KOLMAS LUKU.
Teodooros.
Kryysanteuksella oli Peiraieuksen, satamakaupungin lähellä maatalo, jossa Hermione usein vietti suven kauniit päivät.
Päärakennus oli mäen kukkulalla; toiselta puolen näki meren ja vilkkaan sataman, toiselta puolen viljavan, viinitarhojen ja oliivilehtojen ympäröimän laakson. Kummun eteläpuolinen rinne aleni penkerittäin; penkereet olivat puutarhataiteen kaunistamat ja iäkkäiden puiden varjostamat.
Täällä Hermione eräänä iltana istui lehtimajassa. Hänen ystävänsä Ismeene ja Bereniike olivat juuri jättäneet hänet yksin. Hän oli sen jälestä tullut tänne, jossa hän mielellään vietti yksinäiset hetkensä, koska tätä paikkaa oli rakastanut Elpiniike, hänen äitinsä, ja koska se Hermionelle muistutti lapsuuden leikkejä kasvinveljen kanssa, hänen ensimäisen ja ainoan rakkautensa suloisimpia päiviä. Hän oli ottanut mukaansa yhden Platoonin teoksen — Faidoonin, — vaan muistojen tenho ja illan rauhallinen kauneus valtasivat hänen ajatuksensa niin että kirja unohtui avaamatta.
Meri välkkyi laskeuvan auringon hohteessa. Kaksi alusta näkyi lähtevän satamasta ja purjeet levällään laskevan ulapalle. Ne olivat ne kaksi laivaa, jotka Baruk oli varustanut Jerusaleminmatkaa varten. Peiraieuksen vilkkaan liikkeen hälinä sekautui, etäisyyden heikontamana, lintujen viserrykseen, joka kuului puiden latvoista, ja huilun säveleihin, jotka kohosivat laaksosta kummun toiselta puolelta.
Kun aurinko läheni ilmanrantaa, häiritsi Hermionen yksinäisyyttä tulollaan mies, joka oli puettuna sellaiseen kaapuun, kuin kristittyjen pappien oli tapana käyttää. Hän lähestyi tuttavallisesti Kryysanteuksen tytärtä ja istahti aivan hänen lähelleen; selvästi näkyi ettei hän ollut vieras näillä paikoin.
— Teodooros, sanoi tyttö, — ole tervetullut!
— Arvasin että löytäisin sinut täältä, sanoi nuori pappi, — ja ohjasin kulkuni sen vuoksi tänne, ennenkuin aloin etsiä sinua ylhäältä talosta. Kaunis ilta ja halu väitellä sinun kanssasi ovat houkutelleet minut ulos kaupungista. Minä voin tuoda terveisiä isältäsi. Näin hänet Pnyksissä, jonne kansa on kokoutunut toimittamaan uutta arkontinvaalia. Tähän aikaan siellä on kova ottelu, ja kenties ratkaistaan voitto juuri tällä hetkellä.
— Pelkäätkö sitten, ettei isäni tulee uudestaan valituksi? kysyi
Hermione.
— Hänellä on keisarin suosio mahtavana apuna. Todennäköistä on sen vuoksi, että Kryysanteus voittaa.
— Mitä sanot? Tarvitsisiko hän keisarin suosiota voittaakseen? Minä tiedän, että isäni viime aikoina on hankkinut itselleen monta vihollista Ateenalaisten joukosta; vaan kansan enemmistö mahtaa kuitenkin pitää uskollisesti hänen puoltaan.
— Tahdon halusta uskoa sen, vaan en ole siitä kuitenkaan varma.
— Mutta sellainen kiittämättömyys olisi mahdotonta, huudahti Hermione. — Uhraahan hän kaikki heidän hyväkseen. Jospa vain tietäisivät, mitä huolia hän saa kantaa heidän tähtensä, kuinka lämpimästi hän harrastaa heidän parastaan, kuinka hän elää ainoastaan sille asialle, jota Julianus ja aikamme jaloimmat miehet tahtovat toteuttaa, oi, silloin he eivät voisi muuta kuin rakastaa häntä. Oletko huomannut, Teodooros, että isäni alkaa tulla harmaisiinsa? Se ei tule iästä, tiedätkös, vaan huolista ja taukoamattomasta ajattelemisesta. Rakas isä parkani!
