VIIDES LUKU.
Epäilijä.
— Mitäkö lajia filosofeja minä olen? Niinkö kysyit, vanha kunnianarvoinen portinvartija? Minä kuulun kaikkein syvämietteisimpään oppilahkoon. Minä olen epäilijä… Teidän ei tarvitse tietää enempää. Ja samalla kuin epäilen, riittääkö tämä pikarillinen viiniä sammuttamaan janoani, epäilen myös, lieneekö sinulle, hyvä Okos … Okoshan sinun nimesi oli? … vastenmielistä heti täyttää se uudestaan, kun sen nyt tyhjennän. Maljanne, hyvät ystävät! … Kryysanteuksen viini on hyvää. Kas tuossa saat tyhjän pikarin, Okos! Kiidä, sinä nuori Ganymeedes, täyttämään se reunoille uudestaan. Eipä satu joka päivä, että saatte kunnian nähdä filosofia näin tuttavallisena jäsenenä teidän muutoin kaikin puolin kunnioitettavassa piirissänne. Linnunpaisti on hyvää, rakas kokki, vaan minä epäilen, tokko sinä voit laittaa kurkea niin taitavasti, kuin ystäväni ja oppilaani, muinaiskalujen-kerääjän, kokki. Älä loukkaudu huomautuksestani, kunnon kokki. En väitä sitä varmuudella, sillä ylipäätään ei voi mitään varmuudella sanoa. Minä ainoastaan epäilen, ymmärräthän.
Puhuja oli Iifikrateen jälkeläinen, sama nuori mies, joka kerran tuli
Petroksen luo armonhakijana, vaan silloin, tavatessaan odottamatta
Kryysanteuksen, äkisti huomasi tulleensa väärään paikkaan ja oikeastaan
aikoneensa ystävänsä muinaiskalujen-kerääjän, piispan naapurin luo.
Nuori mies, tuttu nimellä Kimoon, oli nyt puettu karkeaan mantteliin sitä kuosia, jota filosofit käyttivät, ja oli vuoden aikaa ollut käymättä parturilla, niin että, — luonto kun oli lahjoittanut hänelle hyvän parrankasvun, — häntä nyt kaunisti kunnioitusta herättävä parta. Nämä merkit näyttävät, että hän oli tehnyt päätöksensä, lakannut tuumimasta kirkonoppilaan asemaa ja pyhää kastetta ja sen sijaan ruvennut tieteiden tiedettä aprikoimaan. Hän oli nyt kuin olikin ryhtynyt filosofiaan ja, kuten olemme kuulleet, epäileväiseen.
Luonto ja ystävyys olivat yhteisesti auttaneet kelpo Kimoonia edistymään filosofiassa — luonto, joka, kuten mainittu, oli lahjoittanut hänelle vahvan parrankasvun, ja ystävyys, joka muinaiskalujen-kerääjän persoonassa oli antanut hänelle tuon karkean, vaan eheän manttelin. Ei kuitenkaan saa käsittää asiata niin, että ainoastaan parta ja mantteli tekivät Kimoonin ajattelijaksi. Hän oli myös perehtynyt logiikkaan; olihan hänen ystävänsä muinaiskalujen-kerääjä tuohon anteliaisuuteen viehättynyt, kun kerran ällistyen kuuli, kuinka sukkelasti Kimoon osasi tehdä mitä eriskummallisimpia sarvipäätöksiä ja krokodiilipäätöksiä. Mantteli ja parta olivat vain ulkonaisia merkkejä, jotka hän oli hankkinut, saavuttaakseen sen kunnioituksen, johon hänen persoonansa oli oikeutettu.
Kimoon oli kuitenkin siksi ujo tai siksi kateellinen viisautensa puolesta, ettei esiytynyt julkisissa oppisaleissa. Hän ei myöskään seurustellut tiedetoveriensa kanssa, joko siksi että hän heitä halveksi, tai siksi että he eivät tahtoneet häntä tiedetoveriksi tunnustaa. Vaan jos hänen kynttilänsä puuttui oppisaaleista, niin hän kävi sitä ahkerammin varakasten kunnon käsityöläisten luona, joilla oli kutakuinkin hyvä ruoka ja mukiin meneviä viinejä. Sellaisten isäntien luona hän ei suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän kummastutti heitä syvämietteisellä puheella ja näppärillä johtopäätöksillä, ja jollei logiikka pystynytkään heidän päähänsä, niin hän hankki itselleen heidän kunnioituksensa puhumalla loistavasta suvustaan ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja keisari Julianuksen välillä. Keisari, niin hän vakuutti, oli yleensä filosofien ystävä, vaan erittäin filosofi Kimoonin. Keisari oli tarjonnut Kimoonille palatsin Konstantinopolissa ja satatuhatta kultakolikkoa, vaan Kimoon oli hylännyt lahjan, koska hän periaatteesta rakasti köyhyyttä eikä tahtonut erota Ateenassa olevista hyvistä ystävistään.
Kimoonin seurustelu ei kuitenkaan kokonaan rajoittunut hyvästi toimeen tulevien käsityöläisten piiriin. Ollen yläpuolella kaikkia etuluuloja, hän toiselta puolen, kun hänen nimittäin oli kova nälkä, alensi itsensä yksin orjainkin, eritoten varakasten talojen kokkien seuraan; toiselta puolen ei ollut harvinaista että häntä nähtiin nuorien epikuurolaisten vieraana, vieläpä prokonsuli Annæus Domitiuksenkin luona, tämän tuttavallisissa juomingeissa, kun ei parempaa noljattajavierasta ollut saatavana, jota kohtaan seura saattoi tyhjentää halunsa tehdä pilaa ja kujeita.
