Viimeinen Ateenalainen

by Viktor Rydberg

VIIDESTOISTA LUKU.

Suunionin sota.

— Julianus oli tosin suuri sotapäällikkö, sanoi Annæus Domitius ystävälleen Olympiodoorokselle, kun viruivat pöydän ääressä komeassa teltassa, joka oli pystytetty eräälle Suunionin kummulle avaran leirin keskelle; — kieltämättä hän oli sotapäällikkö, joka veti vertoja sekä Aleksanterille että Caesarille, mutta yhtä sotataidon pääasiata hän ei ymmärtänyt.

— Ottaa nimittäin vihollisilta selkäänsä, näyttää tyytyväistä naamaa ja syödä vahvasti, sanoi Olympiodooros.

— Sinä keskeytät minua, sanoi Annæus Domitius, — minä huomaan välttämättömäksi tukkia suusi pikarillisella parasta Falernolaisviiniä… Terve, uskollinen ystäväni, minun sotilasteni Tyrtaios ja oma Homeerokseni! En kuitenkaan tahtonut puhua siitä asiasta, vaikka silläkin on tärkeytensä ja vaikka todellisen sotapäällikön täytyy sekin osata nipasta nappaan. Minä tarkoitan sitä sotataidon osaa, joka koskee sodan vaivojen lieventämistä hyvällä ruoalla. Hyvä ystävä, mitä pidät imukalasta? Eikö se ole oivallista?

— Jumalallista, Zeus auttakoon, ja kastike on oikea taideteos, ihanampi kuin Efesoksen Artemiin muinainen temppeli.

— Olympiodooros, sanoa imukalaa jumalalliseksi on vanhaa egyptiläistä taikauskoa. Sellaisesta taikauskosta sinun olisi jo pitänyt päästä, koska egyptiläisetkin ovat sen voittaneet ja muuttuneet maailman hurskaimmiksi kristityiksi. Enkä myöskään ole hyvilläni, kun sinä vannot Zeus vanhuksen kautta. Anna ukon olla rauhassa — hän lienee nyt joka tapauksessa hyljännyt meidät ja muuttanut Hyperboreiolaisten luo. Sinun pakanalliset valasi loukkaavat korvaani, Olympiodooros. Sinä unohdat, etten ole enää vain kirkonoppilas, vaan kastettu ja opetettu kaikissa uskoni salaisuuksissa. Hurskas, jalo Eusebiani, joka voitti viimeiset epäilyni ja vei minut suolineni sorkkineni totuuden helmaan! Minä en voi kylliksi kiittää Moiria ja Hyymeeniä … tahdon sanoa: en kylliksi kirota Moiria ja Hyymeeniä, ja kiittää Kaitselmusta ja kaikkia hyviä pyhimyksiä, jotka lahjoittivat minulle sellaisen puolison. Nyt, hyvä ystävä, jatkoi prokonsuli, kun muuan orja astui sisään tuoden paistetun linnun hopeavadissa, — nyt palanen lintua ja vielä pikari falernolaista, sen jälkeen vaatimaton jälkiruoka …. paras piirakkainleipojani on sairastunut sotaelämän rasituksista … sitte tulet kanssani tarkastamaan etuvartioja. Minun historioitsijani ei saa koskaan olla poissa vierestäni. Olympiodooros, toivon, että olet ottanut mukaasi papyrusta kylläksi, voidaksesi laveasti kertoa sankarityöni.

— Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä paperilehtiä, — sill'aikaa kun syöt lintuasi — joka, meidän kesken sanoen, on vähä sitkeätä — ja odotat piirakkaa, tahdon lukea tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti nyt täysin määrin!

— Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti ainoastaan luonnos. Saepe vertere stylum sanotaan meidän roomalaisten kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.

— Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä … se oli ihana yö, hyvä ystävä.

— Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.

— Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. — Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.

— Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus Domitius. — Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.

— Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.

— Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi — kahdeksi tuhanneksi mieheksi.

— Mitä sanot? huudahti prokonsuli. — Kaksituhatta miestäkö? Mikä historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu! Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.

— Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.

— Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta.
Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?

— Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.

— Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, — on kerrottu niin, kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.

— Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa…

— Tietysti.

— Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.

— Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, — ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista. Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun, sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun joukkosi … no niin, sinä jo ymmärrät minua.

— Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein voittamattomasta asemasta.

— Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. — Ja kaunista, hurmaavan kaunista olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon, tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien, kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään … se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.

— Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän muisteli tätä tapausta; — olin itse vähällä taputtaa käsiä ja huutaa: bene, optime! Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin Homeeroksesta:

Ei hyvä oo moniherraisuus; yks' herrana olkoon!

Toivon tästä lähtien saavani hallita yksin.

— Hämmästyttävä havainto oli, hyvä Annæus, että kapinallisten johtaja ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme Kryysanteus. Kryysanteus johtamassa kristittyjä kiihkoilijoita! Zeus auttakoon, kohtalo leikkii ihmisillä.

— Älä unohda, Olympiodooros, merkitä teokseesi, että Kryysanteus on ollut Julianuksen opettaja viisaustieteessä ja sotataidossa. Voit lisätä, että Julianus tunnusti hänet mestarikseen, ei ainoastaan edellisessä, vaan myös jälkimäisessä. Jälkimaailma on antava arvon voitoilleni, kun ne saavutetaan sellaista miestä vastaan, joka sitä paitse taistelee ylivoimaisen, kiihkeän ja sotaan harjaantuneen joukon etunenässä, sekä puolustautuu vuoriseudussa, jota on vaikeampi valloittaa kuin linnaa. Mutta nyt toiseen asiaan. Minä odotan tänä iltana kylpyorjiani ja kylpytelttaani leiriin…

— Sepä suloista, hyvä ystävä.

— Ja palattuamme etuvartioista pitäisi kaiken olla järjestyksessä jotenkin mukiinmenevää kylpyä varten. Oi Korintos, kuinka kaipaan sinun mainioita kylpylaitoksiasi! Vahinko, ettei niitä voi kulettaa mukanaan sotaretkellä… Vielä yksi malja! Karmideen muistoksi!

— Karmideen! Hän oli viime aikoina vakaantunut ja ikävä. Vaan siitä huolimatta … kuolema sovittaa kaikki, ja varsinkin sellainen kuolema… Eläköön kaikkina aikoina hänen varjonsa!

— Juokaamme myös hänen ihanan leskensä malja!

— Minä olen ottanut lohduttaakseni häntä, sanoi Olympiodooros, — kohta kun hän on joutunut meidän käsiimme. Kaikki riippuu sinun voitostasi, jalo sotapäällikkö. Siis sama malja Karmideen varjolle, hänen leskelleen ja sinun voitollesi, joka on minun voittoni alku.

— Valitettavasti, hyvä ystävä, ei maksa vaivaa lohdutella leskeä.
Toinen on saamaisillaan hänen kultaisia hempeitään…

— Mitä sanot?

— Hänen rahaiset hempeensä, samoin kuin ne, jotka eivät ole rahassa vaan taloissa ja puutarhoissa, ovat saaneet mahtavan kosijan, joka on soveliaampi niitä nauttimaan kuin sinä…

— Prokonsuli, älä puhu arvoituksia! Tänään olen Davus enkä Oidipuus.
Mitä tarkoitat? Kuka kosija on?

— Kirkko.

— Minä en ymmärrä sinun kirottua kristillistä siansaksaasi. Kuka kirkko on? Kirottu olkoon se kosija, olipa hän kuka tahansa!

— Onneton pakana, sinulla ei siis ole aavistustakaan korkeimmasta ja merkillisimmästä, mitä on olemassa maan päällä.

— Sinä tarkoitat joko Olymposta tai Atlasta…

— En, en, minä tarkoitan kirkkoa. Vaan selittääkseni sinulle mitä kirkolla tarkoitetaan, minun täytyisi ryhtyä jumaluusopilliseen esitykseen, joka koskisi uskontomme salaisuuksia. Vaan tämä ei ole minulle luvallista. Sinä et saa siis tietää, kuka kirkko on. Sinulle on kylliksi tietää, että se tulee Kryysanteuksen perilliseksi, eikä Hermione.