— Niin, jos tämä ansaitsee vihaa, mikä sitte ansaitsee kiitollisuutta ja rakkautta? sanoi Teodooros. — Vaan sinä et saa päättää sanoistani pahinta, Hermione. Kryysanteus tuntee siksi aikaansa ja ihmisluonnetta, että hän varmaan on alusta alkaen aavistanut sen vastustuksen jonka nyt saapi kokea. Ihastuksen aika ei voinut olla pitkä. Käypi hyvästi laatuun kuvailla ihanteita ja asettaa ne ihmisten nähtäviksi; kaikki ihastuvat, sillä kaikki tuntevat selvemmin tai hämärämmin oman ihmisluontonsa perikuvan; vaan jos koettaa niitä toteuttaa, Hermione, jos voimakkaalla ja säälimättömällä kädellä tarttuu todellisuuten muodostaakseen siitä jotakin todempaa ja kauniimpaa, niin herättää kaikki hitauden, tottumuksen ja pahuuden voimat raivoisaan vastustukseen. Silloin syntyy taistelu, joka ei pääty, ennenkuin ihanteen sankari on voittanut tai sortunut. Viimeinen tapaus on tavallisempi, Hermione, jopa on asioiden luonteen ja Jumalan maailmanjärjestyksen mukaista, että niin pitää oleman. Sillä ihanteen sankari on hänkin ihminen, täynnä virheitä ja erehdyksiä, jotka tekevät vastustuksen oikeutetuksi. Mitähän, jos Julianus ja Kryysanteus olisivat monessa kohden väärässä? Jos he tahtoisivat palauttaa aikaa, joka on kuollut ja jonka tulee olla kuollut, aikaa, joka etäisyydestään kangastaa heidän silmiinsä semmoisella loisteella, jota sillä itse asiassa ei ole koskaan ollut? Mitähän, jos heidän pyrintönsä vastustaisivat ihmiskunnan todellista hyvää, eivätkä sitä edistäisi?
— Sitä ei saata ajatella, sanoi Hermione, — sillä järki ja totuus ovat kaikkina aikoina sisällisessä olennossaan olleet samat ja jäävätkin samoiksi ainaiseksi.
— Tosi kyllä. Ei mikään aika ole ollut järjetön eikä valheellinen. Vaan onhan sinulla, kuten minullakin, se vakaumus, että Jumala ilmestyy maailman kulussa ja ihmissuvun kohtaloissa. Mitähän tämä ilmestys olisikaan, jollei se ole siinä, että hänen kirkkautensa ja täydellisyytensä esiytyvät eri vivahduksissa yhä selvemmin niille olennoille, jotka ovat luodut hänen kuvikseen? Te tahdotte uuteen eloon elvyttää uskoa ja kunnioitusta vanhoja jumalia kohtaan. Mahdotonta on, että tämmöinen epätoivon yritys onnistuu. Se on epätoivoinen, sillä se sisältää itsessään valheen. Ah, siinä on teidän heikkoutenne. Miksi sekoitatte tuota kaatunutta jumalamaailmaa taisteluunne tapojen parantamisen, ajatuksen oikeuden ja kansalaisvapauden puolesta? Mitä on Zeuksella, tuolla uskottomalla aviomiehellä, tekemistä siveellisyyden tai järjen kanssa, — hänellä, kadehtijalla, joka kiinnitti Promeeteuksen kallioon, sen tähden että tämä antamalla tulen lahjan tuli ihmiskunnan hyväntekijäksi? Mitä on noilla jumaloiduilla hirmuhaltijoilla, joille te olette antaneet sijan Olympoksessa, mitä heillä on tekemistä vapaudenhengen ja ihmisarvon kanssa? Nuo rikolliset, riettaat jumalat, ansaitsevatko he suitsutusuhrinsa ja alttarinsa? Ovatko he sellaisia jumalia, joihin voi panna toivonsa elämässä ja kuolemassa? Totta on: te tahdotte pestä pois nuo rumentavat pilkut heidän kasvoistaan. Te tuomitsette herjaajiksi ne runoilijat, jotka ovat puhuneet heistä pahaa. Vaan kun olette saaneet poistetuksi nämät piirteet, mitä jää heidän omituisuudestaan jälelle? Ei mitään. Heistä tulee vain persoonattomia, ainoasta iankaikkisesta Jumalasta lähteviä voimia.
— Semmoisina heitä pidämmekin, huomautti Hermione. — Meidän filosofimme sanovat, että useampien jumalien palveleminen on saanut alkunsa ihmisten heikkoudesta, joka on jakanut täydellisyyden ominaisuudet monille.
