Viimeinen Ateenalainen

by Viktor Rydberg

KAHDEKSAS LUKU.

Kryysanteus löytää poikansa.

Kaksi kuukautta oli kulunut Clemensin ensimäisestä käynnistä Eusebian luona.

Oli kuuma elokuun päivä. Kristityillä kesti yhä työtä Afroditen temppelillä. Rakennus oli valmistumaisillaan ja kiilteli komeine pylväsriveineen auringon paisteessa.

Työ oli sinä päivänä ollut tuskallista rasittavan helteen vuoksi. Ja sinä päivänä oli myös kaikkein ankarin tarkastusmies valvonut työtä. Tämä mies ei ollut pakana, vaan kristitty, mutta kristitty homouusialaista tunnustusta. Hän oli kadottanut sukulaisensa siinä vainossa, jonka homoiuusialaiset panivat toimeen Ateenassa Julianuksen valtaistuimelle-nousun aikoina. Kenties tämä muisto enensi hänen äänensä ankaruutta ja oli pannut ryhmyisen sauvan hänen käteensä. Oli miten oli, tätä sauvaa hän käytti ahkerasti työmiesten kasvatuskeinona, kun nämä, hiestyneinä ja vaivoista uupuneina, eivät suorittaneet tehtäväänsä niin riuskasti ja uutterasti kuin hän vaati, ja hänen vaatimuksillaan ei ollut kohtuutta eikä rajaa.

Nyt, keskipäivän kuumimmalla tunnilla, oli raatajille myönnetty lepohetki, ja heidän voi nähdä etsivän varjopaikkoja nauttiakseen ateriaansa.

Piispa Petros oli tänään, kuten usein, tullut vapaaehtoisesti työhön. Karkeaan ihonuttuun puettuna hän oli saapuvilla kaikkialla, missä raskainta työtä tehtiin ja tarkastusmiehen sauva nähtiin heiluvan ilmassa. Hänen tavattomat ruumiinvoimansa ihmetyttivät jouduttajaa, ja uutteruus, millä hän niitä käytti säästääksensä seurakuntalaisiaan kärsimyksistä, olisi lauhduttanut miehen mieltä, ellei auttaja samalla olisi ollut vihattavin kaikista homoiuusialaisista: heidän piispansa.

Lepohetken kestäessä piispa vetäytyi syrjään äsken rakennettuun varjoisaan temppelipylvähistöön. Siellä hän asteli edes takaisin syvissä mietteissään. Hän oli päivää ennen länsimailta tulleelta papilta saanut tietoja Roomasta. Sikäläinen piispa oli, kun sanantuoja lähti maailmankaupungista, vuoteen omana. Ei ollut luultava että tuo iäkäs mies voi pysyä enää kauan elossa, ja ne, jotka toivoivat hänen jälkeisekseen, jo sommittelivat juonia. Rooman homoiuusialainen seurakunta oli viime aikoina huomattavasti kasvanut. Ateenan piispan nimi oli tuttu ja rakas heidän kesken, ja he olivat vastaisessa vaalissa epäilemättä antavat äänensä hänelle.

Vaan Rooman homoiuusialaiset olivat homouusialaisiin verraten vielä pienenä vähemmistönä. Constantiuksen kuolema oli vaikuttanut, että kääntymykset jälkimäisestä tunnustuksesta edelliseen olivat vähentyneet. Petroksella ei ollut mitään toiveita tulla tällä kertaa valituksi. Vaan hän oli mies voimissaan, ja todennäköisesti hänellä oli vielä pitkä aika elettävänä. Jos joku homoiuusialainen keisari uudestaan pääsisi valtaistuimelle, niin kaikki muuttuisi Petroksen eduksi. Hänen nimensä oli jo tuttu Roomassa. Nyt täytyi vain väsymättömästi jatkaa siellä alettua kääntämistointa. Siihen tarvittavia rahavaroja ei hänellä ollut paljo; vaan se miltei hurja hartaus, jolla hänen puoluelaisensa häntä kannattivat, oli sitä mahtavampi liikevoima. Hän ei suinkaan aikonut luopua menestymisen toivosta. Hän ei voinut tyytyä vähempään kuin apostolin istuimeen, ja kun hän oli saavuttanut sen, niin hän oli myös kokoava maailman ohjakset käsiinsä.

Kaikki riippui lopulta Julianuksen hallitusajan pituudesta. Vaan Petros ei voinut muuta ajatella kuin että tämä oli pian loppuva. Ellei pakanallinen keisari menettänyt elämäänsä jossakin niistä vaaroista, jotka häntä sodassa ympäröivät, ja joille hän alati antautui alttiksi, niin hän oli ennen tai myöhemmin kaatuva jonkun salamurhaajan kautta. Olipa, sen tiesi Petros, hänen omassa henkivartiostossaankin kristittyjä, jotka väijyivät hänen henkeänsä. Taitava myrkynvalmistaja oli äsken saanut paikan keisarillisessa keittiössä. Tämänkin Petros tiesi Antiokeiassa olevien ystäviensä kautta. Valitettavasti Julianus söi sotamiesten yksinkertaista ruokaa eikä kuljettanut erityisiä kokkeja mukanansa sotaretkillään. Mutta kun hän kerran oli palannut sodasta, niin saattoi kyllä sattua tuolle omituiselle miehelle, joka yhdisti sotilaan ja filosofin kieltäymykset, että hän tahtoi maistaa taiteen sääntöjen mukaan valmistettua keisarillista ateriaa. Silloin oli hetki tullut äsken hankitulle, kokille ansaita itselleen taivaan ja maan suosio. Jos hänen onnistut saada keisari päiviltä pois, niin hänen nimeään siunattaisiin hiljaisuudessa; jos yritys tuli ilmi ja rangaistiin, niin Konstantinopolin patriarkka oli varmasti antava hänelle sijan pyhimysten säteilevässä piirissä. Erityinen päivä vuodessa oli saava nimensä martyyristä, ja tämä oli kaikkina aikoina oleva hurskasten kristittyjen kunnioituksen esineenä.

Vaan jos kaikki nämä juonet Antikristusta vastaan raukeisivat tyhjiin, niin Petros oli päättänyt katsoa mitä hän itse voi tehdä. Hän ajatteli kasvattipoikaansa, haaveksivaista nuorukaista. Hän saattaisi antaa tikarin Clemensin käteen. Tämä olisi empimättä uhraava itsensä kirkon asialle. Vaan tämän ajatuksen Petros heti hylkäsi, sillä hän toivoi kokonaan toista Clemensin persoonasta. Sitä paitsi oli, piispan alamaisissa toisiakin, eikä harvoja, sekä pappeja että maallikoita, joita voitiin käyttää samaan pyhään asiaan. Oli miten oli, Julianuksen elämä ei ollut kestävä kauan. Ellei Jumala itse suvainnut välittömästi panna rajaa hänen vaaralliselle elämälleen, niin se oli tapahtuva välillisesti jonkun oikeauskoisen avulla. Siitä ei ollut epäilemistä.