Sellaisissa tilaisuuksissa Kimoon osoitti, että hänellä oli todellisen filosofin mielenmaltti. Se pilkka, jonka esineenä hän silloin oli, ei koskaan järkyttänyt hänen tyyneyttänsä, vielä vähemmin hänen nälkäänsä ja janoansa.
Kimoon käveli mielellään kaupungin ihmisistä vilisevissä pylväskäytävissä, vaan teki myöskin kernaasti pieniä vaelluksia vapaan luonnon helmassa. Tänään hän oli satamakaupungista lähtenyt huvikävelylle Kryysanteuksen viehättävän maatalon läheisyyteen, kun hänet yllätti sade, joka antoi hänelle aiheen etsiä suojaa sen katon alta. Hän olisi kuitenkin luultavasti pitänyt parempana kestää rajuilman taivasalla, ellei olisi tietänyt, että sekä Kryysanteus että Hermione olivat kotoa poissa. He olivat lähteneet kaupunkiin, jossa Kryysanteus aikoi pitää julkisen esitelmän uskonnosta. Hän ja hänen oppilaansa olivat nimittäin sopineet siitä, että vanhan uskonnon menoihin oli yhdistettävä sama tapa, joka niin tehokkaasti oli edistänyt ja yhä edisti kristinoppia: julkiset uskonnolliset puheet.
Huvilan palvelusväki kohteli Kimoonia sillä ystävyydellä, jota hän oli odottanut. Filosofinmantteli teki asianmukaisen vaikutuksensa vanhaan Meedeeseen ja muihin palvelijoihin. Kimoon kysyi Kryysanteusta, ja hänelle sanottiin, minkä hän jo tiesi, että Kryysanteus oli kaupungissa. Hänen toiveensa saada suojaa rajuilmaa vastaan, ja hänen viittauksensa, että jalankulkija filosofi saattoi tarvita jotain virkistävää, otettiin heti varteen. Kiiruhdettiin kattamaan pöytä muutamaan pylvähistöön, ja se tuttavallisuus jolla vieras kohteli ympäristöään, hänen puheliaisuutensa ja se hilpeä mieliala, joka tuli näkyviin kun hän oli muutaman kerran tyhjentänyt pikarinsa ja antanut sen uudestaan täytettäväksi, oli koonnut useat mies- ja naisorjat hänen ympärilleen.
Oltiin jo melkein illan suussa. Taivasta peittivät pilvet, joita mereltä käyvä tuuli ajeli, ja sadetta tuli yhä virtoinaan.
— Niitä on siis filosofeja, kysyi vanha Meedes tiedonhaluisesti, — jotka sanovat itseään epäilijöiksi?
— On kyllä. Ne ovat syvämietteisimmät kaikista filosofeista, vastasi
Kimoon, lintupalasta pureskellen.
— Sitte mahtaa minun herrani Kryysanteus olla sen oppilahkon miehiä, sanoi ukko, — koska ne ovat viisaimmat.
— Ei, ilmoitti Kimoon, — sinun herrasi on tosin sangen viisas, sangen syvämietteinen, ehtinyt sangen pitkälle tieteessään, vaan meidän miehiä hän ei ole.
— Vai niin. Mutta mitä te sitte oikeastaan epäilette?
— Me epäilemme kaikkea, hyvä ukko, sitäkin, epäilemmekö.
— Zeus auttakoon, sepä oli kummallista, huomautti Meedes.
— Hyvä ystävä, se kuuluu kummalliselta sinun epäfilosofisille korvillesi, sanoi Kimoon, hakien silmillään Okosta, joka viipyi pikarin kanssa, — vaan itse asiassa se on hyvin luonnollista, vieläpä ainoa katsantokanta, joka sopii todellisesti viisaalle. Koetan tehdä sen sinulle käsitettäväksi, vaikka minun täytyy siihen tarkoitukseen uhrata perusteellisuus selvyyden vuoksi. Ymmärrätkö esimerkiksi, ettet näkisi, ellei sinulla olisi silmiä?
— Kyllä, vastasi Meedes, — sen kyllä ymmärrän, minähän olen hiukan hämäräsilmäinen vanhuuttani.
— Ja ettet voisi kuulla, ellei sinulla olisi korvia?
— Kyllä senkin ymmärrän.
— Ja ettet voisi haistaa, maistaa etkä koskettamisella tuntea, ellei sinulla olisi nenää, suulakea ja tuntoisia jäseniä?
— Senkin ymmärrän. Kyllä tunnen, että minulla on jäsenet, minulla kun on leini vasemmassa sääressä.
— No niin, sitte mahdat myös käsittää, että yksinomaan nuo viisi aistia — näkö, kuulo, haisti, maisti ja tunto — antavat meidän tietää, että ympärillämme on maailmaa?
— Hm, niin.
— Mutta jos aistit usein pettävät meitä, eikö meidän silloin tule epäillä niiden todistuksia?
— Mitä tarkoitat?
— Eikö satu usein, että näkee väärin?
