TOINEN LUKU.
Petros ja Baruk.
Keisari Julianukselta oli tullut käsky, että kristittyjen tuli omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan ne temppelit, jotka he edellisen keisarin aikana olivat repineet maahan vanhan opin tunnustajilta.
Ateenassa tämän käskyn seuraukset olivat raskaat, sillä ei ainoastaan Petros, vaan edellisetkin piispat olivat olleet innokkaita vanhojen jumalien alttarien hävittäjiä; siinä toimessa oli heitä tukenut keisarillinen valta, joka osaksi oli hyväksynyt sellaisen väkivaltaisen menettelyn, osaksi jättänyt sen rankaisematta.
Constantiuksen kuoltua olivat myös ne runsaat purot kuivuneet, jotka valtion rahastosta olivat juosseet oikeauskoisten piispojen raha-arkkuihin.
Ateenassa oli tosin paljo kristittyjä, vaan suurin osa heistä kuului siellä köyhimpään väestöön, ja lisäksi he olivat siellä jakautuneina kahteen leiriin, joista se, jota Constantiuksen aikoina vainottiin, oli suurempi. Tämä puolue oli piispansa kautta — sillä heilläkin oli nyt oikeus pitää piispaa — valittanut Kryysanteukselle ja Akaian prokonsulille, että heidän täytyi kärsiä rangaistusta semmoisista väkivallan töistä, joihin he olivat syyttömät. Atanasiolaiset eivät olleet repineet maahan mitään temppeliä; miksi piti heitä kohtaamaan sellaisten tekojen seuraukset, joita eivät he, vaan heidän vastustajansa homoiuusialaiset olivat harjoittaneet?
Heidän valituksensa oli havaittu oikeutetuiksi ja heidät oli vapautettu osaa ottamasta temppelin rakennukseen. Koko kuorma oli siis laskettu homoiuusialaisten niskoille, homoiuusialaisten, joiden rivit sitä paitse olivat harvenneet useiden luopumisten kautta.
Ankaruus, jolla Kryysanteus valvoi ja joudutti työtä, teki taakan kahta raskaammaksi.
Tänä kärsimyksien ja vastuksien aikana, jonka homoiuusialainen seurakunta sai kestää, Petros oli näyttänyt ansaitsevansa sen paikan, jolle seurakunta oli hänet korottanut. Nurisematta hän oli jättänyt entisen piispanpalatsin, joka oli Ateenan kaupungin omaisuutta, ja muuttanut Clemensin kanssa asumaan vähäiseen taloon Skamboonidain kaupunginosaan. Väsymättä hän oli mukana töissä, järjesti päivätyövelvollisuuden seurakuntansa jäsenten kesken ja oli aina valmis astumaan itse sen sijaan, jonka sairaus tai muut seikat estivät tehtäväänsä suorittamasta. Hänen näki nyt joka päivä työtätekevien miesten, naisten ja lasten joukossa vetävän kiviä Afroditen temppelille. Alempi papisto innostui piispansa esimerkistä ja seurasi sitä.
Illalla puheltuaan Karmideen kanssa, Petros kävi seuraavana aamuna
Barukin luona.
Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.
Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat, joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja, naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat soraa hopea- ja purppuramantteleissa.
Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.
Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.
Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa, joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla — ja rabbi Joonas vakuutti todella olevankin — joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä, että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle; vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan, että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.
Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat sen nähneet omin silmin.
Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.
Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides, antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.
Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.
Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle, ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka hänellä velkojana oli velalliseen nähden.
Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna, vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan kuin laava.
Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää talossa.
Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi — eikä hänellä ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.
Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan. Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti Karmidesta.
Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä, peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.
Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa, isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen; silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.
Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen ja Karmideen välillä.
Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen, jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin kivulloisen Esterin haltuun?
Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna, kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun velkoja oli juutalainen.
Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus oli lakannut, jonka valta oli murtunut.
Piispa halusi salaista keskustelua. Kauppias suostui. Petros alkoi puhua Karmideesta. Baruk tiesi, että Petros osanotolla seurasi tämän persoonaa ja raha-asioita; minkä tähden, sitä hän ei tietänyt eikä ollut koskaan huolinut sitä aprikoida.
— Minä tiedän, sanoi Petros, — että aiot ryhtyä ankariin toimenpiteisiin saadaksesi saatavasi tuolta kevytmieliseltä nuorukaiselta…
— Niin juuri.
