KAHDESTOISTA LUKU.
Häät.
Varustettiin jo Karmideen ja Hermionen häitä. Kaksi päivää oli vielä jälellä, ennenkuin molempain rakastavaisten yhteys piti täydennettämän.
Viimeisinä aikoina Hermione ei ollut kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi. Karmideessa oli tapahtunut äkillinen muutos. Hän oli synkkä ja harvasanainen. Hän oli hajamielinen ja kylmä Hermionen seurassa. Kuinka se oli selitettävä? Hermione pyysi Karmidesta uskomaan hänelle huolensa. Vaan Karmides ei sitä tehnyt. Hän vakuutti, että onnellisuus teki hänet hajamieliseksi. Ja hänen tätä vakuuttaessaan hänen olotapansa kuitenkin todisti että hän valehteli, ja hänen katseessaan näkyi arka pelko, ikäänkuin raivottaret olisivat heiluttaneet käärmeruoskaansa hänen päänsä yli.
Hermione näki isänsä taistelevan raskaiden huolien kanssa. Tämäkin masensi hänen mieltänsä. Hän oli itse viime päivinä saanut huomata useita todistuksia siitä katkeruudesta, joka Ateenan kansassa, sekä kristityissä että pakanoissa, vallitsi Kryysanteusta kohtaan. Sekin pieni joukko, joka siihen asti uskollisesti oli häntä tukenut, oli nyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, yleisen mielipiteen vaikutuksesta vetäytynyt hänestä erilleen. Gymnasiot jäivät tyhjiksi, ja nuoriso, ankarasta tarkastajasta huolimatta, kokoontui taas Epikuuroksen suvustaan huonontuneiden oppilasten ympärille. Armeliaisuuslaitokset hyödyttivät ainoastaan niihin asetettuja virkamiehiä. Kansa nurisi, että niin suuria summia uhrattiin senkaltaisiin laitoksiin; sairaat ja köyhät pelkäsivät niitä, koska ilkeitä, kenties osaksi tosia huhuja oli niistä liikkeellä. Kaupungin ylhäisempien sukujen joukossa oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi luullut itsellänsä olevan syytä valituksiin Kryysanteusta vastaan, koska niiden yksityisiä jäseniä oli kohdannut se leppymätön ankaruus, millä Kryysanteus hoiti tarkastajavirkaansa. Hän oli pannut viralta epäsiveelliset uhripapit, ja saattanut syytteeseen ja rangaistukseen suuren joukon epärehellisiä virkamiehiä. Avonaisia virkoja ei hakenut kukaan, tai ainoastaan jotkut harvat, sillä tyytymättömät uhkasivat vainota jokaista viranhakijaa. Oli hyvin tavallista, että viralta pannut papit heittäytyivät kristillisen kirkon helmoihin. Tähän liittyi alituisesti uskonmuuttajia, ei ainoastaan alemmista luokista, vaan myöskin sivistyneistä. Kryysanteuksen toimi tuotti kokonaan toisia hedelmiä kuin hän tarkoitti. Tämä seikka ei jäänyt häneltä näkemättä. Hän alkoikin epäillä, oliko mahdollista saavuttaa voittoa sille asialle, jonka puolesta hän taisteli.
Näihin huoliin tuli lisäksi se suru ja mielipaha, jota Clemens saattoi hänelle. Petroksen julkinen tutkistelu oli nyt alkanut, ja joka kerta kun hän vietiin vankilasta oikeuteen, seurasi häntä kansajoukko, joka ei säästänyt mielenosoituksia hänen hyväkseen. Clemens oli kutsuttu antamaan tietoja kasvatusisästään. Sen sijaan että hän olisi nostanut kannetta Petrosta vastaan, hän oli kristittyjen kuulijoiden riemuksi heittäytynyt piispan syliin ja juhlallisesti kiittänyt häntä siitä minkä oli omavaltaisesti tehnyt vaikuttaakseen hänen kohtaloonsa. Ja kun Clemens kuuli, että oikeudenkäynti epäilemättä oli päättyvä Petroksen kuolemantuomioon, niin hän alkoi kaikesta sydämestään inhota isäänsä ja ilmaisi nämä tunteet hillitsemättömästi kansan nähden. Hän eli yhä vielä pylväskentän vieressä olevassa luolassa, ja hänen pyhyytensä maine kasvoi päivä päivältä. Homoiuusialaisia vaimoja miellytti puhutella häntä nimellä "pyhä Clemens". Se nimi hyväili nuoren itsensäkiduttajan korvaa. Hän oli voittanut taistellessaan aistillisen luontonsa kanssa, ja voiton hedelmänä oli sieluntila, jossa hän useammin seurusteli enkelein ja pyhän neitsyen kuin maailman todellisuuksien kanssa.
Kryysanteus oli käynyt Eleusiissa, jossa oli tarkastanut siellä rakennettavaa uutta temppeliä. Oli yö kun hän kotimatkallaan lähestyi Ateenaa. Yksi noita äkkinäisiä rajuja ja pian ohimeneviä myrskyjä, jotka ovat etelämaille omituisia, oli yllättänyt matkaajan. Sade tulvi virtoinaan ja salamain valkea loiste valaisi seudun.
Mutta hiukan matkaa kaksoisportista sade taukosi, ja ajuri, joka siihen asti oli kulkenut jalkasin pelästyneitten, ukontulia säikkyvien hevostensa vieressä, saattoi taasen asettua sijalleen vaunuihin herransa eteen.
