NELJÄSTOISTA LUKU.
Suunionissa.
Kryysanteus ja Hermione viettivät Julianuksen kuolinvuoden syksyn ja talven Suunionin vuoriseudussa novatianolaisten ja donatolaisten uutisasukasten keskuudessa.
Nämä, jotka Kryysanteuksessa tunsivat hyväntekijänsä, jolle olivat kiitollisuuden velassa maallisen onnensa elpymisestä, olivat ilolla ottaneet hänet ja hänen tyttärensä luoksensa ja tarjonneet heille turvapaikan vuoriensa keskellä.
Täällä Kryysanteus ja Hermione elivät majassa, jonka uutisasukkaat olivat heille rakentaneet metsäkkään kallion juurelle, lähelle meren rantaa ja pientä satamaa, minkä uutisasukkaat olivat laittaneet kalastusvenheillensä.
Vaaran tullessa oli täällä mitä suotuisin paikka päästä nopeasti pakoon. Sellainen vaara ei todennäköisesti kuitenkaan voinut lähestyä tätä syrjäistä vuoriseutua, jossa ei vieraita käynyt, ilman että vuoristossa karjoineen kiertelevät paimenet ajoissa saivat siitä tiedon. Häiritsemättömässä levollisuudessaan ja rauhallisissa toimissaan nämät olivat yhä vielä säilyttäneet sen epäluuloisen valppauden ulkomaailmaan nähden, johon heidän entinen elintapansa oli heidät totuttanut ja jota heillä vielä oli syytä noudattaa, koska varmaa ei ollut, oliko heille suotu pysyväinen rauha vai ainoastaan aselepo.
Heti Jovianuksen valtaistuimelle-nousun jälkeen oli kuitenkin novatianolaistenkin korviin saapunut rauhoittava julistus, jossa uusi kristitty keisari sääsi täydellisen omantunnon ja tunnustuksen vapauden.
Tämä julistus ei kuitenkaan millään tavoin suojellut Kryysanteusta niiltä syytöksiltä, joita Ateenassa oli häntä vastaan nostettu Karmideen ja Simoon pylväspyhimyksen murhista. Hänen ainoana turvanaan oli hänen olinpaikkansa salaisuus, jota hänen ympäristönsä uskollisesti säilytti. Petroksen mieleen ei sitä paitsi juolahtanut urkkia Kryysanteusta niin likeltä Ateenaa.
Ainoat vieraat, jotka sillä aikaa oli nähty Suunionin vuoriseudussa, olivat keisarilliset veronkantajat, ja nämä poistuivat, niin pian kuin olivat suorittaneet virkatoimensa, se on: kiskoneet mukaansa sen rahan, joka maksuna uutisasukasten karjasta ja viljasta oli eksynyt tähän syrjäiseen seutuun.
Ellei Teodooros, joka vietti aikansa vuorotellen seurakuntansa parissa Ateenassa ja ystäviensä luona Suunionissa, olisi ylläpitänyt yhteyttä Ateenan ja sen kautta muun maailman kanssa, niin Kryysanteuksen ja Hermionen tietoon, heidän ollessaan syrjäisessä, huomaamattomassa turvapaikassaan, tuskin olisi tullut huhuakaan niistä tapauksista, jotka heidän ympärillään myllersivät maailmaa ja panivat aikakirjojen piirtimen liikkeelle.
Kryysanteus sai siis ainoastaan Teodooroksen kautta kuulla, että Jovianus oli kuollut, ennenkuin oli vielä paluumatkallaan Persiasta saapunut valtakunnan pääkaupunkiin, sekä että itämainen sotajoukko oli huutanut keisariksi Valentinianuksen, jonka myös senaatti oli siksi tunnustanut.
Valentinianus oli heti hallitukseen tultuaan nimittänyt veljensä Valensin rinnakkaiskeisariksi ja jakanut hänen kanssaan valtakunnan, niin että jälkimäinen oli itämaiden ja Kreikan hallitsijana.
