NELJÄS LUKU.
Yhtymys.
Kun Hermione oli yksin, niin hän vaipui polvilleen ja rukoili, silmät luotuina tuikkailevaa tähtitaivasta kohden, että se viisaus ja kaikkivalta, joka on luonut nuo lukemattomat taivaan valot ja ohjaa ne niiden teillä, suojelisi Julianusta sodan vaaroissa ja antaisi hänelle, valtakunnan keisarille ja isälle, pitkän, onnellisen ja siunauksista rikkaan elämän.
Yön tyyni kauneus, tuikkaileva taivaankansi, hiljainen, aava meri, kevään tuulahduksista huoahtelevat lehdot saattoivat tytön tuntemaan korkeimman olennon läsnäolon hänen ympärillänsä ja hänen sielussansa.
Saattoiko tässä luonnossa, joka oli näin täynnä kauneutta, jonka suuri rakennusmestari oli tehnyt näin ihanaksi, saattoiko siinä olla sokeilla, säännöttömillä voimilla sijaa, eikö sama rakkaus ja edeltänäkevä viisaus johtanut ihmissuvunkin elämää ja kohtaloja? Ne autuaat tunteet, jotka rukouksen vaikuttamina virtasivat läpi Hermionen sielun, muuttivat tämän kysymyksen autuaalliseksi ja rauhoittavaksi vakaumukseksi. Jumala ohjaa sukumme kohtalot; tosi ja hyvä on voittava valheen ja pahan, — korkein onni, minkä kuolevainen voi saada, on olla niiden joukossa jotka taistelevat hyvän asian puolesta; hänen taistelunsa ei ole koskaan hyödytön, hän voittaa, vaikka hän kaatuukin, hän voittaa kuolemallaankin.
Julianuksen kuvan ympärille Hermione kokosi nämä ajatukset. Vaan se kuva poistui, hän ei tietänyt kuinka, toisen edestä, joka äkkiä seisoi hänen henkensä silmäin edessä. Se oli kaunis mies, jonka kasvoista säteili ylimaailmallinen lempeys ja puhtaus, jonka silmät, Hermionen sieluun kiinnitettyinä, näkyivät katseeseensa koonneen ja tehneen inhimilliseksi korkeimman olennon käsittämättömän rakkauden. Hänellä oli, niinkuin Apolloonilla, seppele otsallaan, mutta seppele ei ollut kierretty laakereista, vaan orjantappuroista, ja veripisaroita herahteli hänen valkealle otsalleen. Hän ojensi käsiään — niistäkin vuoti verta syvistä haavoista, mutta hän hymyili ja sanoi: katso, minäkin olen voittanut kuolemallani.
Kuinka tämä kuva nousi hänen sieluunsa? Hermione tunsi Natsarealaisen, josta Teodooros oli puhunut niin syvästi innostuneena; olihan Teodooroksen onnistunut hänessä herättää Natsarealaista kohtaan, ei ainoastaan sitä kunnioitusta, jota hänen täytyi tuntea suurta teuurgia, taivaan rakastamaa ihmistä kohtaan, vaan myös korkeampaa tunnetta, jonka lämmössä hän aavisti ja pelkäsi rakkauden koittoa.
