SEITSEMÄS LUKU.
Clemens ja Eusebia.
Me jätimme Clemensin omituiseen asemaan kauniin Eusebian luo. Hän oli tullut sinne, osaksi pyytääkseen häneltä anteeksi orjatar raukan puolesta, joka oli särkenyt kalliin toalettirasian, osaksi pitääkseen nuhdesaarnan Eusebialle siitä julmuudesta, jota tämä välistä harjoitti palvelijattariansa kohtaan, julmuudesta, joka ei ollenkaan sopinut hurskaalle ja kristilliselle emännälle.
Vaan kauniin naisen näky ja hänen kysymyksensä, mitä hän tahtoi näin myöhäisellä hetkellä, sai, etenkin kysymyksessä ilmautuvan ihmettelyn vuoksi, Clemensin kokonaan hämille. Hän alkoi ymmärtää, että hänen intonsa ja hellä sydämensä olivat houkutelleet hänet sangen sopimattomaan tekoon. Hän seisahtui ovelle, ujona ja hämillänsä ja änkytti viimein katkonaisen anteeksipyynnön.
Eusebia oli siksi jalomielinen, että itse auttoi esilukijaa pulasta. Hän istahti taas mukavasti purppurasohvaansa ja pyysi hurskasta kunnianarvoisaa veljeä astumaan ovelta peremmälle ja sanomaan asiansa, joka epäilemättä oli tärkeä, koska sitä ei voitu lykätä huomispäivään.
Sen jälkeen ja odottamatta mitään selitystä Clemensin puolelta hän rupesi kyselemään piispan terveyttä, ylisteli suuresti hänen viimeistä saarnaansa ja puhkesi katkerasti valittamaan oikeauskoisen seurakunnan ahdistettua tilaa.
Sillaikaa Clemens tointui taas tajuihinsa, ja kun Eusebian puhe joutui viimeksimainittuun aineeseen, joka oli esilukijankin lempiaine ja hänen ajatuksiensa alituinen esine, niin hän sai rohkeutta ja halua ottamaan osaa keskusteluun ja yhtyi sydämellisesti niin hyvin hurskaan Eusebian katkeraan valitukseen nykyaikain johdosta kuin myöskin hänen peittelemättömästi lausumaansa toivoon, että maailman tila pian vaihtuisi. Clemensiä ei enää huikaissut pienen kullalta kimaltelevan huoneen komeus eivätkä saattaneet hämille Eusebian säteilevät silmät, jotka salamoitsivat vuoroin harmista, vuoroin ilosta, samalla kuin hänen soinnukkaan äänensä sävy vaihteli aina keskustelun kulun ja keskusteltavan aineen mukaan.
Vasta kun tätä puhelua oli kestänyt jokseenkin kauan, Eusebia näytti muistavan että Clemens oli tullut jollain erityisellä asialla, ja kysyi nyt iloisella äänellä mikä oli saanut niin nuoren, mutta kunnianarvoisan miehen käymään näin myöhään hänen luonansa.
Clemens kertoi nyt mitenkä oli tavannut nuoren orjattaren ja mitenkä tämä oli pelännyt palata kotiin, kun oli rikkonut rasian, ja hän pyysi Eusebiaa antamaan sen orjalleen anteeksi, koska tämä ei ollut tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa vaan varomattomuudessaan.
Asiansa toisen puolen, nimittäin nuhdesaarnan Eusebialle tämän kovuudesta orjattaria kohtaan, Clemens päätti tykkänään jättää sikseen, sillä keskustellessaan prokonsulin puolison kanssa hän oli alkanut tulla siihen vakaumukseen, että tuo julmuus oli ainoastaan panettelua, sillä olihan se mahdotonta näin hurskaassa, kauniissa ja lempeässä naisessa.
Clemens oli siis havainnut, että Eusebialla, paitse hurskauden ja lempeyden suuriarvoisia ominaisuuksia, oli myös kauneuden.
Mutta kuinka hän hämmästyi sitä muutosta, mikä näkyi tapahtuvan Eusebian olennossa, niin pian kuin hän mainitsi orjatar raukkaa ja rikottua rasiaa!
Viha kuvautui selvään samoissa kasvoissa, joista Clemens äsken oli lukenut hurskautta ja lempeyttä. Eusebialla näkyi tuskin olevan aikaa kuunnella häntä loppuun, ja kun hän oli puhunut niin Eusebia nousi seisoalleen ja polki pienellä jalallaan lattiata.
Hän kysyi kiivaalla äänellä nuorelta esilukijalta, kuinka tämä rohkeni ottaa puolustaakseen huolimatonta ja niskoittelevaa orjatarta tämän omaa emäntää vastaan, ja ilmoitti, että orjattaren vika oli rangaistava mitä ankarimmin, hänelle itselleen pelotukseksi ja muulle talonväelle varoitukseksi.
Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti, että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.
Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.
Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia. Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.
Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.
Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto, että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä vaelluksesta.
Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.
Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi julmuuteen orjattariansa kohtaan.
Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta, koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että parantaa Eusebiaa.
Eusebia näkyi alussa voivan vaivoin hillitä itseänsä keskeyttämästä puhujaa. Tuo uhmaavainen hymy asui kauan hänen huulillaan. Vaan vähitellen se oli kadonnut ja sijaan tullut vakavuus ja tarkkaavaisuus. Hänen silmänsä pysyivät alati nuoressa esilukijassa, jonka rohkeus ja innostus teki hänet kauniimmaksi Eusebian silmissä. Oli uutta ja kutkuttelevaa saada nuhteita kokemattomalta pojalta.
Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että hänen myötätuntoisuuttansa nuorta saarnaajaa kohtaan vihdoin voitti itse nuhdesaarnan voima. Clemens oli tietämättään omaksunut paljon Petroksen voimakasta kaunopuheisuutta; vaan kun hänen oikeutettu paheksumisensa viimein oli purkautunut, muuttuivat nuhteet lempeiksi varoituksiksi, niin lämpimiksi, tuntehikkaiksi ja liikuttaviksi, etteivät voineet olla vaikuttamatta Eusebiaan, jonka hurskaus oli tunnehurmauksen tavoittelemista, ja joka katumuksesta, rangaistuksesta ja parannuksesta oli keksinyt hekumallisia synnin jälkitunteita, suloisempia kuin itse synnin tekeminen.
