hyvin vanhojen klassillisten kirjailijoiden, kuin myöskin useitten uusien, niinkuin Hierokleen, Porfyrioksen ja Iamblikoksen teoksia. Vähän aikaa sitte hän oli kirjankustantajana kärsinyt suuren tappion, kun näet keisari Constantius oli käskenyt polttamaan kaikki Porfyrioksen teokset. Porfyrios oli nimittäin kirjoittanut kristinuskoa vastaan — Hierokles ja Iamblikos samoin. Yksistään sellaisten kirjojen levittäminen riitti hankkimaan Kryysanteukselle pääpakanan lisänimen, jolla Ateenan kristityt häntä kutsuivat, vaan josta hän ei vähääkään ottanut loukkautuakseen. Sukua tämmöiselle kirjallisuuden suosimiselle oli hänen rakkautensa teatteria kohtaan. Nuoruudessaan hän oli uhrannut summia, joita emme julkea mainitakaan, antaakseen vain Ateenalaisten vielä kerran katsella Sofokleen murhenäytelmää esitettynä muinaisella loistolla. Hän itse oli palkannut näyttelijät ja hankkinut loistavat näyttämölaitteet, hän itse oli harjoittanut köörit, joiden jäseniksi Ateena hänen kehotuksestaan oli antanut parhaimman nuorisonsa. Kaupunki lahjoittikin hänelle laakeriseppeleen ja teetti hänen kuvapatsaansa. Vaan jälkimäinen oli taideteoksena arvoton olemaan muinaisajan koraagien kuvapatsaiden rinnalla, ja laakeriseppele — oliko se niin suurten uhrausten arvoinen? Jätämme kysymyksen sikseen ja jatkamme säälimättömällä ankaruudella arkontin heikkouksien luetteloa. Hänen teatterirakkautensa ei rajoittunut murhenäytelmän rajoihin: se pani joskus koturnin syrjään ja liehui huvinäytelmänkin alalle. Kryysanteus oli löytänyt nuoren komediojen kirjailijan, ainoan lahjakkaan koko Ateenassa. Kryysanteus häntä rohkaisi ja hankki hänelle tilaisuuden saada huvinäytelmänsä esitetyiksi. Ne saivat katsojia tuhansittain. Alussa ne olivat viattomia tai tekivät korkeintaan naamioituja, hullunkurisia hyökkäyksiä prokonsulia Annæus Domitiusta vastaan. Vaan kirjailijan rohkeus kasvoi hänen menestyksensä keralla. Kryysanteus oli Pergamonissa vanhan filosofian opettajansa Aidesioksen vieraana, kun hänen suosikkinsa viidentuhannen Ateenalaisen myrskyisten riemuhuutojen kaikuessa saattoi näyttämölle ilvenäytelmän, jossa karkein piirtein tehtiin pilaa keisari Constantinuksen alkuun panemista ja hänen poikansa Constantiuksen jatkamista käännytyspuuhista, jotka kohdistuivat sielujen ostamiseen pakanuudesta, juhlahameen ja 20 kultakolikon hinnalla kappaleelta. Seuraavana päivänä esitettiin toinen saman kirjailijan sepittämä huvinäytelmä, joka kuvasi, kuinka kristityt piispat suurin joukoin liehuivat uupumatta Europan ja Aasian maanteitä pitkin, toisesta niin sanotusta kirkolliskokouksesta toiseen, aivan hävittäen kyytilaitosta, etsiessään ainoata autuaaksi tekevää uskoa. Petros, Ateenan piispa, lähetti heti patriarkka Makedoniokselle Konstantinopoliin kertomuksen tapauksesta, ilmoittaen Kryysanteuksen tuon rohkean vallattomuuden alkuunpanijaksi. Tällä ei ollut aavistustakaan koko selkkauksesta, ennenkuin oli tullut Ateenaan takaisin; hän paheksi kumpaakin huvinäytelmää, heti kun oli saanut tietää niiden sisällyksen, — ei oman turvallisuutensa tähden eikä niiden kristinuskoa vastustavan hengen vuoksi, vaan koska häntä inhotti nähdä