Tuskallako, vavistuksellako Petros katseli näitä ajatuksiaan silmiin? Ei, se taistelu, jonka päätös ratkaisi hänen elämänratansa, oli jo aikoja sitten suoritettu. Hänen päämääränsä oli varma. Huimaavaa korkeutta ei voitu saavuttaa, jos hän katseli niihin kuiluihin, joiden välitse hänen täytyi etsiä tiensä. Hän katseli päämääräänsä uskonnollisella ihastuksella eikä pitänyt häpeällisenä tekona, vaan nöyrästi tarjottuna uhrina sitä, että hän heitti siveellisen ihmisensä teurastettavaksi jumalansa alttarille. Jos Juudit, hän joka hyväilyllä ja suuteloilla juovutti Herran vihollisen, hän joka kiersi pehmeät käsivartensa sen kaulan ympäri, jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä leikkasi poikki — jos hän sittenkin ansaitsi ylistystä Israelin sankarittarena, niin saattoi Petros, kirkon sotilas, pitää päänsä pystyssä, sillä mitkä keinot hän valitsikin, yksi seikka oli varma: hän ei ollut koskaan teeskennellyt ystävyyttä vihollisilleen, ei koskaan hyväillyt sitä päätä, jonka aikoi hakata poikki.

Petros oli Ateenan vainojen aikana pitänyt huolta siitä, että Kryysanteus olisi ulkopuolella kaikkea vaaraa. Tämä hellyys filosofin henkeä kohtaan johtui niistä toiveista, jotka Petros oli rakentanut nuoreen kasvattipoikaansa. Clemens oli Kryysanteuksen ainoa poika ja kerran laillisesti siksi tunnustettava. Kysymyksenä oli vain aika, milloin sen piti tapahtua. Siihen iloon, joka odotti Kryysanteusta, kun hän sai takaisin kadotettuna pidetyn ja vielä kaivatun Filippoksen, täytyi sekaantua paljo katkeruutta kun hän havaitsi, että tämä poika oli kristitty ja pappi. Niin, jos Petros tunsi Kryysanteuksen, niin katkeruus ja tuska oli suuresti voittava ilon. Siinä olisi isku, joka koskisi hänen ylpeyteensä kovemmin kuin mikään muu. Clemensin uskonnolliseen vakaumukseen katsoen ei Petros pelännyt mitään tästä ilmitulosta. Hänen sielunsa oli kasvanut kiinni ankarimpaan oikeauskoisuuteen, eikä mikään seurustelu isän ja sisaren kanssa, eivät mitkään esimerkit, mitkään opetukset, mitkään rukoukset, mitkään uhkaukset voisi temmata sitä irti maaperästään. Petros oli aina säilyttävä valtansa Clemensin yli.

Petros oli varma siitä, että Kryysanteus, huolimatta inhostaan kaikkea kristityn nimellistä kohtaan, oli tunnustava Clemensin kadonneeksi Filippos pojakseen, nähtyään ne todistukset, jotka näyttivät todeksi tämän syntyperän. Vaan toista oli tunnustaa hänet pojakseen, toista taas tehdä hänet suunnattoman omaisuutensa perilliseksi. Oliko Kryysanteus tekevä tämänkin? Petros epäili, pätevistä syistä. Se olisi samaa kuin jättää se mahtava ase, jota hän niin hellittämättä käytti vanhan sivistyksen ja opin vihollisia vastaan — jättää se juuri samojen vihollisten käsiin, hänen omaa asiaansa vastaan käytettäväksi. Ne vastakohdat, joita välttämättömästi täytyi ilmautua isän ja pojan välille, saattoivat myös heikontaa, jopa kenties tukeuttaakin isällisen tunteen. Ja olihan sellaisen pojan rinnalla vielä tytär, jolla yksin oli tähän asti ollut oikeutta perintöön, — jolla oli isänsä koko rakkaus ja joka ansaitsi sen. Petros oli kuullut huhun, että Kryysanteus oli tehnyt perintösäännöksen, jossa oli määrännyt puolet omaisuudestaan Hermionelle, puolet Akadeemian filosofikoululle. Tämä huhu oli jälkimäiseltäkin osaltaan todennäköinen, sillä vanhoista ajoista oli rikkaiden Ateenalaisten ollut tapana tehdä perintösäännöksiä tämän opiston hyväksi, ja Kryysanteuksella oli siihen sitä suurempi syy, kun hän oli sen tukipylväs, oli Platoonin seuraajia sen oppituolilla ja näki Akadeemiassa vanhan opin, sivistyksen ja filosofian mahtavimman tuen. Mitä tuli Petroksen tehdä? Hänestä oli ylen tärkeätä, että Clemens peri Kryysanteuksen omaisuuden, sillä Clemensin käsistä se joutuisi ennen pitkää Petroksen omiin käsiin, ja kun tämä kerran oli sen omistaja, niin ei mikään valta maan päällä voinut häntä estää pääsemästä Rooman piispanistuimelle, kunhan valtakunnan valtikka oli joutunut odotetun homoiuusialaisen keisarin käteen.

Sittenkuin tämmöinen onnellinen hallitsijanvaihdos oli tapahtunut — ja Petroksen käsityksen mukaan sen täytyi tapahtua — hän saattoi varmasti toivoa että perintökysymys oli ratkaistava hänen edukseen. Sillä joko Kryysanteus pani Clemensin perillisekseen tai ei — kun hän vain oli tunnustanut hänet pojakseen, niin ei homoiuusialainen keisari missään tapauksessa epäilisi jättää hänen omaisuuttaan nuorelle papille, jonka kautta se ennemmin tai myöhemmin joutuisi kristillisen kirkon välittömään tai välilliseen haltuun.

Clemens luultavasti ei tullut pitkäikäiseksi. Hänen ruumiillinen majansa oli heikko, hänen sieluelämänsä viittasi aikaiseen poislähtöön, hänen taipumuksensa mystiikkaan edisti hänen elämänsä öljyn kulumista, välttämättömät eripuraisuudet isän kanssa, ristiriitaiset tunteet, joille hänen ja isän väli oli paneva hänet alttiiksi, olivat hänen kuolemaansa jouduttavat. Sen jälkeen oli Petroksen oleva aika tuoda esille Clemensin kirjoittama ja hänen haltuunsa antama jälkisääntö, joka tosin määräsi kirkon hänen perillisekseen, vaan Petroksen, hänen kasvatusisänsä, pääoman yksinvaltiaaksi hoitajaksi.

Siihen aikaan oli vielä olemassa vanha laki, jonka mukaan tyttäret eivät saaneet periä. Tämä laki oli liian tyly, ettei olisi ajan pitkään joutunut unohduksiin; ainakin oli yhä enemmin lakattu sitä noudattamasta. Vaan Petrokselle oli kylläksi, että laki oli olemassa; sen sovittamisesta Hermioneen hän aikoi itse pitää huolta. Vaan jos Kryysanteus tyttärensä eduksi oli ryhtynyt johonkin erityiseen toimenpiteeseen, niin uskoi Petros varmasti, että hän oli sen peruuttava tai rajoittava, saatuaan sen odottamattoman tiedon, että hänen tyttärensä puolisokin oli kristitty.