— Mutta miksi niin ollen kiellätte sen Jumalan, joka on ilmestynyt teidän filosofienne johtopäätelmille? Sen tähden ettei rahvas häntä käsitä, sanotte kaiketi. Niin, hän on todellakin käsittämätön, jos hän, kuten monet teidän filosofeistanne ovat luulleet, on ainoastaan tuo tutkimaton, kaikista ominaisuuksista tyhjä olioissa oleva yksiö, olento, joka ei välitä ihmisten kohtaloista; vaan jos hän on hyvä, kaikkiviisas ja rakkaudesta rikas kaitselmus, niin voi hänet käsittää yksinkertaisinkin, vieläpä hän on juuri se, jota oppimattomimmat sydämet ovat kaikkina aikoina ikävöineet.
— Te valistuneet pakanat, jatkoi Teodooros, — olette ylpeitä ylimyksiä; te puhutte toisesta uskosta valittuja henkiä, viisaita ja ajatukseltaan voimallisia varten; toisesta taas rahvasta varten. Te tahdotte sydämen itsellenne ja heitätte kansalle kuoren. Tätä käsitystä vastaan on sama rahvas itse noussut, ja sen vastaväite on Kristinusko. Te ette tahtoneet kukistaa alttareita, ette järkyttää yksinkertaisten uskoa, ette hajoittaa heidän harhakuviaan, jotka teidän arvelunne mukaan tekivät heidät onnellisiksi. Teidän joukossanne oli sellaisiakin, jotka valtion, järjestyksen tähden tahtoivat tukea vanhaa taikauskoa, luullen että sen poistuttua kaikki luhistuisi raunioiksi. Ikäänkuin valhe olisi se vahva side, joka pitelee maailmaa koossa! Silloin julistettiin kansan alhaisimmista piireistä, kalastajamökeistä ja työpajoista, samat käsittämättömät totuudet, jotka te olitte panneet talteen omaksi varaksenne. Tämä epäilemättä hämmästytti viisaita. Se oli mullistus ja niin kansanvaltainen, Hermione, niin vapaasuuntainen kuin ajatella voi. Se julisti yhden jumalan kaikille, yhden viisauden kaikille. Se julisti, että korkea ja alhainen, imperator ja orja ovat veljiä, saman isän lapsia, samaan perintöön osallisia. Pois Roomalainen, Helleeni ja barbari! Olemme kaikki ihmisiä. Pois herra ja orja! Olemme kaikki vapauteen luodut, todelliseen vapauteen, joka saavutetaan voitokkaalla taistelulla, kun taistellaan Jumalan avulla hirmuvaltaisia pahoja taipumuksiamme vastaan! Pois tuo korkein ja vaikeimmin ylipäästävä kaikista muureista, jotka erottavat ihmisen ihmisestä — se joka erottaa vanhurskaat kadotetuista! Ei kukaan ole enää niin vanhurskas Jumalan edessä, ettei hän olisi syntinen, ei kukaan niin langennut, ettei hän voisi jälleen nousta! Pois itsetyytyväisyys samoin kuin epätoivokin! Itseensätyytyväisen ylpeys nöyryytetään ja nöyrän luottamus kohotetaan, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä katuvaisesta syntisestä kuin kaikista vanhurskaista koko maan piirissä. Tämä, Hermione, on kristillisyyden oppi, nämät ovat ne totuudet, joita Jesus Natsarealainen julisti. Sano minulle, etkö huomaa mitään erotusta hänen ja ihmeitätekevän Apolloonioksen välillä? Apolloonios herätti kuolleita ja teki ihmetöitä, jotka näyttivät Jesuksen ihmetöiden kaltaisilta; mutta mitä nämä olivat verrattuina Natsarealaisen suurimpiin ihmetöihin, jotka ovat hänen oppinsa ja elämänsä? Onko teidän Cæsareillanne, jotka te olette korottaneet jumaliksi, suurempi oikeus siihen nimeen, kuin Natsarealaisella? Te pelästytte meidän sanojamme, kun väitämme, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja kuitenkin on oma järkenne teille ilmaissut, kuinka