He olivat pylväskentän läheisyydessä. Kryysanteus ajatteli juuri poikaansa, joka vietti yönsä avonaisessa luolassa, kun ajuri sormella näytti heikkoa valoa, joka näkyi kentältä, ja kysäisi, mistä se mahtoi tulla.
Kryysanteus astui alas vaunuista ja käski miehen ajaa eteenpäin. Hän tahtoi käydä Clemensiä katsomassa. Lampunvalo tuli tämän luolasta.
Nuori eräkäs oli luultavasti valvonut myrskyn kestäessä, sillä kurja asunto ei voinut antaa riittävää suojaa sitä vastaan.
Kryysanteus tahtoi nähdä, kuinka Clemensin laita oli. Kenties Clemens nyt, yön ja yksinäisyyden aikana, kun luonnonvoimain raivo oli alkanut asettua, oli taipuvaisempi näkemään isäänsä ja kuuntelemaan hänen hyväntahtoisia sanojaan.
Tätä toivoen Kryysanteus kulki tutun hautauspaikan poikki ja ohjasi askeleensa kentän toiselta puolen pilkoittelevaa valoa kohti.
Hän seisoi pian lähellä erakon luolaa.
Lamppu, joka oli asetettu lähelle seinää tuulensuojaan, valaisi luolan sisustan. Clemens istui sammalvuoteellaan. Hän ei ollut yksinään. Häntä vastapäätä, selkä luolan aukkoon päin, istui maassa kyyristyneenä hirvittävä olento, jonka Kryysanteus kummastuksekseen tunsi pylväspyhimys Simooniksi. Simoon oli ukonilman rajuimmillaan ollessa jättänyt patsaansa ja mennyt naapurinsa luo. He olivat jo kauan keskustelleet, ja puhelua jatkui yhä vielä, kun Kryysanteus seisahtui luolan ulkopuolelle. Simoon puhui kovalla ja vihaisella äänellä.
— Vielä kerran: pois täältä! — Minä tunnen sinut, nuorukainen. Sinä olet tuon vanhan käärmeen poika ja itsekin käärme, jota olen kasvattanut povellani. Sinä olet tullut tänne varastamaan minulta, mutta varo itseäsi, Filippos, minulla on tarkat korvat ja silmät. Varas on joutuva häpeään.
— Isä, sanoi Clemens nähtävästi huolestuneena, — en ymmärrä sanojasi. Miksi olet vihoissasi minulle? Senkö tähden että sydämeni on paha? Minä rukoilen joka päivä uutta sydäntä, ja taivas näkyy tahtovan kuulla minua, sillä enkelit ja Jumalanäiti suosivat minua ilmestymisellään ja puhdistavat minua seurustelullaan. Etkö sinäkin, Simoon, ole taistellut synnin kanssa, ennenkuin saavutit sen pyhyyden, joka sinusta nyt säteilee? Sääli minua nuoruuteni tähden, isä, ja salli minun olla läheisyydessäsi virvoittaakseni sieluani ja vahvistuakseni sinun esimerkistäsi.
— Taivas itse on puhunut, lausui pyhimys. — Minun rukoukseni avasivat sen suun. Ukkonen jyrisi korviisi, että sinun täytyy poistua täältä, ja salama uhkasi pirstata sinut, jos vielä saastutat tätä paikkaa. Mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Minä olen sen sanonut, kunnioitettava Simoon. Älä nyt enää ole vihoissasi!
— Oh, minä tunnen kyllä aikeesi. Sinut on tänne lähettänyt kirottu isäsi pakottaakseen minut kuolemaan nälkään ja janoon. Oi, minun on hirveästi nälkä, vaikeroi Simoon ruikuttelevalla äänellä; — hurskaat ja anteliaat ovat unohtaneet vanhan ja ruvenneet nuorta töllistelemään. Ei kukaan minua ravitse, ei kukaan kostuta nyt minun kieltäni. Kaikki menevät sinun luoksesi. Aa, voi sinuas, Filippos!
— Syytöksesi on väärä, isä Simoon. Minä tyydyn yhteen leipään, ja juomaveteni haen itse lähteestä.
— Sinua sanotaan nyt pyhäksi, jatkoi Simoon kähisevällä äänellä. —
Oletko kuullut että sinua sanotaan pyhäksi?
— Olen, vastasi Clemens, — ja tahdon Jumalan avulla tulla kelvolliseksi tätä nimeä kantamaan.
— Mutta minä sanon sinulle: pois täältä! Nyt heti sinun täytyy lähteä etkä koskaan saa palata. Tämä yö on vaarallinen, Filippos. Taivas ei ole vielä tyhjentänyt salamoitaan. Varo kirouksiani — ja kynsiäni. Näillä käsillä olen kuristanut Pauloksen. Ne tietävät, kuinka kurkkua tulee pusertaa. Varo omaasi!
— Oi, hyvä Jumala, mitä sanot? Sinä puhut järjettömästi, Simoon. Kenen sanoit kuristaneesi?
— Lama ragshu gojim … ne olivat Pauloksen viimeiset sanat. En unohda niitä koskaan. Hän istui tornikamarissa ja luki, kuten hänen oli tapa, Davidin psalmeja, kun minä hiivin sisään ja kuristin hänet. Se oli Jumalalle otollinen teko, joka on kirjoitettuna minun nimeni viereen elämän kirjaan. Lama ragshu gojim. Tunsitko sinä Paulosta? Ei, ei, sinä et voinut tuntea häntä. Sinä olit silloin lapsi. Tuo vääräuskoinen patriarkka oli nähnyt nälkää kuusi päivää, kun sanoma tuli, että hänen piti kuoleman. Makedonios tahtoi sen ja keisari tahtoi sen myös. Makedonios vakuutti minun saavan taivaan autuuden ja lupasi Petroksestani kasvattaa suuren miehen, jos sen tekisin.