Vähää sen jälkeen kuin Teodooros oli tuonut Suunioniin tämän uutisen, hän muutti novatianolaisten kristiveljiensä luokse ja jäi asumaan heidän keskuuteensa, sillä Ateena oli hänelle vaarallinen olopaikka. Piispa Petros ja homoiuusialainen papisto alkoivat osoittaa samaa suvaitsemattomuutta ja omavaltaisuutta kuin ennen, ja huhu kertoi, että monin paikoin itämailla oli puhjennut vainoja toisin ajattelevia kristillisiä seurakuntia vastaan, ja että julma Valens innokkaana homoiuusialaisena oli vainojen suosija.
Oliko vaino jonakuna päivänä ulottuva näihinkin rauhallisiin laaksoihin? Niiden asukkailla oli syytä pelätä sitä. Heidän omassa keskuudessaan oli eri mielipiteitä uskonopista. Mutta yhteisen hädän päivinä heidän oli ollut pakko harjoittaa suvaitsevaisuutta, ja tämän vaikutuksesta he olivat vihdoin huomanneet, että pääasia ja ainoa tarpeellinen oli heille kaikille yhteistä, että kaikkien pyrintö ja tarkoitus oli kristinuskon toteuttaminen sydämessä ja töissä, sekä että kristillisen rakkauselämän ensimäinen ja tosiaankin vähin hedelmä on siinä, ettei murhata toisia sen tähden että ollaan eri mieltä jostakin verraten vähäarvoisesta metafysillisesta opinkappaleesta.
Näiden ankarain ja vakavien kristittyjen keskellä vietti vanhan uskonnon ja sivistyksen sankari tyttärensä kanssa elämää, jonka leppoisa, myrskyiltä ja intohimoilta suojattu rauha vaikutti kuin palsami heidän sieluihinsa.
Kryysanteus toivoi ainoastaan saada häiritsemättä nauttia tätä virvoittavaa rauhaa, vaikka se meri, jonka tulvivaa väkivaltaa vastaan hän turhaan oli taistellut, saisikin vieritellä aaltojaan hänen unohdetun hautansa yli. Hän tahtoi lakata muistamasta, että maailma hänen vuoriensa ulkopuolella oli noiden inhottujen voimien yhä jatkuvan voittoretken näyttämönä; hän etsi väsymättömälle toimeliaisuudelleen uusia esineitä siitä ahtaasta piiristä, joka hänelle tarjoutui maamiehen puuhissa ja huolenpidossa niiden ihmisten onnesta, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan.
Tämä rauha tuli hänelle vielä rakkaammaksi, kun hän huomasi, miten se vaikutti Hermioneen. Hermionen omat ja hänen isänsä onnettomuudet olivat syvään masentaneet ja melkein murtaneet hänet, vaan nyt hänen sielunsa oli uudestaan voimistunut luonnon helmassa, taloudenaskareissa, jotka johtivat hänen ajatuksensa pois hänen suruistaan, ja seurustelussa ihmisten kanssa, joiden karkea pinta ei voinut peittää sitä jalostunutta inhimillisyyttä, minkä heidän vakava pyrintönsä elää Jumalassa oli heihin luonut.
Tämä jalostuminen ei ollut sen maailmankatsomuksen ja niiden oppien hedelmä, joita hänen isänsä tunnusti ja joista hän itsekin vielä, vaikka epäillen, piti kiinni. Tämä seikka saattoi pusertaa häneltä huokauksen ja estää häntä isänsä läsnäollessa lausumasta iloaan tuosta ilmiöstä; vaan se ilahutti häntä kuitenkin ja teki hänet onnelliseksi, sillä eihän hän voinut muuta kuin asettaa saavutetun päämäärän saavuttamiskeinoja korkeammalle. Hermionen ahkeruuden ja kauneudenaistin kautta oli pieni maatalo, missä Kryysanteus ja hän asuivat, muuttunut kodiksi, jossa ei mikään osoittanut rikkautta, vaan kaikki hienoa aistia ja hyvää oloa. Tuuheat tammet varjostelivat taloa keskipäivän auringolta, puutarha, missä valikoima seudun kauniimpia kukkasia komeili hyödyllisten talouskasvien rinnalla, erotti sen lahdesta. Kryysanteuksen talon seiniä kaunistivat Hermionen kutomat verhot, ja siihen yksinkertaiseen huonekalustoon, jonka uutisasukkaat olivat valmistaneet, liittyivät kirjat ja kitara, jotka muistuttivat Tripodikadun varrella olevaa taloa ja jotka Teodooroksen oli onnistunut tuoda tänne Ateenasta.