välttämätön Jumalan ihmiseksi tuleminen on, ja teidän jumaluustarunne, joista monta voi täydellä syyllä kutsua ennustukseksi, viittaavat siihen, ennustavat sen. Eikö teidän taruissanne puhuta eräästä jumalasta, Dionyysos Zaagreuksesta, korkeimman jumalan rakkaimmasta pojasta, joka astui alas maahan, taisteli pahoja voimia vastaan, kärsi tuskallisen ruumiillisen kuoleman ja tämän kuoleman kautta, josta hän jälleen nousi ylös, tuli ihmissuvun vapahtajaksi? Kuka tämä Dionyysos Zaagreus on, muuta kuin unelma, jonka isänne ovat uneksineet tulevasta Kristuksesta? Entä ne joukot, jotka toivioretkeläisinä vaelsivat Eleusiiseen, — luuletko että niitä vei sinne ainoastaan korkeamman tiedon ikävöinti jumalallisista asioista? Ei, he tiesivät varsin hyvin, ettei mysterioihin vihkiminen tehnyt ketään syvämietteiseksi filosofiksi. He kiirehtivät sinne, siksi että uskoivat saavansa pelastusta sieluilleen. Meidänkin päivinämme, sen jälkeen kun Julianus on uudestaan avannut mysterioiden temppelin, moni äskenvihityistä on kummastellen kuunnellut, kuinka siellä pimeässä ja salaisuudessa julistetaan samoja oppeja, joita kristinusko saarnaa päivän valossa yksinkertaisempina ja puhtaampina, ja moni on Eleusiistä palatessaan ikävöinyt, että saisi vaihtaa uneksitun Dionyysoksen todelliseen. Promeeteus laulaa, kallioon naulattuna, vanhojen jumalien kukistumisesta ja korkeammasta maailmanjärjestyksestä. Teidän tarunne tunnustavat selvän selvästi monin paikoin oman riittämättömyytensä ja, kuten juutalaisten pyhät kirjat, ennustavat Messiaan tuloa. Opettavathan uusplatoonilaiset filosofit viisaustieteenkin kannalta Jumalan ihmiseksi tulemista. Hekin puhuvat sanasta, jonka kautta kaikki on luotu; hekin sanovat uskon, toivon ja rakkauden hurskauden perustukseksi. Vaan kun he sitten opettavat, että Jumalan ajatukset ovat olijoita ja esineitä, niin eikö ole väärä johtopäätös siinä että he käsittävät Jumalan ihmiseksitulemisen ainoastaan filosofisena ajatuksena, eivätkä todellisuutena, joka yhdessä ihmisessä on tullut ruumisoloiseksi? Ah, filosofinen ajatus ei riitä antamaan epätoivoiselle sielulle rauhaa eikä autuutta.
Ajattele, Hermione, murhaajaa, joka kauhistuen herää vihan hurmauksestaan ja näkee verisen uhrin jalkojensa juuressa. Hän on tehnyt rikoksen, joka ei ole sovitettavissa. Hänen katumuksensa, hänen epätoivonsa, hänen päänsä, vaikkapa hän sen vapaaehtoisesti laskisi lain miekan alle, ei voi surmattuun palauttaa henkeä. Ajattele vielä hirveämpää, sielun murhaajaa, viettelijää, joka, asetettuna hyväntapaisen ja toivehikkaan lapsen holhoojaksi, turmelee sen luontoa, kehittää sen pahoja taipumuksia, syöksee sen lihallisuuden liejuun ja näkee suojattinsa viimein hukkuvan siihen. Ajattele häntä, kun hän on herännyt näkemään minkä kauhean työn hän on tehnyt. Silloin tulee katumus, jota ei mikään filosofinen ajatus voi estää päättymästä epätoivoon ja ikuiseen kadotukseen. Eivätkö semmoiset tarvitse täyttä vakaumusta siitä, että persoonallinen vapahtaja on olemassa, joka heidänkin tähtensä, että hekin saisivat syntinsä anteeksi, on kantanut Jumalan vihan ja lain kirouksen? Se askel siis, Hermione, mikä viepi sinun uskostasi minun uskooni, on askel ajatuksesta elävään todellisuuteen, verhotusta totuudesta verhottomaan ja ilmoitettuun.