— En sitä ihmettele. Sinulla on siihen oikeus, ja useimmat sinun sijassasi tekisivät samoin. Myöntää täytyy myöskin, että Karmides on se, joka kaikista vähimmin ansaitsee säälimistä, jos sääli sanaa ylipäänsä löytyy velkojan sanakirjassa.
— Ei minun sanakirjassani ainakaan, huomautti Baruk. — Sana laupeus siellä kyllä löytyy, vaan minä en käsittele koskaan raha-asioita laupeudentöinä enkä laupeudentöitä raha-asioina.
— Oikein. Minä käsitän, että kauppiaan täytyy tehdä ero näin erilaisten asiain välillä. Eikä minun tarkoitukseni ollutkaan vedota laupeuteesi, kun tulin puhumaan sinulle Karmideesta. Sitä paitsi hän olisi liiaksi ylpeä ottaaksensa sitä vastaan, vaikka ankaruus, jos sitä tällä hetkellä käytät, on hävittävä koko hänen tulevaisuutensa.
— Se on paha se, mutta nyt aion todellakin olla ankara, niin ankara kuin mahdollista.
— Minä katson asiaa samalta järjelliseltä puolelta kuin sinäkin, jatkoi Petros, — vaan erotus on siinä, että minä näen pitemmälle kuin sinä.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan että, jos panet täytäntöön, mitä aiot tehdä Karmideelle, niin et läheskään saa kaikkia hänelle lainaamiasi rahoja…
— Oh, sen tiedän, keskeytti Baruk kohottaen olkapäitään, — se tieto on tuottanut minulle unettoman yön, vaan nyt aion tyytyä kohtalooni.
— Ja teet hänet kykenemättömäksi vastaisuudessa maksamaan sinulle.
— Saatpa minut hymyilemään. Milloinkahan hän siihen kykenisi? Sinä puhut hänen tulevaisuudestaan kuin jostakin suuresta ja loistavasta. Minä en siitä anna ropoakaan. Rukoilkoon jokainen Kaikkivaltiasta varjelemaan ihmistä sellaisesta tulevaisuudesta! Ei tarvitse ennustushenkeä nähdäkseen, minne päin se kallistuu.
— Vaan jos oletkin erehtynyt? Jos Karmides jonakuna päivänä onkin
Ateenan rikkain mies?
— Tarkoitat, että hän saa perinnön? Minä olen hankkinut varmat tiedot hänen suvustaan ja hänen toiveistaan sillä taholla. Valitettavasti nekään eivät ole obolin arvoisia. Hän on saanut kaiken perintönsä kerrassaan. Kohtalo ei tahdo enää mättää kultahiekkaa siihen seulaan.
— Tässä ei ole puhetta perinnöstä vaan avioliitosta.
— Avioliitosta? huudahti Baruk kummastuneena. — Naimisista, ja rikkaista myötäjäisistä? Sitäkö tarkoitat?
— Juuri sitä.
— Hm, silloin hän kai aikoo minulta saatavilla myötäjäisrahoilla maksaa velkansa minulle, ajatteli Baruk. — Hyvä piispa, lisäsi hän ääneensä ja miettiväisenä, — kuka olisi sitte tuo rikas perillinen, jota Karmides kosii?
— Hän ei minun tietääkseni kosi vielä ketään.
— Sitte minä tiedän enemmän kuin sinä, ajatteli Baruk. — Mutta, sanoi hän ääneensä, — en ymmärrä sinua. Karmides, sanot, ei kosi ketään, ja kuitenkin puhut minulle naimisista, johon hän on menevä.
— Vuoden ja päivän kuluessa hän nai Ateenan rikkaimman miehen tyttären.
— Ateenan rikkaimman miehen tyttären? toisti Baruk ihmeissään. —
Mahdat siis tarkoittaa Kryysanteusta ja hänen tytärtään Hermionea?
— Niin.
— Kuinka sen tiedät?
— Voin ainoastaan toistaa sen, minkä sanoin.
— Olet mahtanut ennustustaidon avulla nähdä tämän tulevaisuudesta, sanoi Baruk totisena, sillä hän oli varma siitä, että kristitty piispa, joka oli voinut herättää ihmisen kuolleista, oli mitä likeisimmässä yhteydessä pahojen demoonillisten voimain kanssa. Baruk oli taikauskoinen, kuten hänen kansalaisensa yleensä, joissa taikausko siihen aikaan oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin kristityissä ja pakanoissa.