asioita, jotka häntä surettivat, käsiteltävän pilkalla ja pintapuolisella kevytmielisyydellä. Hänen luonteessaan oli paljo roomalaista arvokkaisuutta, tuota honestum ja decorum, joka ei tahdo alentua pilkkaan; vaan Kryysanteuksen luonteessa se oli yhtyneenä helleeniläiseen miellyttävyyteen ja johtui hänen rajattomasta henkisen kauneuden ihailustaan. Seuraus hänen suosikkinsa, huvinäytelmänkirjoittajan, kevytmielisyydestä tuntui koko roomalaisessa maailmassa; tuli näet käskykirje, jossa julistettiin kaikki teatterit suljetuiksi. Kryysanteus itse sai hämmästyksekseen keisarilta kirjeen, joka oli samalla varoituksena ja suosionosotuksena. Dominus Augustus alentui Ateenan kansalaiselle selittämään ankaraa käskyänsä ja kutsui häntä hoviinsa Konstantinopoliin. "Makedonios", kirjoitti keisari muun muassa, "haluaa hartaasti sinua nähdä. Hän tahtoo väitellä sinun kanssasi, niinkuin toinen filosofi väittelee toisen kanssa, ja toivoo saavansa sinut kääntymään". — Kryysanteus vastasi keisarin suosionosotukseen sanoilla, jotka ilmaisivat syvää, mutta kylmänlaista kunnioitusta, eikä tullut, ja salli selittää poisjäämistänsä vaikka pelkona, ikään kuin olisi muka välttänyt Makedonioksen valtaavaa kaunopuheisuutta.
Kun tekee selkoa siitä tavasta, jolla Kryysanteus käytti rikkauttansa, ei saa unohtaa, kuinka suurella auliudella hän piti huolta uhrien komeudesta ja muista vanhan kansallisen uskonnon pyhistä menoista, eikä myöskään, mitä huolta hän piti kouluista ja voimistelusaleista. Kryysanteuksen ansio ehkä oli, että nuoriso ei vielä tykkänään ollut hyljännyt näitä jälkimäisiä. Kun hän kulki Heeroodes Attikoksen ylellisten termein (kylpylaitosten) läpi, oli hänen paljas olentonsa elävä nuhde nuorisolle, joka täällä antautui lämpimien kylpyjen veltostuttaviin nautintoihin, ja monesta nuorukaisesta, joka oli saanut nauttia hänen hyväntahtoisuuttaan, tuntui vastenmieliseltä kun tuo ankara viisaudenopettaja äkkiarvaamatta tapasi hänet siellä.
Kun kaikkeen tähän lisäämme sen toimeliaisuuden, jota häneltä kaupungin ensimäisenä virkamiehenä vaadittiin, niin voisi luulla, että niin moniin käytännöllisiin toimiin antautuneella miehellä ei olisi ollut aikaa eikä halua filosofisiin tutkimuksiin ja tieteelliseen toimintaan. On olemassa ihmisiä, joilla aina on ajan puute ja jotka eivät koskaan saa mitään aikaan. On toinen laji ihmisiä, joiden aika riittää kaikkeen ja joilla ei koskaan ole mitään kiirettä. Näitä jälkimäisiä oli Kryysanteus. Kun nyt olemme oppineet tuntemaan hänen ulkonaisen toimekkaisuutensa, niin mahtaapa ihmetyttää se seikka, että Kryysanteus perusluonteeltaan ei ollut käytännöllinen, vaan sisäänpäin kääntynyt, tutkimuksiin luotu, jopa haaveksivainenkin henki. Suuren omaisuutensa hän peri nuorukaisena, istuessaan vielä uusiplatoonilaisen Aidesioksen jalkojen juuressa Akadeemian poppelipuiden alla. Vastenmielisesti hän vähensi tutkimukselle määrätyt tuntinsa täyttääksensä ne uudet velvollisuudet, joihin hän katsoi uuden asemansa hänen saattaneen. Vaan vastenmielisyys haihtui pian. Hän huomasi, että kullallansa saattoi panna toimeen paljon hyvää ja suurta, toteuttaa paljon, jota hän mitä hartaimmin