Minä olen nyt pyhimys, ja poikani on piispa. Minä en vihannut Paulosta, vaan minä vihaan sinua, Filippos, koska olet kiittämätön, kateellinen, petollinen poika. Sanon sinulle vielä kerran: lähde täältä tai varo kynsiäni! Tunne itse, kuinka ne voivat puristaa!
Simoon hypähti Clemensin luo, ojensi pitkät, laihat käsivartensa, ja hänen lihattomat, mustanruskeat sormensa kiertyivät Clemensin kaulan ympärille.
Nuorukainen ponnisti voimiaan riistääkseen itsensä irti. Mutta turhaan.
Simoonin käsivarret ja sormet olivat kuin raudasta. Hän ei hellittänyt.
Hänen silmistään, joista loisti mielipuolisuuden tuli, näytti
sinkoilevan kipinöitä.
— Poika, kähisi hän, — vanno että lähdet täältä … ainaiseksi … tai minä kuristan sinut!
Kuoleman kauhun valtaamana Clemens olisi vannonut pyhimyksen vaatiman valan; vaan hän ei voinut. Hän oli vähällä tukehtua. Pelästys antoi hänelle silmänräpäykseksi voimaa, niin että hän pääsi seisoalleen sammalvuoteelta, jossa oli siihen asti istunut. Hän tarttui toisella kädellään julman ukon pitkään, tuuheaan partaan; toinen käsi tavoitteli vaiston-tapaisesti vihollisen silmää, tehdäkseen hänet sokeaksi.
Simoon kiljahti kuin haavoittunut villipeto. Hänen kätensä irtautuivat. Clemens oli työntänyt hänen toisen silmänsä pään sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat kaatuivat kamppaillen maahan.
Mutta Clemensin voimat olivat nyt lopussa. Simoon heittäytyi hänen päällensä ja kiersi uudestaan pitkäkynsiset sormensa hänen kurkkunsa ympärille kuristaakseen hänet. Clemens kävi tiedottomaksi.
Kaikkeen tähän oli mennyt ainoastaan muutamia sekunteja. Seuraavassa silmänräpäyksessä Kryysanteus oli rientänyt poikansa avuksi. Vaivoin hänen onnistui saada Clemens vapaaksi pylväsmiehen käsistä. Simoon karjahti kuin mieletön, kun tunsi uuden vastustajansa. Hän nousi seisomaan alituisista polvistumisista vääristyneille säärilleen. Verta vuoti hänen sisään painetusta silmästään; toinen näytti syöksevän tulta.
Nyt alkoi Kryysanteuksen ja pylväsmiehen välillä pitkä painiskelu, jonka kestäessä jälkimäinen osoitti raivostuneen mielipuolen koko voiman. Lamppu sysättiin maahan ja pimeys peitti taistelijaan ahtaan ottelupaikan. Kryysanteuksen onnistui siirtää taistelu luolasta ulos kentälle, ja siellä hänen nuoruudesta asti voimisteluharjoituksilla kehitetty voimansa sai voiton. Vaan voitto ei ollut ratkaiseva, niin kauan kuin Simoon vielä saattoi liikuttaa jäseniään. Taistelussa hän tavoitteli aina vastustajansa kurkkua ja hänen oli jo onnistunut tarttua siihen kiinni, kun Kryysanteus vihdoin työnsi hirveän vihollisensa vasten kaupunginmuuria ja voimakkaalla sysäyksellä musersi hänen päänsä.
Simoon kaatui verisenä ruumiina hänen jalkoihinsa.
Clemens oli taistelun kestäessä herännyt jälleen tajuihinsa. Kun Kryysanteus, otsa hiessä, kääntyi pois voitetusta, näki hän nuorukaisen valkean kitoonin liehuvan tuulessa luolan suun edustalla.
Hämmästyneenä ja pelästyksestä vavisten Clemens oli katsellut ottelua kahden pimeässä epäselvästi häämöittävän olennon välillä, joille hänen mielikuvituksensa loi jättiläisko'on ja hirviön muodot.
Murhanhaluisen pyhimyksen hurja nauru ja tuo Lama ragshu gojim, jota hän mörisi, kun hänen oli onnistunut saada vastustajaansa kiinni kurkusta, vakuutti Clemensille, että toinen taistelijoista oli Simoon, ja muistutti hänelle samoin kuin se kipukin, minkä hän tunsi kaulassaan, sitä kamalaa kohtausta, joka oli tapahtunut luolassa, ja sitä kuolemanvaaraa, jossa äsken oli ollut. Kauhu sai hänen verensä hyytymään. Pimeys esti hänet tuntemasta pelastajaansa, ja kun taistelu oli lopussa, ja toinen haamuista lähestyi häntä, niin hän ei tiennyt, oliko se Simoon vai tuo toinen. Hänen tajuntansa oli selvinnyt, vaan ainoastaan hetkeksi, kietoutuakseen sen jälkeen pysyväisempään pimeyteen. Hän parkasi kauhusta ja horjahti taaksepäin, kun Kryysanteus tarttui hänen käteensä.