Kun Clemensin ääni tuli epävarmaksi ja yhä enemmän värähteleväksi siitä liikutuksesta, jonka hän tunsi sydämessään, niin tämä ääni saattoi samat tunnesäikeet värähtelemään Eusebian sydämessä; ja joko tämä oli tullut liikutetuksi Clemensin nuhteista tai ei, niin vaikutti yksin myötätuntoisuuden voima ja aistien hurmaus sen, että kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmäripsiensä alta, jotka nyt verhosivat noita äsken niin rohkeakatseisia silmiä.
Äkkiä hän nousi sohvasta, heittäytyi Clemensin jalkoihin, tarttui hänen käteensä ja vei sen kyyneleiden kostuttamille silmilleen.
Sitten seurasi katkonaisella äänellä lausuttu tunnustus, että hän oli ollut julma emäntä, suuri synnintekijä. Hän pyysi Clemensiltä anteeksi ylpeätä käytöstään ja lupasi juhlallisesti katumusta ja parannusta.
Clemensiä liikutti tämä äkillinen nöyryys, ja hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet samalla kertaa kuin hän tunsi sydämellistä iloa tämän herätyksen johdosta, jonka välikappale hän oli ollut.
Eusebia nousi seisoalleen, vaan Clemensin käden, johon oli tarttunut, hän piti vielä omissaan, kun palasi sohvaansa, johon mielenliikutuksen valtaamana vaipui.
— Sisareni, sanoi Clemens, — tahdon rukoilla, että sinun heräämisesi kantaisi pysyväisiä hedelmiä ja saisi aikaan mielenmuutoksen, joka voittaa sinun kiivaan luontosi kiusaukset.
— Tee se, armas veli, kuiskasi Eusebia.
Hän nojasi nyyhkyttäen tuuheakiharaisen päänsä aivan liki esilukijan povea ja painoi, ylenmäärin liikutuksen valtaamana, hänen kätensä sydämelleen.
Clemens tunsi, kuinka Eusebian rinta kohoili ja laskieli sisällisestä myrskystä.
Nuoren papin hellyyteen ja osanottoon yhdistyi tunne, jota hän ei ymmärtänyt. Hän sallikin vastustamatta Eusebian pidättää hänen kättänsä, ja kun Eusebia uudestaan kuiskasi: — Armas veli! niin se kaikui hänen korvissaan kuin suloisin soitanto.
Kun Eusebian oli onnistunut hillitä tunteensa, pakotti hän Clemensin hellällä väkivallalla istumaan viereensä sohvalle.
Hän tahtoi tehdä tunnustuksen veljelleen, ilmaista hänelle kaiken sen kovuuden ja vääryyden, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi palvelijoitansa kohtaan, voidakseen vilpittömällä katumuksella saada häneltä anteeksiannon vakuutuksen.
Ja kun Clemens oli kuullut hänen tunnustuksensa ja vakuuttanut hänelle syntein anteeksiannon, oli hänellä vielä yksi pyyntö nuorelle esilukijalle esitettävänä.
Tämän pyynnön hän esitti punastuen ja nähtävästi hämillään.
Hän toivoi, että tämä käynti, tämä kohtaus, jäisi piispalta salaan. Olihan piispa ylipäänsä niin ankara, eikä Eusebia tahtonut millään muotoa, että piispan hyvät ajatukset hänestä huononisivat sen kautta että hänen tietoonsa tulisi Eusebian kiivas luonto ja hänen tylyytensä orjattaria kohtaan.
Hän oli monta kertaa ripittänyt itsensä piispan edessä ja tunnustanut hänelle kaikki muut synnit ja heikkoudet, vaan ei tätä. Laiminlyömiseen, sen hän vakuutti, ei kuitenkaan ollut mitään muuta syytä kuin hänen heikko ymmärryksensä, joka siihen saakka ei ollut älynnyt, että tylyys ihmisiä kohtaan, jotka olivat syntyneet orjuuteen ja jotka kaitselmus oli määrännyt toisia tottelemaan, oli jotakin väärää ja rangaistavaa.
Eusebia lisäsi nöyrästi, että tämä ymmärryksen puute osoitti, kuinka suuresti hän tarvitsi ystävää, ja hän pyytämällä pyysi, ettei Clemens, jolle hän nyt oli avannut sydämensä, hylkäisi häntä, vaan olisi hänen uskollinen ystävänsä.
Clemens olisi mahdollisesti päässyt asiasta vetoamalla nuoruuteensa, jonka vuoksi hän ei ollut oikein sopiva sellaiseen toimeen; vaan hän oli äsken saavuttanut voiton, joka sai hänet luottamaan sanojensa voimaan, hän tunsi sitä paitsi niin sydämellistä osanottoa Eusebian kohtaloon eikä tahtonut jättää häntä johdatuksetta tuuliajolle, kun kerran oli suunnannut hänen uransa hyvää satamaa kohden.
Hän suostui häveliäästi hänen pyyntöönsä.
— Oi, tule sitte pian ja usein, rakas veljeni, jatkoi Eusebia. — Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa ja niin monta surua ilmaistavaa, jotka nyt tuntuvat kahta raskaammilta, koska minun täytyy ne sulkea sydämeeni. Pidä minua siskonasi — ikäänkuin meillä olisi, ei ainoastaan sama taivaallinen, vaan myöskin sama maallinen isä. Sinuun minä olen luottava, ja sinä saat kuulla jokaisen heikkouden, jokaisen syntisen ajatuksen, joka nousee sieluuni. Juuri tällaista hellää rippi-isää olen ikävöinyt ja nyt löytänyt sinusta. Oi, tule usein ja pian siskosi luo, armas Clemens!
Kuinka kauan Eusebia oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän suoraan ja hämilleen joutumatta saattoi lausua nämä sanat: armas Clemens!
Hän oli usein toistellut niitä salaa itsekseen — budoarissaan, torilla, kun hän kantotuolinsa uutimien välistä tähysteli nuorta esilukijaa jostakin vastaantulevasta pappissaatosta, kirkossa, jossa hän lehteriltään katseli häntä, hänen lukiessaan sunnuntain evankeliumia.