oli toivonut siitä alkaen, kun poikana ensin oli havainnut erotuksen muinaisuuden ja nykyisyyden välillä ja vertaus oli täyttänyt hänen sielunsa katkeruudella. Hänen käytännöllinen toimensa täydensi hänen sielunsa sopusoinnoksen. Hän saavutti sillä monta suloista tyytyväisyyden hetkeä, ja vaihtelevaisuutensa kautta se tuotti lisää jäntevyyttä hänen aatteellisiin tutkimuksiinsa. Hän piti ulkonaista tointaan pyhänä, papillisena kutsumuksena, jonka tarkoitus oli toteuttaa ihmiselämässä se, mikä on kaunista. Hän piti sitä sielun koetuskeinona, joka salli sielun, jos se oli päässyt voitolle koetuksessa, päästä puhdistettuna lopulliseen määräänsä: lepoon Jumalassa. Se myöskin osaltaan auttoi parantamaan niitä haavoja, joita kohtalo iski hänen perheonneensa. Hän oli kuoleman kautta kadottanut rakastetun puolison ja salaperäisen tapauksen kautta ainoan poikansa. Tämä oli kahden vuoden vanhana kadonnut kahden kristityn keralla, jotka olivat Kryysanteuksen palvelusväkeä. Se oli tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Hänen ainoa lapsensa oli nyt kaksikymmenvuotias tyttärensä Hermione. Tämä oli hänen ilonsa ja ylpeytensä, hänen auttajansa hänen töissään, hänen lohduttajansa synkkinä hetkinä. Hän oli itse innokkaasti antautunut tyttärensä kasvatukseen, ja siitä juuri tytön neitsyeellinen sielu ehkä sai sen miehevän totisuuden vivahduksen, joka hänessä oli huomattavana. Olisipa luullut näkevänsä tyynen, miellyttävän muinaiskuvan, kun astuessaan arkontin aulaan olisi nähnyt pylvästen, marmorikuvien ja kukka-astiain ympäröiminä arkontin tyttärineen: syvämietteisen, majesteetillisen miehen kumartuneena tyttärensä yli, käsi hänen kaulallaan, tutkistelevan jotain rakennus- tai istutuskuviota, jota tyttö piirustuspuikko kädessä hänelle näytti, tai kuuntelevan vertauskuvallista selitystä, jonka tyttö oli sommitellut jostain pyhästä jumaluustarinasta. Sillä tyttö, kuten isäkin, harrasti innokkaasti isien uskoa, ja filosofin tytär rakasti ajatusleikkejä, jotka filosofiaan olivat samassa suhteessa kuin runoilijan selitys kukan luonteesta tiedemiehen selitykseen.
Aidesioksen jälkeen, joka aikaisin lähti Ateenasta, tuli Kryysanteuksesta "kultainen rengas platoonilaisuuden ketjuun". Kryysanteus luennoitsi joka päivä Akadeemian puutarhassa, ja hänellä oli vielä jokseenkin suuri joukko oppilaita, osaksi Ateenalaisia osaksi muukalaisia eri maailman osista. Hänen filosofinen järjestelmänsä, joka oli paljon jättänyt pois Iamblikoksen teuurgisista lisäyksistä, lähestyi taas Plootiinosta, vaan suunnitti tämän ajatusjuoksun myöskin ulkomaailman puoleen, siis suuntaan, joka muutoin oli vierasta uusiplatoonisuudelle ja näennäisessä ristiriidassa sen hengen kanssa. Kryysanteus itse näytti tunnustavan tämän ristiriitaisuuden, sillä hän lausui usein: — kun tulen kuudenkymmenen vanhaksi, niin aion sulkeutua omaan itseeni ja vaipua Jumalan katselemiseen.
Kryysanteuksen filosofista järjestelmää ei löydy mistään kirjasta, sillä hän ei koskaan julkaissut sen erityiskohtia kirjallisena kokonaisuutena. Vaan hänen opistaan ja opetuksestaan kasvoi maailmanhistoriallinen hedelmä; yksi hänen oppilaitansa oli — Julianus.