Keskustelun katkaisi muuan centurio, joka tuli näkyviin teltan aukosta, sai muutamia määräyksiä päälliköltään ja poistui.

Sen jälkeen Annæus Domitius jatkoi puoleksi kuiskuttaen:

— Minä näen, hyvä Olympiodooros, hyödyttömät ponnistuksesi selvittää arvoitustani. Tahdon itse sen selittää. Kryysanteuksella on poika…

— Minä tiedän … se mielipuoli pyhimys…

— Vaiti, ei mitään herjausta! Pyhimykset eivät ole koskaan mielipuolia. Kylliksi on sanoa pyhimys, jos hyvänä reetorina tahdot välttää pleonasmeja. No niin, poika perii isän omaisuuden, eikä tytär…

— Se riippuu Kryysanteuksen testamenttimääräyksistä, keskeytti lainoppinut Olympiodooros. — Jos hän tahtoo tyttärelleen turvata osan omaisuudestaan, niin hänellä on siihen valta. Muutoin on Hermionella, jos hän menee naimisiin, täysi perintöoikeus pyhimysveljensä jälkeen, joka luultavasti ei mene naimisiin ja yhtä luultavasti pian vaihtaa maallisen majansa kristittyjen autuuden maahan.

— Oikein, huomautti prokonsuli, — vaan unohdat toiselta puolen, että Kryysanteuksella on toinen perillinen, jonka oikeus käy kaikkien muitten edellä…

— Ja tämä perillinen on?…

— Valtio, ystäväni, jolla on oikeus ottaa takavarikkoon valtionkavaltajan omaisuus ja joka olisi jo ottanut käsiinsä Kryysanteuksen omaisuuden ellei…

— Ahaa, olet oikeassa. Minä unohdin valtion ja valtionkavalluksen…

— Ellei, jatkoi prokonsuli, — perillinen, jolla on vielä pyhemmät oikeudet, olisi saanut valtiota pysymään alallaan.

— Ja kuka tämä perillinen on? Tässähän kuhisee perillisiä kuin muurahaispesässä.

— Kirkko, Olympiodooros.

— Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!

— Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja oikeudenhaltijasta, joka on Petros…

— Piispako?

— Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri…

— Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.

— Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys, luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko — eli oikeammin: Petros — tulee Kryysanteuksen perilliseksi.

— Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. — Onpa sentään surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus — ja mikä omaisuus sitten! — joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!

Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti teltastaan.

Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan etuvartioita ja vihollisen asemaa.

Piispa Petros seurasi häntä.

Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa viisaiden määräysten johdosta.

Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen, nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.

Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään riippui miekka.

Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.

Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.

Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan uutisasukkaiden kimppuun.

* * * * *

Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi, kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta, Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet ilmituleen koko maassa.

Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä; heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista hallitsevan kirkon alaisiksi — ainoata hintaa jolla he olisivat voineet torjua vaaran — he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä, koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.

Jälkimäinen mielipide voitti. Uutisasukkaat varustautuivat vastustamaan viimeiseen saakka. Sotaiset intohimot heräsivät uudestaan eloon monessa ankarasti koetellussa rinnassa, jossa ne kauan olivat uinailleet, ja tekivät odotetun taistelun tervetulleeksi. Uutisasukkaiden joukossa oli sadoittain miehiä, joiden luonteeseen pakollinen sotaelämä oli jättänyt leimansa, — miehiä, jotka olivat kasvaneet kodittomien, yhteiskuntaa vastaan aseissa, olevien joukkojen keskuudessa ja jo äidin maidon kanssa imeneet itseensä inhon sortavaa kirkkoa kohtaan, ja joiden lapsuudenmuistoina olivat muistot poltetuista kylistä ja tapetuista omaisista.

Sellaiset miehet ehtivät pian tottua siihen ajatukseen, että rauhallinen toimi oli jätettävä sikseen, että heidän ahkeruutensa hedelmät olivat tuhoon menevät, että toivo saada itselleen ja lapsilleen rauhan siunaama tulevaisuus oli petollinen; ja kun he olivat tämän toivon hyljänneet, oli taistelu heidän halunsa, ja miekka pyhä ystävä, joka ei saanut luopua heidän sivultaan.