— Filippos, kuului Kryysanteuksen ääni, — minä se olen, isäsi. Älä pelkää! Tuo kurja, joka tahtoi murhata sinut, on saanut rangaistuksensa. Seuraa minua täältä!
Clemens kuuli käskyn, tunsi äänen ja totteli. Hän salli Kryysanteuksen taluttaa itseään kädestä pylväskentän poikki ja Kerameikosta pitkin Tripodikadun varrella olevaan taloon. Vaan hänen vastauksensa isänsä matkalla tekemiin kysymyksiin todistivat sielunhäiriötä.
Valitettavasti tämä ei ollut ohimenevää laatua. Kohtaus luolassa oli antanut viimeisen iskun nuorukaisen kauan horjuneelle ymmärrykselle. Clemens oli heikkomielinen.
Seuraavan päivän aurinko ei enää nähnyt Simoonia patsaan päällä, josta hän niin kauan oli tervehtinyt nousevaa päivää. Vanha Batyllos, vaeltaessaan aamulla kentän poikki, näki hänen makaavan, pää murskana ja kasvot verisinä, kaupungin muurin vieressä. Hän oli kuollut.
Talja, jota pyhimys eläessään oli käyttänyt pukunaan, löydettiin luolasta, jossa nuoren eräkkään oli tapa oleskella. Simoonin alastoman ruumiin selässä näkyi iso, syvä arpi, jonka syntyä ei kukaan koettanut selittää. Sen merkin oli jättänyt tulinen rauta, jolla Petros, homoiuusialaisten piispa, oli osannut herättää isänsä kuolleista.
Sanoma Simoon pylväspyhimyksen kuolemasta levisi tuota pikaa kaupungissa. Asiasta arveltiin kaikkea mahdollista. Mikä kaikkia kummastutti enimmin, oli se, ettei häntä oltu löydetty pylväänsä juuresta; silloin olisi voitu otaksua hänen pudonneen ja musertaneen päänsä. Nyt kaikki viittasi siihen, että hän yöllä oli poistunut patsaaltaan ja saanut surmansa joltain viholliselta hurjassa taistelussa, jonka selviä jälkiä näkyi sateen liottamassa maassa luolan lähellä.
Tapauksen salaperäisyys hälveni pian. Kryysanteus kiirehti ilmoittamaan viranomaisille, miten asian laita oli. Kristityt saivat tietää, että pääpakana oli murhannut heidän kunnioitetun pyhimyksensä. Ne asianhaarat, jotka hänen tekoaan puolustivat, katsoivat he sepitetyiksi valheiksi. Heidän raivoansa esti puhkeamasta ainoastaan esivallan miekka, jota täytyi pelätä. Kun homoiuusialainen papisto nouti kuolleen kaupunkiin ja juhlallisessa saatossa kuljetti ruumista pitkin katuja, tungeskeli paarien ympärillä nurjamielinen rahvas, jonka viha arkonttia kohtaan puhkesi rajuihin uhkauksiin. Ateena näytti samannäköiseltä kuin Constantiuksen kuoleman aikoina. Iltapäivällä rynnättiin vankilaan, missä Petrosta säilytettiin: ovet murrettiin auki ja väkijoukko kuljetti vangin, vastoin tämän omaa pyyntöä, hänen asuntoonsa, josta hän kuitenkin heti lähti pois antaaksensa itsensä vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.
Liike olisi käynyt yhä uhkaavammaksi, ellei Kryysanteus olisi kiirehtinyt tukeuttamaan sitä väkivallalla. Sen vallan nojalla, minkä keisari oli antanut hänen käsiinsä, hän otti komentonsa alle Ateenassa olevan sotavoiman ja käytti sitä häikäilemättömällä ankaruudella. Keihäät sojossa legionalaiset ryntäsivät meluaviin joukkoihin ja hajoittivat ne. Verta vuoti monin paikoin kaupungissa. Yön tullessa rauha oli palautettu, ja joukko kristittyjä, jotka oli vangittu metelin aikana, suljettiin vankiloihin tutkittaviksi seuraavana päivänä kapinoitsijoina keisarillista valtaa vastaan.
Näin surkeiden olojen vallitessa valkeni päivä, jolloin Kryysanteus aikoi viettää tyttärensä häitä.
* * * * *
Karmides ja Hermione olivat tarkkaan noudattaneet niitä perinnäisiä tapoja ja pyhiä menoja, joilla esi-isät viettivät kahden rakastavaisen laillista yhdistymistä. He olivat yhteisesti uhranneet niille jumalille, jotka olivat avioliiton suosijoita, kaikkein isälle Zeukselle, Heeralle ja neitseelliselle Artemiille. Hermione oli leikannut kiharoitansa ja laskenut ne viisaudenjumalattaren alttarille. Nämä menot suoritettiin, kuten tapa vaati, häiden edellisenä päivänä.
Hääpäivän illalla tungeskeli mahtavia kansanjoukkoja Tripodikadulla ja torilla Akropoliin alapuolella nähdäkseen morsiussaattoa, kun se lähti Kryysanteuksen talosta sulhasen taloon Peiraieuksen kadun suulle. Molemmat talot olivat aamusta alkaen morsiusparin nuorten ystävien toimesta lehväksillä ja kukilla kaunistetut.