— Sattuu. Kun on huonosilmäinen niinkuin minä, niin…
— Vaikka olisit kirkassilmäinen kuin kotka, niin se sattuisi sinulle sittenkin, hyvä ukko. Silmät valehtelevat lakkaamatta. Ne saavat meidät uskomaan, että on olemassa avaruus. Ne uskottavat meille, että on liikkumattomuutta ja liikettä ja eri nopeuksia. Sekin on valhe. Sillä jos kysymme järjen johtopäätöksiltä, niin saamme sen vakaumuksen, että itse Akilleus, niin nopeajalkainen kuin olikin, ei olisi koskaan saanut kiinni hitaasti kömpivää kilpikonnaa, jos tämä kerran olisi päässyt vähäsenkin edelle.
— Hm, sepä oli sangen kummallista, huomautti Meedes. Etköhän nyt laske leikkiä meidän tietämättömyydestämme, hyvä filosofi?
— En, Zeus ja Pallas Ateena auttakoot! Minä en tee pilaa, vakuutti Kimoon, alkaen käydä käsiksi piirakkaan. — Järki kumoo, mitä aistit todistavat. Jos minä nyt puolestani väittäisin, että aistit ovat petollisia, niin voi joku toinen samalla oikeudella väittää, että päin vastoin järjen johtopäätökset ovat vääriä…
— Niin, tiedätkös, sen minä ennemmin uskon, selitti Meedes. — Sillä jos minä ja poikani Okos juoksisimme kilpaa, niin on minulla se täysi vakaumus, että Okos juoksee minun ohitseni. Ja että minä välistä lepään ja välistä liikutan itseäni, kyllä se on varmaa, hyvä filosofi.
— Älä keskeytä minua, sanoi Kimoon. — Tahdon tehdä tämän asian sinulle selvemmäksi. Sinun täytyy toki myöntää, että usein näkee väärin, kuulee väärin j.n.e.?
— Niin, sen myönnän.
— Aistien todistukset ovat siis ainakin epävarmat, joskin välistä ovatkin oikeat?
— Olkoon menneeksi!
— Kun nyt myönnät, että aistit ovat epäluotettavat, ja samoin toiselta puolen väität, että järjen johtopäätökset ovat vielä epäluotettavammat, niin kysyn sinulta, mikä on luotettavaa?
— Hm, sitä en tiedä.
— No niin, sitte sinun täytyy myös myöntää, että meidän täytyy epäillä kaikkea, koska epäluotettavat aistit ja epäluotettava järki ovat ainoat tietolähteemme.
— Mutta enhän minä voi epäillä, onko minulla leini vasemmassa sääressä? muistutti Meedes. — Minä tunnen sen, Zeus auttakoon, kaikkien ilmanmuutosten edellä. Kysypäs Okokselta, eikö minun leinini tänään ennustanut sadetta.
— Mikä leini on, hyvä ystävä? kysyi Kimoon.
— Mikäkö leini on? Se on jotain, joka pistää vasemmassa sääressäni, niin että välistä tekisi mieli voivotella kuin lapsi.
— Mikä se sitte pistää?
— Mikä se pistää, sitä en tiedä.
— Katsos nyt, eikö meidän tule epäillä, mitä emme tiedä, koska meidän, kuten äsken todistin, täytyy epäillä sitäkin, minkä luulemme tietävämme?
— Hm, hyvä filosofi … vaan leini on sääressäni joka tapauksessa, epäilin taikka en.
— Sanoit, että leinisi asustaa vasemmassa sääressäsi. Etkö niin?
— Vallan niin. Voitko ehkä antaa minulle lääkkeen sitä vastaan?
— Kaikkein paraimman lääkkeen, hyvä ystävä, sillä minä tahdon opettaa sinua epäilemään onko leiniä olemassakaan. Mistä tiedät, että sinulla on sääret, hyvä ystävä?
— Ha, ha, ha! Anna anteeksi, hyvä filosofi! Vaan nyt minun täytyy nauraa sinulle. Kuinka voisin käydä, ellei minulla olisi sääriä!