Hän pelkäsi sitä, sillä kristinuskon nimi oli hänelle vastenmielinen. Hän oli lapsuudestaan saakka oppinut ja hänen oma maailmankokemuksensa oli häntä pakottanut yhdistämään siihen ruman, alhaisen, julman ja tyhmän mielikuvat. Ne molemmat keisarit, joilla siihen asti oli ollut kristityn nimeä, olivat olleet kavalia, valapattoisia miehiä, jotka olivat raivonneet omaa sukuansa samoin kuin alamaisiaankin vastaan. Kristittyjen papit saarnasivat järkeä ja vapautta vastaan; kristittyjen elämä tuntui hänestä heiluvan kahden äärimäisyyden välillä: milloin heittäytyivät hurjasti hekumiin ja paheisiin, milloin taas yhtä hillittömästi antautuivat lihan kuolettamiseen inhottavan itsensäkiduttamisen kautta. Kummassakin tapauksessa ilmautui rumuus koko ilettäväisyydessään, ja rahvaan suuressa enemmistössä siihen yhtyi mieltymys ryysyihin ja likaisuuteen. Oppi luonnon lankeemuksesta oli hänestä valhetta, koska näki luonnon kauneuden; väite ihmisluonnon perinpohjaisesta turmelluksesta tuntui hänestä yhtä alhaiselta kuin vaaralliseltakin. Hermione piti tämän opin hedelminä sitä hirveätä epäsointua, sitä itsensähillitsemisen puutetta, sitä yksipuolisuuksien valtaan joutunutta, uskonkiihkoon ja kaikenlaisiin intohimoihin antautunutta elämää, josta kristitty kirkko antoi niin lukuisia esimerkkejä — jyrkkiä vastakohtia niille tyynille, sopusointuisille jalostuneen ihmisyyden kuville, joita helleeniläinen filosofia oli luonut, ja joista Julianus oli niin ylevä esimerkki.
Mutta olihan se Kristus, josta Teodooros saarnasi Hermionelle, kokonaan toinen kuin se henki, joka ilmestyi kristittyjen elämässä, katsantotavoissa ja keskenäisissä riidoissa. Hänhän oli ihanin ja täydellisin olento ihmishaamussa. Olihan hänen oppinsa yksinkertaisinta ja kuitenkin korkeinta, mitä ihmisen huulet olivat puhuneet. Tuntuihan hänen jumalaihmisyytensä Hermionestakin järjen välttämättömästi vaatimalta, ja se sana, jonka hän oli julistanut, se kutsumus, jonka hän oli kuolemallansa täyttänyt, jumalallisen viisauden ja rakkauden täydellisimmältä ilmaukselta.
Mitä hänen siis tuli uskoa, mitä tehdä? Seurustelu Teodooroksen kanssa oli kylvänyt epäilyksen hänen sieluunsa. Hän tunsi sen syvästi tällä hetkellä, kun rukouksen innostus oli kadonnut. Hän painoi otsan käteensä ja ajatteli isäänsä, hänen harmahtavia hiuksiansa, sitä taistelua, jossa hän taisteli ensi rivissä. Voiko Kryysanteuksen tytär luopua hänestä? Tämä ajatus pelotti häntä. Pitikö hänen siis karttaa seurustelua Teodooroksen kanssa? Ei, sitenhän hän olisi tunnustanut olevansa heikompi, sehän olisi rikos totuutta vastaan, joka käskee kuuntelemaan jokaista syytä ja ottamaan vaarin niitä, joita ei voida kumota. Vaan hän päätti ensi kerralla olla paremmin varustettu puolustukseen. Sitä kirkkaampana oli totuus silloin astuva esiin vastakkaisten ajatusten taistelusta. Hermione aikoi kuunnella isänsä luentoja ja varustautua kaikilla niillä perusteilla, joita nerokas keisari oli esittänyt äsken kirjoittamassaan teoksessa kristinoppia vastaan. Nämä hän aikoi silloin sovittaa omaan ajatusrakennukseensa. Niistä oli uudestaan tuleva tasapainoa tähän rakennukseen, ja niiden tukemana Hermione oli pelotta kuunteleva kristittyä nuorukaista, jota kohtaan hän tunsi lämmintä sisarellista kiintymystä.
Näitä ajatuksia seurasivat toiset. Hermione ei ollut koskaan yksinään muistamatta veljeään ja rakastettuaan, jotka hän molemmat oli kadottanut, vaan jotka hän toivoi löytävänsä uudestaan toisessa elämässä.