Petros oli aikonut Kryysanteukselle antaa tämän odottamattoman tiedon hänen tyttärensä hääpäivänä, joka ei nyt enää saattanut olla kaukana, sillä Hermionen ja Karmideen kihlajaiset oli jo vietetty.

Karmides, sanoi piispa itsekseen, oli ase, jolla Herra; Petroksen kautta, oli vielä muun rangaistuksen lisäksi rankaiseva pääpakanaa ja hänen tytärtään. Hermione rakasti häntä eikä Kryysanteus voisi tehdä heidän yhteyttään tyhjäksi, sittenkun avioliiton irroittamaton side oli kerran solmittu. Vaan kuinka onnettomaksi tämän liiton täytyi tulla, kun Karmides oli huomannut pettyneensä varsinaisessa tarkoitusperässään: hävinneen taloudellisen asemansa parantamisessa!

Hänen taipumuksensa Hermionea kohtaan oli kylmenevä ja muuttuva siksi nurjaksi mieleksi, joka on sellaisen onnistumattoman hankkeen luonnollinen hedelmä. Hänen halunsa irstailuun oli sitä vastoin heräävä, jos Petros oikein tunsi Karmideensa. Kuinka voisi Hermione kestää sellaisen avioliiton taakkaa? Hänen sielunsa täytyi taakan alla joko taipua tai murtua. Edellisessä tapauksessa — maahan masentuneena, toivotonna ja kärsivänä — hän ei kauan voisi hyljätä ainoata lohdutusta, mikä sellaisessa tilassa on olemassa. Hän ei voisi vastustaa Petroksen kaunopuheliaisuutta. Hän kuuntelisi Evankeliumia ja kääntyisi.

Silloin Kryysanteuksen tytär, samoin kuin hänen poikansakin, olisi kristillisen kirkon jäsen. Kristinuskon kiivas vihollinen olisi nöyryytetty. Hän jäisi seisomaan kuin kuorittu puu, josta oksat on taitettu.

Jälkimäisessä tapauksessa Hermione pian kuihtuisi ja kuolisi kuin myrskyn taittama kukka.

Kummassakaan tapauksessa ei piispan toiveilla Kryysanteuksen omaisuuteen nähden ollut Hermionen puolelta mitään pelättävää.

Petros pelkäsi ainoastaan yhtä — että Kryysanteus kuolisi, ennenkuin
Filippos olisi tuotu esiin pimeydestä ja tunnustettu hänen pojakseen.

Petroksella oli pätevät syyt salata Clemensin syntyperä, niin kauan kuin Julianus oli Rooman valtakunnan keisari ja valta pakanallisen puolueen käsissä.

Vasta kun keisarina oli mies, jonka hurskas mieli osasi alistaa maallisen oikeuden kirkon ja opin pyhien etujen alle, oli viisasta astua tämä tärkeä askel. Sillä nykyisissä oloissa tosiaankin ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan luultavaakin, että Petros, jos asia liian aikaiseen tulisi ilmi, virastaan huolimatta tulisi syytetyksi ja tuomituksi karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

Sillä tuomari, jonka järkeä pakanallinen pimeys sokaisi, ei tietysti ottaisi ollenkaan lukuun sitä seikkaa, että lapsi varastettiin siinä jalossa tarkoituksessa että sen sielu pelastettaisiin kadotuksesta.

Vielä vähemmin sellainen tuomari kykenisi ymmärtämään että, vaikka tarkoitus olisikin ollut toinen eikä ollenkaan niin jalo — vaikka se vallan yksinkertaisesti olisi ollut toivo anastaa Kryysanteuksen omaisuus — sen pitäisi kuitenkin riittämän puhdistamaan syytettyä, kun tämä teollaan ei ollut tarkoittanut yksistään omaa hyötyänsä, vaan myöskin pyhän, yhteisen kirkon etua.

Tästä voi arvata, kuinka hartaasti Petros odotti päivää, joka toi tiedon Julianuksen kuolemasta.

Näitä Petros mietti kulkiessaan edestakaisin temppelin pylväskäytävässä. Hän ei välittänyt tarkastusmiehen kellosta, kun tämä antoi merkin, että työmiesten lepohetki oli lopussa. Vapaaehtoisena osanottajana uskonveljiensä vaivoihin hänellä oli vapaus saapua työhön milloin häntä miellytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät vasta jonkun aikaa sen jälkeen, kun hän sattumalta ulos kadulle katsahtaessaan näki Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka lähestyivät paikkaa.

Samassa hän kuuli pylvähistön toiselta puolen, missä oltiin työssä, huudon ja äänten hälinän. Hän lähti pylvähistöstä katsomaan mitä oli tekeillä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli Clemens, joka luultavasti oli sinne tullut häntä tapaamaan. Esilukijan posket olivat vihan punassa, ja hän käyttäytyi kuin olisi vaatinut jonkun taisteluun. Kaikki läsnäolevat katselivat häntä tai kappaleen matkaa hänestä olevaa tarkastusmiestä, joka oli nostanut molemmat kätensä päälaelleen; siinä oli haava, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.

Clemens, joka oli tullut tapaamaan kasvatusisäänsä, oli saapuessaan nähnyt tarkastusmiehen taasen menettelevän julmasti ja harminsa vimmassa tarttunut kiveen ja viskannut sillä vääräuskolaista päähän.

— Pakene! Pian pois täältä! huusivat lähinnä seisovat homoiuusialaiset nuorelle papille.

Toisia kokoutui haavoittuneen tarkastusmiehen ympärille.

— Clemens, mitä olet tehnyt? huudahti Petros kauhistuneena. —
Kiiruhda täältä … Eufeemioksen luo, ja pysy siellä piilossa.

Vaan Clemensillä ei ollut malttia totella piispan kehotusta. Vihaan sekautui hänen oman tekonsa synnyttämä hämmästys. Petros tarttui hänen käteensä ja aikoi, käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä, kiireesti viedä hänet syrjään, kun muuan mies, joka jonkun matkan päästä oli nähnyt kohtauksen, riensi esille ja esti hänen aikeensa. Se oli Kimoon, epäilijä-filosofi. Hän tarttui toisella kädellään Clemensin mantteliin, toisella piispan ihonuttuun ja koetti pidättää heitä huutaen:

— Ei, ei, rauhoittukaa, hyvät ystävät! Miksi teillä on niin kiire?
Liike on vain näennäistä, eikä siis maksa vaivaa hätiköidä.

Ja kun Petros voimakkaalla sysäyksellä vapautti itsensä ja Clemensin Kimoonista, niin että tämä kellistyi maahan, niin kaadettu huusi keuhkojensa koko voimalla:

— Murhaaja, rosvo! Apua, apua! Kaikki kunnon kansalaiset tänne!

Tarkastusmies, joka nyt oli ehtinyt tointua, oli kiirehtinyt esiin ja tarttunut lujasti nuoreen rikolliseen estääkseen häntä pakoon pääsemästä. Jaloittelevat kansalaiset, joita huudot olivat houkutelleet paikalle, auttoivat häntä. Petros näki että oli mahdotonta pelastaa Clemensiä. Hän päästi pojan käsivarren, ja kun huomasi Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka nyt olivat ennättäneet paikalle, hän vetäytyi takaisin temppelin pylvähistöön, katsellakseen sieltä kohtauksen kehittymistä.