— Minä viittasin äsken siihen, että kaikki liike on näennäistä. Sinun sääriesi olemassaoloa ei suinkaan todista se, että luulet käyväsi. Mutta, huomautat kai, näenhän sääreni, ja tunnen säärieni olevan olemassa. Tähän minä vastaan muistuttamalla uudestaan, että näkö ja tunto, kuten muutkin aistit, antavat epäluotettavia todistuksia. Sitä paitsi et näe, että sääret ovat sinun; näet ainoastaan parin sääriä, jotka näyttävät olevan kaikkialla, missä itse luulet olevasi; et tunne, että sääret ovat sinun, vaan tuntosi sanoo sinulle ainoastaan, että on olemassa joku sääripari, olivat ne sitte sinun tai eivät sinun. Siis sinun täytyy ensiksi todistaa, että todellisuudessa on olemassa eräs pari sääriä, jotka sinä sanot omiksesi, ja toiseksi, että nämä sääret ovat todella sinun. Edellisen kysymyksen ratkaisemiseksi ei sinulla ole muuta kuin epäluotettavien aistien todistukset; mutta vaikka tässä tapauksessa hyväksyisimmekin ne, niin ei sinulla ole jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi mitään muuta todistusta kuin piintynyt ja mahdollisesti aivan väärä luulo. Vaan vaikka tämänkin todistuksen hyväksymme, niin sinun on vielä todistaminen, että on olemassa oikea ja vasen — sillä vasemmassa sääressähän sanoit leinisi olevan. Sinun tulee minulle määritellä oikea-käsitettä ja samoin myös vasen-käsitettä. Jos sen teet, niin sinun on vielä todistaminen, että näillä käsitteillä on perää todellisuudessa. Vaan sitä ei voi todistaa, yhtä vähän kuin voi todistaa, että on olemassa moninaisuutta oliokunnassa. Syvämietteinen Parmenides opetti, että kaikki on yhtä ja että tämä yksi on ikuinen ja katoamaton, muuttumaton ja ääretön. Tähän päätökseen hän tuli ajattelemalla; vaan kun ajatteleminenkin on epävarmaa, niin on kai mahdollista, että on olemassa moninaisuus, ja tältä kannalta saattaa kyllä otaksua, että on olemassa oikea ja vasen, että sinulla on sääret, Meedes, että näitä sääriä on kaksi, toinen oikea ja toinen vasen sääri; mutta se on ja jää ainoastaan otaksumiseksi, epävarmaksi ja epäiltäväksi mielipiteeksi. Teet parhaiten jos tykkänään jätät sen syrjään, koska tämä järjetön, tyhjälle perustettu mielipide ainoastaan on sinulle vastukseksi ja vaivaa sinua luulettelemalla sinua että tunnet jotakin olevaista tai olematonta, jota sanot leiniksi. Maljasi, ystäväni!
Syvämietteinen Kimoon tyhjensi pikarin, jonka Okos oli pannut hänen eteensä, ja kävi sen jälkeen uudestaan hyvältä maistuvan piirakan jäännösten kimppuun.
— Hm, tuo menee minun ymmärrykseni ylitse, mutisi Meedes. — Sepä oli kummallista filosofiaa. Vaan, sanoi hän ääneensä, — jos epäilet, onko minulla leiniä sääressä, niin epäilet kai myös, syötkö tällä hetkellä piirakkaa vai etkö, ja sinusta saattaa olla yhdentekevää, vaikka otankin sen pois vallan nenäsi alta.
Vanha Meedes tempasi piirakkavadin käteensä ja oli hyvinkin ylpeä tämänlaatuisesta vastatodistuksesta, kun näki, kuinka Kimoon joutui siitä hämilleen ja kuinka ahnaasti hän katseli vatia.
— Hyvä ystävä, sanoi Kimoon hetken äänettömyyden perästä, — minä tosin epäilen söinkö piirakkaa, ennenkuin sillä tavalla häiritsit minua siinä; vaan suuri erotus on epäilemisen ja kieltämisen välillä. Minä en suinkaan kiellä sitä. Ja jos se kenties olikin luulettelua, niin se oli kuitenkin miellyttävä luulettelu, jonka minä suurimmalla mielihyvällä sallin pettää itseäni. Pyydän sinua sen tähden, Meedes, miettimään, menetteletkö oikein ja sopivasti, jos riistät isäntäsi ystävältä suloisen harhaluulon, johon hänellä Kryysanteuksen talon vieraana on pyhät oikeudet.
Tämä syy sai Meedeen panemaan piirakan takaisin epäilevän Kimoonin eteen, joka kiirehti uudella innolla vajoamaan miellyttävään harhaluuloonsa.
Nyt tarttui Okoskin puheeseen tukeakseen isäänsä Meedestä.
— Hyvä filosofi, hän sanoi: — otaksutaanpas, että juoksen pääni seinään, niin että tunnen kalloni olevan haljeta. Olisiko sekin luulettelua, se?
— Tietysti, vastasi Kimoon; — sinä juokset luuletellun pään jotakin luuleteltua vastaan, jota sanot seinäksi, ja tunnet tämän luulettelun johdosta tuskallisen tunteen, joka taas vuorostaan ei ole muuta kuin luulettelua.
— Dionyysos auttakoon, olisipa sangen kummallista, jos olisi niin kuin sanot. Mutta jos lyön pääni niin kovasti seinään että kuolen?
— Älä tee sitä, sanoi Kimoon, — sillä siten teet pahaa itsellesi. Kaikella mitä tässä olen sinulle sanonut, hyvä Okos, olen ainoastaan tahtonut näyttää, että täytyy epäillä kaikkea, vaan olla mitään kieltämättä. Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että sinulla todellakin on pää, ja että on olemassa jokin, jota voit sanoa seinäksi, ja että sinä voit tehdä liikkeen, jolla muserrat toisen toista vastaan. Tuo kaikki on mahdollista, ja silloin sinä tulet tilaan, jota sanotaan kuolemaksi, ja jota, olkoon se luuleteltu tai todellinen, kuitenkin jokainen ymmärtäväinen ihminen kammoo.
Meedes, joka arveli filosofin nyt rupeavan puhumaan ymmärrettävästi, kysyi, kammoiko Kimoonkin kuolemaa.
— Kyllä, hyvä ukko, älä sitä kummeksi. Kaikki elollinen kammoo tyhjiinraukeamista.
— Tyhjiinraukeamista? Mitä sinä puhut tyhjiinraukeamisesta? Eihän ihminen raukea tyhjäksi kuoleman kautta? väitti Meedes ja kiinnitti hämärät silmänsä pelokkaasti viisaan Kimoonin huuliin.