Kuinka hän oli hämmästynyt, jopa pelästynytkin ensi silmänräpäyksessä, kun hän Afroditen temppeliä rakentavien kristittyjen joukossa havaitsi nuorukaisen, jonka kasvonpiirteet muistuttivat Elpiniikeä, hänen äitiänsä, ja sitä kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Filippoksesta? Vasta kun hän oli lähemmin katsellut nuorta pappia, katosi jossain määrin tämä yhtäläisyys ja sen kanssa myös suloinen ja samalla kirveltävä näköhairaus. Hän ei kuitenkaan voinut unohtaa nuorta esilukijaa, ja ellei hänen viimeinen keskustelunsa Teodooroksen kanssa olisi kääntynyt siihen suuntaan, johon se kääntyi, niin hän olisi tältä jo kysellyt nuoren Clemensin elämänvaiheita.
Kryysanteus oli kertonut hänelle, että Karmides otti osaa kansankokoukseen ja äänesti häntä. Tämä kummastutti Hermionea. Mitä se merkitsi? Hän tiesi, että Karmides ja hänen kevytmieliset ystävänsä pilkkailivat Kryysanteuksen pyrinnöitä, samoin kuin he nauroivat kaikelle, mikä oli heidän oman hurjan, nautinnonhimoisen elämänsä ulkopuolella. Oliko mahdollista, että Karmides oli muuttunut? Oi, kun tämä ajatus oli kerran syntynyt, niin hän ei enää tahtonut siitä luopua, niin epätodennäköinen kuin se olikin.
Äkkiä Hermione kuuli askeleiden lähestyvän, ja hänen ajatuksensa häiriytyivät, juuri kun ne olivat muuttumaisillaan kaihoisaksi haaveiluksi. Hän luuli Alkmeenen tulevan ja nousi mennäkseen häntä vastaan.
Vaan samalla hetkellä näkyi lehtimajan suussa mies, tumma mantteli yllä. Kuutamo valaisi hänen vaaleita, vaan kauniita kasvojaan. Hermione tunsi Karmideen.
Hän joutui hämilleen, kun näin odottamatta ilmestyi hänen ajatustensa esine. Karmideskin näytti hämmästyneeltä. Syntyi lyhyt äänettömyys, joka loppui, kun Karmides vakavalla ja kunnioittavaisella äänellä lausui:
— Hermione, älä pelästy. Sattuma on tuonut minut tänne, enkä aavistanut tapaavani sinua näin myöhäisellä hetkellä. Muutoin olisin pysytteleinyt kaukana tältä seudulta. Vaan kun kohtalo nyt on niin säätänyt, että olen sinut tavannut, niin uskallanko lähestyä sinua? Rohkenenko pyytää sinua jäämään ja kuulemaan muutaman sanan Karmideen huulilta?
Karmideen äänessä ja hänen kasvoissaankin oli jotakin, minkä Hermione luuli ainaiseksi niistä kadonneen, ja mikä muistutti hänelle entistä Karmidesta. Terveyden ruusut olivat lakastuneet hänen poskiltaan, ja hänen katseensa oli synkkä, vaan siitä huolimatta hän oli tällä hetkellä itsensä näköinen, semmoisena, kuin hän oli, kun Kryysanteus vielä kutsui häntä rakastetuksi oppilaakseen. Hän näytti olevan sama, vaan nousseena pitkällisestä sairaudesta.
Hermione voitti hämmästyksensä ja sanoi:
— Minä tahdon kuulla sinua, Karmides.
Ja kun näiden sanojen jälkeen syntyi uudestaan äänettömyys, jonka kestäessä Karmides näkyi epäröivän, mitä tehdä tai mitä sanoa, niin Hermione lisäsi, istahtaen ja tarjoten hänelle istumasijan läheltään: — Sinun tulosi saattoi minut ensi hetkessä hämille, sillä en odottanut sinua, ja on pitkät ajat siitä kun viimeksi näimme toisemme. Kaunis yö on houkutellut minut viettämään tämän hetken, vaikka se onkin myöhäinen, ulkona. Ja sama kaunis yö on houkutellut sinut ohjaamaan askeleesi tälle paikalle, josta näet kuutamon kultaaman meren, ja jossa voit mieleesi johtaa niin monta lapsuuden muistoa. Eikö niin?