Teodooros oli valinnut asuntonsa Kryysanteuksen talon läheisyydestä, kahden vuoren välisen rotkon suusta; siitä saattoi nähdä viheriöivän laakson yli, jossa uutisasukasten talot siellä täällä pilkoittelivat lehtiryhmistä, ja jonka rinteillä heidän lukuisat laumansa kävivät laitumella.
Oli kaunis kevätilta. Uutisasukkaat olivat koossa Kryysanteuksen luona neuvottelemassa useista heidän yhteiskuntaansa koskevista asioista, mutta Hermione oli lähtenyt huvikävelylle ja kohdannut silloin Teodooroksen.
Heidän keskustelunsa koski nyt, kuten melkein aina heidän yhdessä ollessaan, uskontoa. Teodooros jatkoi hellittämättä käännytystyötänsä ja sitä suuremmalla innolla, koska hänen työnsä nähtävästi edistyi filosofin tyttäressä.
Hermionen ajatukset olivat enemmän kuin koskaan ennen kiintyneet yliaistilliseen, sittenkun hänen maalliset toiveensa olivat vaipuneet hautaan. Hän kaipasi voimakasta lohdutusta, joka virtaisi läpi sielun sisimpien soppien, mutta semmoista lohdutusta hän ei löytänyt filosofiastaan. Hän ei voinut ajatella viimeistä vuotta, jonka oli elänyt syntymäkaupungissaan, noita hirmuisia tapauksia, jotka olivat riistäneet sulhon hänen sylistään, antaneet hänelle rakastetun veljensä takaisin mielipuolena, temmanneet pois sankarin, jonka voimasta hän odotti maailman pelastusta, sekä rakastetun isän hartioille koonneet niin monta surua, pettymystä ja vaaraa — hän ei voinut näitä tapauksia muistiinsa palauttaa tuntematta synkkiä epäilyksiä sen voiman luonteeseen nähden, joka ohjaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita, ja hän tunsi että elämän hämärät arvoitukset, saadakseen selityksen, joka sydäntä tyydytti eikä sitä musertanut, vaativat lujaa uskoa rakastavaan isään taivaassa.
Hänen ollessaan tämmöisessä mielentilassa oli evankeliumista tullut hänelle kirja, johon verrattuina Platoon ja Porfyrios olivat kuin yö päivän rinnalla. Tämän kirjan lukeminen teki häneen vielä syvemmän vaikutuksen senkin vuoksi, ettei mikään ennen sen tutkimista häneen juurtunut ajatus Kristuksen luonnosta sitä häirinnyt eikä vähentänyt. Mitä hän tarvitsi, oli esikuva kärsimyksissä; sen hän löysi täältä, vaan hän ei olisi sitä löytänyt, jos Kristus olisi ollut hänen mielestään Jumala itse, joka, tietäen kutsumuksensa pettämättömyyden, oli suorittanut vapahduksen työn lyhytaikaisella vapaaehtoisella kärsimisellä. Suurta, mahtavata ja ehdottomasti valtaavaa oli hänestä evankeliumissa se, että sai nähdä ihmisen, jolta tulevaisuuden kirja oli sinetillä suljettu, jossa siis epäilystä saattoi syntyä, jolle koettelemukset olivat todellisia koettelemuksia ja kiusaukset todellisia kiusauksia, nähdä tämän pelkän ihmisen käyvän voittajana hyvän korkeimpien vaatimusten ja maailman yllytysten välisestä taistelusta, ilmaisevan Jumalan kuvan puhtaana ja siten tulevan ihmissuvun esikuvaksi ja vapahtajaksi; eikä tämä ihminen ollut kutsumustaan varten varustettu suuremmilla tiedoilla jumalallisista asioista kuin muutkaan ihmiset, eikä hänellä ollut valtaa taivaan sotajoukkojen yli; hänellä oli ainoastaan järkähtämätön usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja hyvään isään taivaassa, — se usko, joka jokaisen naisesta syntyneen tulee ja on mahdollista omistaa itselleen.