Tarkastusmiehen veriset kasvot kertoivat Kryysanteukselle heti, että väkivaltaa oli harjoitettu. Hän jätti Hermionen, joka seisahtui vähän matkan päähän, ja kiirehti paikalle ottamaan selkoa asiasta. Tarkastusmiestä oli heitetty kivellä; Kimoon ja muut olivat nähneet, että nuori kristitty pappi oli sen viskannut selvästi johonkin tähdäten. Kimoon, joka todistajana oli olevinaan sangen tärkeä henkilö, väitti mitä varmimmasti, ettei onnettomuus ollut tapahtunut vahingosta, vaan aikomuksesta. Se oli vallan selvään huomattu rikollisen muodosta ja liikkeestä, kun hän otti kiven maasta ja viskasi sen. Kuitenkin Kimoon lisäsi, että hän tässä puhui aivan aistilliselta näkökannalta. Omasta puolestaan hän epäili oliko mitään kiveä olemassa koko maailmassa, ja, jos sitä oli olemassa, voitiinko sitä heittää, sillä saattoihan kaikki liikunta olla mahdollisesti ainoastaan erehdyttävää harhanäköä.

Kryysanteus käänsi Kimoonille selkänsä kuuntelematta hänen lörpötystään. Hän hämmästyi huomattavasti, kun näki, kuka syytetty oli.

Muistettanee, että Hermione oli päättänyt Teodooroksen kautta hankkia tietoja Clemensin elämänvaiheista. Vaan Teodooros oli pian sen jälkeen kun kertomamme kohtaus tapahtui hänen ja Hermionen välillä, lähtenyt pois Ateenasta, mennäkseen katsomaan sitä novatianolaisten ja donatolaisten uutisasutusta, jonka Kryysanteus oli perustanut Suunionin vuoriseutuihin. Vasta edellisenä päivänä Teodooros oli palannut Ateenaan ja kiiruhtanut Kryysanteuksen luo tuomaan hänelle ilahuttavia tietoja uutisasumuksen kukoistavasta ja onnellisesta tilasta. Hermione, joka uudessa onnessaan ei ollut unohtanut nuorta esilukijaa, oli silloin tiedustellut Teodoorokselta Clemensin aikaisempia elämänvaiheita. Teodooros tiesi siinä kohden ainoastaan sen, että Clemens oli löytölapsi, joka jo vakahaisena oli saanut Petroksen kasvatusisäkseen.

Tämä tieto riitti vahvistamaan Hermionen aavistuksen. Hämmästyneenä hän riensi isänsä luo ja ilmoitti tälle, mitä oli aavistanut ja mitä oli kuullut Teodoorokselta.

Tämä tapahtui illalla, ja seuraavana päivänä oli Kryysanteus tyttärineen lähtenyt Peiraieuksen edustalla olevasta maakartanostaan kaupunkiin Clemensiä hakemaan.

He tulivat nyt juuri Skamboonidailta, josta olivat löytäneet homoiuusialaisten piispan asunnon, tapaamatta häntä tai Clemensiä kotoa.

Sen jälkeen he olivat tulleet Afroditen temppelille toivoen sieltä löytävänsä molemmat tai jommankumman niiden kristittyjen joukosta, joita käytettiin temppelin rakennukseen.

Nähtyään ettei tarkastusmiehen haava ollut vaarallinen, Kryysanteus kääntyi Clemensin puoleen kysyen:

— Oletko syypää siihen, mistä sinua syytetään?

— Olen, vastasi Clemens ylpeästi. — Minä heitin kiven. Hän on vääräuskoinen, tuo mies, ja minä näin, että hän rääkkäsi oikeauskoista.

— Jos niin on laita, niin hän pannaan toimestaan pois ja rangaistaan, sanoi Kryysanteus. Sinun olisi tullut kääntyä minun puoleeni ja syyttää häntä. Sen sijaan olet harjoittanut omaa kostoa, jota lain täytyy tuomita. Ajattele, nuori pappi, kuinka helposti olisi voinut tapahtua, että olisit tappanut hänet. Sinä saattaisit tällä hetkellä seisoa edessäni murhaajana.

— Mitä sitte? keskeytti Clemens. — Luuletko että olisin hävennyt sitä? Kun minä viskasin kiven, oli aikomukseni tappaa hänet. Tee nyt minulle mitä tahdot. Minä en pelkää sinua.

— Onneton, sanoi Kryysanteus vaaleten ja katsahtaen ympärillä seisoviin, jotka kuulivat tämän vaarallisen tunnustuksen; — sinun ymmärryksesi on sekaisin. Et ole vastuukykyinen sanoistasi… Hyvät ystävät, jatkoi hän kuulijoille, — tämä poika ei tiedä, mitä puhuu.

— Minä tiedän sen liiankin hyvin, te Egyptiläiset, jotka ahdistatte Israelia. Te pakotatte meitä, kuten muinoin, vetämään kiviä Faraolle. Teidän työnjohtajanne rääkkäävät meitä. Vaan ne, jotka panevat kätensä Herran kansan päälle, ovat vikapäitä kuolemaan. Mooses tappoi egyptiläisen miehen, joka rääkkäsi hänen kansalaistaan. Hän oli sama Mooses, joka antoi meille pyhän lain. Ja sanoessaan: älä tapa, hän ei suinkaan pannut vääräuskolaisia eikä uskottomia tämän käskyn turviin, sillä muuten hän olisi tuominnut itsensä. Meidän ja teidän välillämme on sota elämästä ja kuolemasta. Te tuhoatte meidät tai me teidät. Vaan meidän asiamme on Herran, ja voitto on Herran kädessä…

— Missä sinun kasvatusisäsi on? kysyi Kryysanteus, keskeyttäen
Clemensin hurjan sanatulvan.

— Tarkoitatko Petrosta, jota he sanovat piispakseen? kysäisi Kimoon.

— Niin, Petrosta.

— No niin, puhuakseni nyt epäfilosofiselta kannalta ja jättämällä syrjään perusteelliset epäilykseni avaruuden, ajan ja liikkeen todellisuudesta — hän oli äsken tässä, ja minä tahdon ilmoittaa sinulle, hyvä Kryysanteus, että hän on yhtä syyllinen kuin tämä poikakin. Ajattelepas vaan: hän uskalsi lyödä Ateenan vapaan kansalaisen maahan, kun tämä, täynnä palavaa lain ja turvallisuuden harrastusta, koetti estää nuorta rikollista pääsemästä pakoon. Siitä asiasta tulee eri juttu, niin totta kuin nimeni on Kimoon. Tuossa hän muutoin itse tulee. Hän ei voi kieltää, sillä nämä ystäväni saattavat todistaa hänen käytöksensä.