— Jos jätämme filosofisen kannan ja asetumme tavalliselle, jonka mukaan voi olla olemassa jotakin, jota sanotaan elämäksi, ja jotakin, jota sanotaan kuolemaksi, niin täytyy minun sanoa sinulle, hyvä ystävä, että kuolema minun ja useimpien viisasten ajatuksen mukaan ei ole muuta kuin täydellinen tyhjiinraukeamus.
Kimoon oli nyt lopettanut ateriansa ja oikaisihe mukavasti sohvalleen, keskustelua kuuntelevien orjien ympäröimänä.
Nämä, jotka alussa olivat nauraneet ja huvikseen kuunnelleet hänen mielipiteitään, alkoivat nyt, kun puhelu tuli vakavammaksi ja kääntyi kysymykseen, joka koski heitä kaikkia, kokoutua häntä lähemmäksi, kuunnellakseen tarkkaavaisesti, mitä hänen viisautensa mahtoi heille ilmoittaa.
Sadetta jatkui, ja hämärä oli alkanut. Joku orjista sytytti lampun ja asetti sen erään pylvään suojaan pylvähistöön, jossa seura oli koolla.
— Hyvät ystävät, sanoi Kimoon, — sielu on tuon lampun kaltainen, jonka liekki häilyy viimasta. Ellei sitä tuuli jo ennen sammuta, sammuu se kerran itsestään, kun sen öljy on palanut loppuun. Sinulla, vanha Meedes, lisäsi Kimoon, — ei näy olevan paljo öljyä lampussasi jälellä.
Tämä huomautus ei Meedestä miellyttänyt. Ukko ei ollut vielä läheskään kyllästynyt elämään.
— Oh, vastasi hän, — et sinä ole mitannut öljymittaani. Ja mitä ikääni tulee, niin en ole vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Minä voin nähdä monen nuorukaisen syöksyvän hautaan ennen minua.
— Varmaa on, että sinä haudassa ainakin unohdat leinisi, sanoi Kimoon.
— Suuri kiitos. Mutta minä mieluummin pidän leinini ja elän.
— Luulin ihmisen olevan sinun iälläsi perin väsynyt elämään.
— Hoh, mitä enemmän saa, sitä enemmän tahtoo; ja mitä vähemmän on jälellä, sitä rakkaammaksi käy jäännös. Se pitäisi sinun tietämän, joka olet filosofi.
— Taidat olla oikeassa, Meedes. Vaan sano minulle, miksi pelkäät kuolemaa? Pelkäätkö kolmipäistä koiraa?
— Oh, toinen portinvartija mahtaa kai olla kohtelias toista kohtaan.
Kerberosta en pelkää.
— Vai pelkäätkö matkaa manalan joen yli? Sanotaan vanhan Karoonin ruuhen nyt vuotavan ja olevan lahonnut.
— Hoo, varjoja, joita hän kulettaa, ei mahda painaa lihavuus. Ruuhi lienee kylläksi hyvä sellaiselle lastille, ja kun kerran on kuollut täällä ylhäällä, niin ei taida enää veteen hukkua siellä alhaalla.
— Hyvin sanottu, huomautti Kimoon. — Vaan sinä, Okos, mitä sinä sanot kuolemasta ja manalasta?
— Minäkö? Minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella. Muutoin mahtaa kyllä olla kamalata tuolla maan alla. Minä en sinne ikävöi.
— Sitä en ihmettele. Mikähän lienee orjan odotettavana, kun se kohtalo, joka manalassa odottaa sankareja ja puolijumalia, on niin kurja? Muistatteko, mitä Akilleuksen varjo sanoi Odysseukselle?
— Emme, mitä se sanoi?
— Homeeros kertoo sen seuraavasti:
Oi, älä kaunistaa koe kuoloa, oiva Odysseus!
Päiväki-miehenä muokkaisin minä peltoa ennen
Toiselle köyhällen, joka tuskin sais elatustaan,
Kuin Manalaisten tahtoisin minä valtias olla.
— Ajatelkaa nyt, jatkoi Kimoon, — sellaista tilaa muuttumattomaksi ja iankaikkiseksi ilman että sitä mikään unen ja valvonnan vaihetus keventää, ja teidän täytyy myöntää, ettei kuolemattomuutta suinkaan kannata tavoitella. Parempi on odottaa tyhjiinraukeamista.
— Tyhjiinraukeamista? Ei, ennen tahdon olla orjan haamuna manalassa kuin raueta tyhjiin, sanoi Meedes. — Huu, kamalaa on ajatella tyhjiinraukeamista…
— Niin, varsinkin tänä iltana, kun on näin pimeätä ja koleata, lisäsi joku kuuntelijoista.
— Muutoin, sanoi Meedes, — olen useammin kuin kerran puhunut herrani kanssa kuolemasta. Hän ei sano että ihminen raukeaa tyhjiin, eikä hän kuvaile manalaa hirmuiseksi. Hurskaat ja rehelliset sielut, sanoo hän, joutuvat erääseen paikkaan, joka on maata kauniimpi ja jossa ne nauttivat onnellisempaa elämää kuin tämä on. Saat antaa anteeksi, hyvä filosofi, että uskon herraani enämmän kuin sinua.