Vihdoin saatto tuli näkyviin. Sen alottivat valkeiden hevosten vetämät vaunut, joissa morsian ajoi nymfagoogoksen eli nuoderitarin vieressä; tämä oli muuan Karmideen nuorista naimattomista ystävistä. Vaunuja seurasi valkopukuinen, seppelöity joukko, soihdut käsissä. Siinä olevien kauniiden tyttöjen, Hermionen ystävien, joukossa nähtiin Ismeene ja Bereniike. Nuorukaiset, jotka parittain seurasivat tyttöjä, olivat suuremmaksi osaksi ylhäisiä muukalaisia ja Akadeemian oppilaita, tai kuuluivat sellaisiin Kryysanteuksen tai Karmideen sukulaisperheisiin, jotka, huolimatta yleisestä vihamielisyydestä arkonttia kohtaan, tavan vuoksi ottivat osaa juhlallisuuteen.
Hermione oli puettu byssos- ja purppurapukuun, ja tavan mukaan hän oli huntuun verhottu. Huntu peitti hänen kalpeat kasvonsa, jotka muutoin olisivat ilmaisseet levottomuutta, kärsimystä ja synkkiä aavistuksia.
Saattoa seurasi soittajat, joiden lyydialaisista huiluista kajahteli vilkkaita, ailahtelevia säveleitä.
Kokonaisuus näytti soihtujen valossa juhlalliselta, vaan ei suinkaan niin iloiselta kuin toiset samanlaiset menot.
Nuorukaiset ja tytöt eivät laskeneet keskenään leikkiä, kuten muutoin oli tavallista. Lukuisten katselijain joukosta ei kuulunut mieltymyshuutoja. Ne olivat vaiti. Ei ketään morsiusparin ystävää tunkeutunut onnittelemaan. Juhlapukuisia poikia ei ollut itsestään tullut saapuville sirottelemaan kukkia vaunujen eteen tai heittelemään kukkavihkoja nuodetytöille.
Ennenkuin saaton viimeinen rivi oli poistunut Kryysanteuksen talosta, häiritsi sitä seikka, jota ei kukaan voinut pitää muuna kuin pahana enteenä.
Heikkomielinen Clemens tuli näkyviin eräässä ikkunassa. Hän oli pakanain tavan mukaan seppelöinyt itsensä juhlapäivän kunniaksi.
Hän lausui korkealla äänellä muutamia sanoja, joiden täytyi lähellä olevien pakanoiden mielestä tuntua kamalalta ennustukselta ja joissa kristityt tunsivat pyhän tietäjän Johanneksen sanat:
— Näin äkistä pitää sinut heitettämän pois, ja kynttilän valkeus ei pidä sinussa enempi valistaman, ja yljän ja morsiamen ääni ei pidä enempi sinussa kuuluman. Voi, voi, sinuas! Näiden sanojen perästä hänen kalpeat kasvonsa katosivat ikkunasta. Moni häävieraista oli kuullut sanat.
Kun morsiussaatto oli saapunut sulhasen taloon, otti sen vastaan sulho ja muutamat hänen ystävänsä.
Karmides, seppelöitynä, loistava purppurapuku yllä, nosti morsiamensa vaunuista, ojensi hänelle kätensä ja vei hänet kynnyksensä yli.
Sen jälkeen alkoi varsinainen juhla.
Juhlaa kesti, kuten tavallista, myöhään yöhön. Alussa oli vierasten alakuloisuus silminnähtävä. Paha enne, joka oli tapahtunut juuri kun lähdettiin morsiamen talosta, painoi mieliä, ja vieraiden kesken kuiskailtiin siitä mitä heikkomielinen nuorukainen oli sanonut. Karmides oli ainoa, joka näytti iloiselta ja onnelliselta. Mutta jalot viinit, joita aterioittaessa tyhjenneltiin, herättivät vihdoin leikillisyyden perhoset eloon; ne levittivät siipensä ja alkoivat lekutellen leijailla seppelöidyn seuran ympärillä. Annæus Domitius, joka edusti sulhasen isää, pani onnellisesti alulle sitä hilpeämpää mielialaa, joka nyt pääsi vallalle. Ja kun häälauluja viritettiin ja soitto kutsui nuoret tanssiin ja leikkiin, niin synkkä ennustus unohtui, ja iloisuus säteili kaikista kasvoista, mitkä eivät, kuten morsiamen, olleet tuomitut hunnun alle piiloon.
Karmides istui Hermionen vieressä ja kuiskutteli ihastuneena ja onnellisena hänen kanssaan, kun ikkunan takaa kajahti meluava soitto. Sitä seurasi kaksoiskööri kauniita ääniä, nuorukaisten ja tyttöjen, jotka lauloivat häälaulua nuoren parin kunniaksi.
Siellä oli Olympiodooros, Palladios ja useita tuota iloista joukkoa, jonka oli tapana kokoutua Epikuuroksen puutarhoihin; he lausuivat sillä tavoin jäähyväiset ystävälle, joka meni vaihtamaan vapaan Eroos-jumalan valtaa hänen vakavamman veljensä Hyymeenin alamaisuuteen.
Nuorukaisten ja tyttöjen kööri lauloi vuorotellen, ja molemmat toistivat yhdessä kertosäkeen, johon jokainen säkeistö päättyi:
Riemua, onnea suo, Hymenaios,[31] suo hyvä Hyymeen!