Julianus oli kahtena elämänsä jaksona nauttinut hänen opetustaan. Vanha filosofi Aidesios oli kerran kirjoittanut Kryysanteukselle:
"Jätä Ateenasi ja tule luoksemme! Ei mikään saa estää sinua pyyntöäni täyttämästä! Itse olen liian vanha, ja minun maaperäni on menettänyt tuotantovoimansa, vaan sinun maahasi tahdon kylvää jalon siemenen, joka on sukeutuva puuksi ja varjostava koko maan. Suuresti kummastuin, kun tänään astui kynnykseni ylitse nuori Julianus. Sinä tiedät, kuinka häntä hänen oman isänsä murhaaja on kasvattanut. Nikomeedeian piispa Eusebios ei ole tahtonut tehdä hänestä eikä hänen veljestään ruhtinaita, cæsareja ja sankareja, ei ihmisiäkään, vaan kristillisiä pyhimyksiä. Macillumin linnan muurit, joiden sisällä nuo lapsiraukat ovat viettäneet elämänsä, antoivat hänen ponnistuksilleen tukea. Ja kukapa olisi muuta uskonut, kuin että ne olisivat menestyneet? Polvistuivathan Julianus ja Gallus munkkien edessä, suutelivat erakkojen ryysyjä ja lukivat evankeliumia kristitylle seurakunnalle Nikomeedeian isossa kirkossa! No niin, Gallus on se, miksi häntä tahdottiin tehdäkin. Hän on kristitty — samaa laatua kuin Constantius ja Constantinus. Vaan kun Julianus tänään astui minun kattoni alle, niin hän syleili minua kyyneleet silmissä ja sanoi ikävöineensä minua, sillä minun nimeni oli Macillumin muurien läpi tunkeutunut hänen korviinsa. Hän otti kirjastostani esiin kirjan toisensa perästä ja lausui ihastuksissaan niiden kirjoittajain nimet. En häntä alussa ymmärtänyt. Sinä tiedät, että Eusebios auttoi keisaria, kun tämä hävitti sukuaan säästäen ainoastaan nämät lapset. Vaan minä luulin, että Julianus ei tietänyt Eusebioksen rikollisuudesta. Niin ei ollut laita. Sen sain nähdä, kun Julianus tarttui käteeni ja sanoi: 'Minä vihaan kristittyjä. Hän, joka minulle opettaa heidän uskontoaan, lemuaa minun isäni vereltä. Minä heitän nyt sinun jalkoihisi sen naamarin, joka on peittänyt inhoani häntä ja heitä kaikkia kohtaan. Hän tahtoi pakottaa minun sieluni niihin kaavoihin, joilla hän ja hänenlaisensa maailmaa kahlehtivat. Nyt olen vapaa. Aidesios, minä tunnen nuo papit, jotka kirkonkokouksissaan määräävät, milloin milläkin tavalla, mitä kristittyjen tulee uskoa. Heidän joukkonsa on hirmuinen, se on koottu murhamiehistä, juonittelijoista, ulkokullatuista ja pölkkypäistä. He raatelevat maailmaa ja toisiaan saivartaessaan sanoja, joissa ei ole mitään ajatusta, vaan juuri sitä, jossa he kaikki ovat yksimielisiä, inhoan kaikkein enimmin: he kaikki julistavat pannaan järjen vapauden, he kaikki opettavat, että hallitsijan valta ja kansan orjuus ovat Jumalan asettamia. Vapaus on lakannut olemasta todellisuudessa, vaan nämä ihmiset karkoittavat sen ajatuksestakin. Aidesios, nyt voin oman mieleni mukaan käyttää aikaani. Rakastan isieni uskoa ja tasavallan mainehikkaita muistoja. Tahdotko opettaa minulle Platoonin viisautta ja jumalaistarujen merkitystä? Tahdotko olla minulle isänä, koska olen orpo?' — Näin Julianus puhui. Hän jäi iltaan saakka talooni. Hänellä on tulinen sielu, vaan sen tuli palaa tasaisella liekillä, joka lupaa pysyväisyyttä. Hän on nuorukainen täynnä suuria voimia. Hänen