Keskustelua jatkui kauan tähän suuntaan. Teodooros ei ensi kertaa puhunut Hermionen kanssa kristinopista. Hän oli jo kauan käyttänyt siihen jokaista tilaisuutta, ja niitä tarjoutui monta, sillä Teodooros oli, vaikka olikin kristitty ja pappi, melkein jokapäiväinen vieras Kryysanteuksen talossa. Heidän kesken oli syntynyt ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen; siksi erilaiset uskonnolliset mielipiteet eivät sitä häirinneet. Ne eivät olleet estäneet Teodoorosta tarjoamasta apuansa Kryysanteukselle, kun tämä keisarin tarkoituksia toteuttaakseen alkoi perustella vaivais- ja sairastaloja Ateenaan ja Akaian muihin kaupunkeihin. Teodooros ei näyttänyt välittävän tässä kohden uskonveljiensä arvosteluista; hänestä tuli pääpakanan innokkain auttaja kaikessa, mitä hän katsoi hyväksi ja hyödylliseksi, ja hän kuunteli tyynesti niitä soimauksia vääräuskolaisuudesta ja luopumuksesta, joita kristityt aivan yleisesti syytivät häntä vastaan. Hän kävi uusissa kouluissa eikä pelännyt astua filosofien luentosaleihin, jossa hän kuitenkin monen mielestä oli tukala vieras, sillä hän ei tyytynyt kuuntelemaan, vaan nousi itsekin vuorostaan puhujalavalle puolustamaan kristinoppia. Suuresti kummastelivat sivistyneet kuulijat, kun saivat nähdä kristityn papin, joka tyyneesti kuunteli vastustajain ajatuksia ja lämpimästi mutta rauhallisesti selitteli omiaan. Menipä hän usein Akadeemiaankin väittelemään julkisesti Kryysanteuksen ja hänen oppilaittensa kanssa. Jos hän siellä toisena päivänä voitettiin — sillä siellä hän löysi mestarinsa väittelytaidossa — niin hän palasi toisena päivänä uudet todistusperusteet mukana; hän sai aina keskustelun ja ajatustenvaihdon vilkkaaksi, lopulta häntä kaivattiin, jos hän jäi pois, ja nuoret akadeemialaiset alkoivat pitää häntä seuransa jäsenenä, kristittynä platoonilaisena.
Vaikkei hän saanutkaan mitään kääntymystä aikaan, niin hän hankki kuitenkin kunnioitusta kristinopille ja kylvi ehkä monen siemenen, jonka vasta tulevaisuudessa piti itämän.
Akadeemian puutarhoissa, samoin kuin yksityisissä keskusteluissaan Hermionen kanssa, hän koetti, vastoin kristittyjen käsitystapaa, näyttää, etteivät vanha ja uusi oppi seisoneet vihollisina toisiansa vastaan, ettei ollut toisella puolen perkeleen ja pimeyden valtakunta, toisella puolen Jumalan ja valon, vaan että niiden suhde oli kuin myöhemmän kehitysasteen suhde aikaisempaan, miehuuden nuoruuteen, ennustuksen täyttymiseen. Hän soi vanhalle sivistykselle kaiken sille tulevan kunnian ja myönsi sitä mieluummin järjen oikeuden, koska hänen ajatuksensa mukaan Jumalan yhteys ja sovituksen tarpeellisuus siinäkin oli ilmestynyt. Vaan järjen filosofian rinnalla hän puhui myös uskonnollisen tunteen filosofiasta, ja antoi jälkimäiselle etuoikeuden ja eri mielipiteiden välillä ratkaisevan äänen, koska, se nojautuu erehtymättömään vaistoon, joka löytää totuuden nopeammin ja varmemmin kuin mikään päätelmätaito.
Hän pyysi nuoria filosofeja lukemaan kristinopin pyhiä kirjoja, jolloin saisivat nähdä, että nämä kirjoitukset, samalla kuin ne selvästi lausuvat ne perustotuudet, jotka ovat ainoat, joille ihmisyys voi perustaa Herran arvoa vastaavan temppelin, kuitenkin kaikissa muissa kohdin jättävät mitä vapaimman tilan ajatuksen työlle ja kannustavat sitä tutkimaan jumalallisia asioita, eivätkä suinkaan sido eivätkä kahlehdi sitä.
Samaa hän esitteli tänä iltana Hermionelle. Hän veti manttelinsa alta esiin kirjakääryn ja pani sen tytön käteen. Se oli Johanneksen Evankeliumi. Hartailla pyynnöillä hän sai Hermioneen lupaamaan, ettei hän etuluuloisesti työntäisi tätä kirjaa syrjään, vaan lukisi ja tutkisi sitä. Sen jälkeen heidän piti keskustella enemmän sen sisällyksestä.