Petros astui nyt esiin tyynen näköisenä, tervehti Kryysanteusta ja sanoi:

— Tämä nuorukainen on kasvattipoikani. Hän on tehnyt itsensä syypääksi äkkipikaiseen ja vaaralliseen tekoon. Minä tulin paikalle juuri sen tapahduttua. Mitä aiot tehdä hänelle? Haastatko hänet oikeuden eteen vai sallitko minun sopia haavoitetun kanssa ja rangaista hairahtunutta poikaani sillä tavalla, jota minä hänen esimiehenään ja isällisenä holhoojanaan olen velvollinen käyttämään? Voin vakuuttaa sinulle, että kirkon kuritus on maallista lakia ankarampi. Hän ei ole jäävä sen vuoksi rankaisematta, jos sinä, armahtaen hänen nuoruuttaan, jätät hänet minun käsiini.

— Sinun käsiisi? Sinun, joka olet kasvattanut tämän nuorukaisen näin vaarallisiin periaatteisiin?

— Hyvä arkontti, on kovaa panna opettaja vastaamaan jokaisesta sanasta, minkä oppilas laskee…

— Aika on todellakin tullut tutkia lähemmältä niitä oppeja, joita te saarnaatte pimeydessä. Se suvaitsevaisuus, jota keisari on osoittanut teille, ei ole enää paikallaan, kun tulee ilmi, että te hyväksytte ja levitätte sellaista siveysoppia, joka uhkaa yhteiskuntaa. Tahdon, että sinä kasvattipoikasi kanssa seuraat minua kotiin. Minä olin sinua ja häntä hakemassa erään tärkeän asian vuoksi, kun tämä kohtaus veti huomioni puoleensa. Toisen asian voi nyt yhdistää toiseen. Ne koskevat molemmat sinun kasvattipoikaasi.

Petros vaaleni huomattavasti kuullessaan nämä sanat. Vaan hän voitti pian hämmästyksensä ja sanoi tyynesti:

— Tottelen käskyjäsi. — Sen jälkeen hän kääntyi Clemensiin ja kehotti häntä seuraamaan itseään.

— Minne menemme, isä? kysyi esilukija, jonka koko olennosta näkyi kuumeentapainen jännitys.

— Kryysanteuksen taloon.

— Miksi hänen luokseen emmekä oikeuteen tai vankeuteen? Mitä minulla on Kryysanteuksen kanssa tekemistä? En tahdo astua hänen kynnyksensä yli.

— Clemens, kuiskasi piispa — sinä et ole tänään itsesi kaltainen. Älä unohda velvollisuuttasi minua kohtaan! Tärkeä hetki on ehkä tulossa. Hillitse itsesi, ja vaikka mitä tapahtuu, niin älä kiellä sitä rakkautta, joka asuu sydämessäsi lapsuutesi holhoojaa kohtaan.

— Isä, koetan olla tyyni.

Kryysanteus palasi Hermionen luo. Heidän lähtiessään paikalta ja kulkiessaan Tripodikadulle, hän kertoi hänelle mitä oli tapahtunut temppelin edustalla, ja mikä Clemensin osuus asiassa oli.

Petros ja Clemens seurasivat heitä jonkun matkan päässä; heidän ympärillään kulki joukko uteliaita, jotka olivat nähneet yllä kerrotun tapauksen.

Petros jatkoi, tarttuen Clemensin käteen:

— On kenties tulossa kokonaan toista kuin odotat, Clemens. Minä en nyt tarkoita rangaistusta äkkipikaisesta teostasi: Tämä on verrattain vähäpätöistä…

— Ole huoleti, minä en pelkää ollenkaan…

— Mutta mahdollista on, että luottamuksesi minuun pannaan mitä kovimmalle koetukselle. Minä rukoilemalla rukoilen sinua sen vuoksi: ole luja, poikani! Älä salli vallata mieltäsi!

— Oi, kuinka voit epäillä minun luottamustani ja kunnioitustani? Missä on se valta maailmassa, joka voi sitä järkyttää?

— Ja kuitenkin sanon sinulle, Clemens: on mahdollista, että minä jonakuna hetkenä seison silmiesi edessä rikollisena miehenä, onnesi vihollisena…

— Se on mahdotonta, isä.

— Tahdon toivoa sitä. Silloin menen, tapahtui mitä tapahtui, voittoon enkä tappioon.

Kun oli saavuttu Kryysanteuksen taloon Tripodikadulle, niin Hermione meni isänsä pyynnöstä kamariinsa odottamaan keskustelun päätöstä. Clemens jätettiin aulaan. Kryysanteus käski Petrosta tulemaan ylikertaan syrjäiseen huoneeseen.

Sillä aikaa Petros oli tehnyt päätöksensä. Jos asia, johon Kryysanteus oli viitannut, todellakin oli se, jota piispa aavisti, niin ei tullut hämmästyä epäsuotuisaa sallimusta, vaan pakottaa se menemään Petroksen puolelle.

Kun molemmat miehet olivat kahden kesken Kryysanteuksen työhuoneessa, niin Petros ensimäisenä ryhtyi puhumaan.

— En mielelläni astu sinun taloosi, arkontti. Sinun kuviesi ja kirjojesi näkeminen sopii yhtä vähän minun silmilleni, kuin karkeat sandaalini sopivat tälle kauniille lattialle. Vaan kun en ota niitä jaloistani kirkossa, niin saat antaa anteeksi, etten riisu niitä täälläkään sinun luonasi.

— Kas tänne, sanoi Kryysanteus ja osoitti ovea, joka vei balkongille. — Istahtakaamme tuonne ulos. Siellä ei silmiäsi vaivaa mikään, mikä häiritsisi sinua kuuntelemasta tarkkaan sanojani, ja siellä tulee päivän kirkas valo sinun kasvoillesi.

— Älä pelkää. Minä olen pimeässä sama kuin kirkkaimmassa päivän valossakin, sanoi Petros, seuratessaan Kryysanteusta balkongille. — Meidänhän oli puhuttava kahdesta Clemens poikaani koskevasta asiasta. Toisen minä tiedän ja olen pahoillani siitä. Toista en tiedä. Jos tahdot tietoja hänestä, niin kysy vain. Tunnen hänet hänen aikaisimmasta lapsuudestansa ja olen valmis ilmaisemaan sinulle kaikki, mitä tiedän.

— Se on hyvä, sanoi Kryysanteus luoden piispaan läpitunkevan katseen, jonka tämä tyynenä kesti. — Olen kuullut sanottavan että Clemens on löytölapsi. Onko niin?

— On.

— Kuinka hän joutui käsiisi?

— Sen henkilön kautta, joka hänet löysi ja otti huostaansa.

— Tiedät ehkä, että minä itse olen kadottanut pojan. On seitsemäntoista vuotta siitä kun hän katosi, en tiedä millä tavalla, vaan samall'aikaa katosi talostani myös kaksi orjaa, jotka olivat isä ja poika. Ne ihmiset olivat kristittyjä, ja on luultavaa, että he hänet ryöstivät. Voit tästä käsittää, millä silmillä minä katselin kasvattipoikaasi aina siitä päivästä asti, jolloin sain tietää hänen olevan löytölapsi, jo senkin vuoksi, että hän ulkomuodosta päättäen on samanikäinen, kuin minun onneton Filippokseni olisi, jos vielä eläisi.