— En tiedä onko yö kaunis vai ei, sanoi Karmides, istahtaen Hermionea vastapäätä ja heittäen manttelinsa taaksepäin. — Minä en näe luonnon kauneutta. Näen kuun kumottavan, tunnen yön hiljaiseksi ja seudun rauhalliseksi, siinä kaikki. Vaan lapsuuden muistot … sinä mainitsit ne. Kenties ne juuri toivat minut tänne. En tiedä sitä itse, vaan sen tiedän, että nämä muistot ovat ruvenneet minua vaivaamaan… Salli minun puhua vapaasti itsestäni, Hermione! Kätke vastenmielisyytesi ja kuule mitä sanon! Sitten jätän sinut ja kartan läheisyyttäsi.
Tahdon kysyä sinulta: onko niillä oikeutta kiusata minua, näillä muistoilla lapsuudestani, isäsi hyvyydestä ja sinun rakkaudestasi? Olenko hairahtunut pois elämäni tarkoituksesta ja tuhlannut onneni? Olenko ollut kiittämätön isällesi? Olenko saattanut sinulle tuskaa? Sinä älyät, mitä minä kyselen itseltäni. Kuule nyt myös vastaväitteitäni tällaisiin kysymyksiin. Isäsi kasvatti minua rakastamaan viisautta ja kauneutta. Hän istutti minuun halun kumpaankin. Minä tahdoin olla viisas, tahdoin käsittää Jumalaa ja maailmaa ja itseäni, tahdoin järjestää elämäni hänen oman esikuvansa mukaiseksi, ja olin onnellinen luullessani voivani sen tehdä. Vaan lopulta huomasin etten ole luotu sukeltamaan viisaustieteen pohjattomaan mereen: jos totuus on sinne kätkettynä, niin en ainakaan minä ollut kykenevä sitä sieltä nostamaan. Tämä havainto jäähdytti intoni ja masensi toivoni. Minusta olisi tullut huono platoonilainen filosofi, vaan minä tahdoin olla jotakin kokonaista ja täydellistä. Kryysanteus opetti minut rakastamaan kauneutta. Valitettavasti voin ainoastaan sinun piirteissäsi, Hermione, ajatella jotain kaunista. Rakastin sinua ja ilmaisin sen jonakin onnettomana hetkenä. Sinun vastarakkautesi teki minut onnelliseksi vähäksi aikaa … ja se on ainoa suloinen aika elämässäni. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin havaitsin, ettemme ole toisillemme luodut. Ymmärsin selvemmin ja selvemmin, että sinä olet minua etevämpi, et ainoastaan sydämen, vaan myöskin ajatusvoiman puolesta. Rakkauteeni sekautui ihmettelyä, ihmettelyyni nöyryytystä. Olen itserakas ja kopea; mutta vaikk'en olisi kumpaakaan, vaikka olisin nöyrin ihmisolennoista, niin en sittenkään tahtoisi olla yhdistettynä puolison kanssa, joka veisi minusta voiton kaikessa, ja jonka silmissä ei minulla olisi mitään, jossa voisin olla etevämpi häntä tai joka pakottaisi häntä minua kunnioittamaan. Sinun etevämmyytesi tunne teki minut onnettomaksi, Hermione, jäähdyttämättä rakkauttani. Mitä minulla silloin vielä oli ja mikä hankki itselleni arvoa omissa silmissäni, se oli se siveellinen ihanne, joka isäsi opissa oli minulle ilmestynyt, ja halu toteuttaa sitä omassa elämässäni. Tämä ihanne seisoo vielä nytkin silmieni edessä, vaan halu sitä toteuttaa katosi, kun näin, etten sitä voinut saavuttaa ja että siinäkään eivät voimani riittäneet. Ja jos vielä poikavuosinani rakastin sitä sen itsensä tähden, niin kunnioitin sitä kuumaverisenä nuorukaisena ainoastaan sinun tähtesi, Hermione, ollakseni tahraton ja moitteeton sinun silmissäsi. Vaan kun