— Kuitenkaan, jatkoi Baruk, — ei ennustuksesi näytä ollenkaan todennäköiseltä. Minä tiedän, että Karmides ja Hermione ovat olleet kihloissa, vaan edellisen kevytmielisyys on tehnyt tästä liitosta lopun. Huhu on kauan kertonut että Kryysanteus on kieltänyt Karmideen tulemasta taloonsa, ja lisäksi tulee mitä äsken kuulin puhuttavan, että Kryysanteus vaatii hänet Ateenasta karkoitettavaksi, koska hän turmelee nuorisoa huonoilla esimerkeillä.
— Kaikkea tätä korvaa se varma asia, että Hermione rakastaa häntä.
— Onko todellakin niin laita? Kyllä minä parhaiten tiedän, että nuoria naisia hurmaa kaunis pinta, vaan luulin kuitenkin, että Hermione oli poikkeus suvustaan…
— Sinun tulee muistaa, että Hermione ja Karmides ovat kasvinkumppaneja, että he olivat määrätyt toisilleen jo ensimäisistä nuoruudenvuosista saakka. Vielä sinun tulee muistaa, että Hermione, kihlauksen purkautumisen jälestä, on hylännyt kaikki naimatarjoukset. Eikö tämä viittaa siihen, että hän vielä rakastaa Karmidesta, vaikka tämä ei ole osoittautunut hänen rakkautensa arvoiseksi? Ja jollei tämä ole sinusta kylliksi pätevä todistus, niin tahdon uskoa sinulle sen, että vielä hiljakkoin hänen oma suunsa on ilmaissut hänen sydämensä taipumuksen.
— Nytpä jotakin sanot! Asia näyttää lähempää katsottaessa kyllä uskottavalta. Vaan tytön isä ei ole koskaan suostuva…
— Isä suostuu kaikkeen, mitä tyttö haluaa. Suurin vaikeus on Karmideessa itsessä. Kaikki riippuu hänen käytöksestään, sillä vasta elämäntapansa parannettuaan hän saattaa toivoa saada takaisin Hermionen kunnioituksen.
— Aivan oikein. Vaan tässähän meitä kohtaa mahdottomuus!
— Ei, ei mikään mahdottomuus, vaan näennäinen vaikeus. Sinä tunnet nuorukaisten tavan. Niiden täytyy saada riehua kylliksensä. Mitä hullummin he ovat eläneet, sitä perinpohjaisemmin he useinkin vakaantuvat.
— Sellaista tosin tapahtuu. Mutta … Karmides vakaantuneena! Se tuntuu minusta mahdottomalta.
— Minä tunnen Karmidesta paremmin kuin sinä. Minä takaan, että sellainen muutos tapahtuu, jos vaan sinä et tee sitä mahdottomaksi. Hänen kohtalonsa langat ovat meidän molempien käsissä. Hän on vaeltanut tietä, joka vie turmeluksen kuiluun, ja seisoo nyt sen partaalla. Se, mitä hän tähän asti ei ole tahtonut nähdä, se ammottaa nyt hänen jalkojensa edessä, ja hän näkee sen. Jos hän ei vielä ole kääntynyt takaisin, niin syy on sinussa, sillä sinä olet hänen takanaan, sinä olet hetken yksinvaltias, ja sinä kukistat hänet tai jätät hänelle paluutien auki. Jos muserrat hänen ylpeytensä, niin hän on kadotuksen oma. Kaikki aavistavat hänen olevan rutiköyhän, vaan kukaan ei sitä tiedä, sillä hän on aina tähän päivään asti osannut salata asemansa sellaisella elintavalla, joka saattaa ihmiset uskomaan, että Intian rikkaudet ovat hänen käytettävinään. Mutta siitä huolimatta hän on täynnä tuskaa ja valmis ryhtymään mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Jos hänet syökset kuiluun, niin et voi arvata seurauksia; jos jätät hänelle tien auki, niin hän on rientävä kohden tulevaisuutta, joka avosylin häntä odottaa ja tarjoaa hänelle turvallisuutta ja sen kanssa kaikkea, mitä hän voi pyytää. Jos hän rikkauksia uudestaan hallitessaan palaa entiseen elintapaansa, niin se on seikka, joka ei koske meitä kumpaakaan. Minulle on kylläksi, että Hermione tulee hänen puolisokseen … se on minun tarkoitusperäni … ja sinulle riittäköön, että hän viimeiseen oboliin maksaa velkansa sinulle. Sinä olet itse valmistava hänelle siihen tilaisuuden. Jätä hänet rauhaan, ja hän on puolen vuoden kuluttua toisen kerran kihloissa rikkaan Kryysanteuksen tyttären kanssa, vuoden päästä tämän puoliso ja koko Kryysanteuksen omaisuuden perillinen.