Tytöt valittivat iltatähteä, julminta kaikista niistä katoamattomista tulista, jotka Kaoksen jälkeen sytytettiin taivaan kuvulle. Sillä iltatähtihän ryöstää ujon, vapisevan morsiamen äidin sylistä ja jättää hänet uskaliaan ja kiivaan nuorukaisen haltuun. Kaupunki, jonka säälimätön vihollinen valloittaa, onko sekään yhtä surkuteltava kuin morsian? Niin lauloivat tytöt, vaan siitä huolimatta he valitustensa jälkeen virittivät eloisan kertosäkeen:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Nuorukaisten kööri vastasi, ettei yksikään yön soihduista suloisemmin kuin iltatähti loista maan kuolevaisille eikä Olympoksen jumalille. Minkä vanhemmat ovat yhteensovittaneet, sen se pyhittää, mitä rakastavaiset kauan ovat toivoneet, sen se anteliaasti suopi…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
— Siskot, alkoivat tytöt uudestaan, — iltatähti on temmannut ystävän piiristämme. Kun vastedes kuljemme keväällä metsissä ja niityillä poimimassa tuoksuvia kukkasia, kaipaamme häntä, joka oli herttaisin meistä kaikista. Rosvo on hänet vienyt. Meidän valppautemme ei auttanut. Iltatähti tuopi yön, ja yö tuopi vaanivat varkaat. Mitä sulho on muuta kuin varas, vaikka nimi on toinen?
— Veljet, lauloi vuorostaan nuorukaiskööri, — kuinka tyttöjä huvittaa tehdä pilaa meistä teeskennellyllä valituksella! He ikävöivät, mitä sanovat pelkäävänsä…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Neitoset jatkoivat: — Kaikki rakastavat kukkaa, joka kasvaa hyvin aidatussa puutarhassa, missä sitä ei uhkaa laitumella käypä karitsa eikä viiltävä aura. Tuulet hyväilevät, aurinko elähyttää, sade kasvattaa sitä. Pojat ja tytöt haluavat saada sen omakseen. Vaan poimittuna se kuihtuu eikä siitä huoli silloin kukaan. Tytön laita on kuin kukkasen.
Nuorukaiset vastasivat: — Viiniköynnös, joka naimatonna kasvaa siellä, missä syntyi, viljelemättömällä kedolla, ei koskaan kohoa taivasta kohti eikä koskaan synnytä lempeätä viinirypälettä. Se painuu raskaana maahan. Vaan jos se yhdistyy korkeakasvuiseen jalavaan, niin se tulee suloiseksi viljelijälle ja itselleen. Tytön laita on kuin viiniköynnöksen… Laulakaa siis kanssamme:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Molemmat köörit yhtyivät nyt loppusäkeistöön, jonka sisällys oli seuraava:
Jääkää hyvin ja olkaa onnelliset, morsian ja sulho! Leetoo, nuoruuden kasvattajatar, siunatkoon teitä kauniilla lapsilla; Kypris vahvistakoon teidän uskollisen rakkautenne, ja Zeus lahjoittakoon teille pysyväisen toimeentulon! Nukkukaa, vaan älkää unohtako herätä huomenna! Me palajamme aamun tähden keralla…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Laulun jälkeen kuuluivat taas lyydialaiset huilut ynnä lyyrat ja kitarat.
* * * * *
Ylläkerrotun serenaadin lukuisien kuulijain joukossa olivat myöskin
Eufeemios ja rabbi Joonas.
Kummallakin oli tärkeä asia toimitettavana. Eufeemios tuli Petroksen luota, ja hänen vyössään oli kirje, joka aikaisin seuraavana aamuna piti toimitettaman Kryysanteukselle.
Kirjeessä ei ollut kuin pari riviä. Petros toivotti onnea Kryysanteukselle ja nuorelle pariskunnalle ja lausui siunauksensa heidän yhdistyksensä ylitse, minkä hän sanoi tekevänsä kristillisen kirkon nimessä, koska Karmides kuului tähän irroittamattomasti ja ikuisesti kasteessa saamansa armon kautta.
Tämän hämmästyttävän tiedon piti Kryysanteukselle sulostuttaa seuraava päivä heti aamusta alkaen.
Rabbi Joonaalla oli toinen asia, joka oli täytäntöön pantava vielä samana yönä. Rabbiinilla oli vyöllä kauhtanan alla teräväksi hiottu tikari, jonka kärjessä oli vielä varmuuden vuoksi myrkkyä.
Aina Barukin kuolemasta asti oli rabbi Joonasta harvoin nähty kansalaistensa ja uskolaistensa parissa. Hän ei ollut myöskään esiintynyt synagoogassa. Sanottiin hänen olevan kovin sairaana ja riutuvan jotakin sisällistä kipua, ja tämän todisti hänen muotonsakin. Hän oli viime aikoina laihtunut suuresti ja kutistunut vielä entisestään.
Rabbi Joonas oli hääsaaton tultua ollut koko illan Karmideen talon edustalla.
Nyt, serenaadin aikana, hän oli valinnut paikan itselleen aivan talon portin läheltä. Hänen vieressään seisoi eräs toinen juutalainen, hänen sukulaisiaan.
Tämä mies oli jalokivikauppias ja oli viime päivinä useasti saanut käskyn käydä Karmideen luona jotta tämä saisi valita koristeita, jotka äskennainut aviomies, kuten rikkaiden kesken oli tapana, aikoi hääyön jälkeisenä aamuna lahjoittaa nuorelle vaimolleen.
Jalokivikauppias tunsi siis talon sisäpuolelta ja oli muutoin osannut hankkia itselleen Karmideen nuorelta palvelijalta Aleksandrokselta niin tarkat tiedot paikasta kuin hänen ystävänsä rabbi Joonas tarvitsi aikeensa toteuttamiseksi.