tahto kerran oli sortunut taistelussa kiusauksia vastaan, niin mikä oli minulla enää jälellä? Tyydyttää kunnianhimoani ottamalla osaa valtioelämään? Oi, Hermione, siihen vaadittaisiin, että jonkinlainen valtioelämä olisi olemassa meidän päivinämme. Olla itse hallitsija olisi ehkä miellyttänyt minua, vaan olla hallitsijan välikappale, — siihen en tuntenut mitään taipumusta. Vaan minulle aukeni toinen ura, ruusuinen ja helppo kulkea. Sillä saatoin saavuttaa jonkunmoisen täydellisyyden ja voittaa vertaiseni. Siitä tulin kyllä pian selville, päästyäni lähemmin maailmaa tuntemaan. Nyt olen vaeltanut sitä uraa sen määrän päähän asti. Se päättyy erämaahan. Ääretön matka erottaa meidät toisistamme, Hermione. Se tuska, jonka olen saattanut sinulle, on epäilemättä jo aikoja sitten parantunut. Tyynesti voit siis punnita sen, minkä olen nyt tuonut sinulle esiin sisällisestä elämästäni. Huomaat, että koetan puolustaa itseäni ja työntää osan kuormastani kohtalon niskoille. Jos olen siinä väärässä, niin sinun tuomiosi tulee kaiketi kovin ankaraksi. Vaan kuinka sinun järkesi tuomitseekaan, niin minä vetoan sydämeesi, Hermione, sillä sydämeltäsi kasvatusveljesi toivoo saavansa anteeksiannon ja unohduksen. Hermione vastasi:
— Jos tarvitset minun anteeksiantoani, niin ei meitä erota mikään ääretön matka. Annan sen sinulle mielelläni.
— Sinä sanot sen niin kylmällä äänellä, Hermione, sanoi Karmides. —
Sinun anteeksiantosi kylmentää sydäntäni, eikä lämmitä sitä.
— Mitä muuta haluat kuin anteeksiantoa ja unohtamista?
— Ei, lausui Karmides kiihkeästi, — minun ei pitäisi toivoa mitään tai sitte kaikkea. Minun tulisi vaatia, että rakastaisit minua kaikesta huolimatta, mitä olen tehnyt sammuttaakseni rakkautesi, että luopuisit sielusi etevämmyydestä ja tulisit heikoksi naiseksi, joka ei voisi erottaa sydäntään arvottomastakaan, kun kerran on oppinut häntä rakastamaan. Sellaisia naisia on olemassa, Hermione, vaan ei minulle. Mistä olen löytävä hänet, joka tahtoo tarttua käteeni ja seurata minua minne menen, onneen tai turmioon, korkeuteen tai kurjuuteen, autuuteen tai iankaikkisiin tuskiin?
Karmideen sanat todistivat taistelusta, joka raateli hänen sieluaan. Hänen kasvoistaan Hermione voi lukea samaa. Hän katseli niitä, ja kaihokkaat tunteet täyttivät hänen mielensä. Nuo kalpeat kasvot olivat katoamattomasti piirretyt hänen sieluunsa. Karmides oli onneton, hän katui, ja hän oli kääntyvä tieltään takaisin, jos hänen rakastettunsa ojentaisi hänelle auttavan käden. Ja hän oli, ylpeyden ja epätoivon hänessä taistellessa, lausunut vaatimuksen, joka oli uhmailevainen, mutta ilmaisi, että hänen olentonsa pohjassa asui vielä hänen ensimäinen rakkautensa.
Hermione tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Pitikö hänen työntää hänet luotaan? Silloin hän olisi menetellyt naisellisen ylpeyden vaatimuksen mukaan, joka tässä jos missään olisi ollut oikeutettu, mutta hän olisi kieltänyt sydämensä, joka tunsi rakkautta, hellyyttä, sääliä ja iloa sen mahdollisuuden ilmestyttyä, että Karmideen katumuksessa ja sieluntaistelussa oli tie hänen parantumiseensa.
