KUUDES LUKU.
Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa.
— Päivän selkeätä, vai kuinka, loistava ja jalo herra? Enkö ole selvästi todistanut, että Atanasios on sofista tai oikeastaan ei ollenkaan sofista, vaan sofistaa huonompi, sillä sofista tekee toki näennäisesti oikeita johtopäätöksiä?
Tämä kysymys lausuttiin keskustelussa eli keskusteluntapaisessa luennossa, joka eräänä kauniina iltana tapahtui sen kullasta ja marmorista säteilevän kylpylaitoksen tepidariumissa, jonka Heeroodes Attikos oli lahjoittanut Ateenalaisille. Tepidarium oli marmorilattialla, seinämaalauksina ja kasettikatolla kaunistettu, hämärästi valaistu sali, jonka hekumallisen lämpöisessä ja sulotuoksuilla täytetyssä ilmassa kylpyvieraat oleskelivat ennenkuin menivät kylpemään joko hikilöylyyn tai lämpimiin vesiin, ja johon he palasivat tullakseen sen monimutkaisen hieronnan alaisiksi, joka oli kylvyn viimeisenä ja herttaisimpana hekumana. Henkilö, joka lausui yllämainitsemamme kysymyksen, seisoi lakanaan käärittynä ja selitti asiata — milloin oikea etusormi pitkän ja kapean nenän vieressä, milloin piirrellen samalla sormella dialektisiä (ajatusjohto-opillisia) viiruja vasempaan käteensä — eräälle pienelle paksulle henkilölle, joka lepäsi alastomana pronssisohvan pulleilla patjoilla. Tämän ympärillä hääräilivät orjat, jotka kristalli- ja alabasteripulloista valelivat hänen jäseniään öljyillä ja hajuvoiteilla, ja, perehtyneinä kun olivat kaikkiin hieromistaidon salaisuuksiin, suorittivat toimensa mitä suurimmalla hartaudella ja säntillisyydellä.
Kysymyksen saaja, joka virui kylvyn tuottaman nautinnon seitsemännessä taivaassa, vastasi ainoastaan ähkyvällä äänellä, joka samalla kertaa ilmaisi hetken hekumaa ja hänen kärsimättömyyttänsä, kun tuli häirityksi ruumiillisen olemuksensa täydellisessä ja sekoittamattomassa nautinnossa.
Mies kylpyraidissa piti tuota röhkivää ääntä suostumuksena ja jatkoi:
— Että Origeneella joissakuissa kohdin oli vääräoppisia ajatuksia, ei ole ainoastaan minun yksityinen mielipiteeni, vaan saatan minä tässä kohden vedota Epifanioksen ja useiden muiden vakuutukseen. Atanasios turhaan koettaa puhdistaa häntä. Neekeri ei tule valkeaksi, vaikka hän yhdeksän kertaa päivässä kävisi kylmässä kylvyssä, lämpimässä kylvyssä, hikikylvyssä, ja antaisi kaikkien näiden siunattujen kylpylaitosten orjain hieroa itseään harjalla ja hohkakivellä. Neekeri on musta ja jää mustaksi, loistava ja jalo herra Annæus Domitius, vai kuinka?
Vastauksena oli uusi ähkyntä ja kärsimätön irvistys.
— Vaan palataksemme Atanasiokseen, jatkoi jumaluusoppia harrastava kylpyvieras, — niin voikohan ajatella mitään naurettavampaa ja samalla hävyttömämpää kuin hänen väitteensä, että Nikaian kirkolliskokous — tuo surkeamuistoinen — hyväksyessään sanan homouusios vahvisti Antiokeian isien päätöksen, joka juuri hylkäsi saman vääräuskolaisen sanan. Mitä Atanasios tekee selvitäkseen tästä pulmasta? Se viisastelija sanoo, että molemmat kokoukset tarkoittivat samaa asiaa, kun toinen hyväksyi saman sanan, jonka toinen hylkäsi. Nyt minä kysyn…
— Ei, ei, ei, älä minulta kysy, äyhkäsi Annæus Domitius epätoivoisella ponnistuksella. — Minä hyväksyn jo ennakolta kaikki mitä olet lausunut ja aiot lausua. Teetpä minulle palveluksen, jos väistyt vähä syrjemmälle, sillä näethän että estät orjiani heidän toimissaan… Ah, kuinka elämä on täynnä vaivoja! Karmides, silmäteräni, missä olet?
