KUUDES LUKU.
Karmides ja Rahel.
Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli Annæus
Domitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.
— Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni. Siis hyvä ystävä, kuinka voi … kenelle antaisin etusijan?…
— Olympiodoorokselleko?
— Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton…
— Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja…
— Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; — minä tiedän sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton. Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan. Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat seuran sankareita… Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin, olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä, että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata missä Praksinoa oleskelee?
— En, minä en ole vaivannut aivojani sitä aprikoimalla.
— Kuten tiedät, hän ajettiin Kryysanteuksen toimesta Ateenasta pois. Kuinka minä kummastuin, kun muutamia päiviä sitten käydessäni Afroditen kuuluisassa temppelissä Korintoksessamme keksin hänet sikäläisten papittarien joukosta! Hän on vielä viehättävä… Tietysti ei minulle, joka olen uskollinen aviomies ja jonka silmät ovat avautuneet näkemään katoamatonta … vaan minä otan täällä arvostellakseni esinettä sen omalta kannalta. Ja muistoistamme puhuttaessa … missä Myroo parka lienee? Hänkin näyttää kadonneen näyttämöltä. Noiden tyttöriepujen elämä on kuin päiväkorentojen. Mutta mihin he joutuvat?
— Myroostako sinä puhut? sanoi Karmides hajamielisen näköisenä. — Anteeksi … minun ajatukseni, en tiedä minkä johdosta, eksyivät muistamaan satua sudesta, joka kääntyi ja tuli rehelliseksi, kun oli kadottanut hampaansa. Myroo on kulkenut sitä tietä, jonka kohtalo on määrännyt hänen kaltaisillensa, vaan hiukan nopeammin kuin muut. Joku sairaus riisti häneltä hänen hempeensä. Olympiodooros, joka ennen muita oli hänen ystävänsä, ilmoitti hänelle eräänä päivänä, että hän oli ruma ja inhotti häntä. Tyttö lähti silloin, en tiedä minne. Häntä ei ole enää auringonpaisteisilla kukkuloilla. Kenties hän oleskelee jossain pimeässä syvyydessä. Älkäämme siitä enää puhuko. Kuinka kaunis puolisosi Eusebia voi?
— Oivallisesti, niin kauan kuin annan hänen olla täällä Ateenassa. Hän on, paha kyllä, auttamattomasti kristittyjen hairausten vallassa ja kuolisi, ellei hän kerran viikossa saisi kuulla Petroksen, tuon lurjuksen, nuhdesaarnoja. En ole tahtonut häntä estää mielensä mukaan tyydyttämästä oikkujaan. Minun velvollisuuteni on tehdä kaikki hänen onnekseen.
— Siinä teet viisaasti. Hurskaasta Eusebiasta voipi tulla mahtava puolustaja uskonhylkyri Annæukselle, jos kohtalo kerran määräisi, että kristitty keisari…
— Vaiti, hyvä ystävä! Ei mitään hirveitä, majesteettirikollisia olettamisia!
— Ja hänen esirukouksistaan voisi seurata, että Egyptin præfectura, jonka Julianus on sinulle luvannut, ei pujahda käsistäsi…
— Sinun poliitillinen viisautesi on suuri, vaan älä kylvä noin viisaita sanoja tuuleen! Puhukaamme muusta! Näetkös, ystäväni, että olen laihtunut? —
— En, Zeus auttakoon, minun on mahdotonta sitä huomata.
— Tai ehkä oikeammin, minä en ole enää laajentanut vartaloani. Työskentelen kuin orja omaa lihaani vastaan. Ja voitko arvata mistä syystä? Säilyttääkseni sen notkeuden, jota vaaditaan sotilaalta. Julianuksen laakerit saavat minut kadehtimaan. Ne eivät suo minulle yörauhaa. Minun täytyy, minunkin, voittaa itselleni laakeriseppeleitä ja muurikruunuja.
— Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?
— Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini, kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nyt illustris ja clarissimus, niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan, jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. — Rauhan toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille olen uhrannut niin paljon…
— Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana…
— Tietysti.
— Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi…
— Aivan…
— Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia härkäuhreja … sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut suurin uhraaja Rooman valtakunnassa…
— Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut. He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani … vaan … oli miten oli, minä tahdon sotaa ja laakereita.
— Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä senaattina että kansana.
— Mitä tarkoitat?