Äänessä, jolla sanat lausuttiin, olikin paljo hellyyttä ja puoleksi peitettyä voitonriemua.
Eusebian aie oli hänen omissa silmissään viattominta maan päällä. Hänen mieltymyksensä Clemensiin oli oleva puhtaasti platoonillista laatua, hengellistä rakkautta, johon ei ensinkään sekoittuisi maallisia aineksia. Hän toivoi voivansa herättää nuorukaisessa samanlaatuista vastarakkautta, johon kernaasti saisi sekaantua vähä viatonta haaveilua, niinkuin hänessä itsessäänkin. Jos tämän molemminpuolisen aatteellisen välin kehittyessä haaveiluun sekautuisi himmeä muiden tunteiden koitto, niin ei Eusebia suinkaan aikonut tuomita itseään eikä Clemensiä ankarasti; hän myönsi päin vastoin itselleen, että toivoi jotakin sellaista, sillä sehän olisi hänen tunteittensa puhtauden tulikoetus. Hän oli silloin, harjoittaakseen mielenlujuuttansa, myöntävä sellaisille tunteille jonkun liikkuma-alan — oli salliva niiden vapaasti hämäryydestään muodostua kuviksi, puoleksi taivaallisiksi, puoleksi maallisiksi, oli salliva niiden esiytyä ja lähestyä kaikessa houkuttelevassa suloudessaan, vaan ainoastaan vajotaksensa ja hajaantuaksensa hänen tahtonsa taikavoiman edessä. Jos ne muodostuisivat uudestaan, niin ne saisivat taas lähestyä, mutta kärsiä saman kukistumisen. Se oli oleva sotaleikkiä, hyödyllistä ja samalla niin suloisen houkuttelevaa, olematta ollenkaan vaarallista, jos hän vain kutakuinkin vartioitsi itseään. Sillä olihan hänen ja Clemensin seurustelu oleva itsessään uskonnollista laatua: hurskauden harjoittamista ja rukouksessa yhdistymistä.
Vaan jos kerran tultaisiin siihen, että molemmat tuntisivat itsensä puoleksi voitetuiksi ja havaitsisivat toinen toisensa heikkouden; kuinka liikuttavaa tämä havainto olisi, kuinka voimakkaasti he silloin tukisivat toisiansa yhteisessä taistelussa samaa taipumusta vastaan, kuinka lämpimästi he rukoilisivat toinen toisensa sivulla!
Tuntien jo edeltäpäin tällaisen mahdollisuuden esimakua Eusebia salli katseensa nyt jo vajota mitä tulisimmalla osanotolla, mitä hehkuvimmalla sisaren hellyydellä Clemensin suuriin, kaihomielisiin silmiin.
Tämä istui ääneti hänen vieressään, mielessä toivomus, jota hän itse ihmetteli. Hän ei voinut käsittää miksi — vaan hän toivoi, että Eusebia uudestaan tarttuisi hänen käteensä ja painaisi sen yhtä kovasti kuin äsken sydämelleen.
Tärkeä askel hellään yhteyteen oli jo otettu. Ei kukaan, ei edes Petros, jolle Clemens piti velvollisuutenaan ilmaista kaikki ajatuksensa ja toimensa, ollut saava tietoa tästä kohtauksesta. Kamariorjatar, joka oli ollut siihen välikeinona, käskettiin olemaan vaiti. Oli siis nyt jo olemassa salaisuus Eusebian ja Clemensin välillä, ja tämä salaisuus täytyi ulotuttaa heidän tuleviinkin yhtymisiinsä. Eusebia pyysi häntä palaamaan pian ja usein, sillä hän muka mitä kipeimmin kaipasi hänen hengellistä apuaan, hänen ystävyyttään ja tuttavallista luottamustaan. Vaan koska heidän yhtymisiensä piti oleman salaisia, niin myöhäinen iltahetki oli oleva sopivin; vasta silloin Eusebia sai olla itsekseen ja nauttia yksinäisyydestään. Takaportti, josta Clemens tällä kertaa oli tullut sisään, oli silloin oleva auki, ja kun ei yhtään ikkunaa antanut pihalle, niin hänen ei tarvinnut pelätä asiaan kuulumattomia silmiä.
Eusebia ilmoitti tämän äänellä, joka soi niin siveelliseltä, avomieliseltä ja viattomalta. Clemensistä oli tässä salaisessa jotakin viehättävää, jota hän ei voinut selittää. Hän ei löytänyt mitään syytä kieltää, ja jos joku aavistus olisi hänelle sanonut, että hänen tuli tehdä se, niin hän sillä hetkellä tuskin olisi kyennyt sellaiseen uhraukseen.
Vasta Eusebian jätettyään, kun hän kulki tyhjiä katuja virkaveljensä Eufeemioksen luo, hän muisti että yötä oli jo pitkältä kulunut ja että hän tuli kovin myöhään siihen pyhään työhön, johon Eufeemios oli häntä odottanut. Kenties Eufeemios oli jo mennyt makuulle. Vaan kotiinsa Skamboonidain mäelle hän ei tahtonut palata, sillä Petros ei odottanut häntä tänä yönä, ja tällä hetkellä tuntui hänestä vastenmieliseltä tehdä kasvatusisälleen tiliä siitä, millä tavoin oli viettänyt nämä tunnit.
Vaan kuinka selittää Eufeemiokselle pitkän poissaolonsa? Ja kuinka hän saisi tästä lähtien tilaisuuden täyttää Eusebian toivon, että hän useasti kävisi hänen luonaan. Pitikö hänen valehdella Petrokselle? Ei, se olisi hirveä synti, ja rikos oli sitä ajatellakin.
Kauan itsekseen tuumailtuaan hän jäi siihen päätökseen, että suoraan sanoisi kasvatusisälleen tulleensa erään sattuman kautta sellaisen henkilön yhteyteen, jonka sieluntila vaati hänen apuansa ja seuraansa. Kuka tämä henkilö oli ja muut asiaan kuuluvat seikat — se oli salaisuus, jota hän tahtoi pyytää kasvatusisäänsä kunnioittamaan, koska se oli uskottu hänelle, Clemensille, melkein pyhänä rippiasiana.