— Täällä, rakastettava prokonsuli! kuului vastaus toiselta orjain ympäröimältä sohvalta.
Huat hanat haut
Ista pista sista
Domiabo elamnaustra.
— Mitä sanot, rakas Annæus?
— Ah, minä luen loitsua, jota vanha imettäjäni käytti leiniä ja niukahdusta vastaan, vaan joka kenties auttaa kiusallista suunsoittajaakin vastaan. Ainakin sietää sitä koettaa.
Mies kylpylakanassa tuli nähtävästi hyvin loukatuksi tästä keskustelun käänteestä. — Prokonsuli seurustelee irstailevien pakanain kanssa vaan ei salli, että hänen köyhät seurakuntaveljensä lähestyvät häntä kymmenen askeleen päähän. Hän on puolipakana … ja muutoin aivan liiaksi typerä käsittääksensä jumaluusoppia, mutisi hän itsekseen kulkiessaan juhlallisin askelin edes takaisin tepidariumissa. Hän katosi sen jälkeen pukuhuoneeseen, jonka äänihälinästä pian saattoi erottaa hänen äänensä hajanaisissa sanoissa: Nikaia … Origenes … Atanasios … homouusion … Antiokeia … Paulos Samosatalainen j.n.e.
Jumaluusopista väitteleminen oli siihen aikaan sekä muodin että tarpeen vaatima asia. Kirkolliskokousten sanakiistat eivät olisi niin järisyttäneet maailmaa, kuin laita todella oli, ellei niitä olisi ollut kannattamassa lukemattomat kansanjoukot. Yksinvalta oli tukehduttanut kaiken valtiollisen harrastuksen; uusi valtiouskonto oli julistanut pannaan filosofian; kirjallisuus ja taide olivat kuoleman kielissä; aineellisen vaurastumisen harrastus oli sammunut sisäisten sotien ja hallituksen ryöstönhimon tähden. Jokaisen kristityn täytyi valita kantansa riitelevien lahkojoukkojen kesken, — eihän itse pakanakaan voinut olla tiedustelematta niitä syitä, jotka muuttivat suurien kaupunkien kirkot verin tahratuiksi teurastushuoneiksi ja veivät polttosoihdun Paflagonian ja Afrikan kaukaisimpiin kyliin. Jumaluusoppi yksin vastasi tähän kysymykseen, ja jumaluusopin piti nyt vastaaman kaikkiin kysymyksiin, jotka tutkisteleva henki oli nostanut. Voiton riemussa, kun vihdoinkin oli löydetty se ensimäinen perustus, jota viisaustiede turhaan oli etsinyt itse järjestä, kaikki pyrinnöt yhtyivät yhdeksi ainoaksi pyrinnöksi — pyrittiin sillä soihdulla, jonka ilmestyksen valo oli virittänyt, valaisemaan jumalalliset ja inhimilliset salaisuudet. Eipä kummallista. Viisaustiede oli hajoittanut vanhan kansanuskonnon, ja siten syntynyt lohduton tyhjyys oli miljoonissa ihmissieluissa siksi tuntuva, että tuo pyrkimys esiytyi äärettömällä voimalla. Jumaluusopin harrastaminen oli sen tähden ajan tarve, ja missä sitä ei tunnettu tarpeena, siellä se oli muotiasiana. Kaikki sai jumaluusopin värin: keisarin unet, hovijuonittelut, koulujen kirjoitusharjoitukset, naisten rupatus, keskustelut toreilla ja kaduilla, melu sirkuksessa, yksityiset riidat, sisälliset sodat. Vaikka Annæus Domitius taisikin muinaisroomalaisella loitsuluvulla karkoittaa luotaan kylpylakanaan käärityn olennon, niin oli hänellä jälellä lukemattomia muita samanlaisia, sillä niitä vilisi kuin hyttysiä joka paikassa, mihin säädyllinen kristitty voi astua jalkansa. Ja niitä paikkoja olivat kylpylaitoksetkin, vaikka tosin moni kristitty lykkäsi litaniaan puhtauden pakanallisen hyveen.
