KOLMASTOISTA LUKU.
Jälkeisenä päivänä.
Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.
Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi saapunut.
Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli liian paljo pelättävää, jos se oli totta.
Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä. Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.
Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.
Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan vangitun homoiuusialaisen piispan luo.
Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.
Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.
Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.
Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.
Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa, antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan. Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen vaatimaksi kuin viisaaksi.
Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa. Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.
Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.
Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä, oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.
Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne kuvaillut historiassaankin.
Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot", hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia. Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun, kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja mainehikkaalla tavalla."
Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman, tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.
Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.
Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.
Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut maasta pois kristinuskon vihollisen — hänellä oli jo toinen kertomus valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille, että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta, ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan sielu hirveissä kynsissään.
Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet. Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset, ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan rakennustöihin.
Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.
Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja. Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset jatkamasta työntekoa.
Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros, joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija — hän oli muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.
Jo sen päivän illalla, jolloin tieto Julianuksen kuolemasta oli ehtinyt
Ateenaan, oli kansanjoukkoja liikkeessä. Ne virtailivat prokonsulin
palatsille ja vaativat suurilla huudoilla Kryysanteusta vangittavaksi
Karmideen ja pylväspyhimys Simoonin murhamiehenä.
Heikkomielinen Clemens, joka päivän kuluessa oli lähtenyt kotoaan, nähtiin useiden pappien kanssa rahvaan etunenässä, joka huusi kuolemaa hänen isälleen. Hurjalla innolla hän otti osaa heidän kirkunaansa.
Sillä aikaa kun kristitty väestö tällä tavoin ilmaisi tahtonsa, oli piispa Petros jo käynyt Akaian prokonsulin luona ja vaatinut tätä vangituttamaan Kryysanteusta, koska tämä oli itse tunnustanut surmanneensa hurskaan pylväspyhimyksen.
Annæus Domitiuksen mielestä tämä vaatimus oli paikallaan, eikä hän voinut kieltää suostumustaan.
Kuitenkin prokonsuli päätti lykätä vangitsemisen seuraavaksi päiväksi, jotta ennättäisi varoittaa Kryysanteusta ja antaa hänelle aikaa paeta. Tähän varoitukseen yhtyivät muutamat arkontin jälelle jääneistä ystävistä, jotka näkivät missä vaarassa hänen henkensä oli. Vaan jo ennen heitä oli Teodooros, jonka omaa turvallisuutta homoiuusialainen papisto uhkaili, saapunut Tripodikadun varrella olevaan surutaloon ja kehottanut Kryysanteusta pitämään huolta turvallisuudestaan. Teodooros aikoi samana yönä lähteä ystäväinsä, donatolaisten ja novatianolaisten kristittyjen luo, jotka Kryysanteuksen toimesta olivat saaneet asuntoja Suunionin vuoriseudussa. Teodooros kehotti Kryysanteusta tulemaan Hermionen kanssa sinne hänen kerallaan. Siellä he olivat Ateenan läheisyydessä ja saattoivat palata, niin pian kuin suotuisa tilaisuus ilmautui, tai paeta meren yli muihin maailman tienoihin, elleivät Suunionin vuoret enää riittäisi heitä varjelemaan.
Pako päätettiin, ja Teodooros auttoi tehokkaasti valmistuksissa. Vielä samana yönä Kryysanteus lähti tyttärineen Ateenasta Teodooroksen ja kahden uskollisen palvelijan kanssa.