Baruk oli tarkkaavaisesti kuunnellut Petroksen esitystä. Vanhassa kauppiaassa oli, sen jälkeen kun eilispäivänä oli joutunut keskusteluun Karmideen kanssa ja saanut selkoa hänen ja Rahelin välistä, syttynyt tuima viha Karmidesta vastaan. Hän miltei onnitteli itseänsä siihen, ettei Karmides kyennyt velkojaan maksamaan, koska tämä antoi hänelle koston tilaisuuden. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi taipumusta katsomaan asiaa toiseltakin kannalta. Hänen oli valittava: toiselta puolen hänen täytyisi kadottaa suuri summa rahaa ylenkatsottujen Gojimien tuhlaajapoikaan ja saada harmia onnistumattomasta rahakeinottelusta; toiselta puolen hän saattoi voittaa takaisin koko pääoman sovittuine korkoineen — kolmekymmentä, jopa viisiviidettä sadalta! Jälkimäiseen houkutteli häntä suuresti se, että hän viisaudella, edeltäpäin arvaamalla ja kärsivällisyydellä saattoi parantaa auttamattomasti menetetyksi katsotun asian ja muuttaa odotetun raskaan tappion loistavaksi voitoksi. Olihan aina ollut hänen ylpeytenään olla nuoremmille kauppiaille kansalaistensa joukossa loistava esimerkki huolellisuudessa, kauasnäkeväisyydessä ja asianhaarojen käyttämisen kyvyssä; nämä ominaisuudet olivat tähän asti aina tehneet onnen hänen seuralaiseksensa. Hänen nuoremmat ammattiveljensä arvelivat jo, että hän saisi Karmideesta tappiota; nyt hän voisi luultavasti osoittaa heille, että oli nähnyt kauemmaksi kuin he — että hän Karmideeseenkin katsoen oli tietänyt mitä teki, kun toiset luulivat hänen menetelleen kaikkein sokeimmin ja varomattomimmin.
Vaan Barukilla oli toinen, tällä hetkellä houkuttelevampikin syy suostua Petroksen pyyntöön. Hän uskoi Karmideen kykenevän mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Hän oli tyttärensä turvallisuuden puolesta niin levoton, että hän, kun piispa astui hänen kynnyksensä yli, juuri kysyi itseltään, uskalsiko poistua Ateenasta ja lähteä halutulle matkalle Jerusalemiin vaiko ei. Jos oli totta, mitä Petros oli hänelle kertonut — ja mitään epäilyksen syytä hänellä ei ollut — niin oli keino keksitty, ja apu tullut oikeassa silmänräpäyksessä ikäänkuin taivaasta. Karmides oli epäilemättä lakkaava laskemasta koukkujaan Rahelin eteen, niin pian kuin oli saanut viittauksen paljoa suuremmasta onnesta, joka häntä odotti ja oli helpommin saavutettavissa toisella taholla. Barukin pieni viaton karitsa oli oleva turvassa tuolta ahnaalta sudelta, kun tämä katuvaisen syntisen haamussa meni vaanimaan toista saalista. Tämähän oli aivan mainiota.
Ja vaikka Rahelin tunne todella olisikin hetkellistä mieltymystä syvempää laatua, niin tyttö oli kukistava sen, ellei ennen, niin ainakin sitte kun hänen tuulentupansa olivat hajonneet, kun oli havainnut, että Karmideen lemmenvakuutukset olivat tyhjää lorua, ja että Karmides, heti sen jälkeen kun oli kosinut Rahelia, rupesi kääntämään tuumansa Hermionen puoleen. Rahelin silmät olivat aukenevat ainakin silloin, kun hän sai kuulla saman Karmideen, jota hän oli rakastanut, olevan kihloissa Hermionen kanssa.