luonteensa on lempeä, rakastettava ja iloinen, mutta hänen kohtalonsa on siihen sekoittanut vieraita aineksia. Tule hänen luokseen, Kryysanteus, ja puhdista hänen sielunsa vihasta ja katkeruudesta! Opeta häntä unohtamaan, mitä hän on kärsinyt, vaan rakastamaan ymmärryksellä ja sydämellä, mitä hän nyt rakastaa ainoastaan sydämellä! Minä en sovi hänelle. Minä voisin turmella näin ihanan työn, jos minä vapisevilla käsilläni siihen ryhtyisin. Ikä on tehnyt minun kieleni kylmäksi ja voimattomaksi. Vaan hänelle täytyy puhua tulikielellä. Eikö hänen, joka rakastaa totuutta, tule sitä kuulla sen voittovoimassa? Eikö niitä muistoja, joita hän rakastaa, pidä elvytettämän hänessä niiden koko ihanuuteen? Voi minua, jos vanhuuteni viileys tukehduttaisi hänen tulensa! Ei, minä en enää sovi hänelle. Sinun täytyy tulla, oma Kryysanteukseni, ja luoda Julianuksessa tulevaisuuden. Olen sanonut Julianukselle jättäväni hänet sinulle, ja me molemmin odotamme sinua tulevaksi".
Kryysanteus totteli kutsumusta. Hän saapui Efesokseen, jossa Julianus silloin keisarin käskystä oleskeli. Vakoilijat pitivät silmällä nuoren ruhtinaan askeleita. Keisari piti urkkijoita hänen ympärillään, ja Eusebios piti vaarin, ettei oppilaansa joutuisi uusiplatoonilaisten filosofien seuraan. Kaksi näistä, — kaunopuheliaisuutensa ja puhtaan elämänsä maineen tähden kaikkein vaarallisimmat — Maksimos ja Libanios oli karkoitettu Efesoksesta. Julianus ja Kryysanteus voivat sentähden ainoastaan salaa ja öisin tavata toisiansa. Vaan sitä vastustamattomammin nämät yhtymiset vetivät nuorukaisen puoleensa. Hän vertasi Eusebiosta, Constantiuksen pahaa henkeä, hovijuonien ja kirkkoriitojen sielua, jonka käsistä tihkui verta ja kielestä ulkokultaisuuden hunajaa, hän vertasi tätä kristinuskon opettajaansa pakanalliseen filosofiin, jonka olennosta kirkkaasti kuvastui henki, joka tutkimuksissaan ja elämässään sulosopuisesti pyrki kauneuden ja totuuden alkulähteelle. Se ilma, jota hän hengitti Kryysanteuksen läheisyydessä, hurmasi hänet: se oli mainehikkaiden muistojen, runouden, filosofian ja mystiikan henki. Hän löysi täältä omat ajatuksensa, mutta ei hajanaisina ajatuksina, vaan välttämättöminä jäseninä järjen temppelirakennuksessa: hän taisi nähdä alustan, johon ne nojautuivat, arkitravin (emäpalkin), jota ne kannattelivat. Kryysanteus opetti nuorukaista halveksimaan hekumaa ja näkemään ilolla kuolevaisuudessaan korkeamman olemisen ehdon. Julianus oli yhtaikaa teräväjärkinen ja haaveksivainen. Molemmat nämä puolet yhdistyivät myös uusiplatoonilaisessa filosofiassa — antiikkisen Tutkimuksen viimeisessä titaanisessa ponnistuksessa taivaan valloittamiseksi. Kaikki yhdistyi enentääkseen Julianuksen ihastusta: opettajan persoonallisuus, opin luonne, joka kuljetti dialektiikan kirkkaudesta, läpi mystiikan hurmaavan puolihämärän, teuurgian aavehikkaasen pimeyteen, vieläpä se tapakin, jolla oppia esitettiin, se kun tahtoi vakuuttaa ainoastaan oman voimansa kautta. Ahkerasti he pitivät salaisia yhtymisiään kolme kuukautta. Sen jälkeen Kryysanteus palasi Ateenaan, jättäen jälkeensä oppilaansa sydämeen katoamattomia kunnioituksen ja rakkauden tunteita.