Kun Annæus Domitius ja Karmides olivat kestäneet kylpyorjain viimeistä käsittelyä ja olivat niissä puvuissa, jotka heidän omat kokoussalissa odottelevat orjansa olivat pitäneet valmiina, he sommittelivat yhteisen ohjelman huomispäivän huvitusten varalle ja erosivat. Karmides läksi muutamien muiden ystäväin keralla tepidariumin lähellä olevaan kirjastoon, jossa Olympiodooros odotteli heitä lukeakseen heille uusimman runokappaleensa: kevytmielisen kuvauksen Olympoksen arkielämästä. Annæus Domitiusta ahdistivat nyt kuten aina valtioasiat. Hän kiirehti piispan taloon, sillä Petros oli diakonilla ilmoittanut hänelle toivomuksensa saada puhutella samana iltana Akaian prokonsulia.
Hämärä oli jo tullut, kun Annæus Domitius lähti kylpylaitoksesta. Temppelien pylvähistöissä oli lamput pantu palamaan: soihtuja paloi kaikkien yleisten rakennusten edustalla, jumalain ja sankarien patsaiden ympärillä; kaduilla ja toreilla pilkoitti tuhkatiheässä jalan kulkevien lyhtyjä. Annæus Domitius kääriytyi mantteliinsa. Hänen otsassaan oli ryppyjä. Jo Karmides oli prokonsulissa älynnyt jonkinlaista hajamielisyyttä, jotain välinpitämättömyyttä, kun keskustelivat, miten huomispäivä parhaiten piti saataman hengiltä. Todella prokonsuli ajattelikin sangen vakavia asioita. Joukko pirullisia Jos- ja Mutta-ajatuksia raateli hänen aivojaan. Kas tässä mitä hän ajatteli:
Kirottu kirje! Olenko, koskaan ennen saanut semmoista? Keisarin hallitus antaa minulle oikeuden ottaa Kryysanteukselta pään, vaan ei minua siihen velvoita. Kirje antaa minulle lahjan, jota en tahdo, ja laskiessaan tuon filosofin pään minun helmaani, se kohottaa miekan toisen pään päälle, joka on minulle äärettömästi kalliimpi, nimittäin minun omani. Kuka tietää, kuinka kauan nykyinen hallitus pysyy pystyssä? Tiedot sotakentältä ovat Julianukselle osaksi suotuisia, osaksi epäsuotuisia. Otaksupas, että Julianus voittaa! Kuinka minun silloin käy, jos olen pannut ystävältäni Kryysanteukselta pään poikki? Julianus on hänen oppilaansa, ystävänsä ja ihailijansa. Minun pääni on silloin ensimäinen, jonka uusi keisari hakkauttaa olkapäiltä. Hän on armotta uhraava Senecan jälkeläisen platoonilaisen varjolle. Kuinka minun käy, jos oman henkeni kaupalla olen säästänyt Kryysanteuksen? Minusta tulee uuden keisarin rajattoman kiitollisuuden kallisarvoinen esine. Hän tekee minusta Rooman prefektin, konsulin, ja minun nimeni tulee kuolemattomaksi ikiajoiksi sekä renkaaksi aikojen vuosisarjaan. Vielä tuhannen vuoden kuluttuakin täytyy koulupoikien painaa muistiinsa, että se ja se merkillinen tapaus sattui vuonna Anno Domitio et Q.Q. consulibus.[13] Mutta paha kyllä, tässä kohtaa nyt toinen otaksuminen. Constantius voittaa! Kuinka minun kohtaloni silloin muodostuu,- jos olen oikeuttani käsittänyt siksi, mikä se on: varovasti annetuksi käskyksi? Pakanat, jotka vielä ovat mahtavat, kiukustuvat, ja keisarillinen hallitus rientää työntämään koko syyn toimeenpanijan niskoille. Siihen tarkoitukseen juuri kirjeen sanamuoto on laadittu. Kirottuja olkoot nuo kavalat ketut keisarin ympärillä! Jos sitä vastoin olen ymmärtävinäni käskyä väärin, niin se kaikkein helpoimmassa tapauksessa tuomitaan taitamattomuudeksi; eikä olisi mikään liian ankara arvostelu, jos sitä tulkittaisiin epäluottamuksena keisarin onneen, oman pelastukseni keinona sen tapauksen varalta, että kapinoitsija voittaa. Voi minua! mitä minun on tehtävä?