Hermione huomautti, että hedelmistä täytyi tuomita puuta, sekä että viime ajan kokemukset olivat hirveällä tavalla osoittaneet, että kristinuskon edustajat koettivat levittää mitä kauheinta henkistä ja maallista orjuutta ja että kristittyjen keskinäinen väli, kaukana siitä että olisi todistanut rakkauden ja suvaitsevaisuuden olevan vallitsemassa, pikemmin muistutti petoeläinten vihaa, julmuutta ja verenjanoa. Siihen Teodooros vastasi, että semmoiset surkeat ilmiöt johtuivat aivan toisesta lähteestä, ettei papistolla, kirkonkokouksilla, lahkokunnilla ja opinkappaleilla ollut mitään yhteyttä kristinuskon kanssa, vaan että ne olivat päinvastoin sen suurimpia ja vaarallisimpia vihollisia. Hairaus oli syntynyt, kun tahdottiin sovittaa filosofian ankaria käsitemääräyksiä uskoon. Vaan tämän kautta syntyneistä verisistä ja hirmuisista taisteluista hairaus oli sitä selvemmin tuleva ilmi. Teodooros kutsui puoluetaisteluita ja niiden onnettomuuksia kristinopin synnytystuskiksi, hän pyysi Hermionea lukemaan ainoastaan lähdekirjoja: silloin hän oli näkevä, ettei Jesuksen opissa ole kristittyjen virheiden ja maailman onnettomuksien alkujuuri, vaan yksilöjen sydämien ilon ja autuuden juuri.
Kun Hermione moitti kristittyjä siitä että halveksivat ihmisen kauneudentunnon ja hurjasti havittelivat taiteen teoksia, niin Teodooros vastasi, että koska kauneuden harrastus on luojan istuttama ihmiseen, niin sen täytyy kerta päästä voimaan kristityissäkin. Eikö Tuukyydides, sanoi hän, kerro, että Ateenalaiset mahtavan vihollisen lähestyessä kaatoivat kumoon pylväänsä ja muistopatsaansa ja käyttivät niitä linnoituksiksi? He tekivät niin, eikä kukaan ole syyttänyt heitä raakuudesta. Kristityt eivät voi vihata taidetta, vaan ainoastaan niitä satunnaisia muotoja, joissa se vielä ilmaantuu heidän silmälleen. — Hermione, jatkoi Teodooros ja osoitti kädellään laskevaa aurinkoa, joka purppuroi taivaan ja meren, — onhan luonto, jonka keskellä me elämme, Jumalan kauneuden heijastus. Jos mihin käännämme silmämme, näemme ympärillämme kauneutta. Ihminen on vajotettu kauneuden mereen, ja hänen täytyy panna silmänsä kiinni, ellei tahdo sallia sen vallata häntä. Luuletko, että kauneus on mitään katoavaista, että kuvastin, jota sielu pitää luonnon edessä, voi koskaan pudota ja särkyä kuten tavallinen peili? Ei, kuvastin on sielu itse, kauneudenvietti on katoamaton, ja vaikka hävitettäisiin kaikki, mitä taide tähän asti on luonut, on hävityksestä kohoava uutta ja korkeampaa.
Kun Teodooros lopetti keskustelunsa Hermionen kanssa, oli hämärä jo tullut. Koska oli epävarmaa, milloin Kryysanteus oli palaava kaupungista, niin Teodooros ei voinut odottaa hänen tuloaan; hän toivotti Hermionelle hyvää yötä ja lähti kulkemaan Peiraieusta kohti, kärkkäästi haluten kuulla arkontinvaalin päätöstä.
Tieto kansankokouksen päätöksestä oli jo ennättänyt levitä satamakaupunkiin.
— Kansalainen, sanoi Teodooros ensimäiselle, jonka kohtasi kadulla, — olet luultavasti ollut kansankokouksessa?
— Olen.
— Kuka on uusi arkontti?
— Kryysanteus on valittu uudestaan, vastasi mies harmissaan.
— Vai niin; sitä tulosta olin tuskin odottanut.
— Tuskin minäkään.
— Ketä sinä äänestit, hyvä ystävä?
— Kryysanteusta.
— Ja kuitenkin olet toisen leirin miehiä, ellen erehdy.