Näistä syistä ei viipynyt kauan, ennenkuin Baruk oli tehnyt päätöksensä. Hän lupasi Petrokselle olla ainakaan puoleen vuoteen Karmidesta ahdistamatta. Vieläpä antoi ymmärtää että hän ehkä suostuisi antamaan Karmideelle jonkun lainankin, jahka vain oli ruvennut näkymään varmoja oireita sellaiseen asioiden kulkuun, kuin Petros oli kuvaillut.
Saman päivän iltana, jona Petros oli käynyt kauppiaan luona, hän istui taas päivätyön päätyttyä majassaan Skamboonidaissa. Hänen suojansa sisustus oli köyhä; sitä valaisi ainoastaan tavallinen savesta valettu lamppu. Ainoa, mikä huoneessa muistutti entistä piispanpalatsia, olivat kirjat ja Kristuksenkuva, vaan tältäkin oli riistetty jalokivet. Piispan vaatimattomassa asunnossa majaili myös hänen kasvattipoikansa, nuori Clemens. He olivat äsken syöneet niukan illallisensa, jonka heidän emäntänsä oli valmistanut. Tämä oli hurskas leski ja homoiuusialaisen uskon tunnustaja. Petros, joka lepäsi sohvalla lampun vieressä, avasi Tertullianuksensa. Clemens, joka oli valmis mennäkseen ulos, puki kaapun ylleen.
— Sano terveisiä pojalleni Eufeemiokselle, sanoi Petros — älkääkä viehättykö pitkälle yöhön kopioimaan pyhän Johanneksen ilmestyskirjaa. Olet tänään ollut rakentamassa pakanain temppeliä ja olet varmaan väsyksissä, hyvä Clemens.
— En ole suuresti väsyksissä, vaan mieleni on täynnä katkeruutta, isäni. Hirveätä on, että meidän kristittyjen tulee rakentaa temppeliä pakanain epäjumalille. Rakennammehan huonetta pahoille hengille, perkeleille!
— Keisari tahtoo niin, Clemens. Meidän täytyy.
— Ei, enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän pitäisi kieltäytyä sitä tekemästä ja ennemmin antaa keisarin tappaa meidät.
— Poikani, me alistumme, koska esimiehemme sen vaativat, ja voimme sen tehdä, koska olemme voitosta varmat. Meidän rakennuksistamme ei tule epäjumalain temppelejä, vaan kirkkoja.
— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Clemens ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Jos vaan pidämme kiinni siitä toivosta, niin voimme tehdä työtä siunauksessa eikä kirouksessa. Se on totta; tästä rakennuksesta tulee kerran, kun olemme saaneet kristityn keisarin, kirkko. Ja tämähän voi piankin tapahtua, jos se on totta, mitä Eufeemios on sanonut, että monet meikäläisistä ympäröivät uskonhylkyriä Julianusta ja odottavat ainoastaan tilaisuutta lähettääkseen hänet syvyyden kuiluun.
— Onko Eufeemios sanonut niin?
— On.
— Sellaiset sanat ovat kovin epäviisaita. Minä varoitan Eufeemiosta niin puhumasta. Sinä et saa kuunnella sellaisia puheita, vielä vähemmin niitä toistella.
— Mutta olisiko väärin tappaa uskonhylkyri, joka vainoo meitä ja tahtoisi juurittaa seurakunnan pois maan päältä?
— Clemens, olen huomannut, että viime aikoina olet tehnyt kysymyksiä, joilla sinun ei koskaan pitäisi ajatuksiasi vaivata. Varo itseäsi, sillä jos kerran on alkanut kysellä, niin pysähtyy harvoin, ennenkuin on pannut kaikkein pyhintä kysymyksen alaiseksi.
— Jumala varjelkoon minua siitä!
— Jumala varjelkoon sinua löyhistä, harhailevista ajatuksista! Sinun tulee ajatella velvollisuuksiasi ja niitä kirjoja, jotka annan käteesi. Ne vastaavat kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat tarpeellisia ja sallittuja. Pidä huolta sielustasi äläkä huoli muusta! Oletko viime päivinä nähnyt Teodoorosta?
— Olen, melkein joka päivä, isä. Hän näyttää pyrkivän minun läheisyyteeni ja seuraavan askeleitani.
— No?