Kun Clemens saapui Eufeemioksen asuntoon, makasi lyhytkaulainen presbyteri syvimmässä unessa. Clemens näki "Pyhän Johanneksen ilmestyksen" olevan avoinna pöydällä ja sen vieressä vasta keskitekoisen kopion, jonka Eufeemios ja Clemens yhteisesti laativat. Katsahtaessaan siihen nuori esilukija huomasi, ettei hänen mustakutrinen ystävänsä ollut kirjoittanut kirjaintakaan hänen poissaollessaan. Sitä vastoin Clemens näki useita papyrusliuskoja, joilla Eufeemios oli harjoitellut pisteillä laskemisen taidetta. Mitä Eufeemios niiden tietojen avulla, jotka hän oli hankkinut tässä omituisessa ennustustaidossa, oikeastaan tahtoi houkutella itsellensä tulevaisuuden sfinksiltä, sitä ei Clemens tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan. Eufeemiosta herättämättä hän istuutui kirjoittamaan, kunnes uni lopulta valtasi hänet ja hän meni maata.
Eufeemiosta huvitti pisteillä ennustaminen enemmin kuin kirjojen kopioiminen. Hän oli viettänyt iltansa hauskasti eikä ollut suinkaan ollut pahoillaan Clemensin viipymisestä.
Seuraavana aamuna, kun he heräsivät ja tervehtivät toisiaan, ei Eufeemios kysynytkään hänen poissaolonsa syytä. Clemensin ei tarvinnut tehdä selkoa edellisestä illasta. Eufeemios nousi ylös, pukeutui työvaatteisiinsa ja meni työhön Afroditen temppelille, sillä tänään oli hänen vuoronsa ottaa siihen osaa.
Clemens vietti suuren osan päivästä yksinään Eufeemioksen pienessä kammiossa. Eusebian kuva välkkyi kirkkain piirtein nuoren esilukijan silmäin edessä. Hänen mielikuvituksensa pyöri alati sen ympärillä ja hän toisteli ajatuksissaan kerta toisen perästä koko sitä kohtausta, joka heidän kesken oli tapahtunut. Kuinka Eusebia oli kaunis sekä vihassaan että kyyneleissään! Kuinka hänen povensa aaltoili, kun hän painoi Clemensin kättä sydämelleen! Ja Clemenshän oli nöyryyttänyt hänen kovan luontonsa ja saanut hänet hillitsemään mielensä!
Hän muistutteli vielä mitä Eusebia oli sanonut, että salaiset surut tekivät häntä onnettomaksi; ne masensivat häntä, koska hän ei voinut niitä jakaa kenenkään uskotun kanssa. Clemens surkutteli naisraukkaa ja päätti olla hänelle se ystävä, jota hän tarvitsi ollakseen onnellinen. Voisiko hän jo tänä iltana uudistaa käyntinsä ja hiipiä salaiseen yhtymiseen? Hän kuvitteli mielessään pientä takaporttia, jonka piti öisin olla auki, hiljaista pihaa, jonka yli hänen tuli kulkea, pimeätä eteiskäytävää ja pientä kullankimaltelevaa budoaria ja sen kaunista katuvaista omistajatarta. Jos vain tilaisuutta tarjoutui, ei Clemens voinut olla sinne hiipimättä. Tätähän hänen velvollisuutensa Eusebia sisarta kohtaan vaati.
Näihin ajatuksiin olivat tunnit kuluneet kummastuttavan nopeasti. Hänen täytyi keskeyttää miellyttävät mietteensä kiirehtiäkseen kasvatusisänsä, piispan, luo vastaanottamaan hänen käskyjään.
Kun Clemens oli ennättänyt Skamboonidaissa olevalle majalle, oli Petros ulkona; vaan hän tuli puolenpäivän aikaan kotiin, ja heidän syödessään yksinkertaista ateriaansa hän sanoi Clemensille, ettei tämän pitänyt siitä lähtien ottaa osaa Afroditen temppelin rakentamiseen, vaan sai viettää illat mielensä mukaan joko kopioimalla ilmestyskirjaa tai jollain muulla hyödyllisellä tavalla.
Edellinen käsky kummastutti suuresti Clemensiä; vaan hänellä ei ollut tapa kysellä koskaan piispan menettelyn perusteita. Jos sana "miksi" joskus pujahti Clemensin huulilta, niin vastauksena oli usein vain läpitunkeva katse, harvemmin joku selitys, jonka lausujan ääni samalla teki nuhteeksi.
Sitä vastoin miellytti Clemensiä suuresti, että sai illat käyttää mielensä mukaan. Hän palasi Eufeemioksen kamariin ja vietti jälellä olevan osan päivää kuvittelemalla Eusebiaa mieleensä ja hautomalla pyhän Johanneksen näkyjä. Eusebia ja mystiikka taistelivat keskenään hänen mielihartaudestaan; edellinen sai kuitenkin vielä, vaikka tosin kovan vastarinnan jälkeen, väistyä syrjään jälkimäisen tieltä, vaan voitto ei tullut täydelliseksi ennenkuin Clemens oli ennättänyt vaipua hyvin syvälle siihen uskonnolliseen mietiskelyyn, siihen arvoitusten; aavistusten ja hämärien yhteensovittelujen mereen, josta hän tahtoi löytää avaimen ilmestyskirjan salaisuuksiin. Että siinä kuvattu totuuden ja Antikristuksen välinen taistelu, joka on tapahtuva maailmanpalon ja uuden Jerusalemin perustamisen edellä, tarkoitti hänen oman aikansa tapahtumia, ja että Julianus oli Antikristus, siitä hänellä oli varma vakaumus. Sitä epävarmempi hän oli kaikesta muusta, ja sitä tulisemmin hänen mielensä paloi päästä arvoituksen perille. Mitä tuo kummallinen luku 666 mahtoi merkitä? Siinä oli luultavasti päätinkivi, joka piteli koossa salaperäisen rakennuksen hämärää holvia. Eufeemios oli antanut hänen ymmärtää, että kabbalaopin avulla luultavasti voitaisiin ratkaista ilmestyskirjan arvoitus ja paljastaa sen sisimmät salaisuudet. Clemens tunsi sen tähden suurta halua oppia tätä tiedettä. Vaan piispa oli sen häneltä kieltänyt, koska se taito oli muka vaarallista, helppoa väärinkäyttää ja perusteiltaan arveluttavaa. Oli olemassa, niin piispa oli hänelle ilmoittanut, jumalallinen kabbala, jonka Adam sai oppia paratiisissa ja jonka avulla hän antoi eläimille ja esineille ne nimet, jotka vastaavat niiden luontoa ja ominaisuuksia; mutta oli myöskin olemassa toinen kabbala, jonka perkele oli keksinyt ja levittänyt ihmisten joukkoon. Ei kukaan kabbalan harjoittaja voinut varmuudella ratkaista, oliko hänen taitonsa taivaallinen vai perkeleellinen, sillä molempia oli olemassa ja molempia harjoitettiin, jälkimäistä luultavasti paljoa enemmän kuin edellistä. Asiain näin ollen oli viisainta pysyä siitä kokonaan erillään; Petros pani sen Clemensin velvollisuudeksi.
