SEITSEMÄS LUKU.
Petros.
Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet. Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan länsipuoliseen pylväsriviin.
Petros oli yksin lukuhuoneessaan, sen ainoasta kapeasta ikkunareiästä kuutamo paistoi sisään sekautuen lampun valoon, joka seisoi raskaalla, pönkeämuotoisella pöydällä, ja jonka säteet varjostin suuntasi vieressä olevaan avonaiseen kirjaan.
Lähellä pöytää seisoi samaan tyyliin tehty kaappi, joka oli kirjakomeron alustana; komerossa oli muutamia nidoksia ja papyruskääryjä.
Vastapäätä kirjakaappia riippui seinällä maailmankartta, joka oli piirretty sen käsityksen mukaan, minkä Ptolemaios oli esittänyt maiden ja merien paikoista. Kartalle piispa oli hienoilla vaan selvillä musteviivoilla merkinnyt kristillisten emäkirkkojen alueiden rajat: saattoi nähdä, kuinka itämaa oli jaettu Konstantinopolin, Korintoksen, Antiokeian, Jerusalemin ja Aleksandreian patriarkkaattien kesken, kuinka nämä tunkeilivat toisiansa sillä puolella maata, ja kuinka kaikki muu oli yhtenä äärettömänä kokonaisuutena, johon kuuluivat Italia, Afrikka, Mauretania, Hispania, Gallia ja Britannia, keskuksenaan Rooma.
Paljas Rooman nimikin oli vielä mahti. Peläten niitä vapauden muistoja, jotka siellä kummittelivat, oli ensimäinen kristitty keisari muuttanut hovinsa uuteen pääkaupunkiin, jonka oli perustanut Bosporoksen rannalle. Hän oli tuhlannut maailman aarteet, saadakseen luomaansa pääkaupunkiin sellaisen loiston ja suuruuden, että se voisi kilpailla vanhan Tiberin kaupungin kanssa, jos mahdollista voittaakin sen. Hän oli riistänyt tuhannelta kaupungilta niiden taideteokset kaunistaakseen niillä tätä ainoata. Hän oli kutsunut kaupunkiansa Uudeksi Roomaksi, jotta uusi nimen kanssa perisi vanhan kaimansa arvon ja pyhyyden.
Vaan kansan silmissä oli vanha Rooma maailman pääkaupunki ja jäi siksi; ja huolimatta Constantinuksen ponnistuksista uuden kaupungin arvo perustui lopulta vain siihen tyhjään taruun, että muka puolet vanhoista senaattori- ja patriisisuvuista oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan sen muurien sisäpuolelle. Niin suuri on muiston, nimen ja tottumuksen voima.
Piispanpaikkana vanha kaupunki muutoin sai vielä suurempaa merkitystä juuri keisarin poissaolon ja hovin etäisyyden kautta.
Kun Petros, seisoen kartan edessä, piirteli noita viiruja, seurasi kättä ajatus, josta hän jo kauan oli ollut itsensä kanssa selvillä: ettei Konstantinopoli, ei Aleksandreja, eikä mikään muu itämainen patriarkanalue, vaan Rooma oli kutsuttu olemaan sen pappisvallan alkukohta ja hallituspaikka, joka nyt suunnattoman polyypin tavoin kurotteli päivä päivältä lisääntyviä, yhä pitemmäksi kasvavia lonkeroitaan ympäri maan piiriä Skytien tasangoilta valtamereen asti.
Eikö uskottu yleisesti, että suuret apostolit Pietari ja Paavali olivat kärsineet martyyrikuoleman Roomassa? Eikö Pietari ollut perustanut sen kristillistä seurakuntaa, ja eikö häntä pidetty sen ensimäisenä piispana?
Eikö Simoon, jolle Kristus antoi sen nimen, ollut kallio, jolle hän oli rakentava seurakuntansa? Eikö mestari ollut juuri hänelle sanonut: "ruoki minun lampaitani!" Eikö hän hänelle yksin antanut taivaanvaltakunnan avaimia, näyttääkseen, mistä kirkko ja pappisvalta oli löytävä keskustan — selvästi osottaaksensa kirkon yhteyden, piispallisen vallan yhteyden.
Eikö jo Cyprianus martyyri ollut Roomaa kutsunut Pietarin katedraaliksi ja kristikunnan vastattavaksi lausunut tuon moni- ja suurienteisen kysymyksen: "Kuka taitaa enää uskoa pysyvänsä Kristuksen kirkon jäsenenä, jos hän irtautuu Pietarin piispakunnasta, jolle kirkko on rakennettu?"
Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi:
— Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset, veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä, meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat, mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on ollenkaan oltava olemassa, — kirkon jalkain juureen?
Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.
Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!
Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen, henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden säikeet — olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot. Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat, vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä, rauha vallitsee maan päällä…
Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset liekit.
Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.
Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus, oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.
Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan. Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman merkitystä. Kummallista kyllä!
Kummallista kyllä, — ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka
Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!
Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.
Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti. Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin, hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia, jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta Rooman seurakuntaan.
Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen teos De Carne Christi. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä tuumansa toteuttamisen apukeinoa, — tuuman, joka kiihoitti hänen kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta ja ijankaikkisesta hädästä.
Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat toista vaakalautaa.
Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä vahvistanut sen.
Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti sisään.
Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja nöyryyden ilmeeksi.
Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.
Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan, että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.
— Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.
— Puoli tuntia sitte tulin hänen sairasvuoteeltaan.
— Hän kuolee hyvästi valmistuneena?
— Kyllä.
— Ja hänen testamenttinsa?
— On laillisesti tehty ja allekirjoitettu.
— Ja sinä olet nyt jättänyt hänet yksikseen perillisten huostaan?
— Gregorius tuli minun sijaani ja istuu nyt hänen vuoteensa vieressä. Hän ei saa silmänräpäystäkään olla yksinään… Luultavasti hän sammuu jo huomenna.
— Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Hän oli aina hurskas nainen. Odottaako ilolla ja rauhallisesti vapautumistaan?
— Niin, ylistetty olkoon Jumala!
— Ja testamentti?
— On huomenna käsissäsi.
— Ja sen sisällys?
— Ah, korkeasti kunnianarvoinen isä, hän ei ole unohtanut kirkkoa eikä sinua, rippi-isäänsä, eikä myöskään sukulaisiensa luonnollisia vaatimuksia. Vieläpä hän on minuakin muistanut lahjalla, tuo hurskas jalo vaimo, kalliimmalla ja arvokkaimmalla kaikista…
Piispa seisahtui. Synkkä varjo lensi hänen otsansa yli, ja hän kiinnitti tuiman katseen presbyteriin.
— Sinuako? sanoi hän matalalla äänellä. — No hyvä, toivotan sinulle sydämestäni onnea.
— Niin, vastasi Eufeemios nöyrästi ja hänen silmänsä katsoivat hurskaasti ja vakavasti leveiden kulmakarvojen alta piispaa kasvoihin. — En ole todellakaan semmoisen onnen arvoinen, vaan kun Herra on antanut sen minulle tapahtua, niin otan sen vastaan sydämellisimmällä ilolla ja kiitollisuudella.
Piispan katse oli yhä kiinni presbyterissä, kun hän kuivalla äänellä sanoi: — Tee selvä testamentin eri kohdista!
— Apolloonia lahjoittaa kirkolle kaupunkitalonsa, rakennuspaikan Peiraieuksen kadulta ja maatalonsa, joka on Meliten portin edustalla, sanalla sanoen kaiken kiinteän omaisuutensa. —
— Tuota hurskasta, oivallista vaimoa! Tämä palkitaan hänelle tuhatkertaisesti tuolla ylhäällä. Vaan jatka!
— Sinulle, paimenelleen ja rippi-isälleen, hän lahjoittaa käteiset rahansa sekä kaiken kultansa ja hopeansa…
— Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes takaisin lattialla, — vaan jätä tämä ja jatka!
— Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.
— Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla silmäyksellä.
— Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät välkähtivät — harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja vastasi:
— Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi…
— No niin! keskeytti piispa; — mitä lesken testamentti antaa sinulle?
Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:
— Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan, lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, — kolme kristallipullossa säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.
— Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka päilyi hänen huulillaan.
— Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.
— Minä tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi, jatkoi piispa, — ellei meidän olisi pyhä velvollisuus täyttää hurskaan Apolloonian testamentti sanojen mukaan.
— Ei, ei, minä en vaihda. Et saa vaatia minulta liikoja, isä! Minä en vaihda.
— Vaan nyt toiseen, sanoi piispa kirkastunein kasvoin kävellen edestakaisin ahtaassa pitkulaisessa huoneessa. — Sinun piti tänään aamupuolella käydä juutalaisen Barukin luona.
— Minä tapasin hänet kotona.
— Ja saitko hänen ilmoittamaan, mitä tahdomme tietää?
— Kyllä, muutamien verukkeiden jälkeen.
— Minä teroitin mieleesi, kuinka sinun tuli menetellä, ja tunnen muuten terävää älyäsi. Kuinka paljo Karmides on hänelle velkaa?
Eufeemios veti vaippansa alta paperin, jonka antoi piispalle. Tämä silmäili sen läpi ja huudahti:
— Hän on hirveä tuhlari. Tätä menoa ei voi kestää kauan.
— Samoin sanoin minä Barukille.
— Mitä se vaikutti?
— Kun minä huomautin mahdollisuutta, että hänen vakuutensa saattoivat olla riittämättömät turvataksensa häntä tappiosta, niin hän tuli kalmankalpeaksi.
— Vai niin?
— Hän on kovasti ahdistava Karmidesta.
— Oletko siitä varma?
— Olen.
— Oivallista, kunnon Eufeemios. Onko Karmidesta näkynyt tuon matkustavan hekuma-filosofin Ateenagoraan seurassa?
— On, hän ja muutamat muut Ateenan turmeltuneista nuorista pakanoista on nähty yöllä tai aamuyöstä tulevan Ateenagoraan huoneesta.