— Sinä olet rikas, Annæus.
— Oh, enpä liiaksi…
— Ja antelias…
— Sinä imartelet minua.
— En, Zeus auttakoon, minä tarkoitan, että olet antelias siinä missä anteliaisuus edistää sinun aikeitasi. Rikkaus ja anteliaisuus ovat ominaisuuksia, jotka aina voittavat sotilaan sydämen ja nykyään saattavat tehdä sen sitä enemmin, koska Julianus ei suinkaan ole hemmotellut joukkojaan ylellisillä lahjoilla. Jatkakaamme sinun parempien ominaisuuksiesi luetteloa. Sinulla on miellyttävä olemistaito, omituinen kyky saavuttaa rahvaan suosiota…
— Hyvä. Mitä muuta?
— Sinä olet siveä siveiden kanssa, hävytön hävyttömien kanssa, ylimys ylimysten kanssa, alhainen alhaisten kanssa…
— Karmides, sinä liioittelet ansioni, sanoi prokonsuli häveliäästi.
— En, minä en liioittele. Sinä olet homouusialainen ja homoiuusialainen, kuinka kulloinkin, sinä tunnustat monta jumalaa, yhden jumalan tai et yhtään jumalaa, miten olot vaativat…
— Karmides, sinä sirottelet ruusuja jalkoihini…
— Olet teräväpäinen, tarkkasilmäinen, älykäs, maailmaakokenut, viekas, toimelias, väsymätön, tyyni ja kylmäverinen…
— Seis, minä horjun näin monien ominaisuuksien kuorman alla, hyvä ystäväni. Älä lisää niitä, minä pyytämällä pyydän sinua! Älä pane kiveä kuorman päälle, Karmides!
— Vieläpä luulen sinussa olevan urhoollisuuttakin ja sotapäällikön kykyä. Vai mitä sanot itse?
— Siinä minulla on sama käsitys kuin sinullakin.
— No, mitä sinulta sitte puuttuu, Annæukseni, ollaksesi kerran ystäväsi Karmideen ja jokaisen muun Rooman kansalaisen pään omistaja?
— Mitä tarkoitat?
— Että sinä, ylimys ja Senecan jälkeläinen, jolla on vanhaa roomalaista verta suonissasi, mahtanet kyllä saavuttaa saman onnen, minkä Illyrian talonpoikien ja arapialaisten rosvojen pojat ovat saavuttaneet.
— Karmides, sinä puhut arvoituksia. En ymmärrä sanaakaan puheestasi.
— Minä ennustan mahdolliseksi, että diadeemi kerran kaunistaa kutriasi.
— Kutriani? Ilkeä ystävä! Minä olen uhrannut kutrini valtion ja hyödyttömän jumaluusopin alttareille. Pääni on kalju kuin Julius Caesarin.
— Tee siis niinkuin hän! Diadeemi on ponnistuksien arvoinen, ellei muun vuoksi, niin siksi että se peittää kaljun pään.
— Minä alan sinua ymmärtää ja minun täytyy varoittaa sinua. Sanasi vivahtavat valtionkavaltajan puheeseen. Julianus, hyvä ystävä, on minua nuorempi. Älkäämme tekeytykö tyhmiksi ja naurettaviksi toistemme silmissä.
— Persialaiset ovat hyviä ampujia ja kristityt tottuneita myrkynvalmistajia. Ennustuksia on kulussa, joiden mukaan keisari ei elä kauan.
— Hillitse kielesi! Jumalat suojelkoot keisarin elämää! Jos jatkat tätä jumalatonta puhetta, niin minun täytyy. lähteä ja heittää sikseen se yksinkertainen ateria, jolla toivoin tämän illan viettää sinun seurassasi. Hämärä on jo tullut, ja minä palaan vasta huomenna Korintokseen. Minulla on sinulle sitä paitsi erityinen asia, jota en saa unohtaa. Sinä tiedät, kuinka alttiisti noudatan Eusebian mieltä. Muiden oikkujen ohessa hänellä on sekin, että tahtoo ympärilleen kauniita kasvoja. Hän on nähnyt nuoren orjasi Aleksandroksen ja kehottanut minua ostamaan hänet sinulta. Minkä hinnan määräät?
— Minä en myy häntä.