Tämä uhri oli Clemensistä raskain, minkä kuuliaisuus oli häneltä siihen asti vaatinut. Hän oli luonnostaan taipuvainen mystiikkaan, ja ne mielipiteet, joihin häntä oli kasvatettu, olivat kehittäneet tätä taipumusta. Olihan järjen kuolettaminen hänestä velvollisuus, jonka täyttäminen oli välttämätön ehto hänen pelastumiseensa vääräuskoisista hairauksista, joilla perkele haali niin monen sielun valtaansa. Hänen hurskas mielensä, jolta oli riistetty järjen ohjaus, hänen rikas tunne-elämänsä, joka hänen täytyi itseensä sulkea, ettei sitä saastuttaisi epäpyhä ulkonainen elämä, hänen vilkas mielikuvituksensa, sellaisen maailmankatsantokannan kiihottamana, joka täytti luonnon demoonisilla voimilla — nehän johtivat hänet välttämättömästi tälle vaaralliselle tielle, joka kulkee pimeiden seutujen läpi, missä mielipuolisuus väijyy kun tiikeri, valmiina iskemään kyntensä vaeltajan aivoihin.
Mitä Clemens ei saanut saavuttaa kielletyllä salaopilla, sen hän toivoi voittavansa toisella, joka tapauksessa luvallisella keinolla: rukouksella. Hän rukoili hartaasti valistusta pimeälle järjelleen, ennenkuin teki lapselliset kokeensa saada selville kirjan salattua tarkoitusta. Kopioiminen edistyi näin ollen, sangen hitaasti. Hän pysähtyi jokaiseen lauseeseen, miettiäkseen sitä, tutkiakseen sen yhteyttä edellisen ja seuraavan kanssa. Pää kumarassa ja kädet ristissä hän istui sumuisiin ajatuksiin vaipuneena, tavoitellen usvaa muodostaakseen siitä pysäväisiä kuvia. Kun sitte hänen päätänsä kivisti hyödyttömien ponnistusten tähden, niin hän turvautui uudestaan palaviin rukouksiin, tai antautui mielikuvituksen valtaan, jossa hetkisen eli keskellä niiden kuvausten loistoa, jotka kuvaavat kristillisyyden lopullista taistelua, maailman häviötä ja viimeistä tuomiota.
Kuinka järkyttävästi nämä kuvat mahtoivat vaikuttaa hänen mieleensä, hän kun uskoi elävänsä keskellä sitä aikaa jota ne kuvasivat, kun hän jokaisen päivän tullessa odotti että se päivä oli oleva tuo juhlallinen ja kauhea, jolloin viimeinen sinetti piti murrettaman ja tuomio julistettamaan maailman yli!
Näistä kuvista tunkeutui uudestaan esiin Eusebian kuva. Nainen, joka pakeni lohikäärmettä, oli saanut hänen kasvonsa. Clemens heräsi unelmistaan. Hämärä oli jo tullut. Aika oli lähteä Eusebian luo. Clemens veti kaavun päänsä yli ja meni.
Prokonsulin palatsin takaportti oli auki. Esilukija pääsi huomaamatta ja ilman mitään seikkailuja Eusebian budoariin.
Tämä näytti odottaneen häntä. Ilo säteili hänen silmistään, kun Clemens astui sisään; hän lausui tuttavallisesti hänet tervetulleeksi.
Eusebia oli tänä iltana mustaan puettu, ja lempeä, kaihomielinen vakavuus näkyi laskeuneen hänen kasvoilleen. Se ujous, jota Clemens tunsi hänen läheisyydessään, katosi pian, kun hän näki kuinka avomielisesti, sydämellisesti ja nöyrästi Eusebia otti hänet vastaan. Itse ainekin, joka ikäänkuin itsestään tuli heidän keskustelunsa esineeksi, oli omiaan herättämään molemminpuolista luottamusta ja lähestymistä. Eusebia kertoi Clemensille lapsuutensa historian, jossa esiytyi monta liikuttavaa piirrettä.
Hän oli syntynyt rikkauden ja ylellisyyden helmassa, vaan oli sentään kokenut monta vastoinkäymistä, jotka olivat omiaan herättämään tuntehikkaan sydämen sääliä. Hän jutteli erittäinkin aikaisen lapsuutensa vuosista ja kuvaili ihastuneena hurskasta äitiään, jonka kuolema aikaisin tempasi pois, jättäen hänet, karitsa paran, melkein turvattomaksi pahaan maailmaan. Tämän äidin muisto yksin, niin vakuutti Eusebia, oli pitänyt häntä pystyssä taistelussa maailman kiusauksia vastaan ja vahvistanut häntä puhtaassa uskossa.
Sen jälkeen tuli Clemensin vuoro puhua lapsuudestaan. Kun Eusebia kuuli (mitä jo ennalta tiesi) hänen olevan löytölapsen, jonka piispa Petros oli ottanut kasvattipojakseen, kostuivat hänen silmänsä, ja hän kuljetti sydämellisesti osaaottaen jalokivistä kimaltelevaa kättään pitkin Clemensin kiharoita ja silitti sisarellisesti hänen kalpeata poskeaan.