Sillaikaa kuin Annæus Domitius vuorotellen pyhimyksien ja Olympoksen jumalien kautta kiroilee onnettomuuttaan, riennämme edellä piispan palatsiin.
Tämän portin edessä seisoo, kuten tavallisesti tähän aikaan illasta, joukko kerjäläisiä, jotka odotellessaan almujen jakamista järjestävät repaleitansa niin, etteivät ne peittäisi itselyötyjä, kamalia haavoja. Jos onnellisesti on päässyt tämän inhottavan joukon lävitse ja etehisen kautta tullut aulaan, niin erottaa hämärässä pylvähistössä likinnä sisäänkäytävää parven ihmisiä, jotka odottavat puheillepääsöä: osaksi pakanoita, jotka tahtovat ilmoittaa päätöksensä kääntyä kristinuskoon, osaksi oikeutta hakevia kristittyjä, jotka ovat katsoneet paremmaksi lykätä riitansa Petroksen kuin maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Avonaisella pihalla ja niissä pylväskäytävissä, jotka ovat lähempänä perässä olevaa virkahuonetta, näkyy kahden soihdun valossa pappiryhmiä, jotka odottavat esimiehensä käskyjä: presbyterejä, diakoneja, manaajoita ja esilukijoita, jotka kaikki keskustelevat kuiskutellen viimeisistä uutisista uskonhylkyristä Julianuksesta, huhusta että Atanasios on nähty Ateenan seuduilla, ja ennen kaikkea siitä tärkeästä tiedosta, joka juuri samana iltana on saapunut piispalle Konstantinopolista. Homouusialaisia on siellä kauheasti kuritettu, kun väkisin tahtoivat estää pyhän Constantinuksen jäännöksien muuttamista rappeutuneesta kappelista, jossa olivat levänneet, homoiuusialaisten äsken rakentamaan kirkkoon. Joku presbyteri kuiskaa ympärillä kuunteleville diakoneille, että sen mukaan mitä piispa Petros itse oli hänelle kertonut, oli mainitun kirkon edustalla oleva kaivo tullut täyteen vääräuskolaisten ruumiita, ja kaikki katuojat koko siinä kaupunginosassa olivat olleet tulvillaan vääräuskolaisten verta. Siinä oli enne siihen, minkä piti tapahtuman Ateenassakin — niin kaikki ajattelivat itsekseen.
Astumme virkahuoneeseen; se on pitkulainen sali, jonka keskellä on suuri pöytä; sen ääressä kaksi pappia, piispan kirjureita, on toimissaan, toinen kirjoittamassa, toinen rahoja laskemassa. Pöytään nojautuneena, huoneen perään katsellen seisoo nuorukainen, joka tuskin on poikavuotensa elänyt, puettuna esilukijan papilliseen asuun. Ne, joita hänen suuret, kuumeentapaisesti kirkkaat silmänsä tähystelevät, ja joiden keskustelua hän tarkkaavaisesti seuraa, ovat kaksi korkeakasvuista, kunnioitusta herättävää miestä, jotka muodoltaan sangen suuresti eroavat toisistaan: toinen on Petros, Ateenan piispa, toinen Kryysanteus, pakanallinen filosofi.
Uusi taidesuunta, kristillinen, on virkahuoneen kaunistanut sen tarkoituksen mukaisesti. Sitä valaisee kaksi pharia: maljan muotoista, valettujen pylväiden päällä palavaa lamppua; vaan ahtaan akkunan korkeus lattiasta tekee huoneen lampunvalossakin synkän näköiseksi. Taivaansinisiksi maalatut seinät ovat meanderi- ja arabeskikehyksillä jaetut pintaosiin, joissa kussakin on eri kristillinen vertauskuva. Kala, joka muinaiskristillisen symboliikin muistomerkeissä harvoin puuttuu, on kullalla maalattu ovenpäälliseen.[14] Muissa seinäosissa näkyy Karitsa ristineen; evankelistain merkit: Enkeli, Leijona, Härkä ja Kotka; hengen Kyyhky, kaitselmuksen Silmä, valppauden Kukko, lujuuden Kallio, rauhan Öljylehvä, voiton Palmu, ylösnousemuksen Foiniks-lintu, ynnä useita muita, osaksi antiikista lainattuja vertauskuvia. Peräseinässä on maalaus, joka kuvaa Kristusta Orfeuksena; hänellä on frygialainen lakki päässä ja lyyra käsivarrella, ja hänen soittaessaan jalopeurat ja tiikerit lepäävät hänen jalkainsa juuressa ja kirjavat linnut kuuntelevat puusta, jonka alla hän istuu.