Siinä missä he nyt molemmin seisoivat, oli vasemmalla porttikäytävässä, aivan likellä heitä, portaat, jotka veivät toiseen, kertaan, erääseen kamariin. Jos tämän kamarin ovi oli lukossa saattoi sen helposti avata viikatteenmuotoisella hakasella, joka rabbiinilla oli vyöllään ja jonka käyttämiseen hänellä oli ollut hyvää aikaa harjaantua viime, päivinä, joina hän ei ollut kyennyt jatkamaan tutkimuksiaan eikä toimittamaan virkaansa. Huoneesta, joka tavallisesti oli tyhjä, vei toinen ovi balkongille eli parvelle, joka ympäröi talon pihaa; parvelta voi päästä ylikerran kaikkiin huoneisiin.
Rabbi tunsi hyvin tarkasti morsiushuoneen aseman ja sen ympärillä olevat huoneet.
Jos hänen, asiansa toimitettuaan, onnistui eheänä päästä talosta pois, niin hänellä oli kaikki järjestettynä nopeaa pakoa varten Ateenasta.
Nyt hän odotti sopivaa hetkeä yritykselleen. Hänen olennassaan näkyi tyyni päättäväisyys. Kun serenaadi oli loppunut, ja suurin osa talon edustalle kokoutunutta uteliasta kansaa oli lähtenyt matkaansa soittajien kanssa, jätti hänet jalokivikauppias ja seurasi joukkoa. Rabbiini jäi paikalleen, kuunteli häävierasten iloista hälinää ja laski poistuvien lukua.
Kun hälinä oli laantunut ja ainoastaan morsiusparin lähimmät sukulaiset enää olivat jälellä, meni rabbiini kuulumattomin askelin mainituita portaita ylös.
Hän oli hyvästi laskenut aikansa. Sillä hetkellä saatettiin Hermione soihtujen valossa morsiuskamarin vieressä olevaan huoneeseen, missä viimeiset juhlamenot olivat suoritettavat, ennenkuin ystävättäret veivät hänet morsiusvuoteelle.
Vanhan tavan mukaan Karmides oli silloin poistunut, uhratakseen toisella puolella olevassa huoneessa suitsutusta Kypriille odottaessaan näiden menojen loppua ja nuodetyttöjen poismenoa.
Karmidesta oli aina siitä saakka, kun hän poikkesi ruumishuoneeseen, vainonnut Rahelin ja hänen poikansa kalpeat haamut. Öisin ne ilmestyivät hänen vuoteensa viereen; päivin hän näki ne kaikkein selvimmin silloin kun oli Hermionen seurassa. Hän käsitti niitä tuskia, jotka Orestes Eumenidein vainoamana sai kestää; ja jos hän enää uskoi olevan mitään jumaluusvoimaa, niin se oli se, joka lähettää omantunnon vaivat.
Tänä iltana hän oli kuitenkin ollut tuskasta vapaa. Ne jumalat, jotka suosivat rakkautta ja avioliittoa, olivat karkoittaneet kostottaret hääsalista. Rahelin haamu ei ollut sietänyt hääiloa vaan väistynyt pois hänen vierestään. Se olisi palannut, jos joku olisi kertonut hänelle, kuinka onnettomin entein morsian läksi isänsä talosta. Vaan vieraat olivat olleet siitä virkkamatta. Sopimatonta ja vaarallista oli kertoa pahasta enteestä. Toinen saattoi kuiskata toiselleen, että oli sen huomannut, vaan ei mitään muuta; varmaankaan ei ollut ketään, joka olisi unohtanut itsekseen lausua vanhaa rukouslausetta, jota sellaisissa tilaisuuksissa oli tapa lausua: "jumalat torjukoot onnettomuudet!"
Karmides halusi nyt vaan yhtä: että viimeiset vieraat lähtisivät. Hän ikävöi saada olla yksinään morsiamensa kanssa. Hän kuuli morsiushuoneen toisella puolen olevasta kamarista nuorten naisten iloisia leikkipuheita kun he tavan mukaan pesivät Hermionen jalkoja vedellä, joka oli tuotu pyhästä Kallirroe lähteestä. Hän muisti nyt, että hänellä itsellään oli hurskas toimi suoritettavana; hän viskasi muutamia suitsutusjyviä kolmijalalla olevaan tuliastiaan rukoillen samalla Kypristä, rakkauden jumalatarta.
Huoneessa, jossa hän oli, oli kaksi ovea. Toinen, joka nyt oli auki, vei morsiuskamariin, toinen ennen mainitulle balkongille.
Karmideen huomio kiintyi vähäiseen kolinaan, joka kuului ulkoa. Hän luuli sen syntyneen siitä, että joku vieraista tai talon palvelijoista kulki pitkin balkongia.
Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä ristikosta ja telki sen ulkoapäin.
Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut siihen suuntaan.
Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.
Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän usein oli nähnyt Barukin talossa.
Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät, palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.
Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.
— Kuka sinä olet?… Ja mitä täältä tahdot?
Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.
— Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini matalalla äänellä; — etkö huomaa, että meitä on useita?
— Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?
— Älä puhu minulle yksin, sanoi Joonas. — Sinun pitäisi nähdä, että seurassani on useita.
— Sinä puhut kuin mielipuoli. Ihminen, mitä tahdot? Minä näen silmissäsi pahan aikeen.