Uutisasukkaat olivat siis hyvästi valmistuneet, kun eräänä aamuna paimenet, jotka laumojansa vuorilaitumilla kaitessaan olivat myös etuvartijoina ja vakoilijoina — kun nämä paimenet eri haaroilta tulivat juoksujalassa viljeltyihin laaksoihin ja ilmoittivat, että keisarillisia legioneja, jalkaväkeä ja ratsumiehiä, lippuineen ja sotamerkkeineen näkyi kaukana ja läheni Suunionin vuoria.

Kryysanteukselle oli vaarasta jo ennakolta annettu tieto, ja Teodooros oli kansankokouksen puolesta esittänyt hänelle kysymyksen, tahtoiko hän lähteä pois heidän vuoriltaan, jotka eivät enää olleet turvallinen pakopaikka — siinä tapauksessa kaksi reipasta kalastajaa otti viedäkseen hänet ja hänen tyttärensä pienellä aluksella, jommoisia heillä oli käytettävissä, Aigiinan saareen tai Peloponneesoksen rannan lähimpään kohtaan — vai pitikö hän parempana ottaa osaa ystäviensä kohtaloon, vaikka heidän asiansa ei ollut hänen.

Vastaukseksi tähän kysymykseen Kryysanteus oli astunut Hermionen kanssa miesten kokoukseen ja ilmoittanut tahtovansa jäädä, koska heidän asiansa oli hänellekin pyhä.

Tapa, jolla hän tämän ilmoituksen jälkeen otti osaa neuvotteluun, vahvisti hänen vaikutusvoimansa ja sai aseissa olevat uutisasukkaat toivomaan yksimielisesti, että hän olisi heidän päällikkönsä ja ottaisi johdon käsiinsä, koska muuten saattoi syntyä erimielisyyttä niiden monien kesken heidän piirissään, jotka pitivät itseään yhtä kelvollisina ja kokeneina olemaan vastustuksen johtajia.

* * * * *

Heti keisarillisen armeijan etujoukon jälessä näkyi parvi pappeja täydessä virkapuvussa ratsastavan muuleilla ja ympäröivän vaunuja, joille oli sälytetty suuren suuri kastemalja sekä muita pyhiä astioita ja kapineita.

Armeija seisahtui ja asettui leiriin, ennenkuin oli saapunut jylhempään vuoriseutuun, jonka laaksoista sen tuli etsiä vihollisensa; ja piispa Petros lähetti kaksi pappia viemään uutisasukkaille kirjeen, jossa tarjottiin rauhaa ja anteeksiantoa kahdella ehdolla: että empimättä laittoivat luotaan kaikki rikoksentekijät, karanneet orjat ja pakolaiset, jotka eivät olleet uutisasumuksen jäseniä sitä perustettaessa; sekä että julkisesti luopuivat harhauskostaan ja palasivat oikeauskoisen kirkon helmoihin.

Papit, joille tämä lähetys oli uskottu, näkivät, saapuessaan ensimäiseen asuttuun laaksoon, että asukkaat olivat jo matkalla vaikeampikulkuiseen sisäseutuun, vieden mukanaan irtaimen omaisuutensa. Niitä oli pitkä jono aseellisia miehiä, naisia ja lapsia, karjalaumoja ja juhtia, joille oli kuormitettu tyhjäksi jätettyjen kotien vaatimattomat aarteet ja pelloilta ennen aikaansa leikattua laihoa.

Illan suussa lähettiläät palasivat, mukanaan vastaus, että uutisasukkaat olivat hyljänneet rauhan ehdot mahdottomina.

Heidän entinen veljensä Teodooros oli kapinoivien puolesta antanut tämän vastauksen.

Kryysanteuksesta ja hänen tyttärestään eivät lähettiläät olleet nähneet vilahdustakaan, eivätkä myöskään olleet voineet saada urkituksi, olivatko nämä henkilöt niillä seuduin vai eivätkö. Presbyteri Eufeemios pysyi kuitenkin lujana väitteessään, että vuoristossa käydessään oli nähnyt Hermionen.