Taulun alla, mosaikki-pöydällä, johon Petros nyt keskustellessaan Kryysanteuksen kanssa nojaa nyrkkiänsä, seisoo norsunluusta leikattu kuva: Kristus nuorena, lyhyeen ihotakkiin puettuna paimenena, joka silittelee jälleen löydettyä karitsaa; ihotakki on ylt'yltään hohtokivillä peitetty. Nuori taide, jonka tuotteita nämä molemmat teokset ovat, pysyy vielä sidottuna antiikkisiin aiheisiin; sen koko omituisuus on tekotavan raakuudessa ja koreuden etsinnässä. Ei mikään uusi kansanhenki ole vielä siihen vaikuttanut; itse asiassa se siis vielä on muinainen taide, mutta mitä syvimmässä rappiotilassa.
Salin vastakkaisessa päässä seisoo kultainen risti ja sen lähellä kassakirstu, joka paraikaa on avoinna.
Ne kaksi pappia, jotka istuivat työpöydän ääressä, eivät häiriytyneet toimessaan. Säädyllisyys kielsi heitä silmäykselläkään ilmoittamasta että keskustelu, joka kävi sangen virallisella ja kylmällä äänellä, veti heidän huomiotansa puoleensa. Vaan heidän korvansa olivat hörhöllään, eivätkä menettäneet sanaakaan siitä mitä tahtoivat kuulla.
— Olet muutaman päivän ollut poissa Ateenasta, sanoi piispa
Kryysanteukselle.
— Olen… Ja sinä olet ilmoittanut haluavasi keskustelua. Mitä tahdot minusta?
— Palasit juuri oikeaan aikaan saadaksesi tiedon eräästä julistuksesta, jota ensimäinen kaupungin valituista virkamiehistä on velvollinen ottamaan huomioon.
— No niin. Sinunko on siitä minulle ilmoitettava?
— On.
— Silloin siis mahdat sen tehdä prokonsulin puolesta, sillä hänen kauttaan keisari on tähän asti ilmoittanut tahtonsa Ateenan kaupungille.
Petros ei vastannut tähän huomautukseen, vaan kääntyi rahoja lukevan presbyterin puoleen. — Onko lasku lopussa? kysyi hän.
— Lopussa on, korkeasti kunnianarvoisa isä, vastasi tämä, vetäen kiinni kukkaron, johon oli pannut laskemansa hopearahat.
— Clemens, rakas poikani, jatkoi piispa kääntyen nuoreen esilukijaan, — ota tämä summa ja ja'a se odotteleville veliraukoille. Minä tiedän, että he mieluimmin ottavat almun sinun käsistäsi. Sano samalla oikeudenhakijoille, että palaavat huomenna tavalliseen aikaan, ja armonhakijoille, että he nyt pääsevät sisään.
Pappispukuinen poika vavahti kuin olisi herännyt syvistä ajatuksista nimensä kuullessaan. Hänen katseensa oli lakkaamatta tähystellyt Kryysanteuksen kasvoja. — Ensi kerran hän näki Ateenan pääpakanan, josta piispa niin usein, milloin harmissaan, milloin säälien oli hänelle puhunut. Vaan se kuva, joka piispan sanojen johdosta oli syntynyt nuorukaisen mielikuvitukseen tuosta tunnetusta filosofista, ei ollut todellisuuden mukainen. Clemens tahtoi väkisinkin keksiä hänessä jotain kovaa, röyhkeätä ja itserakasta tai pahanhengen tapaista. Siinä työssä hän nyt tuli keskeytetyksi.