— Sinä erehdyt. Minä olen hänen puoltajoitansa, vaikka minulla on häntä vastaan paljon muistuttamista. Hän käyttäytyy kuin yksinvaltias Ateenan vapaata kansaa kohtaan. Hän rasittaa meitä veroilla, jommoisia ei tähän asti ole vielä kuultukaan. Meidän, kansalaisten, täytyy elättää kaikki kaupungin sairaat ja köyhät. Meidän täytyy kustantaa kouluja, ei ainoastaan omille lapsillemme, vaan myös orjaimme lapsille. Onko koskaan kuultu semmoista? Se on kauheata vääryyttä, Teodooros, ja minä ihmettelen, ettemme mieluummin ole muuttaneet erämaahan kuin kärsineet tätä.
— Ja vaikka näin valitat Kryysanteuksesta, annoit tänään äänesi hänelle.
— Niin, hän sai melkein kaikkien läsnäolevain äänet; mutta en tahdo sanoa, että vaali siltä on laillinen.
— Mitä tarkoitat?
— Kun meidän piti ryhtyä umpiäänestykseen, astui esiin Karmides…
— Karmides, oliko hän kansankokouksessa? keskeytti Teodooros kummastellen.
— Oli, ensimäisen kerran, ja luultavasti vaan huvikseen ja saattaakseen aikaan häiriötä. Oli miten oli; hän nousi, puhui kansalle ja ehdotti avonaista äänestystä salaisen asemesta.
— Ja sitten?
— Kryysanteuksen pieni joukko vastasi hyvä-huudoilla. Muut olivat vaiti. Äänettömyyttä pidettiin tietysti suostumuksena. Avonainen äänestys alkoi. Helposti voit arvata tuloksen.
— En. Miksi ei avonaisella äänestyksellä olisi sama tulos kuin salaisellakin?
Kansalainen hymyili sääliväisesti yksinkertaiselle kysymykselle.
— Ymmärräthän, sanoi hän, — ettei juuri kukaan tahdo julkisesti nousta Kryysanteusta vastaan, joka on rikas ja mahtava ja jonka takana on keisari. Salaisessa äänestyksessä ei Kryysanteus olisi saanut sataa ääntä tuhannesta; nyt ei ollut kymmentä tuhannesta häntä vastaan. Sellainen maailma on, hyvä ystävä.
— Hyvä, kiittäkää onneanne, että on näin tapahtunut! Kryysanteus on teidän jaloin ja paras kansalaisenne. Siinä kuvapatsaassa, jonka vuosi sitte hänelle pystytitte, on kirjoitus: "Ateenan ensimäiselle kansalaiselle." Jos hän jo silloin ansaitsi sen nimen, niin hän ansaitsee sen nyt tuhansin kerroin.
— Pyh! Imartelua! sanoi mies kohottaen olkapäitään, tervehti
Teodoorosta ja jatkoi matkaansa.
* * * * *
Noin tunti sen jälkeen kun Teodooros oli lähtenyt maatalosta, Kryysanteus saapui sinne kaupungista. Hermione sai ilokseen kuulla, että vaali oli päättynyt loistavasti hänen edukseen. Teodooroksen epäilykset eivät siis olleetkaan toteutuneet, Ateenalaiset eivät olleet osoittautuneet kiittämättömiksi. Vaan Kryysanteuksen otsalla näkyi kuitenkin synkkämielisyyden ja huolen merkkejä. Hän aavisti, että vaalin tulos oli johtunut Karmideen tekemästä ehdotuksesta. Hän oli huomannut viime aikoina monessa kohden välinpitämättömyyttä kansalaisissaan, oli usein kokenut ainakin hitaisuuden vastustusta; hän alkoi tajuta, että hän seisoi melkein yksinään ja että hänen työllään ei ollut mitään lujaa perustusta kansan ajatuskannassa. Vaan hän ei tahtonut heittää toivoaan tarkoitusperänsä saavuttamisesta. Hän luotti nuoreen sukupolveen, joka oli kasvava Julianuksen luomien yhteiskuntalaitosten vaikutuksen alaisena, sen hengen johdolla, joka hänestä virtasi. Ja ikäänkuin aavistaen ettei Julianuksen ura ollut pitkäksi mitattu, Kryysanteus käytti tarkkaan minuutitkin ja työskenteli kuumeentapaisella malttamattomuudella. Juuri siksi hän ei tahtonut päästää valtaa käsistään; yksityisenä kansalaisena hän olisi voinut vaikuttaa paljon, vaan ei samaa kuin nyt.