Että Eufeemios oli oikeassa, tuli selville sittemmin, kun prokonsuli Annæus Domitiuksen johtamat joukot suorittivat ensimäisen taistelunsa pientä vääräuskolaisarmeijaa vastaan. Ratsastaja, joka kapinoitsijain puolella antoi käskyjä, johti liikkeitä ja välistä otti osaa käsikahakkaan, tunnettiin Kryysanteukseksi.

Ensimäisen taistelun päätöksen jo tunnemme. Sotajoukkojen hyökkäys novatianolaisten miehittämää asemaa vastaan torjuttiin, ja ryntääjät kärsivät suuren mieshukan; Annæus Domitius näki olevan viisainta peräytyä hiukan ja asettua puolustusasemaan, kunnes odotettu lisäväki ennätti saapua.

Vakoojainsa kautta hän sai kuitenkin tietää, että voittajatkin seuraavana yönä olivat jättäneet sen aseman, jota vastaan hyökkäys oli tehty, ja valinneet toisen etelämmältä, Laurionin aikoja sitten hyljättyjen kaivantojen läheisyydestä.

Tässä asemassa oli heidän hallussaan ainoastaan rajoitettu ala, vaan heidän selkäänsä turvasivat äkkijyrkät kalliot, jotka suistuivat mereen; siellä oli sitä paitsi laidunta karjalle ja vesirikkaita lähteitä, ja pääsö näihin olisi muutoin voinut tulla heiltä ehkäistyksi.

Pääasiallisesti viimeksi mainitun seikan tähden Kryysanteus oli valinnut tämän aseman. Hänen liikkeensä näytti kuitenkin peräytymiseltä, ja Annæus Domitiuksen ystävä ja historioitsija Olympiodooros sai sen vuoksi aiheen lausuakseen Suunionin sotaretken historiassaan:

"Kapinoitsijat, jotka lukuisemmuudestaan huolimatta menettivät taistelukentän, käyttivät yön pimeyttä kiireiseen peräytymiseen".

* * * * *

Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä Hermionekin vietti yönsä…

Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.

Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse. Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.

Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö — nuoret pojat ja hopeahapsiset ukot siihen luettuina — teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa. Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää miehiensä henkeä.

Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi soihtua oli sitä valaisemassa.

Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.

Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.

Hyökkäjää voitiin kerta torjua — sitä ei epäilty — vaan eikö sodan päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat käytettävissä?

Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään, ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija — ja että hänen käsivartensa jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.

— Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi — Tulevaisuuteenko? Se on Herran eikä meidän. — Huomenna taistelemme amalekilaisia vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas ympärileikkaamattomia vastaan — ja taistelemme kunnes ei yksikään meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?

— Olet oikeassa … mitä enempää tahdommekaan? sanoi joku toinen läsnäolevista, jolla oli yllään täydelliset palatiinolaistamineet, mitkä oli voittanut saaliiksi viime taistelussa; hänen silmissään loisti uskonnollisen innostuksen tuli. — Emmehän mitään enempää toivokaan. "Jos meidän aikamme on tullut, niin tahdomme kunniallisesti kuolla emmekä sallia kunniaamme häpeäksi muuttaa".

— Vaan muistakaa, että kun miehet ovat kaatuneet, niin naiset ja lapset ovat turvattomat. Baalin papit kastavat väkisin vaimomme ja opettavat lapsemme kukkuloilla uhraamaan. Meidän lapsemme ja heidän lapsensa tulevat heidän itsensä kaltaisiksi ja kokoutuvat kärpäiskuninkaan ja hänen perkeleittensä alttarien ympärille. Meidän kylvömme ei ole tekevä terää Herralle, vaan tuleva muun rikkaruohon kaltaiseksi, minkä vihollinen on kylvänyt. David, jatkoi novatianolainen, joka puhui näin, kääntyen vanhaan donatolaispappiin, — mitä teemme vaimoillemme ja lapsillemme? Neuvotelkaamme siitä!