— Minä käsitän tunteesi täydellisesti, sanoi Petros, — ja surkuttelen onnettomuuttasi, vaan arvelen, että se yksinomaisesti kohtaa sinua eikä poikaasi, jos totta on, että kristityt ovat hänet ryöstäneet. Tämä on puhuttu minun kannaltani, Kryysanteus. Sitä vastoin olisin pitänyt häntä sangen onnettomana, jos hän olisi jäänyt sinun hoitoosi ja sinä olisit kasvattanut hänestä jumalallisen ilmestyksen vihollisen. Jos se ajatus voi lohduttaa sinua, että he ovat vieneet hänet pois jalossa tarkoituksessa ja että ovat pitäneet hänestä hellintä huolta mitä ovat voineet, niin salli minun vakuuttaa sinulle että niin on tapahtunut, sillä minä tunnen uskonveljeni.

— Sinun sanasi tukevat luuloani, että molemmat orjat veivät poikani…

— Se on minunkin vakaumukseni.

— Onneton oppi, joka hämmentää yksinkertaisimmatkin oikeudenkäsitteet, irroittaa perhesiteet ja särkee maailman! Vaan jättäkäämme syrjään erilaiset mielipiteemme! Haluan saada tarkempia tietoja Clemensistä, sillä aavistus, kenties eksyttävä, vaan luonnollinen minun asemassani, houkuttelee minua luulemaan, että hän on minun poikani.

— Sanotpa jotakin!… Kuinka ihmeellistä, ettei tämä ajatus jo aikoja sitten ole syntynyt minussakin! Vaan löytölapsien luku on vielä meidän päivinämme niin suuri, ettei meidän, asiata tarkemmin punnitessamme, tarvitse sitä ihmetellä. Constantius kielsi tuon hirmuisen lasten hylkäämisen. Sitä tapaa kestää kuitenkin vielä nytkin, vaan pidä mielessäsi, Kryysanteus: me kristityt emme koskaan tee itseämme syyllisiksi semmoiseen häpeälliseen rikokseen Jumalaa ja luontoa vastaan.

— Kuinka vanha kasvattipoikasi oli, kun sait hänet hänen ensimäiseltä hoitajaltaan?

— Hän näytti olevan noin kolmen vuoden vanha.

— Kuka se mies oli, jolta hänet sait?

— Muuan orja Ateenasta.

— Oi laupiaat jumalat! Olisiko tämä Clemens todellakin minun poikani Filippos!… Petros, jatkoi Kryysanteus, — kerro kaikki mitä tiedät siitä miehestä äläkä salaa mitään. Näköjään vähäpätöisin pikkuseikka voi johtaa meidät oikeille jäljille, voi vahvistaa tai tehdä tyhjäksi sen arvelun, jonka sanasi tekevät todennäköiseksi.

— Valitettavasti, arvon arkontti, vaadit enempää kuin voin täyttää.
Kysymyksessä oleva mies makasi kuolinvuoteellaan, kun hän uskoi
Clemensin minun haltuuni, ja se mitä hän ilmoitti minulle, oli
vähäpätöistä ja kerrottiin ripissä, jonka pyhyyttä ei saa rikkoa.

— Missä silloin oleskelit?

— Antiokeiassa, jossa opiskelin pyhää jumaluusoppiamme.

— Ja mies oli orja Ateenasta?

— Oli.

— Ja hän ilmoitti, että lapsi, jonka uskoi sinulle, oli löytölapsi?

— Hän sanoi jotakin muutakin, jota en saa kertoa. Oli miten oli, hän oli pelastanut tuon pienen olennon hukkumasta … luultavasti vanhan opin liejuun.

— Sinulla ei siis ole muita tietoja minulle ilmaistavana?

— Kyllä, vielä yksi seikka, joka kenties on suuremman arvoinen kuin kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka sain kuolevalta orjalta.

— No?

— Muistona Clemensin lapsuudesta, ja tärkeänä, koska se voi auttaa saamaan hänen sukunsa selville, olen säilyttänyt erästä vaatetta, joka alkujaan näyttää olleen kehdonpeite. Se on kallista ainetta, ja sen keskellä on taiteellisesti kudottuna Meduusan pää. Voitko muistaa, että pojallasi oli sellaista?

— Missä säilytät sitä peittoa?

— Kotonani.

— Hyvä. Me tarkastamme sitä siellä. Mitä nyt olet sanonut, on omiaan haihduttamaan viimeisenkin epäilyni siitä, olenko Clemensissä löytänyt poikani Filippoksen. Ensimäinen aavistus heräsi tyttäressäni, kun hän näki hänet ja kummasteli hänen yhdennäköisyyttään puolisovainajani, heidän yhteisen äitinsä Elpiniiken kuvan kanssa.

— Elpiniike? Sanotko, että tämä oli hänen nimensä?

— Niin.

— Elpiniike, Hermogeneen tytär?

— Niin.

— Tämä nimi on vaatteeseen kudottu, sanoi Petros. — Jokainen epäilys on siis kadonnut. Toivotan sinulle onnea, että olet löytänyt poikasi, jota niin kauan olet surrut kadonneeksi.

— Niin, ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen.

— Vaan samalla kuin onnittelen sinua, jatkoi Petros, täytyy minun surkutella itseäni, sillä se minkä sinä voitat, on minulle tappio. Tähän asti olen minä yksin saanut hänen hellyytensä, nyt minun täytyy se jakaa sinun kanssasi. Veriyhteys on pitävä puolensa, ja se voi tuskin tapahtua muulla tavoin, kuin että henkinen side joka yhdistää hänet minuun käy höllemmäksi. Minä olen rakastanut Clemensiä ja rakastan häntä vielä, niinkuin hän olisi oma poikani. Kaikki mitä hänen onnekseen olen voinut tehdä, se on tehty. Tiedän, että meillä on hyvin erilainen käsitys ihmisen onnen ehdoista, ja että se autuudentie, jolle minä olen Clemensin vienyt, ja jolla hän minun rinnallani vilpittömästi on vaeltanut, on päinvastainen sille, jota sinä itse olisit hänelle osoittanut. Vaan minun hyvä tarkoitukseni näkyy menettelytavastani ja sitä sinun ei pitäisi arvostella väärin. Minä toivon että tunnustat sen, kun jätän Clemensin käsiisi. Se on ainoa palkkio, jota vaadin siitä, että otin hänet turviini, kun hän oli turvaton lapsi, ja sitä et saata minulta kieltää.

— Meidän tulee ensin, siinä määrässä kuin on mahdollista, tulla vakuutetuiksi, ettei mitään erehdystä tapahdu. Sitte katsotaan, kuinka oikeutettu sinun vaatimuksesi on. Minun ei tee mieli myöntää sitä heti oikeutetuksi. Sallitko, piispa, että teen muutamia kysymyksiä oman elämäsi vaiheista?

— Miksi en?

— Olet näköäsi kymmenkunta vuotta nuorempi minua. Missä olet syntynyt?