Hän vastasi:
— Rukoile jumalilta sellaista puolisoa itsellesi, Karmides.
— En tahdo rukoilla mahdotonta, sanoi Karmides. — He eivät voi minulle antaa häntä.
— Tee itsesi ainoastaan heidän lahjansa arvoiseksi, ja sinä et ole jäävä osattomaksi. Jumala näkee että olet onneton, Karmides, ja hän, joka on maailman sydän, on antava sinulle mitä sydämesi halajaa.
— Luuletko niin, Hermione? sanoi Karmides. — Luuletko, että minäkin voin vielä nousta ja toivoa?
Hän kätki kasvot käsiinsä. Missä aikeissa hän olikin tullut tänne — tällä hetkellä hän oli vilpitön ja totteli niitä valtaavia tunteita, jotka pulppusivat esille hänen paremman luontonsa lähteistä. Hänet oli todella huonommuuden ja ala-arvoisuuden tietoisuus vieroittanut Hermionesta, kun hänet ensi kerran oli voittanut nautinnonhimo ja veren viettelys. Hän oli sen jälkeen turruttanut nuoruutensa rakkauden hurjassa irstailemisessa, vaan ei ollut koskaan voittanut sitä. Rakkaus astui esiin uudella voimalla, sen jälkeen kuin Petros viittauksella, ettei Hermione ollut vielä häntä unohtanut, oli haihduttanut ne syyt, joiden perustuksella hänen ylpeytensä oli koettanut kieltää yksipuolisen ja toivottoman taipumuksen olemassaolon. Ja nyt rakkaus oli leimahtanut ilmituleen, Hermionen läheisyydessä, hänen ihanien, lempeiden ja tyynien kasvojensa edessä.
Karmides tunsi hennon käden tarttuvan omaansa ja poistavan sen hänen otsaltaan.
Hän katsahti ylös. Hermione seisoi hänen edessään, ja hänen silmissään kimalteli kostea hohde.
Karmides katsahti syvälle noihin silmiin. Hän tahtoi päästä vakaumukseen, ettei se minkä näki ollut silmänhairausta. Kun Hermione hiljaa veti kättään takaisin, niin hän tarttui siihen nopeasti.
— Karmides, sanoi Hermione, — ylistetyt olkoot jumalat! Olen löytänyt sinut jälleen.
— Hermione!
Karmideen silmiä hämärsi kyynel, vaan se suloinen hymy, joka näkyi tytön kasvoissa, heijastui hänen omistaan. Hiljaisuus vallitsi, jota ei kukaan tahtonut häiritä. He katselivat toisiaan ja tunsivat tällä hetkellä ainoastaan pitkän, tuskallisen eronajan ja autuaan, odottamattoman yhtymisen.
— Armas veli, sanoi Hermione vihdoin, — sinun tulee nyt unohtaa surusi ja olla onnellinen.
— Ah, minun suruni! Sano: hairahdukseni, Hermione!
— Ja sinun tulee iloisella luottamuksella rukoilla jumalilta sitä puolisoa, jota sydämesi toivoo, joka kieltäytyy kaikesta, seuratakseen sinua onneen tai onnettomuuteen, korkeuteen tahi alhaisuuteen. Minäkin tahdon rukoilla jumalilta tätä kaikkein parasta lahjaa uudestaan löydetylle Karmideelleni.
— Oi, tee se, Hermione. Jumalat kuulevat sinua.
— Puhun isälleni tästä kohtauksesta…
— Ah, isäsi vihaa minua, ja hänellä on siihen syytäkin…
— Ei, minä näytän, ettei hän sinua vihaa. Kerron hänelle yhtymisestämme, eikä ole kauan viipyvä, ennenkuin hän etsii sinut ja tuo sinut takaisin siihen pesään, josta lensit pois.
— Milloin saan nähdä sinut uudestaan?
— Pian ja tästä lähtien usein, Karmides.
— Ehkä huomenna?