Kristus, paljas ihminen, kantaa kaikki kärsimykset, joita yhteiskunta voi koota hartioillemme — hänellä ei ole omaa kynnystä eikä mitään, kuhunka hän päänsä kallistaa; väärin arvosteltuna hän kulkee läpi maailman — hänen oma äitinsä ja veljensä eivät häntä käsitä, hänen opetuslapsensa ymmärtävät hänet väärin; huonon menestyksen täytyy herättää hänessä levottomuutta; viha seuraa häntä parjauksillaan: esivalta ja hänen kansansa sivistyneet väijyvät hänen henkeänsä; hänestä luopuvat ne harvat, jotka häntä seuraavat, hän rukoilee turhaan ystävää, joka oli levännyt hänen rinnallaan, valvomaan hänen kanssaan Getsemanessa, lujatahtoisin kieltää hänet ja toinen myy hänet kolmestakymmenestä hopeapenningistä; kansa, jonka hän tahtoo viedä Jumalan luo ja vapauteen, huutaa ristiinnaulitsemista hänelle ja armoa ryövärille; hän ruoskitaan, pilkataan, hän naulataan ristiin ja hän kuolee tuskallisen kuoleman. Hän kärsii kaiken tämän, koska hän, taistellen jokaista kiusausta vastaan, joka viettelee häntä elämään omalle onnelleen rauhassa epäsiveellisen maailman kanssa, seuraa saman hengen kehotusta, joka puhuu meidänkin sydämissämme, vaan jota me useimmiten käskemme vaikenemaan. Ja hänen kärsiessään noita vaivoja hänen rohkeutensa ei väsy yhtä vähän kuin hänen uskonsa, hänen lempeytensä ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka häntä vainoavat.
Hermione oppi Jeesuksen elämän tarkastelemisesta, kuinka voi rakastaa, vaikkei olekaan sydäntä, joka vastaa tai ymmärtää rakkauden, ja kuinka voi kärsiä tullakseen kärsimisen kautta vahvaksi ja täydelliseksi.
Hän myönsi itselleen ja Teodoorokselle, että evankeliumin tutkiminen enemmän kuin mikään muu oli pitänyt häntä pystyssä niissä kovissa koetuksissa, joita viimeksi kulunut aika oli kantanut helmassaan. Vaan kutsua itseään Galilealaisen nimellä ja tulla jäseneksi seurakuntaan, joka oli saanut nimensä hänestä, — paljas ajatuskin inhotti häntä. Kun hän nyt Teodooroksen kanssa käveli kevään sulouden ja ihmisten ahkeruuden kaunistamassa laaksossa, suunnittelihe heidän puhelunsa taasen samaan kohtaan. Teodooros oli monessa kohden eri mieltä kuin Hermione; hän käsitti Kristuksen ruumisoloiseksi sanaksi salaisessa, ihmiselle ei täysin ymmärrettävässä merkityksessä, hän uskoi että sakramentteihin olivat yhdistetyt erityiset armolahjat; vaan hän myönsi mielellään, ettei vapahdus ollut sidottu joihinkuihin uskonsääntöihin, ettei Jeesus ole tullut ollakseen aihe filosofisiin aprikoimisiin, ettei hänen sanoissaan, vuorisaarnasta alkaen siihen puheeseen asti, jonka hän piti opetuslapsilleen sinä yönä jona hän petettiin, ole jälkeäkään esitetyistä tai ratkaistuista metafysillisistä ongelmista, vaan että hän päin vastoin torjuu luotaan semmoiset tiedustelemiset, kun fariseukset ja sadukeukset niitä esittävät.