Kun Petros kääntyi pois Kryysanteuksesta, oli tämä katsahtaen salin yli huomannut tuon nuoren papin. Clemens oli kalpea ja hoikka, vaan hänen kasvoistaan säteili enkelinkaltainen puhtaus, joka tunkeutui kaunista rakastavan Ateenalaisen sydämeen ja täytti sen säälillä. Hänestä tuntui olevan julmaa kohtalon leikkiä, että noin hento ja rakastettava olento oli jo puettuna pukuun, joka määräsi hänet luopumaan kaikesta sielun itsenäisyydestä ja sydämen luonnollisimmista taipumuksista.
Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.
Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät, vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa, kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka kummastellen ja huudahti:
— Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia! Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.
Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.
Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:
— Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle?
Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.
— Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!
Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.
— Sinä näet, sanoi Petros, — samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle. Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.
— Toivon niin olevan.
— Todellako?
— Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.
— Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme sen jalostuttaaksemme sitä.
— Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.
— Kas tässä!
Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille. Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.
Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja tuskaa, jota hän ei huolinut salata.
— Julistus, sanoi hän, — lahjoittaisi siis teille, kristityille, sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu. Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille, sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan, sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota te sinne kokootte — noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita, noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.
— Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo pyöri hänen kielellään.
Vaan Petros hymyili ja sanoi:
— Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette siellä palvelleet.
— Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, — julistuksen alla näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios, joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet. Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?
— Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.
— Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.
— Joka ei ole teille kallistava korvaansa.
— Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.
— Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!
Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun, jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla, kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:
— Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.
— Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on
kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää!
Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa.
Filistealaisten valta on murrettu.
Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.
Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus kysäsi: — Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:
— Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?
Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän, koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.
— Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.
Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen, joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. — Hyvä tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus, ennenkuin läksi.
Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse, tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.
— Mitä näenkään? tämä huudahti; — oma Kryysanteukseni! Olet siis palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa! Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, — olet ollut piispan puheilla. Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. Kutsuttu — sinä ymmärrät minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni … mutta sinä et sitä ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä jumaluusoppia, sinä. Omnia vincit amor et nos cedamus amori.[15]
Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.
Piispa vetäytyi korkean vieraansa kanssa erityiseen huoneeseensa, jonka ylellinen komeus ikäänkuin tahtoi puolustaa itseään niillä pyhillä muodoilla, joihin se oli pukeutunut: lattian kimaltelevista kivistä kokoonpantu mosaikki kuvasi Gideonia, joka löi maahan epäjumalan alttarit, kultahetaleisilla purppurapatjoilla kaunistettuihin istuimiin ja leposohviin oli sovitettu pyhiä vertauskuvia norsunluusta ja hopeasta, täysihopeaiset vaasit ja kandelabrit olivat paljaita enkeleitä ja tabernaakeleita, seinäpilarien välit komeilivat apostolein kuvilla.
Keskustelu alkoi siten, että piispa valitti sitä turvattomuutta joka vallitsi Akaian maanteillä. Viime aikoina oli nimittäin usein tapahtunut, että oli karattu hänen Konstantinopoliin ja Korintokseen lähettämiensä sanansaattajien päälle ja kirjeet ryöstetty. Piispa viittasi siihen, ettei tämä juuri ollut Akaian hallitusmiehelle kunniaksi.
Annæus Domitius puolusti itseään aikojen yleisellä levottomuudella. Olot olivat Akaiassa kuitenkin paremmat kuin useimmissa muissa maakunnissa. Olihan Julianuksen kapinan tähden suurempi osa prokonsulin alla olevista sotajoukoista vedetty Konstantinopoliin. Muut olivat jaettuina sellaisiin paikkoihin, joissa ehdottomasti tarvittin varusväkeä: Korintokseen, Ateenaan, Argokseen, Spartaan ja nyt viimeksi Delfoihin, Delfoi parkaan, jota ahdistelivat nuo tuulen Hellaaseen ajamat, Parnassos vuoren luoksepääsemättömiin rotkoihin turvautuneet Donatistien joukkiot. Mitä siis prokonsuli voi tehdä?