— En tiedä. Tahdon puhua isäni kanssa. Ensi kerralla tapaamme toisemme avonaisesti hänen kasvojensa edessä…
— Siihen voi mennä aikoja, Hermione, vaan nyt tarvitsen sinun läsnäoloasi. Ja jos isäsi kieltää, mikä sitten tapahtuu? Olemmeko silloin uudestaan erotetut? Voihan käydä niin, että hän ajaa minut pois luotasi, ettei edes tahdo kuulla puhuttavan Karmideesta.
— Hän ei tee niin.
— Mutta jos, toisti Karmides … — kuinka saan sitten taas tilaisuuden nähdä sinut? Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa … ja minun on vaikeata jättää sinut, kun en tiedä, onko se kenties ainaiseksi.
Levottomuus, joka ilmautui näissä sanoissa, ja ääni, jolla ne lausuttiin, hyväilivät Hermionen korvaa.
— Me näemme toisemme uudestaan joka tapauksessa, sanoi hän. — Tämä paikka on lempipaikkani ja auringonlaskun hetki on lempihetkeni. Tiedät siis, mistä voit minua etsiä… Katso, Karmides, kuinka kuu on noussut korkealle, sillaikaa kun olemme puhelleet! Alkmeene, joka odottaa minua, mahtaa olla hyvin uninen. Ehkä hän on minua etsimässä. Hyvää yötä, Karmides! Merkitse tämä ilta valkealla kivellä ja uneksi tänä yönä lapsuutesi unelmia!
Karmides painoi Hermionen kättä rintaansa. He vaihtoivat vielä sulopuheisen, vaan sanoin selittämättömän katseen. Karmides laski tytön käden hitaasti pois omastaan, kääntyi ja meni. Hermione näki hänen katoavan puiden varjoihin. Itse hän lähti lehtimajasta ja suuntasi askeleensa taloon; autuaat tunteet laajentelivat hänen poveaan ja hänen silmänsä kohosivat ilosta hurmautuneina ja kiitollisina sen äärettömän temppelin tähtikupua kohden, jossa sovintojuhla nyt oli vietetty hänen rakastettunsa kanssa.
Alkmeene odotti uskollisesti makuukamarissa emäntäänsä. Nuori kamarityttö näytti torkkuvan unen horroksessa lampun vieressä, kyynärpää yöpöytään nojautuneena, kun Hermione astui sisään. Vaan nostaessaan silmiänsä hän katseli salavihkaa tutkien emäntänsä kasvoja, eikä hänen ollut vaikea huomata niiden loistoa.
— Karmides on siis onnistunut, ajatteli tyttö. — Senhän sanoinkin piispalle.
Riisuttaessa Hermione puheli tavallista iloisemmin ja tuttavallisemmin kamarineitsyensä kanssa.
— Mutta sano minulle, Alkmeene, sanoi hän, — miksi annat tuon kunnon Okoksen huokailla turhaan? Luuletko, etten ole sitä huomannut? Et ole niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan kuin olet olevinasi, Alkmeene.
— Mitä puhut, hyvä emäntäni! sanoi tyttö punehtuen, irroittaessaan otsasidettä Hermionen tukasta.
— Okos on hyvä nuorukainen, Alkmeene. Isäni ja minä pidämme häntä suuressa arvossa.
— Minä luulen, että Okos vaan tekee pilaa minusta, väitti kamarineitsyt. — Ei saa uskoa semmoisen jokaista sanaa. Silloin pettyisi usein.
— Voi, sinä hupakko! Etkö näe, että kiusaat häntä teeskennellyllä kylmyydelläsi? Hyi semmoista teeskentelyä! Vaan et ole läheskään niin yksinkertainen kuin olet olevinasi. Vai tahdotko, että minä sanon Okokselle, että hänen hellyytensä tosin huvittaa Alkmeenea, vaan ettei Alkmeene voi rakastaa häntä vastavuoroa?
— Älä kaikin mokomin, hyvä emäntäni! Sitä et saa sanoa hänelle.