— Ole sitte Kristuksen seuraaja ilman mitään uskonsääntöjä, oli
Teodooroksen neuvo.
Vaan toiselta puolen hän nuhteli Hermionea siitä että, vaikka kristillisen jumalanpalveluksen luonnollisimmatkin muodot loukkasivat häntä, hän kuitenkin saattoi suostua vanhan opin menoihin, vaikka näissä nähtävästi eli jotakin, joka soti Jumalan palvelemista vastaan hengessä ja totuudessa. Hermionen täytyi tässä myöntää hänen olevan oikeassa; vaan hän puolusti itseään sillä, että hänen täytyi pitää lukua isästänsä; isän mielestä ne olivat pyhiä tapoja, jotka hänen silmissään olivat yhteydessä sen maailmankatsomuksen kanssa, joka tunnustaa järjen, vapauden ja inhimillisen arvon. Vaan kun kristinusko ei ainoastaan tunnusta näitä totuuksia, vaan esittelee ne kirkastetussa valossa, ja kun Hermionelle oli tämä selvänä, niin Teodooroksen mielestä ne syyt, jotka vaikuttivat Kryysanteukseen, eivät saattaneet vaikuttaa Hermioneen. Jos Hermione taistelisi sitä tunnetta vastaan, joka vaati sellaista arkailemista, niin hän siis vain osoittaisi vähäisessä määrin sitä kieltäytymistä, jonka kristinopin perustaja vaati opetuslapsiltansa. Jos Hermione tahtoi mestarikseen tunnustaa Galilealaisen, ei ainoastaan suullaan, vaan sydämellä ja työllä, niin hänen pitäisi taistelemalla hankkia itselleen voimaa katkaistaksensa viimeisen siteen, joka kiinnitti häntä vanhaan oppiin.
Tämä Teodooroksen vaatimus pusersi kyyneleitä Hermionen silmistä. Hän ajatteli sitä tuskaa, minkä sellaisen vaatimuksen täyttäminen vaikuttaisi Kryysanteuksessa.
Vaan siitä hetkestä hän sai selvemmän käsityksen tilastaan ja huomasi varmasti, ettei hän enää tunnustanut Julianuksen ja Kryysanteuksen uskoa, että jumalaistarut, joita niin suurella mielihalulla oli selitellyt ja joiden kauneutta hän oli ihaillut, olivat ainoastaan verhoon käärittyjä — ja, kun ne oli paljastettu — ainoastaan vaaleita kuvia samoista ikuisista totuuksista, joita Jeesus niin selvästi ja yleistajuisesti oli esitellyt kaikelle ihmissuvulle, eikä vaan muutamille vihityille; hän tajusi, että hän itse asiassa oli kristitty ja ettei hänen pitänyt suullaan kieltää häntä, jota hän tahtoi ajatuksissaan ja elämässään seurata esikuvanansa voimiensa mukaan.
Juuri kun tämä tunnustus pääsi hänen huuliltaan, häiritsi keskustelua kolmas henkilö, joka äkisti tuli näkyviin heidän läheisyydessään. Hermione ja Teodooros olivat istahtaneet eräälle leposohvalle, joka oli laitettu kummun juurelle rehevälehtisten puiden varjoon. Nämä olivat estäneet miehen näkymästä, joka sattumalta oli saapunut niin että kuuli heidän keskusteluansa ja nyt katsoi olevan syytä tulla esille.
Hänen pukunaan oli karkea kaapu, matkavyö, nauloitetut sandaalit, ja kädessä oli suuri sauva.
Mies oli Eufeemios. Hänen esiintymisensä hämmästytti vastenmielisellä tavalla Teodoorosta, jota vastoin kohtaus näytti suuresti miellyttävän häntä itseään.
— Veli, mikä tuo sinut tänne? kysyi Teodooros nousten kiireisesti ylös ja mennen presbyteriä vastaan kääntääkseen hänen huomionsa pois Hermionesta.