Annæus Domitius jätti mainitsematta, että nuo piispalle lähetetyt kirjeet, jotka olivat hävinneet, olivatkin joutuneet hänen, Annæuksen haltuun. Ne kirjoitukset, joita hän aika ajoin sai keisarilliselta hallitukselta, eivät millään muotoa, sen hän tiesi, voineet luotettavuudessa vetää vertoja niille tuttavallisille kirjeille, joita piispat omilla sanansaattajillaan, tavallisesti alemmilla papeilla, lähettivät toisilleen. Niistä kirjeistä, jotka Petrokselle tulivat Makedoniokselta, Annæus Domitius sai parhaat tiedot kapinan tilasta, hovin vehkeistä ja niistä juonitteluista, joita siellä sommiteltiin hänen oman persoonansa eduksi ja vahingoksi.
Prokonsulin lähettilästen ei ollut kuitenkaan onnistunut saada käsiinsä erästä saman Makedonioksen kirjettä, joka juuri samana päivänä oli tuotu Petrokselle. Tässä kirjeessä oli yhtä ja toista, jota prokonsuli omien lähteittensä kautta jo tiesi, mutta myöskin paljo, josta hänellä ei ollut vähintäkään tietoa. Se oli kirjoitettu salakirjaimilla ja ilmoitti Petrokselle muun muassa seuraavaa: — — — — "Keisarin terveys, niin kirjoittaa minulle Eusebios, näyttää kovin horjuvalta. Useat päivät hän oli suljettuna palatsiinsa, salli ainoastaan Apodeemioksen ja kamariherra Eusebioksen tulla luokseen, vaan kielsi ottamasta vastaan yksin meidän Eusebiostamme, Nikomeedeian piispaa; tämä seikka, se mainittakoon sivumennen, herätti mitä suurinta levottomuutta oikeauskoisissa ja vaikutti alati väijyilevissä atanasiolaisissa mitä rohkeimpia toiveita. — Nyt hän on vihdoinkin päästänyt ystävät luokseen, vaan he huomaavat hämmästyksekseen, että häntä vaivaavat hirmuiset näyt ja hän puhuu kuin houreissa. Hurskasta ruhtinasta, jonka sielu ennen oli vajonneena pyhiin tutkistelemuksiin ja syvämielisiin mietteisiin jumalallisista salaisuuksista, vaivaa nyt se kummallinen luulo, että häntä vainoo Delfoin Apolloon. Eusebios on koettanut manata pois tätä perkelettä, vaan, paha kyllä, ilman menestystä. Herra suojelkoon kaikkein pyhimmän majesteetin kalliin elämän! Hänen kuolemansa voipi tulla hirmuiseksi onnettomuudeksi, meidän ja totuuden perikadoksi, ellemme ryhdy toimiin tukeaksemme tulevaisuuden varalta tilaamme. — — Atanasioksen puoluelaiset hehkuvat vihaa ja raivoa; kärsimättömästi he odottavat sitä hetkeä, jolloin Constantius, meidän tukemme, kutsutaan pois. Vielä, vaikkapa vain muutamia päiviä, meillä on vallan miekka kädessämme. — — Sinä tiedät mitä on tapahtunut täällä Konstantinopolissa. — — Se kuritus oli ankara, vaan ei riittävä. — Yleinen käsky lähetetään meidän miehille, että kukin tehköön mitä voi, niin kauan kuin aikaa on".
Makedonios ei ollut allekirjoittanut tätä kirjettä, sillä valtiorikos oli kirjoittaa keisarin terveydestä, jos kuvaili sitä heikoksi.
Prokonsulin valittaessa sotajoukkojen puutetta, joka esti häntä pitämästä tarpeellisella voimalla Akaian järjestystä pystyssä, kysyi häneltä Petros, kuinka paljo sotaväkeä nykyään oli Ateenassa.
— Seitsemänsataa legionalaista ja viisikymmentä miestä Jovianolaista kaartia, ilmoitti Annæus Domitius.
— Pieni sotavoima tämänkaltaiselle kaupungille, huomautti piispa. —
Onhan legionalaisten päällikkö, Pylades, oikeauskoinen kristitty?
— On.
— Ja joukot muutoin luotettavat?
— Ovat, herra piispa.
— Jovianolaisten johtaja on kuitenkin pakana, vai kuinka?
— On. Ammianus Marcellinus on auttamaton pakana, vaan kelpo sotilas.