Hermione puhui alhaalla laaksossa olevasta kauniista vuokratalosta, jonka Kryysanteus oli määrännyt Okokselle ja hänen isälleen Meedeelle, vanhalle portinvartijalle, jonka varmaankin nyt monen vapaaehtoisen palvelusvuoden perästä tekee mieli avata ja sulkea omaa oveansa ja paistattaa aurinkoa omalla kynnyksellään.
Alkmeene taas puhui emäntänsä kauniista kiharoista, joita oli ilo järjestellä, ja hänen kauneudestaan, joka tänä iltana oli tavallista häikäisevämpi.
Hermione kuunteli tällä kertaa kärsivällisesti, jopa nähtävästi mielissäänkin hänen sanojaan.
— Minä ajattelen Eusebiaa, sanoi Alkmeene, — ja ihmettelen hänen sokeuttaan. Hän tahtoo olla sinua kauniimpi, Hermione, ja hän kadehtii sinua, sen tiedän.
— Kuinka sen tiedät?
— Minä puhelen usein hänen ensimäisen kamariorjattarensa kanssa. Eusebia tahtoo aina tietää, kuinka olit puettu, kun sinua viimeksi nähtiin Kerameikoksella. Ja kun se hänelle sanotaan, niin hän huudahtaa: kuinka huono aisti noilla Ateenan naisilla on! Ja kuitenkin hän apinoi sinun hiuksiesi asentoa ja jokaista kitoonisi poimua. Häntä harmittaa, ettei ole voinut saada täällä Ateenassa käytäntöön roomalaisia vaatekuosia. Voi, minun täytyy nauraa, kun ajattelen ensimäisiä päiviä, jotka hän vietti kaupungissamme. Hän tahtoi hämmästyttää Ateenalaisia, se on varmaa ja totta. Ja kyllä hän herättikin huomiota, kun ilmestyi eriskummallisessa kukillisessa silkkihameessaan; häntä oli kaksi orjatarta tukemassa, ja edellä kävi orja, joka ilmoitti: tässä on epätasainen kivi tielläsi … tästä katu menee ylöspäin … tästä katu menee alaspäin … ikäänkuin hän itse olisi ollut sokea eikä voinut nähdä, askeltakaan eteensä.
— Minä muistan tuon kaiken, Alkmeene.
— Se oli paljasta pöyhkeyttä, haltijattareni.
— Ei, sitä ei se ollut, Alkmeene. Eusebia oli tottunut roomalaisiin tapoihin. Naiset käyttäytyvät niin Roomassa.
— Mutta onhan se rumaa ja naurettavaa.
— Sitä en tahdo kieltää. Ainoastaan tottumus voi tehdä sellaisia tapoja siedettäviksi.
— Mutta eikö se ollut pöyhkeyttä, että Eusebia, kun Ismeene tervehti häntä kadulla, ei itse vastannut, vaan antoi orjattarensa vastata tervehdykseen?
— Sekin on tavallista Roomassa.
— Ismeenestä se oli niin hassua, ettei hän voinut olla kääntymättä Bereniiken puoleen ja nauramatta … sillä Ismeene on hyvin herkkä nauramaan, kuten tiedät. Vaan Eusebia näki sen eikä sitte enää koskaan voinut kärsiä Ismeeneä.
— Olen kuullut siitä puhuttavan.
— Mutta tiedätkös, miksi Eusebia lakkasi käyttämästä kukallisia vaatteitaan? Näetkös, kun koulupojat näkivät hänet kadulla, niin he osoittivat häntä sormellaan ja huusivat toinen toiselleen: katsos, kevät on jo tullut.
— Ateenan koulupojat tulevat häijyydessä isiinsä… No niin Alkmeene, en tarvitse sinua enää. Mene nyt levolle, uninen tyttöseni.
— Toivotan sinulle suloisia unia, haltijattareni.
— Minä toivotan sinulle samaa.
Alkmeene poistui. Hermione oli pian sen jälkeen siirtynyt iloisten unien valtakuntaan.