Kimoon hymyili säälivästi ja ravisti päätänsä. — Hän sanoo niin lohduttaakseen sinua, hyvä ukko, ja lieventääkseen sinun kuolemanpelkoasi. Kryysanteus on jalo mies, enkä voi millään muotoa uskoa hänellä olevan muita kuin jaloja tarkoitusperiä. Aivan toinen on monen hänen vertaisensa ja valtioviisaitten laita, jotka myös tahtovat pitää pystyssä varjomaailman uskoa, koska tämä on vahva ohjas, jolla voi yksinkertaista rahvasta hallita. Vaan luuletko sinä Kryysanteuksen olevan itse varma siitä, mitä hän tästä asiasta sanoo? Ei ollenkaan, hyvä ystävä. Kuoleman portti aukenee sisäänpäin ja kääntyy helposti saranoillaan, kun joku menee sinne; vaan ulospäin se ei aukene, eikä mikään varjo ole vielä tullut takaisin Haadeesta maahan. Keltään sellaiselta ei siis Kryysanteus ole saanut sitä arvelua, jolla hän on tahtonut sinua rauhoittaa. Viisaustieteestä hän ei myöskään ole sitä saanut, sillä, kuten sanoin sinulle, on monta filosofia, jotka ovat juoneet pohjavedenkin viisauden kaivosta, vaan epäilevät kuolemattomuutta. Sitä vastoin on olemassa vanhoja satuja, muinaisina aikoina sommiteltuja, jotka kertovat meille Haadeesta ja sielujen tilasta siellä, Kerberoksesta ja Karoonista ja Leetejoesta, josta saa juoda unohdusta, kolmesta tuomarista, jotka ankarasti tutkiskelevat vainajain maan päällä viettämää elämää, ja paljon muuta, joka ymmärtäväisestä ihmisestä tuntuu naurettavalta. Platoon puhuu tosin myös monenmoisista vainajien asunnoista, joista yksi kuuluu olevan hyvin suloinen, vaan sitä ei avattane sinunlaisillesi, Meedes, vaan ainoastaan meille filosofeille, me kun ansaitsemme sen elämällä, jonka olemme pyhittäneet olemuksen salaisuuksien tutkimiselle. Vaan tuo kaikki on ainoastaan arveluja, epävarmoja luuloja. Mitään varmuutta ei ole.
— Eikö mitään varmuutta, sanot?
— Ei mitään, kunnon Meedes.
— Eikö missään mitään varmuutta?
— Ei missään.
— Minun täytyy puhua Hermionen kanssa, sanoi Meedes. — Hän on kuitenkin mahtanut jostakin löytää jonkun varmuuden.
— Hoh, mene yhtä hyvin kristittyjen luo, sanoi Kimoon.
— Kristittyjen? Miksi heidän luoksensa?
— Koska he ovat ainoat, joilla on täydellinen varmuus kaikkein mahdottomimman totuudesta.
— Voivatko he antaa meille varmuuden kuolemattomuudestakin ja toisesta elämästä? kysyi Meedes, joka ei älynnyt Kimoonin ivaa.
— Se on heistä vain lastenleikkiä.
— Todellakin, ajatteli Meedes itsekseen, — olisipa toki syytä kuulla, mitä he sanovat … sillä raueta tyhjiin, sitä en tahdo.
Vanhaa orjaa värisytti ja hän katseli ensin kiiriskeleviä pilviä, ja sitte pylvään takana lekottelevaa lamppua.
Kimoon, joka huomasi sanojensa tehoavan, jatkoi tyytyväisenä aloitettua keskustelua, semminkin kun sadekin vielä esti häntä lähtemästä kaupunkiin takaisin.
Hän alkoi nyt puhua jumalista, joiden olemassaolon hän kuulijainsa kauhuksi kielsi. Maailma, ilmoitti hän, on syntynyt alkuperäisestä kaoksesta, atomien, alkuhiukkasten satunnaisten yhtymisien kautta. Semmoisia yhtymisiä tapahtui tietysti lukemattomia, ennenkuin sattuma sai aikaan näin kauniin ja tarkoituksenmukaisen rakenteen. Hän otti vertauskuvan kuutiopelistä, tehdäksensä tämän selväksi, ja sanoi:
— Jos minä jossakin järjestyksessä kirjoitan muistiini kaksikymmentä nopanheittoa ja sen jälkeen otan noppakuution käteeni ja heittelen sitä, kunnes samat heitot seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä muiden väliintulematta, niin tarvitsisin luultavasti siihen pitemmän ajan, kuin kymmenen sukupolvea voi elää. Maailmaa muodostavalla sattumalla, joka heitti noppaa alkuhiukkasilla, on ollut äärettömästi aikaa suorittaaksensa vielä vaikeamman tehtävän, vaan kun ajattelee, että sen peli on jatkunut läpi pimeiden ijankaikkisuuksien, niin ei tule ihmetellä, että tämäkin nopanheittojen yhteen sopeutumus, jota sanotaan maailmaksi, vihdoin muodostui. Ymmärrättekö minua, ystävät? Uskotteko, että jumalat hallitsevat pilviä, jotka ajelehtivat tuolla ylhäällä, että he ohjaavat tuulta, joka nyt puhaltaa mereltä, ja voivat, milloin tahtovat, estää sen vauhtia? Uskotteko, että tarvitaan jumalia, jotta sumu voisi nousta maasta ja merestä ja kokoutua pilviksi ja pudota sateena takaisin maahan? Luonto seuraa omia sokeita lakejaan, jumalat ovat aivan tarpeettomat, ja minä … olen viluissani ja janoissani. Tänä iltana on kylmä. Okos, sinun herrasi viini on hyvää ja lämmittävää. Tuo minulle vielä pikarillinen, että se vahvistaisi minua matkalle. Minun täytyy palata kaupunkiin tuosta kirotusta sateesta huolimatta, joka virtailee alas, ihmisistä ja Olympoksesta välittämättä.