— Minä vältän häntä.
— Sinä et saa kuunnella, mitä hän sanoo.
— Olen sen hänelle sanonut.
— Teit väärin siinäkin, sillä minä olen kieltänyt sinua vastaamasta ainoallakaan sanalla.
— Anna minulle anteeksi, isä. Sanoin hänelle ainoastaan, etten tahdo enkä saa kuunnella häntä, ja pyysin häntä jättämään minua rauhaan siitä lähtien.
— Teodooroksesta näet, poikani, mihin ylpeys ja viisasteleminen johtavat. Hän halveksi minun neuvoni, luotti järkeensä eikä lukenut pyhiä kirjoituksia nöyrällä hengellä, ei kunnioittaen kirkon isien ajatuksia eikä kokousten selityksiä, jotka Jumala itse on antanut, vaan luottaen omaan viisauteensa. Ja seurauksena oli hänen sielunsa turmio. Hänen erehdyksensä ovat pahemmat kuin itse atanasiolaisten. Hän väittää ettei kokouksilla ole oikeutta säätää kuinka pyhien kirjoitusten sanat ovat tulkittavat, hän kieltää kirkon ja Kristuksen perustaman pappissäädyn, hän puhuu, kuten useat vääräuskolaiset ennen häntä, kristittyjen yhteisestä pappiudesta, ja tämän kaiken ohessa hän liehakoi pakanoiden edessä, koska he ovat mahtavat, hän seurustelee filosofien kanssa ja käy joka päivä Kryysanteuksen talossa.
— Olen unohtanut kertoa, isä, mitä minulle tänään tapahtui työssä ollessani, sanoi Clemens. — Kryysanteus tuli, kuten hänen on tapana…
— Niin, hän katselee iloksensa meidän vaivojamme, sanoi Petros. —
Suokaamme hänelle tämä lyhyt ilo!
— Hän tuli, tuo vihattava, ja tänään oli hänen tyttärensä mukana. Mutta kuinka tuo tytär sentään näyttää hyvältä, lempeältä ja totiselta, hyvä isä!
— Sinä siis katselit häntä tarkkaan?
— En, vastasi Clemens punastuen. — Olet käskenyt minun kääntää silmäni pois nuorista naisista, ja niin tein silloinkin…
— No niin?
— Vaan hän tuli itse luokseni ja puhutteli minua…
Petron kasvoissa näkyi hieman levottomuutta kun tämän kuuli. Hän pani kirjan pois kädestään ja nousi.
— Sinä seisoit siis lähellä häntä? keskeytti hän.
— En, minun työpaikkani oli jokseenkin kaukana kadulta, vaan hän kulki meidän veljiemme keskitse luokseni, ja hän pani kätensä olkapäälleni, kun käännyin pois.
— Oi, olet siis taas rikkonut käskyni! Enkö ole sanonut sinulle, Clemens, että sinun tulee pitää ulkona ollessasi kasvosi kaavun peitossa?
— Isä, olinhan työssä!
— Se on totta. Minä unohdin sen.
— Aurinko oli korkealla taivaalla, sillä puolipäivä oli käsissä ja raataminen kovassa helteessä näännytti meitä kaikkia. Minulla oli ylläni ainoastaan lyhyt työmekkoni, kun tämä tapahtui, ja kuitenkin vuoti minusta hiki virtoina, sillä olin ponnistellut kovasti, ollakseni esimerkkinä veljille, kuinka työnjohtajaa pitää toteltaman…
— Se oli oikein, Clemens. Mutta mitä Hermione sinulta tahtoi? Mitä hän sanoi?
— Hän kysyi, mikä nimeni on, kuinka vanha olen…
— Ah!
— Missä olen syntynyt ja ketkä ovat vanhempani…
— Ja sinä? Mitä vastasit?
— Vastasin, että nimeni on Clemens, että piispa Petros on isäni, ja kun hän sanoi minua pojaksi, sanoin hänelle että olen pappi.
— Ja sitten?
— Hän hymyili oikaisulle, vaan minä sanoin hänelle vakavasti, että hänen pitäisi kääntyä ja ajatella sielunsa autuutta. Sen jälkeen käännyin pois ja jätin hänet.
— Oliko siinä kaikki?
— Oli.