Clemens ilmaisi Eusebialle, kuinka hartaasti hän halusi päästä tuntemaan vanhempansa, jos he vielä olivat elossa. Oli sanottu että hänen äitinsä oli mahtanut olla julma nainen. Hän ei tahtonut sitä uskoa. Kenties äiti oli aivan viaton; kenties oli hänet varastettu, kun äiti nukkui; tai oli äiti kuollut antaessaan hänelle elämän, vieraiden ihmisten keskellä, joita kurjuus esti säälimästä hänen lastaan.
Tällaisten puhelujen kautta kasvoi tuttavallisuus Clemensin ja Eusebian välillä nopeasti. Clemensistä ei ollut siihen asti ollut vaikeata täyttää sitä ankaraa käskyä, jonka hänen elämänsääntönsä hänelle määräsivät: kammoa ja paeta naisen pelkkää näköäkin, ellei kristillinen armeliaisuus tai hänen papinvelvollisuutensa pakottanut häntä naista lähestymään. Sellainen tapaus oli nyt saattanut hänet Eusebian läheisyyteen. Hän saattoi itseään nuhtelematta istua Eusebian vieressä ja antaa hänen puristaa kättään. Hänen toiveensa saada itselleen sisar — tähän asti ainoa ikävöinti minkä hänen mielikuvituksensa oli yhdistänyt naiseen — oli nyt täyttynyt. Kuinka hän tunsi itsensä onnelliseksi! Mitä autuaita, siihen asti aavistamattomia tunteita tämä seikka herätti eloon hänen povessaan! Hän ei ollut koskaan kuvitellut sisarustunnetta niin suloiseksi.
Keskustelun jatkuessa Eusebia ikäänkuin sattumalta laski hänen kätensä omastaan. Clemensistä tuntui kuin hän olisi, kadottanut hänet, vaikka istuivat vieretysten. Clemens tarttui irtautuneeseen käteen ja puristi sen omiinsa.
Tilaisuuksia käyntien uudistamiseen Eusebian luona tarjoutui Clemensille helpommin kuin hän oli odottanut, eikä hän jättänyt yhtäkään käyttämättä. Ei Petros eikä Eufeemios näyttänyt mitään aavistavan. Clemensissä oli muutos tapahtunut. Äsken hän olisi leimannut rikokseksi pyhimpiä velvollisuuksia vastaan sen, että salasi jotain kasvatusisältään; nyt hän oli mielissään, ettei tämä tehnyt mitään kysymystä, joka olisi pakottanut hänet antamaan hänelle ainakin aavistuksen omasta ja Eusebian välistä. Salaperäisyys, joka sitä ympäröi, enensi sen suloa. Vaan mitään sellaista ei Clemens tullut ajatelleeksi. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei piispa olisi hyväksynyt hänen läheistä ystävyyttään Annæus Domitiuksen puolison kanssa; vaan Clemens lohdutti itseään sillä, että hänen ainoa tarkoitusperänsä oli puhdas ja moitteeton.
Eusebia teki totta päätöksestään valita Clemensin rippi-isäkseen. Olihan Clemens hurskas nuorukainen, joka ei pyytänyt mitään hartaammin kuin pyhimyksen sädekehää, hän itse sitä vastoin oli suuri syntinen; mitä siis merkitsivät ne kymmenen vuotta, jotka rippilapsi oli rippi-isäänsä vanhempi? Tämä erotus olikin Clemensin ajatuksista kokonaan kadonnut. Eusebian nuoruutta uhkuava ulkomuoto, hänen lapsellinen käytöksensä, se kunnioitus jonka hän Clemensille osotti, ne neuvot, joita hän pyysi hengellisissä asioissa, ne tiedot, joita hän halusi saada oikean uskon pimeiden kohtien valaisemiseksi, vaikuttivat sen, että Clemensistä tuntui kuin hän olisi Eusebiaa vanhempi ja että hän piti häntä nuorempana sisarenaan.
Niistä suruista, jotka ahdistivat Eusebian sydäntä, oli ensimäinen, minkä hän Clemensille ilmaisi, hänen puolisonsa, Akaian prokonsulin, luopuminen uskosta. Annæuksen palaaminen pakanuuden hairauksiin oli täyttänyt hänen sydämensä syvimmällä tuskalla. Mitä hänen tuli tehdä miehensä sielun pelastukseksi? Hän saattoi nyt tuskin oleskella saman katon alla hänen kanssaan, sillä Annæus noudatti ylen ankarasti kaikkia pakanallisilta isiltä perittyjä uskonmenoja. Kotijumalat oli pantu entisille paikoilleen hänen aulaansa ja suitsutukset paloivat aina niiden alttareilla. Apolloonin juhlissa olivat ovipielet ja pylväät laakereilla kaunistetut, ja jokaisessa ateriassa pikarit seppelöidyt. Annæus otti osaa uhrijuhliin ja söi uhrilihaa. Hän vannoi pakanallisten jumaluusvoimain kautta. Sanalla sanoen: hän oli täydellisesti pakana.
Prokonsulin luopumisen, sanoi Eusebia, oli pääasiallisesti vaikuttanut Kryysanteus. Seurustelu tämän filosofin ja hänen tyttärensä kanssa oli vähitellen turmellut Annæus paran ja vienyt hänet sen kuilun partaalle, johon nyt oli pudonnut. Eusebia puhui tätä vedet silmissä. Clemens tunsi katkeruutensa Kryysanteusta kohtaan leimahtavan vielä entistä voimakkaammaksi tätä kuullessaan.