— Minä näin sinun morsiusvuoteesi, sanoi Joonas; — se kiiltää kauniisti hopeasta ja norsunluusta. Vaan sinä et ole koskaan lepäävä siinä. Se on turhaan laitettu. Oi, on rikoksia, jotka, kun ne ovat kostettavat, tekevät kaikkivaltiaan kostajan puutteenalaiseksi jumalaksi. Kaikki hänen vihansa punnukset ovat kuin untuva, yhden ainoan konnan ilkityön painon rinnalla. Hän ei voi panna käytäntöön omaa lakiaan, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Jos sinulla olisi silmiä niin monta kuin taivaan laella tuikkii, ja minä sammuttaisin ne, ja hampaita kuin syvyyden Behemootilla ja minä kiskoisin ne ulos, niin sinun tuskasi eivät olisi mitään niiden rinnalla, jotka sinä olet saattanut meille — minulle ja hänelle ja niille, jotka antoivat hänelle elämän. Jos minä riistän sinut morsiamesi sylistä, en voi kuitenkaan riistää sinulta hänen sydäntään. Ei, minä en tule kostamaan, sillä tässä ei ole mikään kosto mahdollinen, minä tulen ainoastaan vilvoittamaan tuskiani sinun veressäsi, sitten kun olen sanonut, että tänä yönä olet suuteleva kuolemaa etkä Hermionea.
Karmides, joka nyt oli ennättänyt tointua ja, ennenkuin rabbiini sanoi aikeensa, oli arvannut sen, teki liikkeen hyökätäkseen hänen päällensä ja paiskatakseen hänet lattiaan.
Rabbiini vetäytyi taaksepäin ja paljasti tikarinsa.
— Kärjessä on myrkkyä, hän sanoi. — Naarmu vain, ja sinä kuolet tuskissa, jotka ovat hirmuisemmat kuin pahan hengen riivamien. Katala viettelijä, joka varastit sieluni valitun, sinä kirotun ja saastaisen suvun kurja poika, joka uskalsit häväistä Jumalan valitun kansan tyttären, älä tavoittele kuoleman kalkkia; minä sen ojennan sinulle kuitenkin. Jospa vain voisin sen tehdä pisara pisaralta ja seisoa vieressä katselemassa tuskiasi!
Karmides käsitti täysin vaarallisen asemansa. Sillaikaa kun hänen vihamiehensä puhui, hän oli lähestynyt ovea, joka vei ulos parvekkeelle. Hän koetti nopeasti avata sitä pelastuakseen pakenemalla. Vaan ovi oli salvassa. Hänen oli mahdoton paeta siltä puolen. Toista ovea vartioi rabbiini, joka nyt tikari nostettuna lähestyi. Karmides olisi, verrattoman voimakkaampi ja notkeampi kun oli vastustajaansa verraten, koettanut vääntää tikarin hänen kädestään, sillä Karmideelta ei suinkaan puuttunut rohkeutta; vaan uhkaus, että aseen kärjessä oli myrkkyä, oli tehonnut hänen mielikuvitukseensa ja pakotti hänet pysymään etäämpänä.
Sillä hetkellä kuului morsiushuoneesta nuodetyttöjen iloisia ääniä, kun he, suoritettuansa tavanmukaiset menot, juhlallisesti saattoivat ystäväänsä kukitetulle, byssos-sumuun verhotulle morsiusvuoteelle.
Rabbiinin suu vetäytyi kummalliseen hymyyn, joka näytti kehottavan
Karmidesta kuuntelemaan.
Tämä katsahti ympärilleen keksiäkseen viimeisen pelastuskeinon. Avunhuuto ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä tässä ratkaisi ensi silmänräpäys. Äkkiä hän tarttui kookkaaseen pronssista ja hopeasta valettuun kolmijalkaan käyttääkseen sitä kilpenä ensimäistä hyökkäystä vastaan, ja hyökkäysaseena, ennenkuin rabbiini oli ennättänyt tehdä toista hyökkäystä.
Vaan kolmijalka oli suunnattoman raskas; huolimatta Karmideen suonenvedontapaisesta voimanponnistuksesta sen paino ei sallinut sitä nopeutta, jota tässä oli tarpeen. Seuraavassa sekunnissa Joonas oli ohuen kitoonin läpi työntänyt tikarinsa kahvaa myöten Karmideen rintaan.
Myrkyllinen kärki oli löytänyt ja lävistänyt hänen sydämensä.
Hän kaatui, päästämättä huutoakaan, hengetönnä lattiaan, joka peittyi hänen vereensä.
Morsiushuoneessa oli kuultu kumeata kolinaa kun hän kaatui. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi äkkiä aukeni, ja naiset, hämmästyksestä mykkinä, näkivät mustapartaisen, kauhtanaan puetun olennon, kasvot kamalina, verisinä, kulkevan heidän ohitsensa ja nopeasti katoavan vastapäisestä ovesta, joka vei parvekkeelle.
Hermione oli ensimäinen, joka tointui. Hän kiirehti kamariin, josta tuo tuntematon oli lähtenyt, ja jossa hänen sulhonsa piti häntä odottaman.
Vaan näky, mikä häntä täällä kohtasi, pani hänet horjumaan takaisin, ja hän vaipui tunnotonna esillekiirehtävien ystäviensä käsiin.
Naisten huudot kutsuivat Kryysanteuksen ja harvat jälelle jääneet vieraat paikalle.
Heidän kokoutuessaan verisen ruumiin ympärille oli toinen laulava joukko Karmideen ystäviä seisahtunut häätalon edustalle.
Uudestaan kuului soittoa ja laulua ja tavanmukainen häälaulujen kertosäe:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!