Kun Kimoon oli saanut mitä halusi, niin hän kääri manttelinsa ympärilleen, kiitti osoitetusta vieraanvaraisuudesta ja meni, luvattuaan tilaisuuden tullessa poiketa sinne jälleen selittämään heille filosofiansa salaisuuksia.
Useimpiin kuulijoihinsa ja varsinkin Meedeeseen hän jätti synkän, levottoman mielialan.
Meedeen mieleen ei siihen asti ollut koskaan juolahtanut epäillä jumalien olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Hän rakasti elämää, vaan ei ollut tuntenut kauhistusta ajatellessaan kuolemaa, joka muka oli vievä hänet parempaan maahan, jossa saisi nähdä jälleen edesmenneen puolisonsa ja rakkaimmat ystävänsä. Korkeintaan hän oli hieman pelännyt kolmikitaista Kerberosta, valjua Karoonia ja ankaraa Radamantys tuomaria. Vaan nämä ajatukset eivät olleet muuta vaikuttaneet, kuin että hän toivoi tuon välttämättömän matkan lykkäytyvän niin kauaksi kuin mahdollista. Olisiko nyt kaikki tyyni lorua? Eikö hän saanut koskaan enää nähdä edesmenneitä, joita hän rakasti? Eikö hänen vaalennut partansa ollutkaan merkkinä siitä, että hän oli tulevaan elämään kypsynyt, vaan täydellisen tyhjiinraukeamisen enne, sammumisen, kuten lamppukin sammuu öljyn loppuessa? Tämä ajatus täytti Meedeen tuskalla.
Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä, pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, — noiden silmien, jotka jo itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.
Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.
Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen elämänvaellus oikeuttavat.
— Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, — kiitän jumalia, että saan nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.
— Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.
— Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, — miettimään asioita, joita en käsitä.
— No niin? sanoi Hermione.
— Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai elääkö se vielä kuoleman jälkeen.
— Kuinka? Epäiletkö sitä?
— En tosin. En ole koskaan epäillyt sitä … ennen kuin nyt tänä iltana…
— Ja miksi tänä iltana?
Meedes kertoi Kimoonin talossakäynnistä ja hänen kanssaan syntyneestä keskustelusta.
Meedes lisäsi, että keskustelu oli jättänyt levottomuutta hänen sieluunsa, ja että hän, oli nyt tullut etsimään rauhaa Hermionelta.
Hänellä oli se vakaumus, että Hermione, joka oli oppinut niin paljon isänsä viisautta, kyllä kykenisi karkoittamaan Kimoonin kylvämän epäilyksen.
— Älä ole huolissasi, Meedes, sanoi Hermione. — Anna minun kuulla
Kimoonin perusteet, ja minä lupaan kumota ne.
— Hänen perusteensa? Niin, tiedätkös, hyvä emäntäni, jos hänellä sellaisia oli, niin minä olen ne nyt tykkänään unohtanut. Vaan hän näytti sormellaan lamppua ja sanoi että, niinkuin se sammuu, niin sammuu sielukin. Ja jumalia hän kielsi, ja sanoi että maailma on syntynyt onnistuneen nopanheiton kautta. Voitko kumota sellaiset väitteet?
— Se ei ole ollenkaan vaikeata, Meedes, jos vaan tahdot jännittää tarkkaavaisuutesi käsittääksesi, mitä sanon.
— Tarpeetonta, hyvä Hermione. Niin pian kun sanot voivasi kumota Kimoonin väitteet, uskon sinua enemmän kuin omaa ymmärrystäni. Sielu ei siis sammu niinkuin lamppu, vaan elää ruumiin kuolemankin jälkeen … onhan niin?
— On, vastasi Hermione, ja hän koetti nyt niin selvästi kuin mahdollista esiintuoda ne todistukset, jotka Platoon on esittänyt sielun kuolemattomuudesta.
Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen, voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen, lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään, joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.
Hermione lisäsi:
— Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi. Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle, hyvä vanha ystäväni.
— Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä nostanut. — Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin. Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.
Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.
— Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudestaan.
Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä. Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.
Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.
— Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, — ellei todennäköisyydessä ole sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.
— Mutta miksi, kysyi Meedes, — miksi eivät jumalat anna meille täyttä varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?
— Vastaa sinä toiseen kysymykseen, sanoi Kryysanteus. — Mitä arvelet palvelijasta, joka täyttää velvollisuutensa ainoastaan rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta?
— Niin tekevät kyllä useimmat palvelijat, hyvä herra.
— Minkä tähden?
— Koska eivät rakasta herrojansa.
— Jos rakastaisivat heitä, täyttäisivätkö silloin velvollisuutensa rakkaudesta, eivätkä pelosta?
— Tietysti.
— Eikö Jumala ole herra, jota ihmiset, hänen palvelijansa, voivat rakastaa?
— On kyllä.