Kaksi vuotta sen jälkeen tapahtui, että Gallus, joka Constantiukselta oli saanut Cæsarin arvon, joutui suosijansa hurjan epäluulon uhriksi ja siten yhtyi sukulaishekatombiin, jonka tämä oli teurastuttanut. Gallus oli ponnistellut voimiaan lyhyellä hallitusajallaan saavuttaakseen Caligulan ja Neron arvoisen maineen. Hänen veljensä Julianus, joka oli pysynyt kokonaan erillään valtioasioista, pelastui ainoastaan Constantiuksen puolison rukouksien vuoksi ja lähetettiin hovista Ateenaan. Salaisella ilolla hän otti tämän maanpakotuomion vastaan. Ateenassa hän asui Kryysanteuksen kodissa ja oli toisen kerran hänen oppilaanansa. Kuusi kuukautta, Julianuksen elämän onnellisimmat, hän oli viettänyt viisauden jumalattaren kaupungissa ja Akadeemian lehdossa, kun keisarillinen käsky pakotti hänet palaamaan hoviin, joka silloin oleskeli Milanossa. Sen jälkeen Kryysanteus ei ollut nähnyt rakastettua oppilastaan, vaan hänen urotekojensa jyrinä täytti pian maailman. Julianuksen johdolla Gallian legionat olivat voittaneet allemannilaiset barbarit useissa verisissä taisteluissa. Constantius oli ruvennut kadehtimaan hänen kunniaansa. Turhaan hovilaiset laskivat pilaa "partaisesta apinasta, joka oli oppinut sotataitoa Kryysanteukselta Ateenan puutarhoissa". Uudet sankarityöt saivat pilkkaajat vaikenemaan. Strassburgin taistelukentällä polvistui seitsemän germaanilaista kuningasta ja kymmenen ruhtinasta voittajansa, tuon partaisen filosofin eteen. Muutamien päivien perästä sama filosofi voitti Frankkien kuninkaan ja pelasti siksi kertaa Gallian heidän hurjien joukkojensa tulvasta. Kahtena seuraavana vuonna huhu kertoi tuon tuostakin uusista voitoista, jotka Julianus oli saavuttanut barbarien oman maan sydämessä. Silloinpa Constantiuksen kateuden ja epäluulojen mitta oli kukkurallaan. Hän päätti riistää nuorelta sankarilta hänen sotajoukkonsa ja Gallialta sen puolustajan. Julianuksen legionat saivat käskyn marssia — Persiaan! Koko Gallia päästi kuin yhdestä suusta tuskan huudon, sillä barbarit ryntäilivät taas sen rajoja vastaan, ja keisarin käsky riisti siltä sen tuen ja turvan. Legionat nostivat kapinan ja huusivat rakastetun sotaherransa keisariksi. Historia, näiden päivien tapauksia kertoessaan, jättää Julianuksen puhtaaksi jokaisesta tahrasta. Constantius hylkäsi kaikki sovinnonpyynnöt. Kun meidän kertomuksemme alkaa, Julianus on harvalukuisten, vaan voitollisten joukkojensa etunenässä matkalla Konstantinopolia vastaan. Constantius kokoo itämaiden kaikki sotavoimat uhatun valtaistuimensa ympärille. Lähestyvä sota ei ole ainoastaan sota Julianuksen ja Constantiuksen välillä. Siinä on paljon enempi. Maailmaa vapisuttavat toivo ja pelko. Julianus on jättänyt kohtalonsa "kuolemattomien jumalien huostaan". Hän on julkisesti luopunut kristinuskosta. Se kylvö, jonka Kryysanteus kylvi, on noussut oraalle. Sota on muinaisajan sivistyksen ja kristinuskon välillä. Kaksi aikakautta ryntää toinen toistansa vastaan aseet käsissä.
Ja kysymys, johon Kryysanteus tahtoo oraakelilta saada vastauksen, kuuluu: Kumpi voittaa, Julianusko vai Constantius?