Eufeemios ei näkynytkään huomanneen tai tunteneen neitoa. Hän vastasi:
— Terve, Teodooros! Sinua ehkä kummastuttaa nähdä minut täällä, enkä itse vähemmin ihmettele, että vihdoin tässä vuori- ja laaksosokkelossa olen voinut löytää oikean tien, joka vei veljeni Teodooroksen luo. Sitä ei kuitenkaan ole mikään ihmetyö saanut aikaan; hyväntahtoiset paimenet, jotka tapasin vuorilla, ja ne ihmiset, jotka kohtasin majoissa, ovat neuvoilla ja tiedoilla ohjanneet kulkuani, ja heidän kauttaan tiesin olevani lähellä sinun asuntoasi, kun nyt tapasin sinut täältä.
— Hyvä, tule kanssani majaani, salli minun siellä pestä jalkasi ja valmistaa sinulle ateria, sanoi Teodooros. — Epäilemättä on tärkeä asia pannut matkasauvan käteesi. Puhumme siitä sitten, kun olet virkistänyt itseäsi kattoni alla.
Eufeemios suostui Teodooroksen kutsumukseen ja seurasi häntä hänen asuntoonsa.
Sittenkun mustatukkainen presbyteri siellä oli nauttinut aterian vahvalla ruokahalulla, jommoisen saa vuorivaelluksesta, ja sillä aikaa mitä sävyisimmällä äänellä tehnyt väsyttävän joukon kysymyksiä Teodooroksen ja hänen seurakuntansa oloista, hän esitti vihdoin varsinaisen asiansa.
Hän oli vyöttänyt kupeensa ja ottanut matkasauvan käteensä tuodakseen veljellensä Teodoorokselle sanoman hänen isältänsä Petrokselta. Hän otti matkavyöltään kirjeen ja antoi sen isännälleen.
Petros kehotti isällisin sanoin Teodoorosta palaamaan Ateenaan, koska hänen olonsa ilmeisten vääräuskolaisten luona täytyi luoda lisää varjoa hänen jo muutoinkin syystä epäilyksen alaiseen oikeauskoisuuteensa. Jos oli totta, mitä Petros oli kuullut, että Teodooros ei ainoastaan käyttänyt hyväkseen novatianolaisten ja donatolaisten uskonluopioiden vieraanvaraisuutta elääkseen heidän keskellään, vaan myöskin toimitti papinvirkaa heidän seurakunnassaan, niin oli huonoinkin ajatus Teodooroksesta vahvistettu, ja hän oli tuskin pelastettavissa siitä ajallisesta ja ijankaikkisesta kadotuksesta jonka itse oli saattanut päällensä. Kuitenkin piispa tahtoi siinäkin tapauksessa jättää hänelle tien auki vapahdukseen; siinä tarkoituksessa hän oli nyt lähettänyt poikansa Eufeemioksen tuomaan Teodooroksen Suunionin vuorista Ateenaan. Piispa vakuutti, että hän otettaisiin siellä vastaan isällisellä hyvyydellä, ja että menneisyys unohdettaisiin, jos vain Teodooros katuisi luopumustaan ja osoittaisi tahtovansa hyljätä hairahduksensa.
Piispan kirjeessä oli vielä katkeria valituksia Suunionin uutisasumuksesta. Sen läheisyys muka uhkasi Ateenan ja seudun turvallisuutta, koska uutisasukkaat eivät olleet ainoastaan vääräuskolaisia, vaan sen ohessa pahantekijöitä, rosvoja ja kapinoitsijoita, tunnettuja siitä asti kun oleskelivat Parnassoksella. Rikokset ihmisiä ja omaisuutta vastaan, jotka Attikassa yhä lisääntyivät, katsottiin asukkaiden luulon mukaan, varmaankaan ei syyttä, noiden muukalaisten ansioksi; ja sitä paitsi valitettiin, että he soivat turvapaikan karanneille rikollisille ja orjille, jotka olivat luopuneet herroistaan. Sellaista ei voitu ajan pitkään sietää, ja Petros lausui vakaumuksenaan, että maailmallinen valta oli yhdistyvä hengelliseen rangaistaksensa rikolliset ja palauttaaksensa eksyneet.