Ensimäistä luottamusasiaa, jonka Eusebia uskoi Clemensille, seurasivat pian toiset, jotka koskivat Eusebiaa vielä lähemmin. Välistä tapahtui, että hän oli kovassa mielenkuohunnassa kun Clemens tapasi hänet. Hän oli silloin päivän kuluessa antanut sijaa kiivaalle luonnolleen ja oli nyt sellaisen katumuksen vallassa, että se melkein läheni epätoivoa. Clemens tarvitsi kaikki voimansa häntä lohduttaakseen. Välistä kun Clemens tuli hänen luoksensa, hän oli polvillaan hartaassa rukouksessa, katumuksentekijän yksinkertainen puku yllä. Hän pyysi usein saada ripittää itsensä, ja tunnustus muuttui yhä syvemmälle meneväksi. Hän ilmaisi sekä ne teot, joissa hän pelkäsi jonkun hairahduksen piilevän, että vähitellen myös kaikenlaisia sydämessään liikkuneita tunteita, joiden pelkäsi olevan syntistä laatua. Clemensin nämä ilmaisut valtasivat ja huumasivat. Oli jotakin lumoavaa saada noin nähdä naissydän avattuna tutkittavaksi. Sehän oli kokonainen uusi maailma, johon hän sai katsahtaa, aarreaitta uusia ilmiöitä, jotka tulivat hänen omaisuudekseen. Ja tällä maailmalla oli oma mystiikkansa, joka lumosi jos mahdollista enemmän kuin se, minkä Pyhä Johannes oli hänen sielunsa eteen levittänyt; Hän ei osannut selittää niitä tunteita jotka hänessä liikkuivat: oli jotakin sanomatonta, jotakin siihen asti aivan aavistamatonta, kun Eusebia sillä tavalla ripitti itsensä hänelle. Eusebia puhui lapsellisen tietämättömyyden äänellä, ikään kuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, mitä hänen tunnustuksensa ilmaisivat; ja kuitenkin hän verhosi tunnustuksensa salaperäiseen pukuun, ikäänkuin kielellä ei olisi ollut sanoja kuvataksensa niitä selvästi. Tässä puvussa ne myös pääsivät esteettömästi tunkeutumaan Clemensin sieluun; jokainen tuon kuumaverisen naisen aistillisen elämän ilmaus kulki siten siivosti verhottuna yhdeksäntoistavuotiaan rippi-isän poveen, tämän aavistamatta keitä ne vieraat olivat, jotka hän otti vastaan.
Yksi niitä keskusteluaineita, joihin Eusebia halusta ryhtyi Clemensin kanssa, koski sitä elämistä maailmasta erillään, jota viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hurskaat ihmiset niin yleisesti olivat ruvenneet harjoittamaan; luultiinhan ettei ilman sitä voinut saavuttaa täydellistä pyhyyttä. Clemens haaveksi tätä elintapaa. Hän oli päättänyt ruveta siihen heti kun oli siihen saanut suostumuksen kasvatusisältään. Hän tahtoi vetäytyä erämaahan ja elää siellä erakkona. Vaatiihan uskonto ihmisen kokonaan. Se vaatii meitä hylkäämään kaikki itsensä tähden. Maailman huolet poistavat meitä Jumalasta. Mikä on sitte oikeampaa kuin paeta niitä? Voiko Maria samalla olla Martta, tai Martta samalla Maria? Clemens esitti ajatuksensa, ja Eusebiaa ne näyttivät miellyttävän yhtä suuresti kuin häntä itseäänkin. Mitä Eusebialla oli maailmassa toivottavaa? Eikö hänen miehensä ollut melkein hylännyt häntä? Hän oli siis saanut kyllin kokea maailman katkeruutta, vaan sen viettelykset olivat jälellä, ja hän oli vain heikko, nainen, joka pelkäsi taistelua. Mikä olisi siis hänellekään parempi kuin etsiä erämaan yksinäisyyttä, missä ei mikään häiritse hurskaan sielun lepoa Jumalassa?
Clemens hyväksyi hänen sanansa ja tuki kaikin voimin hänen päätöstään. He suostuivat vetäytymään yht'aikaa erilleen maailmasta. Veljenä ja sisarena he aikoivat kulkea yhdessä erämaahan. Eusebia kuvaili ihastuneena elämää, jota heidän piti viettämän pyhässä syrjäisyydessä, ja Clemens kuunteli innostuneena, vaan ei kuitenkaan jossain määrin arvostelematta, sillä hän oikoi ja paranteli ne piirteet taulussa, jotka eivät pitäneet yhtä hänen oman mielikuvituksensa kanssa.
— Me, sanoi Eusebia, — etsimme laakson, kaukaa kaikista ihmisasunnoista, jossa päivä kuluu päivän perästä minkään ihmissilmän meitä näkemättä.
— Ei, mieluummin hieta-aavikon, sanoi Clemens. — Egyptin munkit asuvat aavikossa. Eivätkä siellä vuoret kaihda aurinkoa sen noustessa. Sen ensimäinen säde valaisee esteettömästi rajatonta, kuivunutta ja autiota tasankoa. Silloin tervehdämme polvistuen uutta päivää. Sen viimeinen säde sammuu saman kentän taakse. Silloin menemme levolle.
— Me autamme toisiamme, sanoi Eusebia, — valmistaessamme luoliamme ja laittaessamme pieniä puutarhojamme.
— Niin, ja me asumme aivan lähellä toisiamme.
— Ei, ei aivan lähellä, huomautti Eusebia, — se ei sovi, Clemens.
— Olet oikeassa, myönsi nuori esilukija päästäen huokauksen, jonka Eusebia ymmärsi paremmin kuin hän itse. — Vaan meidän tulee muistaa valita asuntomme lähteen läheisyydestä. Lähteitä ei ole monta aavikossa, ja me joutuisimme peninkulmien päähän toisistamme, ellemme valitsisi samaa lähdettä.
— Olet oikeassa. Me valitsemme luolat niin, että lähde on yhtä kaukana kummastakin. Siellä tapaamme toisemme kerran päivässä, kun hankimme vettä. Tervehdämme silloin toisiamme, rukoilemme yhdessä ja eroamme, nähdäksemme seuraavana päivänä taas kerran toisemme samaan aikaan ja samassa paikassa.
— Vaan jos toinen turhaan odottaa toista, sanoi Clemens, — niin silloin se on merkkinä, että veli tai sisar on sairas…
— Taikka kuollut, sanoi Eusebia. — Oi, älköön tämä tapahtuko! Rukoilkaamme että saisimme kuolla samana päivänä, niin ettei toisen tarvitse surra eikä kaivata toista.