— Oh, niin sanot vain kiihottaaksesi minua. Pöydässä toivottavasti sydämesi pehmenee. Me lykkäämme siksi keskustelun asiasta. Olet luultavasti hyljännyt pelin huvituksen?
— Olen.
— Sitä saatoin odottaakin Kryysanteuksen tulevalta vävyltä ja Hermionen kihlatulta. Muussa tapauksessa olisimme panneet orjan rahvelipeliin. Kummallinen kohtalo! Kuinka me molemmat olemme muuttuneet! Me olemme nyt vakavia ja siveellisiä ihmisiä. Itselleni en suinkaan lue tätä ansioksi, sillä olen neljänkymmenen vanha ja ylikin … minun tuleentumisaikani on tullut. Minä huomautan sen. vain kummastuttavana todistuksena siitä, kuinka kaksi ihmistä on voinut muuttaa maailman ja vuodattaa siihen paremman hengen. Millainen keisari, sellainen hänen kansansa. Ja kuinka uskollinen vartija keisarilla on Kryysanteuksessa! Hän panee meidät kouluun ja valvoo vitsa kädessä käytöstämme. Jalo Kryysanteus, en voi kyllin häntä ylistää. Häntä ajattelemalla olen tykkänään tukehduttanut aistillisen luontoni. Minä tutkin nyt Platooniani, kun olen vapaa virkatoimista, ja näen hirmuista vaivaa päästäkseni osalliseksi jumalallisesta hurmaustilasta. Sinä voisit viitata tähän seikkaan, kun ensi kerran tapaat Kryysanteuksen. Tahdon, että hän tuntee Akaian prokonsulinsa oikein perinpohjin. Kuinka onkaan? Vieläkö Kryysanteus on yhtä ahkerassa kirjevaihdossa keisarin kanssa, aseiden kalskeesta ja sotaretkistä huolimatta?
— On, ystäväni.
— Sitä parempi.
Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi, että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella illallisella kuin tämäkin oli.
Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen illallisen.
Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja läksi ulos.
Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta pilviharso riippui yli ilmanrannan.
Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa, yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut varjostivat.
— Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, — vaan tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat, saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!
Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
— Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja kaikki oli ääneti hänen ympärillään. — Loukkautuiko hän viipymisestäni vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei, minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.
Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi haamun pajupuiden varjossa.
Se oli Rahel.
Karmides tunsi tarttuessaan tytön käteen, kuinka hän vapisi.
— Oletko kauan odottanut minua? kysyi hän.
— En tiedä, vastasi Rahel, — vaan hyvä on, että tulit. Minä istuin ajatuksissani, kun näin sinua. Luulin pimeässä, että se oli isäni.
— Sinun on vilu, Rahel, sanoi Karmides. — Minä tunnen että vapiset.
Anna minun kääriä manttelini ympärillesi.
— Ei, yötuulen kylmyys on suloinen. Se ei tule kylmästä ja uskottomasta sydämestä. Muutoin, mitä siitä huolit, että olen kipeä, että pian kuolen?
— Rahel, kuinka voit kysyä minulta noin!
— Sinäpä … sinä Karmides … sinä se annat minulle kuoleman. Ovatko sanani siis kovia ja kohtuuttomia?
— Rahel, mielesi on kuohuksissa etkä ajattele mitä sanot. Malta mieltäsi ja puhukaamme tyynesti! Me tapaamme toisemme nyt viimeisen kerran. Käyttäkäämme siis tilaisuutta niin, että eroamme kuten sopii: tyyntyneinä, lohdutettuina, vahvistettuina molemminpuolisessa lämpimässä ja pysyväisessä ystävyydessä. Istahda tähän viereeni! Puhukaamme niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä, ja siitä kovasta täytymyksestä, joka käskee meidät eroamaan. Ellet sitä voi tehdä, ja jos täytymys sinusta vielä näyttää julmalta väkivallalta, niin nojaa pääsi rintaani kuin sisar veljeensä, valita viimeinen kerta kohtaloa, joka on välttämätön, ja kuuntele ensiksivalitsemaasi ystävää, joka tahtoo rohkaista ja vahvistaa sinua. Miksi vedät kätesi pois, rakas Rahelini? Jos tahdot siten lausua syytöksen Karmidesta vastaan, niin teet itsesi syypääksi kovuuteen ja vääryyteen. Jos olen rikollinen, niin ainoastaan rakkauteni on tehnyt minut siksi. Sano minulle, Rahel, minäkö olen rakentanut ylipääsemättömän muurin välillemme? Oi, minä en aavistanut sellaista olevan. Muutoin en olisi koskaan ilmaissut lempeni tulta, en koskaan koettanut saada vastarakkauttasi! Jos ketään syytät, niin sinun täytyy syyttää isääsi; hän ylenkatsoi minut ja työnsi minut pois, koska olin vieras hänen kansalleen. Kun pyysin sinut vaimokseni, niin hän hylkäsi tarjoumukseni häpäisevällä ja mieltä kuohuttavalla tavalla. Olen siksi heikko, että vielä nytkin saatan harmistua, kun muistan sitä hetkeä. Hän olisi voinut käyttää lievempiä ja vähemmin pilkkaavia sanoja, kun lausui tuomionsa rakkaudestamme. Vaan itse asiassa hän oli kuitenkin oikeassa, sillä on olemassa perinnäisiä ajatuskantoja ja tapoja, jotka ovat pyhiä ja joita täytyy kunnioittaa. Sinun, Rahel, joka olet Israelin lapsia ja hurskaan miehen tytär, pitäisi tietää se.