— Minä tiedän neuvon, lausui donatolaispappi syvällä äänellä. — Ukot, joilla on vielä voimaa heiluttaa veistä, ja pojat, jotka ovat kyllin vanhoja purraksensa, saavat paikan meidän riveissämme ja kaatuvat meidän kanssamme, kun olemme taistelleet ihanasti Herran silmien edessä. Vaan naiset eivät tule väkisin kastettavaksi eivätkä pienet lapsemme tule uhraamaan kukkuloilla … ei, ei, nähtyään viittauksen kädestäni ja kuultuaan sanan suustani he syöksyvät kallioilta mereen. Minä tunnen kansani.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! sanoi novatianolainen.

— Hyvät ystävät, sanoi Teodooros, — kuulkaamme, mitä Kryysanteuksella, joka on johtajamme ja on yhdistänyt kohtalonsa meidän kohtaloomme, on tästä asiasta sanottavaa.

— Anna meidän kuulla mieltäsi, Ateenalainen, sanoi vanha David. — Sinä, joka vielä odotat pakanoiden esikartanolla, vaan jolla on otsallasi Herran merkki, että kerran olet astuva temppelin pyhyyteen, sinä olet urhoollinen kuin Juudas Makkabeus ja neuvokas kuin hän. Sen vuoksi kuulisimme sinua mielellämme, vaikka et olisikaan meidän vapaaehtoisesti valitsemamme päällikkö. Mitä ajattelet?

Kryysanteus, joka vaiti ollen oli kuunnellut edellistä keskustelua, sanoi nyt:

— Jokaisen taistelun tarkoitus on taistelijan pelastus. Kuinka pimeältä pelastuksen toivo näyttääkin, tulee meidän kuitenkin tehdä toinen suunnitelma kuin se, että hukumme vihollisen miekan kautta.

— Olet oikeassa, sanoi novatianolainen. — Vaan muuta loppupäätöstä en näe silmieni edessä.

— Me saamme vielä voittoja ja ruhjomme monen vihollisen, niinkuin ruhjotaan saviastioita; vaan meidän kohtalomme on kuitenkin ratkaistu, ellei Herra ihmeen kautta tahdo meitä pelastaa, sanoi palatiinin puvussa oleva mies.

— Asema, johon olemme nyt asettuneet, jatkoi Kryysanteus, — ei ole vahvin, mitä seutu meille tarjoo; minä valitsin sen siksi että siinä emme tarvitse nääntyä veden puutteeseen, ja siksi että se joksikin aikaa tarjoaa karjalle, josta elämme, riittävää laidunta. Vaan lujien miesten, jotka eivät pidä elämää kuolemaa parempana, täytyy voida vastustaa pelokkaamman, vaikka paljoa väkevämmänkin vihollisen hyökkäyksiä. Jos meidän kimppuumme käydään huomenna ja jos meidän onnistuu voimakkaasti torjua vastustajamme, niin luulen, että he suovat itselleen ja meille muutamien päivien levon. Ei ole mahdotonta, että voimme puolustautua tässä asemassa neljätoista päivää.

— Ja sitte? sanoi vanha David.

— Sillaikaa teurastamme karjamme ja valmistaudumme lähtemään tästä maasta pois.

— Mitä sanot? Kuinka se olisi meille mahdollista? kysyivät läsnäolijat.

— Laaksoissa ja merituulilta suojassa olevilla vuorenrinteillä kasvaa metsää. Meillä on kirveitä kaataaksemme sen, ja salvumiehiä, jotka kaiketi osaavat liittää kaadetut rungot lautoiksi. Nämä lautat varustetaan korkeilla partailla, mastoilla ja purjeilla. Sanalla sanoen: ne rakennetaan matkaa varten myrskyisen meren yli. Purjeet laitamme peitteistä ja eläinten nahoista. Ei ole olemassa mitään tarvetta, jota ei keksintökyky hädän kiihottamana osaisi tyydyttää. Ja tämä kaikki saadaan valmiiksi neljässätoista päivässä, kun teemme työtä siinä toivossa, että voimme pelastaa vaimomme ja lapsemme, ja omassa pelastuksessamme näemme sen asian pelastuksen, jonka puolesta taistelemme.