Näin mieltä ylentävien keskustelujen jälkeen Clemensin tunnehurmaus nousi korkeimmilleen. Heidän yhtymyksensä päättyivät tavallisesti yhteisiin rukouksiin. Tapahtuipa eräänä iltana, sittenkun salaperäinen rippi, haaveileva keskustelu ja hehkuvien rakkauslaulujen lukeminen Kristukselle ja Maarialle olivat seuranneet toisiaan, että Eusebia ja Clemens vaipuivat rukoukseen toistensa viereen ja että tunnehurmauksen ylellisyydessä heidän huulensa yhtyivät, Clemens ei tiennyt kuinka, suudelmaan. He punastuivat kumpikin, vaan todistivathan kuiskatut sanat veli ja sisar aivan selvästi, että se oli sisarussuudelma, tuo kristittyjen kesken tavallinen, viaton ja sallittu, hengellisen rakkauden kaunis merkki.
Vaan tässä sisarussuudelmassa oli omituista se, että se juovutti Clemensin. Siinä mahtoi olla jotain väkevän, vaan suloisen viinin tapaista, tai jotain, vielä voimakkaampaa, sillä sen vaikutus ei ottanut heretäkseen, vaan eneni muiston ja mielikuvituksen kautta. Kun Clemens seuraavan kerran tuli tapaamaan Eusebiaa, hänen katseensa muistutti haaveksivaa rakastajaa, ja hän ikävöi sitä hurmauksen hetkeä, jolloin hartaus ja kuohuvat tunteet uudestaan pakottaisivat heidät luonnonvoiman mahdilla tuohon silmänräpäykselliseen, suloiseen yhdistymiseen.
Ja mitä useammin he uudistivat yhteiset hartaushetkensä, sitä lyhyemmän ajan tarvitsi tätä hurmauksen silmänräpäystä odottaa. Näytti siltä kuin harjoitus olisi auttanut sitä esille tulemaan. Viimein se tuli ennen rukousta ja ikäänkuin aloitti tämän. Clemens tuskin seisoi Eusebian budoarissa, ennenkuin tämä otti hänet vastaan syleilyllä, joka oli ylen lämmin ollakseen sisarellinen, ja johon Clemens vastasi intohimon täydellä hehkulla, — intohimon, jonka luonnetta hän käsitti väärin ja jota hän ei sen vuoksi hillinnyt.
Clemens oli vaipuneena ihastuksen mereen. Pyhän Johanneksen oli Eusebia sysännyt aivan syrjään, ja hänen ilmestyksensä kopioiminen jatkui niillä tunneilla, jotka siihen uhrattiin, paljoa nopeammin kuin ennen, sillä Clemens ei enää mietiskellyt jokaista sanaa, minkä kynällään jäljensi. Ulkonaista maailmaa hän tuskin enää näkikään, se oli hukkunut Eusebiaan, eikä Eusebia ollut hänestä mitään ulkonaista, vaan osa hänestä itsestään. Clemens oli nyt vihdoin päässyt siihen tilaan, johon hän oli pyrkinyt; maailma kiusauksineen ei ollut häneen nähden enää olemassa. Niin hänestä näytti, ja kaikkein vähimmin hän aavisti, että aistillisuus, jota hän tahtoi kuolettaa, nyt oli täyttänyt koko hänen elämänsä, että se hallitsi jokaista liikettä hänen sielussaan, jokaista veripisaraa hänen suonissaan.
Clemens oli ennen surrut sitä, ettei voinut pidättää eikä tehdä pysyväiseksi sitä mielen lentoa, jonka ihminen saa rukouksesta ja tutkistelemisesta. Kun hartauden jännitys höltyi, piti hän sitä jälleenlankeemuksena taivaasta maahan, Jumalasta maailmaan. Ja näitä jälleenlankeemuksia oli viime aikoina sattunut entistä useammin, hän ei tietänyt miksi, vaikka seikka oli helposti selitettävissä siten, että alituinen liikkuminen samojen kuvien ja ajatuksien piirissä, samoissa uudistuvissa hartaudenharjoituksissa viimein tylsistyttävät sielun, niin ettei se ole enää yhtä herkkä niiden vaikutuksille. Nyt sitä vastoin oli laita toinen. Clemens eli alituisessa innostuksessa; hartauden silmänräpäys oli tullut pysyväiseksi. Hänen hurskautensa oli löytänyt uuden ja voimakkaan kiihotuskeinon. Ne hymnit Maarialle, joita jo aikaisin laulettiin kristityssä kirkossa, tulivat hänen rakkaimmaksi lukemisekseen — ne sekä Salomon Korkea Veisu, jossa hän saattoi peilailla omat tunteensa ja löytää omat kokemuksensa taivaallisen leiman pyhittäminä. Clemensistä, joka ennen oli torjunut luotaan kaikki, mikä saattoi muistuttaa naisen olemassaoloa, oli nyt maailmankaikkeus, näkyväinen ja näkymätön, pukeutunut naisen muotoon. Maa oli Eusebia ja taivas oli Maaria. Hymnit sanoivat Maariaa kolminaisuuden sydämeksi. Sydämeen juuri rukous pyrkii, kääntyköön se sitte ihmisen tai jumalan puoleen. Oliko sitten ihmettä, että kaikki, luojasta hänen sotajoukkoihinsa asti, katosi Clemensin näkyvistä ja muuttui tuoksi pyhäksi immeksi?
Vaan Maarian kasvonpiirteet olivat hänen kuvitteluissaan samat kuin Eusebian, sillä mitään niitä ihanampaa, semmoisina kuin ne nyt olivat hänen silmissään, hän ei voinut lumota esiin.
Eusebia lahjoitti hänelle eräänä iltana kuvansa, joka oli maalattu norsunluulle eikä ollut suurempi kuin että hän saattoi pitää sitä povessaan. Siellä kuva sai paikkansa. Vaan yksin ollessaan hän otti sen esille ja katseli sitä kyllästymättä koskaan. Kun hän rukoili, niin hänen silmänsä olivat kuvaan kiintyneet, sillä eihän se ollut ainoastaan Eusebian, vaan myöskin Maarian kuva.