— No hyvä, hänellä on siis myös oikeus vaatia, että tottelemme häntä rakkaudesta, vaan emme pelosta tai palkinnon toivosta. Maalliselle isännälle saattaa olla kylläksi, kun palvelija tekee työnsä, teki hän sen millä mielenlaadulla hyvänsä. Maailman Herra sitä vastoin ei tule rikkaaksi eikä köyhäksi ihmisten päivätöistä. Se työ, joka hänen edessään kelpaa, on sydämen puhdistuminen ja sielun jalostuminen. Mutta tulevaiseen elämään kohdistuvat toiveet ja tuumailut tätä eivät edistä, vaan ehkäisevät. Meidän tulee elää kuin olisimme katoavaisia olentoja, tehdä hyvää hyvän itsensä tähden. Mies, joka epäilee kuolemattomuutta, vaan tekee hyvää, koska hän on ymmärtänyt sen jumalallisuuden, on jumalille otollisempi kuin se joka uskoo kuolemattomuuteen ja tekee samat teot pelon tai toivon pakotuksesta.
Kryysanteuksen sanat eivät miellyttäneet Meedestä. Hän oli toivonut saavansa herraltaan täydellisen varmuuden.
— Mahdollista on siis kuitenkin, että sammun kuin lamppu, kun kerran kuolen.
Tämä ajatus pyöri alituisesti Meedeen mielessä. Hän muisti mitä Kimoon oli sanonut kristityistä. Heillehän oli muka vaan lastenleikkiä saattaa ihminen täydelliseen varmuuteen sielun kuolemattomuudesta. Meedes alkoi ajatella salaista keskustelua Teodooroksen tai jonkun muun kristittyjen salaisuuksiin perehtyneen henkilön kanssa; piispa Petros olisi paras; olihan hän herättänyt pylväsmiehen Simoonin kuolleista. Meedestä pidätteli tästä keinosta ainoastaan ajatus, että semmoinen askel epäilemättä olisi hänen herrallensa vastenmielinen. Vaan viimein hän ei enää voinut levottomuuttaan kestää. Hän päätti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa käydä Petroksen luona.
Tämmöinen tilaisuus tarjoutui pian Alkmeenen välityksen kautta; tämä oli tuskin huomannut syyn vanhan portinvartijan sureksimiseen, ennen kuin hän hurskaana, vaikka salaisena, kristittynä käytti sitä varovaisesti hankkiakseen kristinuskolle, uuden tunnustajan.
Eikä viipynyt kauan, ennenkuin Meedes oli voittanut epäröimisensä. Eräänä iltana hän seurasi Alkmeenea piispa Petroksen luo, ei suinkaan aikoen tulla kristityksi, vaan saadakseen sen täydellisen varmuuden, jota hän ikävöi.
Vaan siellä Meedes tuli vakuutetuksi, että varmuus ja kristinusko olivat erottamattomasti yhdistetyt. Usko ristinnaulittuun oli kuolemattomuuden ehto. "Joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."
Petros oli kaunopuheinen ja paloi innosta saada tuon vanhan orjan käännetyksi. Niin vähäpätöiseltä kuin tämä uskonmuuttaja näyttikin, saada hänet kristityksi oli kuitenkin saada voitto Kryysanteuksesta; se oli nöyryyttää kirkon orjuuden aikana tuota ylimielistä vihollista, viedä kristinoppi hänen omaan kotiinsa ja siten oikein käteentuntuvasti todistaa, kuinka vastustamaton, melkein luonnonvoiman tavoin vaikuttava tämän opin voima oli.
Meedes itse ei tarvinnut kuulla Petrosta kuin kerran vain, ikävöidäkseen kuulla häntä useammin. Niin pian kuin tilaisuus tuli, hän kävi uudestaan kristityn piispan luona. Ne opit, joista hän tuli osalliseksi, olivat niin korkeat ja valtaavat ja kuitenkin niin selvät, että hän mielestään ymmärsi kaikki tyyni.
Ja mitä kuolemattomuuteen tuli, niin Jumalahan itse oli nuo sanat sanonut: "joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut." Mitä filosofien todistelut ja inhimillisen ajattelemisen kypsymättömät hedelmät olivatkaan tällaisen lauseen rinnalla?
Vanha Meedes tuli kristityksi ja hänen nimensä merkittiin kirkonoppilaiden kirjaan.
Piispa kehotti häntä seuraamaan toistaiseksi Alkmeenen esimerkkiä ja salaamaan uskonsa. Meedes koetti, vaan ei voinut ajan pitkään niin tehdä, sillä uusi usko täytti nyt koko hänen sielunsa ja oli hänen onnensa. Hän ei myöskään voinut teeskennellä rakastetun herransa edessä — yhtä vähän kuin ottaa osaa niihin talon tapoihin, jotka olivat vanhan opin kanssa yhteydessä. Meedes ilmoitti eräänä päivänä herrallensa, että oli kääntynyt kristinuskoon.
Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut, näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.
Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen. Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon, joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen. Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen hän ei enää ollut elävien joukossa.
Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita, eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut: köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja valtiollinen elämä.
Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.
Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.
Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi. He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.
Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus, jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin kaikki riippui!
Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin, hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä. Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?
Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa, joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.
Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, — että Karmides oli kastettu ja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti sidottu kristilliseen kirkkoon.
Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä, kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.
Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.