VIIDES LUKU.
Hermionen yö temppelissä.
Kolkko päivä seurasi sitä, jona Ateenalainen tyttärineen saapui Delfoihin. Taivas oli pilvistä raskas. Iltapuolella satoi rankasti, ja Korintolaisesta lahdesta töytäisi etelätuuli laaksoon, joka, aukeana mereen päin ja pohjoista kohden aina kapeammaksi käyden, puserti tuulenpuuskat seiniensä väliin, kunnes kohtisuora vuorimuuri sulki niiltä tien ja pakotti ne taistelemaan perässä tunkevia seuraajia vastaan. Täten luotuna tuulten temmellyspaikaksi Delfoin seutu on kuuluisa niistä myrskyistä, jotka usein syksyisin ja talvisin siellä raivoavat. Sellainen myrsky, kertovat tarinat, tuhosi kerran lauman gallialaisia barbareja, jonka sinne oli houkutellut temppelin laajalta kuuluisat aarteet.
Oraakelitemppeli kohosi kallioportaalla, jota korkeat vaarat suojelivat etelätuulilta. Sinne, ulkopuolelle taistelun pahinta melskettä, kuului vaan sen raivokas jyminä, kun tuulet painiskelivat vuoriseinämien välillä ja ryntäilivät niihin ahtaisiin soliin, joiden kautta pääsivät ulos jyrkänteiden ahdingoista.
Tällainen oli ilta, kun Hermione, päätettyään puhdistusmenot, astui isänsä taluttamana Apolloonin temppeliin viettääksensä siellä yönsä. Hänellä oli päässään laakeriseppele ja yllään pyytolaisen naispapin puku.
Kryysanteus tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan. Hän seisahtui ja sanoi: — kääntykäämme takaisin!
Hän kuunteli tuulen vinkunaa ja toisti: — kääntykäämme! Hermione katsahti ylös iltapimeän ympäröimää temppelin pylväsriviä kohden, jonka ylitse kiitävien pilvien jättiläisvarjot kiiriskelivät. Hän oli kahdella päällä. Vaan kun Kryysanteus pani kätensä hänen vyötäisilleen ja teki liikkeen palatakseen Heerakleoonin asuntoon, voimistui tytön sydämessä se hartaudentunne, joka päivän hurskaudenharjoituksista ja rukouksista oli jäänyt hänen poveensa, ja muistamalla miksi olivat tulleet tyttö voitti heräämäisillään olevan pelon tunteen. Hän vastasi:
— Lähestymmehän valon jumalaa, joka rakastaa ihmisiä. Ja valvothan sinä, isä, tämän yön, ajattelet minua ja tulet aamun sarastaessa minua noutamaan? Tehkäämme kuten olemme päättäneet! Kun olen voittanut outojen olojen vaikutuksen, olen levollinen.
He jatkoivat matkaansa. Tuuli liehutteli Hermionen kiharoita, kun hän käsi kädessä isänsä kanssa nousi temppelin portaille ja asteli doorilaisilla pylväsriveillä koristetun etusuojaman lävitse. Siellä pilkoitteli heitä vastaan himmeä valo puoleksi avonaisesta ovesta, joka vei pyhän huoneen sisäosiin.
Helleeniläisen temppelin naaos — etusuojaman takana oleva sali, rakennuksen keskikohta, jossa jumalan kuvapatsas seisoi — oli aina ikkunattomilla muureilla ympäröitynä, ja useimmiten katollinenkin, varsinkin missä uskonnollisilla menoilla, niinkuin täälläkin, oli salaperäinen luonne. Huoneen ainoana aukkona oli siis ovi, joka aina antoi itään, jotta sen kautta nousevan auringon säteet pääsisivät sisään etusuojaman pylväitten välistä. Missä ei tahdottu sitä salaperäistä hämärää, joka soveltui hyvin sellaiseen paikkaan, siellä paloi yöt päivät jumalan tai jumalattaren alttarilla korkeilla jalustoilla seisovat lamput.
Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.
Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti, sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana, jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin syliinsä ja sulki silmänsä.
Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.
Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua, ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä. Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman etäällä — ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä. Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa? Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä. Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi. Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä. Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella, järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen. Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista, kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä, pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva, jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen, maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi, sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle; muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.
Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta. Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä suippokaaria.
Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen, maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada tietää.
Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi, haltijoissa olo itse — kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin, aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos, Iamblikos ja Kryysanteus![11]
Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut veljeni on? Näiden kysymyksien kehään — jälkimäinen oli tytön sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä — koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan. Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää kuvausvoimaa taintumaan.
Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat, jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle, että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa. Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan. Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa, suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä. (Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.
Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta, vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä. Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä joskus valekuolemassa.
Ensimäinen tunne, joka tuntui tahdon lopullisen voiton jälkeen, oli tuskallinen. Hermionesta tuntui kuin rautarengas olisi pusertanut hänen päätänsä kokoon. Vaan tuska haihtui silmänräpäyksessä ja sen jälkeen tuli ihmeellinen värileikki. Aivot olivat muuttuneet tulta purkavaksi suihkulähteeksi, joka syöksi ilmaan häikäiseviä tähtivirtoja, joissa kaikki värit sulivat yhteen tai seurasivat salaman nopeudella toisiaan. Vähitellen värileikki hälveni ja sijaan jäi tuskallinen pimeys. Tätä kesti kauan, vaan sen läpi tunkeutui viimein vieno hohde sydänalan seuduilta. Ajatuksia ja tunteita virtaili pimentyneistä, kumeasti työskentelevistä aivoista alas tähän kohtaan, ja kun tietoisuus oli sinne kokoontunut, niin sen rajat laajenivat kokonaisen maailman yli.
Hermione oli leijailevinansa auteren kannattamana läpi äärettömien avaruuksien. Taivas kaareili sinisenä ja puhtaana hänen ympärillään, ilma, jota hän hengitti, oli juovuttavaa. Auer laskeutui ja jätti hänet smaragdinvihreille niityille. Kallioita, joiden huipuilla lepäsi valoisia pilvenhattaroita, kohosi maiseman perässä. Niiden välistä syöksyi vesiputous alas virtaan, joka leveänä ja mahtavana juoksi laakson läpi. Kaikilla esineillä, kaukaisimmillakin, oli kirkkaat rajaviivat. Virrassa kiikkui vene, joka lähestyi kiireesti. Siinä istui nuorukainen nojallaan laidan yli ja katseli alas veteen. Hermione katseli hänen kasvojansa ja hänen sydämensä tunsi rakastetun veljen.
Hän tahtoi huutaa hänelle, vaan ääni kuoleutui soinnuttomaksi, ikäänkuin ilma olisi täällä ollut liian hienoa kannattaakseen inhimillisen sanan painoa. Hän tahtoi ojentaa käsivartensa veljeä kohden, vaan ei voinut. Olipa kuin tämä hyödytön ponnistus olisi vaikuttanut häntä ympäröiviin kuviin.
Värit vaalenivat, esineet sulivat sumuiksi.
Filippos, missä olet? Oi tule, tule isäsi ja siskosi luo!
Tämä rukousko muutti paikan toiseksi? Sumuista ilmaantui Ateenan Tripodikatu. Hermione oli isänsä talon edustalla. Kadulla vilisi ihmisiä. Hän tähysteli ihmisjoukosta veljeänsä. Joku aavistus sanoi hänen olevan tulossa. Silloin hän näki jonon kristittyjä pappeja. Etupäässä ratsasti Ateenan piispa muulilla. Tämä mies vaikutti unimaailmassa niinkuin todellisessakin vastenmielisesti Kryysanteuksen tyttäreen, ja huolimatta kauemmin häntä katsella, hän kääntyi ja astui sisään. Vaan kuljettuansa eteisen läpi, hän ei tullutkaan tuttuun saliin — hän näki keltaisen hiekkatasangon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Aurinko paahtoi sietämättömän helteisesti. Aivan lähellä tyttöä oli maassa purppuramantteli, jonka poimuista saattoi arvata sen alla olevan ruumiin, ja manttelin vieressä oli valtikka puoleksi hiekkaan hautautuneena. Matkan päässä näkyi ratsumiesjoukko nelistävän tiehensä nopeilla hevosilla. Heillä oli korkeat päähineet ja rengasrautapaidat, ja jousi riippui heidän olkapäillään.
Tämäkin näky haihtui sumuihin. Niiden seasta Hermione kuuli kolinaa ja meluavia ääniä, jotka häntä pelästyttivät ja palauttivat lähemmäksi todellisuutta. Hän näki itsensä taas Pyytian kolmijalalla. Apolloonin kuva kumartui alas ja sulki hänet kylmiin käsivarsiinsa. Vaan kuvan kasvot eivät olleet enää entiset; ne olivat erään nuorukaisen, jonka Hermione jo kauan oli tahtonut unohtaa.