— Kiitetty olkoon Jumala! ajatteli Petros. — Tästä minun tulee oppia olemaan varovaisempi vastedes. En ole enää, salliva, että Clemens ottaa työhön osaa. — Poikani, sanoi hän ääneensä, — sinä jäät Eufeemioksen luo yöksi. Vaan älä vallan kauan valvo kopioimistyössä, sillä sinun täytyy nukkua ja saada voimia…
Clemens toivotti piispalle hyvää yötä ja poistui.
Kun hän kulki alas Skamboonidaista, hän meni erään naisen ohitse, joka hänet nähtyään kääntyi ja puhutteli häntä epäröivällä äänellä:
— Näen kaavustasi, että olet kristitty pappi. Oletko homoiuusialaisuuden tunnustajia? Anna anteeksi, että viivytän sinua tällä kysymyksellä!
Clemens pysähtyi. Hän näki edessään, nuoren sievännäköisen tytön, joka vaatteista päättäen oli jonkun rikkaan talon orja.
— Minä tunnen sinut nyt, sanoi tyttö, joka näytti sangen huolestuneelta. — Olet esilukija Clemens. Mikä onni, että kohtasin sinut! Minun aikomukseni oli hakea piispaa, vaan olen epäröiden kulkenut tätä katua useita kertoja ja aina kääntynyt takaisin hänen oveltaan. En rohjennut astua sisään, vaan en myöskään uskaltanut mennä kotiin, ennen kuin olin saanut puhua hänen tai sinun kanssasi. Olipa hyvä, että tapasin sinut!
— Mitä minusta tahdot?
— Oi, olen kovin onneton, valitti nuori naisorja. — Minulla on ankara emäntä, ja tänä iltana, kun hän oli poissa, satuin rikkomaan hänen kalliimman toalettirasiansa. Hänen on tapana rangaista minua ankarasti pienimmästäkin virheestä … ja tätä taideteosta hän piti niin suuressa arvossa. En hirvinnyt odottaa hänen kotiintuloaan, vaan kiiruhdin pois … enkä nyt tohdi palata, ellet sinä seuraa minua kotiin ja hanki minulle hänen anteeksiantamustaan. Oi, älä kiellä tätä, hurskahin veli! Minun emäntäni on niin ankara, hän on julma, kun hän suuttuu, vaan muutoin hän on hyvä ja jumalaapelkääväinen ja harras oikeassa opissa … ja jos sinä, joka olet pappi, tulisit minun kanssani kotiin, niin hän sinun pyynnöstäsi kyllä antaisi minulle anteeksi.
Tyttö tarttui hänen käteensä. Clemens veti sen pelästyneenä takaisin; hän ei ollut vielä koskaan ollut naista näin lähellä. Vaan häntä säälitti orjaraukka ja hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä hänen rukoukseensa.
— Onko emäntäsi talo kaukanakin? kysyi hän.
— Ei, hyvä veli.
— Minä tulen kanssasi.
— Olen sinulle ikuisesti kiitollinen.
Tyttö vei Clemensin Kerameikos-kadun poikki erääseen kujaan, jossa pysähtyi prokonsulin palatsin takaportin eteen.
Portti vei naisten pihalle. He astuivat sisään; mitään portinvartijaa ei näkynyt. Tyttö pyysi Clemensiä odottamaan ja pujahti sisään eräästä pylvähistön ovesta. Hän palasi ja vei Clemensin käytävää pitkin sen toiseen päähän, jossa oli ovi. Sitä osoittaen hän kuiskasi: — tuossa! Astu sisään! Hallitsijattareni on kotona.
Clemens avasi oven ja huomasi olevansa kullankiiltävässä, hyviä hajuja tuoksuvassa naiskamarissa. Peräsohvalla lepäsi nainen, jonka yllä oli keveä pitseistä tehty puku. Ilmeisesti hämmästyneenä vieraan tulosta hän nousi ja katseli tullutta kummastelevin silmin.
Clemens tunsi naisen Annæus Domitiuksen puolisoksi, kauniiksi Eusebiaksi, ja sitä rohkeutta, jota hänen asiansa oli hänessä virittänyt, seurasi hämmästys. Ujona ja neuvottomana hän seisoi kauniin naisen edessä, jonka äänessä mitä suurin ihmettely ilmautui, kun hän kysyi:
— Sinäkö se olet, nuori esilukija? Mikä tuo sinut tänne näin myöhäisellä hetkellä?