— Minä tiedän, sanoi Rahel. — Tiedän, että meidän täytyy erota. Sinun puhelutapasi vakuuttaa minua siitä parhaiten.
— Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus, millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat lapsellisen nöyryyden alttarille.
— Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa, eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.
— Älä sano niin, Rahel!
— Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. — Yhtä minulla on vielä rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa. Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin, että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni, että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin nähden … ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle… Mutta miksi puhun nyt tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme. Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka minulle annoit, Karmides. Kas tässä!
Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.
— Rahel, sanoi Karmides — isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää, että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta? Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison, joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena unelmana…
— Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. — Älä puhu noin! Sinä olet kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi enkä tahdo vedota omaantuntoosi.
Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi Rahelin jatkaa:
— Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.
Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.
— Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoi
Karmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.
— Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa, ennenkuin palaan kotiini.
Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.
— Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. — Yö on pilvinen ja kolea.
Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edes
Peraieuksenkadulle.
Rahel ei vastannut.
— Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla äänellä. — Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi, masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!
— Armahtakoon Jumala meitä molempia!
— Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi… Vaan jättää sinut tänne näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?
— Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani, sillä minä lähden täältä uhrialttarille.
— Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?
— Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen. Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.
— Rahel, sanoi Karmides, kumartuen alas ja tarttuen hänen käteensä. — Viimeiset hellät jäähyväiseni! Toivon, että onnellisina tapaamme toinen toisemme jälleen, kun haavat ovat parantuneet ja yhteiset muistomme puhdistuneet katkeruudestaan!
— Jumala varjelkoon sinua jälleennäkemisestä! Siitä himmenisi onnesi, sanoi Rahel ennustajan äänellä.
Karmides kääri manttelin ympärilleen ja jätti uhrinsa. Tämä istui liikkumatonna puron rannalla pajupuiden läheisyydessä, niin kauan kuin Karmides vielä saattoi erottaa häntä silmillään yön pimeydestä. Sade valui virtoinaan, ja tuuli huokaili vanhassa, ravistuneessa muurissa, joka erotti tuon aution paikan Peiraieuksenkadusta.
Kun Rahel oli yksin, pääsi hänessä valloilleen se syvä epätoivo, joka, pidätettynä puhkeamasta ilmi keskustelun kestäessä, oli antanut hänelle näennäisen voiman ja estänyt kyyneleet vuotamasta. Hän väänsi käsiään, sanoi itseään hyljätyksi leskeksi, heittäysi maahan, tempasi hunnun pois päästään ja kylvi hiekkaa hiuksiinsa.
Näiden tuskanpuuskien välillä hän asteli edestakaisin puron rannalla kädet suonenvedon tapaisesti nyrkkiin puserrettuina ja suortuvat hajallaan kuin suruhuntu vaaleilla laihtuneilla kasvoilla, kunnes seisahtui ja painoi kädet rintaansa. Hän tunsi sydämensä alla liikkeen, jonka merkityksen hän aavisti. Hän oli viime päivinä useammin kuin kerran tuntenut samaa tunnetta.
Hänen voimansa pettivät. Hän kiirehti istumaan märkään maahan ja nojautumaan pajupuuhun, ennenkuin vaipui tiedottomaksi.