Piispa lopetti kirjeensä toistetulla hartaalla kehotuksella, että
Teodooros palaisi veli Eufeemioksen rinnalla Ateenaan.
— Kas niin, sanoi Eufeemios, kun Teodooros pani kirjeen pois kädestään, — mitä päätät?
— Hyvä veli, sinä saat huomenna yksin palata Ateenaan. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.
— Oi, veljeni, mieti tyystin, ennenkuin teet tämän päätöksen, huokasi Eufeemios. — Minä vakuutan, että piispa tahtoo sinun onneasi. Yhtä suuresti kuin häntä pahoittaa, että on sinut kadottanut, yhtä suuren riemun hän saisi nähdessään kadotetun pojan palaavan syliinsä. Ole varma, ettei syötetty vasikka silloin ole puuttuva. Petros sanoo aina, että sinä olit aiottu johonkin suureen, Teodooros, että ne harvinaiset armolahjat, jotka Herra on lahjoittanut sinulle, jos niitä käyttäisit oikein, tekisivät sinusta pylvään hänen seurakunnallensa. Jos tulet minun kanssani, Teodooros, niin tiesi kulkee loistavaa tulevaisuutta kohti. Mitä minä olenkaan sinun rinnallasi? Eufeemioksella, joka kauan on ollut Ateenan seurakunnan vanhin presbyteri, ei ole mitään toivoa, vaan ei myöskään mitään vaatimuksia eikä haluakaan tulla miksikään muuksi. Se, jolla on voimia kuin sinulla, on velvollinen katsomaan itselleen vaikutusalaa, joka niille sopii — jolla niitä täysin määrin voi käyttää. Veli, sinä olet aiottu piispaksi ja olet, jos tahdot, pian pääsevä siihen kunniaan. En sano tätä yllyttääkseni ylpeyttäsi; sanon sen pikemmin nöyryyttääkseni sinua, sillä sinä olet tähän asti tehnyt kaikki käyttääksesi huonosti lahjojasi ja turmellaksesi onnesi.
— Jättäkäämme tämä hyödytön keskusteluaine, sanoi Teodooros. — Minulla on täällä Suunionissa siunauksekas vainio, liiankin riittävä minun voimilleni. Vaan vaikka en siis persoonallisesti seuraa sinua Ateenaan, hyvä veli, niin saat kuitenkin viedä minulta kirjeen Petrokselle. Minun täytyy torjua syytös, että uutisasukkaat muka tekevät seudun epäturvalliseksi. Rauhallisempia ja lainkuuliaisempia ihmisiä et ole tapaava mistään, ja ennenkuin jätät meidät, pitää sinun omin silmin nähdä, etteivät heidän asuntonsa ole rosvojen luolien kaltaisia, vaan työteliästen, tyytyväisten ja siveellisten perheitten koteja. Että olemme ottaneet luoksemme karanneita orjia, on totta, emmekä aio niitä lähettää takaisin heidän herroillensa, kuten Paavali menetteli Oneesimoksen suhteen. Orja, kuten sotavankikin, saakoon paeta minne vain voi; kun hänellä ei ole mitään oikeutta herransa luona, ei hänellä myöskään ole velvollisuuksia häntä kohtaan; vaan hänellä on velvollisuuksia itseänsä ja vertaisiansa kohtaan, ja ensimäinen niistä on vetäytyä pois orjuudesta. "Jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä paremmin," sanoo sama Paavali.
— Oi, hyvä Jumala, mitä oppia sinä levität, veli Teodooros, huokasi Eufeemios. — Etkö ajattele, että meidän pyhä kirkkokin kiitollisuudella ottaa vastaan orjia perintönä hurskailta vainajilta, ja että se suurella siunauksella käyttää heidän työtään maallisen hyvänsä vaurastuttamisessa?