Vasta kun hän istui rakastetun Hermionensa vieressä tuo synkkä pilvi katosi hänen otsaltaan, Hermionen soittaessa kitaraa ja laulaessa laulua, joka oli ollut Elpiniiken lempisävel. Illallisen aikana Okos, nuori orja, portinvartijan poika, toi äsken tulleen kirjeen. Se oli Ammianus Marcellinukselta, joka paraikaa oli Julianuksen kanssa sodassa Persialaisia vastaan. Kryysanteus luki ja Hermione kuunteli silmät loistavina kertomusta, jonka Ammianus oli kirjoittanut Julianuksen urostöistä. Ne vetivät vertoja Aleksanterin mainetöille, elleivät niitä voittaneet; roomalaisen sotakunnian loistavimmat päivät olivat palanneet: keisarin esimerkki oli tehnyt jokaisesta roomalaisesta soturista sankarin. Persialaiset olivat tulleet voitetuiksi taistelussa toisensa perästä. He olivat kutsuneet virrat avuksensa, rikkoneet sulut ja panneet veden alle ne avarat tasangot, joita pitkin legionat marssivat. Vaan tämänkin esteen voitti sotilaiden into, jota päällikön henki elähytti. Hän kulki jalkasin sotajoukon etunenässä, rohkaisi alakuloisia ja otti omin käsin osaa töihin. Vedet oli johdettu takaisin uomiinsa ja kokonaisia metsiä kaadettu veden uurtamien teiden korjaamiseksi. Sotajoukko lähestyi Persian pääkaupunkia. Perisabor, toinen järjestyksessä Persian kaupungeista, hyvin linnoitettu ja lukuisalla miehistöllä varustettu, oli valloitettu rynnäköllä. Perisaborin jälkeen oli tullut Maogamalkan vuoro; se oli Persian lujin linnoitus ja ainoastaan kaksi peninkulmaa pääkaupungista. Kaupungin turvana, niin kirjoitti Ammianus, oli kuusitoista tornia, syvät juoksukaivannot ja kaksinkertaiset muurit, ja sitä oli kaikkina aikoina pidetty voittamattomana. Vaan Julianus kaivatti salakäytävän muurien alta, ja samalla aikaa kun piiritystornit vierivät eteenpäin ja heittokoneet viskelivät kivimöhkäleitä, oli valittu joukko tunkeutunut maanalaista käytävää kaupunkiin; tämän miehistö luopui aseistaan tai lähti pakoon. Nyt Rooman sotajoukko seisoi aivan pääkaupungin läheisyydessä.
Siihen iloon, jonka Ammianuksen kirje vaikutti Kryysanteuksessa ja hänen tyttäressään, sekaantui levottomuutta ja pelkoa, kun hän kuvaili, kuinka uhkarohkeasti Julianus pani alttiiksi oman persoonansa. Siinäkin kohden hän näytti ottaneen Aleksanterin esikuvakseen. Perisaborin luona Julianus oli johtanut rynnäkköä yhtä linnoitusporttia vastaan; sillaikaa kuin sotilaat yrittivät murtaa tätä, olivat viholliset muurien sakaroista lennättäneet keihäs- ja kivisateen purppurapukuista johtajata vastaan. Maogamalkassa oli kaksi persialaista rynnännyt väijyksistä häntä tappaakseen. Julianus torjui kilvellään heidän raivoisat iskunsa, tappoi toisen vihollisen omalla kädellään ja pakotti toisen pakenemaan, ennenkuin lähellä työskentelevät roomalaiset soturit ehtivät apuun. Ammianus kertoi useita samanlaisia tapauksia ja valitti, että tuskin päivääkään kului, jona ei keisari olisi antautunut vaaroille alttiiksi, joista hän ainoastaan ikäänkuin ihmeen kautta pelastui.
Kun Hermione meni makuusuojaansa, jossa hänen kamarityttönsä Alkmeene häntä odotti ollakseen apuna riisuutumisessa, paistoi noussut kuu avonaisen ikkunan ulkopuolella olevien köynnöskasvien välistä niin houkuttelevasti pieneen huoneeseen, ja yötuuli toi ulkoa niin suloisia tuokseita, että Hermione, kuunnellessaan Alkmeenen kuvausta yön ihanuudesta, viehättyi viettämään vielä hetken ulkona, ennenkuin meni levolle. Alkmeene sitoi vaipan emäntänsä hartioille ja laittautui seuraamaan häntä; vaan Hermione sanoi tahtovansa olla yksinään. Kamaritytön häntä silmillään seuratessa hän ohjasi kulkuansa yksinäiselle lempipaikalleen.