— Hyvä. Tällä hetkellä ei merkitse niin paljoa, että hän on pakana.
Onko joukoissa Atanasiolaisia?
— Ei ainakaan päällikkökunnassa. Ne homouusialaiset, jotka siihen kuuluivat, on poistettu. Muutoin, arvoisa Petros, sotakuriin totutetuilla joukoilla, näiden kaltaisilla, ei ole mitään muuta uskontoa kuin päällikön. Valitettavaa tai ei, se on kuitenkin totta.
— Olot pakottavat minua ehkä vaatimaan maallisen vallan apua. Minä toivon, että kaikki joukot annetaan minun käytettävikseni.
— Sinulla on oikeus sitä vaatia. Pitääkö sen tapahtua vielä tänä iltana?
— Ei. Huomenna on kyllin aikaa.
— Uskallanko kysyä syytä?
— Sen saat hyvissä ajoin tietää.
— Pyydän siis vaan kirjallista todistusta, että sinä olet vaatinut käytettäväksesi Ateenassa olevat keisarilliset joukot.
Petros kirjoitti todistuksen heti, ja Annæus Domitius pisti sen vyölleen.
Prokonsulin kasvoissa ilmautui salainen ilo. Hän aavisti mikä oli tekeillä ja rupesi älyämään, kuinka hän käyttämällä tulossa olevia tapauksia voi päästä ehein nahoin pulasta, johon oli Kryysanteusta koskevan käskykirjeen kautta joutunut.
Kaupungin piti muutamien päivien kuluessa tulla veristen, hirvittäväin kohtausten näyttämöksi. Sellaisten vallitessa saattaa paljo tapahtua kenenkään huomaamatta. Prokonsuli ymmärsi, että asia koski atanasiolaisia, vaan saattoihan erehdyksestä tai varomattomuudesta joku pakanakin joutua mukaan. Pääseväthän sellaisissa tilaisuuksissa kaikki intohimot valloilleen. Kaikkein vähimmän saattoi Annæus Domitius, annettuaan kaikki joukot piispan käytettäviksi, estää saaliinhimoista joukkoa ryöstämästä rikkaan Kryysanteuksen taloa, tai hurjistunutta joukkoa hyökkäämästä vihattua Kryysanteusta itseään ahdistamaan. Annæus Domitius aikoi muutoin hyvissä ajoin pudistaa tomun jaloistaan ja muuttaa kauniin Eusebiansa keralla Korintokseen, jonne tärkeät, välttämättömät valtioasiat tietysti häntä kutsuivat. Tuli sitten mikä tahansa, niin Annæus Domitius tiesi, ettei mikään hallitus panisi pahakseen, jos hän olikin käyttämättä oikeuttaan ottaa kuolleen miehen pään, vaikka ei kukaan häntä palkitsisikaan siitä että hän sen oli laiminlyönyt.
Sillä aikaa kuin Annæus Domitius näitä aprikoi, käänsi Petros keskustelun juuri siihen henkilöön, jota hän ajatteli. Hän kysyi kuiskuttaen, sillä hän tunsi presbyteriensä ja diakoniensa harjaantuneen kuulon, — hän kysyi, oliko prokonsuli saanut hovista käskyn ottaa arkontilta pään.
Annæus Domitius vastasi tähän kysymykseen kieltämällä, hymyillen ja leikitellen kaulaketjuillaan.
Petros huoahti helpottavan huokauksen, sillä piispa oli tosiaankin pelännyt semmoisen käskyn olemassaoloa.
— Sitä parempi, hän sanoi. — Häntä pidetään hovissa Julianuksen hartaana puoluelaisena sekä rikkautensa ja vaikutusvaltansa vuoksi vaarallisena. Pelkästä säälistä olen puhunut hänen puolestaan Eusebioksen ja Apodeemioksen luona. Miehellä on kuitenkin hyvät puolensa…
— Epäilemättä.
— Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit … sinä ymmärrät minua?
Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa alipilariustaan,[16] sillä hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota mainittu orja ei ollut huomannut.
— Mutta asia, jatkoi Petros, — johon nyt tahdon tulla, on rukous sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle. Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken sydämellesi ja muistoosi.
Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan piispaa kohtaan.
Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.
Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty piispalle eikä hänelle.
— Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, — kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.