— Sepä hyvä. Tämä Ateenagoras on kylväjä ja hänen tiensä on vako, josta kasvaa epätoivo ja omantunnon tuska. Vaan sato, niin tahtoo Jumala, on usein puhtainta viljaa kristinuskon latoon. Jatkakoon sen tähden tointansa! Herra kääntää pahan hyväksi.
— Paha kyllä on prokonsulikin nähty Ateenagoraan…
— Jätämme prokonsulin sikseen, poikani. Hänellä on vikansa, kuten suuret ansionsakin. Palatkaamme Karmideeseen! Oletko hankkinut enemmän niitä tietoja, joita pyysin, tästä nuorukaisesta?
— Sangen vähän, isäni.
— Annas kuulla!
— Alkmeene puhuu välistä tuon kauniin orjapojan kanssa, jonka hän osti…
— Minä tiedän … satumaisella hinnalla. Koko Ateena on puhunut siitä.
Eteenpäin siis! Mitä Alkmeene on saanut pojalta tietää?
— Ainoastaan että hänen herransa on kauhean synkkämielinen kun hän on yksin. Hän juo silloin juovuttavia viinejä eikä huoli niitä sekoittaa vedellä. Onpa päiviä, joina hän sulkee itsensä huoneeseen eikä salli kenenkään tulla näkyviinsä paitsi kamariorjansa. Hän hautoo silloin surullisia ajatuksia ja juo lakkaamatta. Vaan muuten hän kammoo yksinäisyyttä ja viettää päivänsä hurjissa seuroissa, joista hän tavallisesti tuo kotiinsa nuo pahamaineiset naikkoset Myroon ja Praksinoan, jotka hallitsevat ja vallitsevat hänen talossaan, komentavat orjia, panevat toimeen juhlia, kääntävät kaikki ylösalaisin ja tekevät pahimpia hullutuksia. Minun selkääni karmii, kun semmoista elämää vaan ajattelenkin, isäni.
— Eipä kummaa… Sinä mainitsit äsken nuoren tytön, joka on kamarineitsyenä Kryysanteuksen tyttärellä. Mikä hänen nimensä on?
— Alkmeene.
— Oletko tänään tavannut hänet?
— Olen. Hän puhui omantunnon vaivoista, kun täytyy salata uskonsa ja mukautua isäntänsä talon pakanallisiin tapoihin.
— Sinä kai rauhoitit häntä sillä vakuutuksella, että hän uhrautuu hyvään tarkoitukseen?
— Niin, ja lupasin hänelle synninpäästön sinulta itseltäsi.
— Sen hän saa. Mitä hänellä oli tällä kertaa sinulle sanottavaa?
— Hyvin vähä.
— Eikö mitään heidän salaisesta poissaolostaan Ateenasta?
— Alkmeene on koettanut tiedustella emännältään tätä asiaa. Se näkyy olleen joku huvimatka vain.
— Eikö niiden ystävien joukossa, jotka käyvät Kryysanteuksen talossa, ole vielä ketään, jota Hermione erittäin suosii?
— Ei. Hermione näkyy tarkoittaneen täyttä totta kun hän Alkmeenelle kertoi aikovansa elää yksinomaan isällensä.
— Entä Karmides…?
— Kryysanteus on kieltänyt häneltä kynnyksensä.
— Se on vanha juttu…
— Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.
— Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, — vaan on, jos oikein arvaan, hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta asti rakastaneet toinen toistansa … ja Karmides, jos tahtoo, on vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, — tämä Alkmeene ei näy kelpaavan paikalleen.
— Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, — hän on tavattoman viisas ja sukkela.
— Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.
— Minä annan hänelle uudet ohjeet…
— Ja juuri Karmideeseen nähden!
— Hyvä, isäni.
— Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi heidän talostaan?
— Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se on hänestä suloista unta.
— Alkmeeneko tätä kertoo?
— Niin, nämät ovat hänen sanojaan.
— Et kai ole aamun jälkeen ollut Teodooroksen luona?
— En, en sen jälkeen kuin vein hänelle ruoan.
— Hänen uppiniskaisuutensa saattaa minulle raskasta huolta. Toivon, että se keino, jota nyt käytämme, murtaa sen.
— Hän oli aamulla vielä herjausta täynnä, hyvä isä.
— Siitä on kulunut viisitoista tuntia. Ne ovat olleet hänelle pitkiä. Hän on mahtanut malttaa mielensä. Kun huomenaamulla aikaisin käyt häntä katsomassa, niin aseta vesiruukku ristikon eteen, niin että hän näkee sen voimatta sitä saada. Jumala minua … ellen lannista tuon pakankurisen pojan kapinallista henkeä!
— Aamen! mutisi Eufeemios.
— Iltaa on kulunut pitkältä, mene nyt levolle, ystäväni. Vaan sano ensin Clemensille, että minä olen valmis.
— Hyvä on. Toivotan sinulle hyvää yötä, isä! Lyhytkaulainen katosi ulos ovesta, joka vei peristyyliin.