— Efesoksessa, kristityistä vanhemmista, vastasi Petros. — Isäni oli halpa käsityöläinen, vaan hänen muistonsa elää minun siunauksessani. Uutteralla työllä hän oli koonnut pienen summan, jolla hän tuki minua sillä pyhällä, mutta kieltäymisten kivityksellä lasketulla tiellä, jonka olin vapaasta taipumuksesta valinnut ja jota olen kulkenut, kunnes olen tullut siksi, mikä olen: Ateenan piispaksi ja halvaksi Herran palvelijaksi. Siinä lyhykäisesti kerrottuna minun elämäkertani.

Kryysanteus kyseli häneltä vielä hänen isänsä nimeä ja sukua, käsityötä, millä tämä oli elättänyt itsensä, milloin hän kuoli j.n.e., — joihin kaikkiin kysymyksiin piispa vastasi; sen jälkeen Kryysanteus sanoi haluavansa, että heti mentäisiin Skamboonidaihin Petroksen asuntoon katsomaan tuota merkillistä kehdonpeitettä.

Clemens, joka aulassa oli odottanut keskustelun päätöstä, sai käskyn seurata heitä. Hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mitä asia koski.

Kun he olivat tulleet piispan asuntoon, ja tämä otti kätköistään esille huolellisesti säilytetyn vaatteen, niin Clemens suuresti ihmetteli mitä se merkitsi, ja hänen ihmettelynsä muuttui levottomaksi aavistukseksi, kun Kryysanteus visusti tarkasteli tätä jäännöstä hänen salaperäisestä lapsuudestaan ja lopuksi ilmoitti että hän tunsi sen, ja että vaatteeseen kudottu nimi poisti kaiken erehdyksen vaaran.

— Minä muistan nyt, sanoi Petros, — että Clemensillä lapsuudessaan oli myös kaulakoriste, amuletti tai jotain sellaista. Vaan minä viskasin sen pois, kun näin että sen kuvioilla oli pakanallinen merkitys. Siinä oli kolme naista työssä värttinän ympärillä; niiden piti luultavasti kuvaileman kohtalon jumalattaria…

— Tämäkin sopii, huudahti Kryysanteus. — Tyttärelläni on aivan yhtäläinen koriste. Suvussani oli vanhoista ajoista asti tapana, että lapset saivat sellaisen… Ja mitä kauvemmin katselen tätä nuorukaista, sitä selvemmin huomaan hänen kasvoissaan puolisovainajani unohtumattomat kasvonpiirteet. Sydämeni sanoo, että se on hän. Voi sitä miestä, joka ensin ryösti hänet hänen isältänsä! Clemens, jatkoi Kryysanteus, — sillä minun täytyy puhutella sinua tällä nimellä, koska et vielä tunne muuta … minä olen tänään löytänyt poikani, jota kauan olen surrut kadotetuksi.

Ääni, jolla Kryysanteus lausui nämä sanat, ilmaisi sydämellistä hellyyttä, joka hillitsi itseään, koska se epäili kohtaisiko se vastatunnetta. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja tahtoi painaa häntä rintaansa; vaan Clemens irroitti itsensä ja vetäytyi taaksepäin hämmästys ja epäilys kasvoillaan.

Hän loi kysyvän katseen kasvatusisäänsä, ja kun tämä oli vaiti, niin hän huudahti:

— Se ei ole mahdollista. Olisiko tämä mies, jota olet opettanut minut vihaamaan, minun isäni?

— Poikani, sanoi piispa, — Jumala on tahtonut, että syntyperäsi, joka tähän asti on minullekin ollut salaisuus, nyt on tullut ilmi. Se hetki, jota joka päivä olet ikävöinyt, on nyt tullut… Älä kummastele, Kryysanteus, hänen käytöstään! Hän ei ole odottanut tällaista tietoa; älä siis ihmettele, että hämmästys voittaa hänessä ilon.

— Ei, jatkoi Clemens hetken vaiti oltuaan, — minä en usko sitä. Se ei ole vielä todistettu että tuo mies on minun isäni, ja ennenkuin tämä asia on täydellisesti näytetty toteen en tahdo tunnustaa häntä siksi. Häntä, joka vainoo uskoani ja kieltää jumalallisen ilmestyksen!

— Clemens, sanoi piispa, — mitään epäilystä ei ole enää siitä, että olet Kryysanteuksesta löytänyt sen, joka antoi sinulle elämän. Syleile häntä ja kiitä Jumalaa, joka vihdoinkin on täyttänyt hartaamman toiveesi: että saisit tuntea vanhempasi.

— Ei, mitä tekemistä minulla on tuon miehen kanssa? Sinä kuulet, en tunnusta häntä isäkseni. En ole koskaan halunnut päästä tuntemaan isääni, sillä sinä, Petros, olet minun oikea isäni, ainoa jota voin ajatella. Äitiäni olen ikävöinyt enkä häntä.

— Sinun täytyy antaa hänelle anteeksi, Kryysanteus, sanoi Petros. — Ensimäisessä hämmästyksessään hän unohtaa jumalallisen käskyn, että pojan pitää kunnioittaa isäänsä. Hän, tarvitsee aikaa tottuakseen siihen ajatukseen, että hän on sinun poikasi.

— Petros, et saa hyljätä minua, sanoi Clemens, — etkä kuunnella tuota miestä, jos hän viittaa johonkin oikeuteen, joka erottaisi sinut ja minut toisistamme. Minä olen löytölapsi. Niillä vanhemmilla, jotka jättivät minut kuolemaan nälkään, ei ole enää mitään oikeutta minuun nähden. Minä kiellän heidät.

— Kuitenkin, keskeytti hän ajatuksensa, — äitiäni tahtoisin nähdä. Tahdon sanoa hänelle että olen elossa ja kysyä häneltä, miksi hän hylkäsi minut luotaan.

— Äitisi, sanoi Kryysanteus, on kuollut. Hän kuoli, kun sinä makasit kehdossa.

— Oi, Jumalani, mitä sanot? Etkö petä minua?

— Sinä tahdot tietää, miksi hän hylkäsi sinut. Kuolinhetkellään hän painoi sinua rintaansa. Minä nostin sinut kehdosta ja panin sinut hänen syliinsä. Hänen viimeinen rukouksensa oli sinun onnesi puolesta. Kuitenkin, tästä kyllin täksi kertaa. Sinun jalon äitisi muisto on kerran seisova puhtaana ja säteilevänä sinun silmissäsi. Nyt käännyn sinun puoleesi, Petros, muutamalla kysymyksellä. Miksi olet kasvattipoikaasi istuttanut luulon, että hän on löytölapsi, jonka julmat vanhemmat olivat jättäneet nälkään kuolemaan? Tarvittiinko tämä valhe, jotta hän oppisi kammoamaan heidän muistoansa? Teithän tämän vastoin parempaa tietoasi, koska arvelit tai ehkä varmasti tiesit, että kasvattipoikasi oli varastettu vanhemmiltaan?

— Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan löytölapsen.

— Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?

— En.

— Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi, ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?

Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus jatkoi, vastausta odottamatta:

— Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua, Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet minun karannut orjani Simmias.

— Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. — Olenhan jo kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?

— Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen, kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?

— Arkontti, minä en voi vastata sellaiseen kysymykseen. Arvelusi on perätön. Se on minusta sekä harmillinen että naurettava.

— Sinun naurusi lakkaa, kun sinä vangitaan karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

— Sinä et uskalla tehdä sellaista syytöstä.

— Siitä harhaluulosta olet vielä tänään pääsevä.

— Totta on, sinä, joka olet keisarin suosikki, voit uskaltaa kaikki, varsinkin Kristuksen tunnustajaa vastaan. Mutta minä en pelkää sinua. Minulla on aseena viattomuuteni, ja tuomarin edessä olen saattava sinut häpeämään kiittämättömyyttäsi. Tällä tavalla sinä siis tahdot palkita sen hoidon, jota olen pojallesi antanut.

— Hävytön, huudahti Kryysanteus, juuri tämä hoito se vaatii pääsi hinnakseen. Sinä olet varastanut hänet hänen isältään, opettanut hänet tätä vihaamaan ja kasvattanut hänestä onnettoman kiihkoilijan. Tämäkö ansaitsee minun kiitollisuuttani? Simmias, minä olen tuntenut sinut. Tästä hetkestä panen omistusoikeuteni käytäntöön. Sinä olet orjani. Minä vien sinut täältä karanneiden orjain vankilaan, ja vankilasta tuomioistuimen eteen.

— Pyydän sinua miettimään asiaa, ennenkuin vangitutat Rooman kansalaisen. Jos olisinkin tuo Simmias, josta puhut, niin ei sitä kuitenkaan voida todistaa. Kiitä jumaliasi, että olet löytänyt poikasi, ja pidä se kadotetun orjasi korvauksena. Simmiasta et ole enää koskaan löytävä, vaikka täyttäisitkin uhkauksesi. Muutoin olen valmis seuraamaan sinua vankeuteen tai minne tahdot viedä minut. Sinä olet yksinvaltias Ateenassa, eikä maksa vaivaa vastustaa tahtoasi. Vaan seuraukset ajattelemattomasta teostasi ponnahtavat takaisin omaan itseesi. Menettelysi syy on minulle täysin selvä. Minä olen kristitty ja piispa: tämä riittää tekemään minut rikolliseksi sinun silmissäsi. Et tahdo päästää käsistäsi tilaisuutta heittää mustaa varjoa tällaisen miehen elämäntiehen, sillä vaikka syytöstä ei voidakaan todistaa, niin se on kuitenkin, kuten sinä toivot, painava tahran hänen nimeensä, tahran, johon parjaus voi viitata ja sanoa: katso tuollaisia nuo uuden uskon sotilaat ja kristittyjen paimenet ovat. Ja vielä lisäksi, sinä tahdot alentaa minut Clemensin silmissä konnaksi, koska sinua katkeroittaa, että hänen sydämensä kuuluu minulle ja on sinulle vieras. Minä palkitsen tämän siten, että sanon sinulle, Clemens, että tuo mies on sinun luonnollinen isäsi, että sinun tulee kunnioittaa ja totella häntä semmoisena — totella häntä kaikessa, mikä ei sodi Jumalan käskyjä vastaan. Minä jätän sinut hänen käsiinsä, varmasti tietäen että, vaikka eroamme, sinä et ole hänen vaarallisessa läheisyydessään unohtava sitä Jumalaa, jota olen opettanut sinut tuntemaan, etkä kasvatusisääsi, jonka ilo tähän asti olet ollut. Jos hän uskottelee sinulle minun olleen hänen orjansa, niin tiedän ettei orja ole sinun silmissäsi mikään ylenkatsottava olento, vaan Kristuksessa vapahdettu ihminen; ja jos hän saa sinut siihen vakaumukseen, että olen varastanut sinut isältäsi, niin muista, että se on tapahtunut sen vuoksi, että pelastaisin sielusi ja veisin sinut paremman isän luo taivaaseen.

Petros syleili hämmästynyttä nuorukaista ja jatkoi Kryysanteukselle:

— Ellet vielä ole muuttanut mieltäsi, vaan tahdot panna aikeesi täytäntöön, niin olen valmis seuraamaan sinua. Minulla tosin olisi useita toimia järjestettävinä, ennenkuin astun vankilan oven sisäpuolelle, vaan en tahdo sinua vaivata rukoilemalla lykkäystä, jota et luultavasti myöntäisi.

— En, Simmias, vastasi Kryysanteus, minä en sitä myöntäisi. Pelkään hyvien syiden perustuksella, ettei sinun omatuntosi ole niin puhdas eikä sielusi aivan niin rauhallinen kuin tahdot luuletella. Voisi tapahtua, että koettaisit pelastaa itseäsi pakenemalla. Päästyäsi minun näkyvistäni, tulisi keisarin koko mahdille vaikeaksi päästä sinun jäljillesi. Minä tahdon kaikin mokomin panna toimeen tutkimuksen, joka on luova valoa pienimpäänkin seikkaan entisessä elämässäsi. Ainoastaan siten voin saada täydellisen varmuuden siitä, etten erehdy, kun laillisesti tunnustan tämän nuorukaisen pojakseni. Epäilystä on uudestaan minussa herännyt. Olisihan verenheimolaisuus muuten ilmoittautunut jossakin hänen sydämensä pisarassa, kun sanoin hänet jälleen löydetyksi pojakseni. Tutkimus on myöskin antava toisen hedelmän — on keisarin silmille paljastava sen hirvittävän siveysopin, jota te kristityt saarnaatte ja jonka periaatteita te panette toimeen. Suvaitsevaisuutta teidän uskontoanne kohtaan ei käy ulotuttaa teidän siveysoppiinne. Jos teidän uskonne on erottamattomasti yhdistetty sen kanssa, täytyy molemmat juurittaa pois yhteiskunnasta. Ihmisiä, jotka saarnaavat lapsenryöstöä, henkistä itsemurhaa, kansalaisvelvollisuuksien ylenkatsomista ja kuolemaa kaikille, jotka eivät vanno heidän hulluun metafysiikkaansa, älköön kärsittäkö enemmän kuin muunkaanlaisia varkaita ja murhaajia. Mitä erittäin sinuun tulee, niin ei ole vielä selvitetty, mikä osa sinulla on ollut niissä verisissä vainoissa, jotka Constantiuksen kuoleman aikana raivosivat kaupungissamme ja vaativat tuhansien ihmisten hengen. Minun vakaumukseni on, että sinä olit niiden alkuunpanija, ja että kaikki silloin vuodatettu veri tulee sinun pääsi päälle. Tämäkin on asia, joka ansaitsee tulla selvitetyksi. Oli liian kiireinen lupaus, kun keisari lupasi unohtaa näiden kristittyjen pahantekijöiden entisyyden, henkilöiden, jotka ovat hävittäneet itä- ja länsimaan kaupunkeja murhalla ja tulella. Hänen tulee ainakin katsoa, että heiltä vastaisuudessa riistetään valta tehdä pahoja töitään. Tule nyt kanssani!