— Minusta, sanoi Teodooros, — tämä on kehnoimpia todistuksia orjuuden oikeudenmukaisuudesta. Sinä unohdat, hyvä veli, että minä kiellän kirkon.
— Valitettavasti, se on totta, sanoi Eufeemios katsahtaen surullisena taivasta kohti.
— Et näy, jatkoi Teodooros, — tuntevan näiden donatolaisten käsitystä iloisesta sanomasta. He ovat kärsimyksien ja vainojen kautta tulleet sellaiseen johtopäätökseen kristinopista, johon eivät ehkä muutoin olisi päässeet. He selittävät yksinvaltiuden ja orjuuden jumalattomiksi laitoksiksi.
— Ja sinä, sanoi Eufeemios, — sinä, Teodooros, hyväksyt nämä hirmuiset erehdykset, sinä ajattelet samoin, koska olet näiden ihmisten opettajana?
— He ovat väitelleet minun kanssani ja saaneet minut vakaumukseensa, vastasi Teodooros. — Toivoisin Petroksenkin tulevan tänne saamaan tämän vakaumuksen.
— Minä tiedän, sanoi Eufeemios, — että Afrikan donatolaiset olivat kirjoittaneet lippuunsa sanat: yhdenvertaisuus ja veljeys. Jos sellaisia mielipiteitä levitettäisiin maailmaan, niin se kääntyisi nurin. Ja kirkkoko luopuisi orjistaan … ei, ei, nuo ovat pirullisia mielipiteitä ja suorassa ristiriidassa pyhien kirjoituksien kanssa, sillä lähettihän Paavali, kuten sanoit, Oneesimoksen tämän herralle Fileemoonille. Vaan kuinka sopivat nämä mielipiteet yhteen sen lainkuuliaisuuden kanssa, jota sanot lampaittesi harjoittavan?
— Lampaitteniko? Lampaat eivät ole minun. Minä tunnen ainoastaan yhden paimenen, joka on Kristus, enkä itse saata vaatia tätä nimeä. Kuuliaisuus inhimilliselle järjestykselle, veli Eufeemios, on ainoastaan epätäydellinen, kun ei siihen liity ajatus siitä, että tämä järjestys on saatettava täydellisemmäksi, niin että se, jos mahdollista, tulee virheistä vapaaksi ja jumalallisen järjestyksen kuvaksi. Mielipiteitämme yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä tahdomme levittää samalla lempeällä keinolla, jota apostolit käyttivät levittäessään evankeliumin muita totuuksia: vakaumuksemme voimalla, joka vaikuttaa toisten vakaumukseen. Veljeni Suunionissa ovat riisuneet yltään väkivallan aseet, kun väkivalta ei enää pakota heitä puolustautumaan… Mutta nyt, Eufeemios, on iltaa kulunut pitkälle ja sinä tarvitset lepoa. Me jatkamme huomenna keskusteluamme, kun kuljet minun kanssani vuorilla tarkastelemassa hyvää oloamme. Kaikkivaltias suokoon, ettei kukaan vihollinen tule sitä häiritsemään!
— Olet oikeassa. Olen hyvin väsyksissä vaivalloisen vaellukseni perästä. Kuka tuo nainen oli, hyvä veli, jonka kanssa puhelit kun sinut tapasin?
— Erään naapurini tytär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, vaan kuulin muutamia sanoja hänen huuliltaan, ja huomasin hänen puhuvan kaunista Hellaan kieltä. Onko siis sivistyneitä helleenejäkin näiden Afrikasta ja Aasiasta tulleiden muukalaisten keskuudessa?
— Täällä on ihmisiä kaikensäätyisiä ja kaikenkielisiä, vastasi Teodooros, viedessään vieraansa erääseen majansa kamariin, jossa osoitti hänelle vuoteen.
Teodooros käytti osan yötä kirjoittaakseen Petrokselle.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun Eufeemios vielä nukkui, hänen isäntänsä meni Kryysanteuksen luo varoittamaan häntä ja Hermionea, etteivät tarpeettomasti tulisi Eufeemioksen näkyviin.