— Karmides! huusi hän ja hypähti pystyyn istuimelta. Hänen silmänsä aukenivat. Kaikki oli entisellään. Mutta olikohan tuo kaikua hänen jättämästään maailmasta? — temppeliportin edustalta kuului jyskettä, johon sekautui ihmisääniä. Myrskyköhän se tuolla ulkona noin kohisi? Ei, ovea tärisyttivät raskaat, määrämittaiset iskut, äänet puhuivat toisella tavalla kuin tuuli. Hermione kuunteli, pyyhkäisi kädellään otsaansa, kiharoitaan, pukuaan. Hän huomasi laakeriseppeleensä viruvan jaloissaan. Hän vakuutti itselleen, ettei uneksinut. Pelästys teki hänessä päätöksen: hän riensi huoneen perälle ja kätkeytyi sinne alttarin taakse. Ovi aukeni, useita olentoja astui sisään. Hermione näki sen ja painoi kätensä aaltoilevaa rintaansa vasten.
— Joudu mies! Sisään vain! He, luulenpa, että olet pimeänarka, kuului ääni sanovan ensimäisen takana, joka aristellen astui sisään lyhty kädessä.
— Täällä palaa lamppu, täällä palaa suitsutusta, jatkoi sama ääni. Puhuja astui erään seuralaisensa sivulla muutaman askeleen ovelta, ja useita muita kokoontui sen suulle.
— Salli minun ilmoittaa, vastasi seuralainen, — että täällä taitaa vielä elää eräs vanha pappi. — Hän se luultavasti, noudattaen vanhoja tapoja…
— No niin. Sytytä soihtu! Perkeleenpesässä on hämärä. Enemmän valoa!
Heti tämän käskyn jälkeen pihkasoihdun punainen, savuava ja loimottava loiste lisäsi valaistusta.
Alttari, jonka taakse Hermione oli paennut, oli pylvään varjossa. Sanomattomassa tuskassa tyttö tuijotti edessään tapahtuvaan kohtaukseen. Vieraat miehet olivat kaikki aseellisia ja heidän päänsä verhosi vaipan pussikaulus. Kun jonkun vaippa avautui, kimalsi sen alta miekankahva soihdun valossa. Hän, joka äsken oli puhunut, oli nähtävästi ylhäisin. Hän oli keskikokoinen, hänen liikkeensä kiivaat ja komentavaiset. Hänen kasvonsa ja aseensa olivat vaipan peitossa.
— Hah, hah! hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui koleana ja kammottavana, — tahdommepa nähdä, kuinka laita on. Apodeemios ja Eusebios, te olette häpeällisellä tavalla ryöstäneet Apolloonilta. Kalut ja kilut! Tuskinpa tunnen täällä olevanikaan. Ja tuolla hän seisoo itse! Kuva, kuvaa tarkoitan. Hän itse! Katsokaamme, onko hän olemassa!
— Toimeen rivakasti!—mies meni Pyytian kolmijalan luo, ja potkaisi sen kumoon. — Tänne, miehet, ja nostakaa kivi pois! Joutuun! Me tahdomme nähdä, onko Apolloon… Tahdomme todistaa valheiksi kaikki nuo tarinat… Kuinka olikaan, Osius? Sanoit yhden papin elävän vielä täällä?
— Niin, domine, vastasi mies ja kumarsi syvään.
— Hänet panemme aikanaan kidutuspenkille. Täällä täytyy vielä olla kätkettyjä aarteita. Kirjoita muistiin, Eusebios, minun ajatukseni, niin ettemme sitä unohda… Mitä? Oletteko saaneet halvauksen vai kuinka? Ettekö voi nostaa noin vähäpätöistä painoa, te orjat? Osius, sinä uusi Goliat, auta heitä avaamaan manalan porttia!
Kun Osiukseksi kutsuttu mies oli yhdistänyt voimansa toisten miesten kanssa, onnistui heidän sysätä syrjään se paasi, joka peitti Pyytolaista aukkoa.
— Osius, jatkoi dominus-nimellä puhuteltu, — sinä olet oikea Stentor, sinun äänesi on tempasin, jolla voi panna liikkeelle kymmenentuhatta taisteluun järjestettyä palatiini-sotilasta. No, herätä nyt Apolloon! Huuda, karju, sillä hän ehkä nukkuu tai on kuuro!
— Herra, mitä tarkoitat?
— Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!
— Ethän laske leikkiä, herra?
— Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!
Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla. Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä, kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.
Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi:
Apolloon!
— Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. — Roisto, missä äänesi on?
— Apolloon!!
Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut — siihen tuli vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä. Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi syvyyden reunalta, jossa seisoi.
— Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen — tuo oli ainoastaan sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. Se ääni ei ennusta. Hoi, jatkoi hän ja astui aukolle, — hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!
Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa alitse.
— Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa, silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän — mumisee!
— Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä monikin läsnäolijoista. — Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule kiusata pakanallisia voimia.
— Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen nauraen.
— Puhtainta Attikan suolaa, herra!
— Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?
— Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.
— Oraakelikirja, missä se on?
— Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.
— Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!
— Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään, kuiskasi joku aseellisista toiselle.
— Kuka, kuka?
— Apolloon … kuvaa tarkoitan.
— Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä… Minä näin jotain valkoista pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa meitä suojelkoon!
Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.
Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla kaartincenturionien loistava asepuku.
Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.
— Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. — Aarteita ei ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te olette ryöstäneet hävyttömästi…
— Herra, täällä on!
— Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo! Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä pilaa varten, jonka aiomme tehdä.
Miehet astuivat taas ulos kammiosta. Yhdellä heistä oli kädessä joukko lehtiä, joihin oli kirjoitettu Delfoin Apolloonin muinoin antamia oraakelivastauksia. Niitä oli säilytetty samalla huolella kuin sibyllain ennustuksia. Vaan niitä ei oltu pantu kääryn eikä kirjan muotoon. Ikivanhan, pyhiin kirjoituksiin nähden käytetyn tavan mukaan ne oli koottu toisistaan irrallaan niinkuin olivat syntyneetkin kenties piti tämän järjestyksen myöskin muistuttaa tarujen sibyllojen tapaa kirjoittaa ennustuksensa puun lehdille, jotka he runoilijoiden kertomusten mukaan heittivät virtaan tai hajoittivat tuuleen.
Kun joukko jälleen seisoi lampun alla, jonka valo oli tasaisempi kuin loimottavan soihdun, niin kaksi miehistä otti käskystä päästään kypärän, joka heillä oli huppukauluksen alla, ja antoi ne täytettäviksi pyhästä kammiosta ryöstetyillä papereilla.
— Ymmärrättekö minua nyt? sanoi kalpeakasvoinen. — Me patustelemme hiukan kleeromantiaa (ennustustaitoa arvanheiton avulla). Sinä, Eusebios, otat Marcelluksen kypärästä Julianukselle…
— Anatema hänen nimellensä! mutisivat kaikki yhtä suuta.
— Ja minä otan Osiuksen kypärästä itselleni. Apolloon, missä tahansa olet, Olympoksessa tai helvetissä, nyt vannotan sinua ohjaamaan meidän kätemme oikeaan! Jos koskaan olet tulevia kohtaloita ilmoittanut, niin tee se nyt!
Kelmeäkasvoisen ääni ilmaisi sillä hetkellä kaikkea muuta kuin pilaa. Hän mutisi hampaittensa välissä jonkun manausluvun, pisti sitte kätensä Osiuksen kypärään ja otti sieltä pergamenttiliuskan. Eusebios otti samoin Marcelluksen kypärästä ja antoi näin sattumalta saadun paperin herralleen.
Kelmeäkasvoinen katsahti ensin sitä oraakelilausetta, jonka sattuma oli määrännyt Julianukselle, ja juonteet hänen synkissä kasvoissaan näyttivät jäykistyvän — sen jälkeen hän katsahti, itselleen määrättyä. Ympärillä olijat katselivat häntä suurimmalla levottomuudella. Kesti muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän avasi suunsa ja sanoi raukealla äänellä:
— Eusebios, ojenna käsivartesi!
Eusebios riensi tukemaan horjuvaa.
— Constantius, herrani ja keisarini, hän huudahti.
— Ei se ole mitään: Äkillinen väsähtyminen. Ankara ratsastus on uuvuttanut voimani. Ystävät, lähtekäämme, lisäsi hän hetken kuluttua. — Ei kukaan kuolevainen saa tietää minun olleen täällä! Ennenkuin lasken pääni levolle tämä perkeleiden pesä on oleva revitty pohjia myöten.
Constantius, sillä hänpä se oli, Rooman vallan keisari, Constantinuksen poika, lähti temppelistä nojautuen kamariherransa Eusebioksen käsivarteen seuralaiset ympärillään. Apolloonin lehdossa odottivat heidän hevosensa. Puolen tunnin perästä Delfoin laakso oli heidän takanaan. Muutamia päiviä myöhemmin hän tarkasti Antiokeiassa sitä sotajoukkoa, jonka kanssa oli marssinut Persian rajalta ryhtyäksensä taisteluun Julianusta vastaan. Ellei ota lukuun hänen läheisimpiä uskotuitaan, ei kukaan tiennyt, että hän niinä päivinä oli ollut poissa palatsistaan.
Kun Kryysanteus noin tunti yllä kerrotun tapauksen jälkeen, päivän sarastaessa, lähestyi temppeliä, löysi hän tyttärensä etusuojaman rappusilta pää pylvääseen nojautuneena; aamukasteen kostuttamina, tuulen hajoittamina tummat kutrit viruivat hänen marmorinvaaleilla poskillaan.