— Sinä olet oikeassa. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, sanoi novatianolainen. — Me kyllä voimme neljäntoista päivän kuluessa saada alukset valmiiksi, ja niitä niin monta ja niin suurta, että kaikin niihin mahdumme. Meidän joukossamme on laivanrakentajia, jotka voivat johtaa työtä. Meidän kalaveneemme ovat heidän tekoaan. Ehdotuksesi on hyvä. Meidän tulee se hyväksyä.

— Onhan se ainakin keino rauhoittaa naisiamme, sanoi vanha donatolaispappi. — Koettakaamme sitä. Onnistuuko se vai eikö, se on Herran kädessä. Minä otan vastaan, mitä hän tahtoo meille antaa. Ihanaa olisi päästä takaisin Afrikkaan. Kun kerran olemme niin pitkälle päässeet, että lautat ovat valmiit, eikä mikään estä meitä niille astumasta, niin minä äänestän Afrikkaa. Se on synnyinmaani; sen aavikoita on vaikeampi valloittaa kuin näitä vuoria; me kiiruhdamme sinne ja löydämme tuhansittain uskonveljiä, jotka taistelevat ja kärsivät totisen kirkon puolesta. Niihin me yhdymme. Tämä olkoon sanottu.

Kokoontuneet miehet ilmoittivat hyväksyvänsä vanhan Davidin sanat.

Kryysanteus jatkoi:

— Lähin maa rannikoltamme on Aigiinan saari. Itätuuli, joka tähän vuoden aikaan vallitsee, vie meidät sinne tai johonkin paikkaan Peloponneesoksen rannikolla. Tämä sopii tuumaani. Meidän tulee siellä hankkia itsellemme laivoja, joilla nopeammin kuin lautoilla voidaan purjehtia meren yli Afrikkaan.

Keskustelun kestettyä hetkisen kokous hajaantui. Muutamat menivät levolle, toiset heille uskotuille asemille. Teodooros jäi Kryysanteuksen luo.

— Jos Herra sallii, sanoi nuori pappi, — että tuuma, jonka tässä olet asettanut meidän silmäimme eteen, onnellisesti toteutuu, niin sinun on aika erota meistä ja kulkea omaa tietäsi. Sinun on omasta puolestasi tärkeitä asioita valvottavana. Jos joskus saavumme Afrikan rannalle, niin sinun tulee sieltä purjehtia Italiaan, käydä keisari Valentinianuksen luona ja laskea kohtalosi hänen käsiinsä. Valensin veli on jalo ja oikeutta harrastava mies. Hän on kuunteleva sanojasi ja tekevä sinulle oikeutta; minulla on se vakaumus. Hänen kauttansa käy sinulle mahdolliseksi saada aikaan puolueeton ja ennakkoluuloton tutkinto niistä rikoksista, joista sinua on syytetty, sinut vapautetaan, sinut asetetaan jälleen omaisuuteesi ja saat palata Ateenaan.

— Neuvosi on minusta hyvä, ja jos saan elää, tahdon sitä seurata Hermionen tähden. Vaan jos kaatuisin taistelussa, niin on tässä risumajassa kirje keisarillisten joukkojen päällikölle, Annæus Domitiukselle, jossa hänelle muistutan sitä hyväntahtoisuutta, jota hän aina on minulle osoittanut, uskon turvattoman tyttäreni hänen haltuunsa ja pyydän häntä panemaan toimeen päätökseni tyttäreni tulevaisuuteen nähden. Hermionen tulee lähteä Aleksandreiaan, joka kilpailee Ateenan kanssa tieteiden viljelyssä. Siellä on seura mainehikkaita miehiä ja sivistyneitä naisia, Muuseionin turvatteja, joiden joukossa minulla on monta ystävää. Olen varma, että he osoittavat tyttärelleni myötätuntoisuutta, ja että, jos maailmassa on lohdutusta sellaisille suruille kuin hänen, jaloin lohdutus tarjoutuu hänelle siinä kunnioitettavassa piirissä. Rahasumma, joka Ateenasta lähteissäni oli käytettävänäni, ja joka tällä hetkellä on kaikki, mikä minulla on, riittää turvaamaan Hermionelle itsevaraisen ja hänen halunsa ja elintapansa mukaisen tulevaisuuden. Muutoin minä jätän hänet kaikkivaltiaan Luojan haltuun, sillä ihmisten aikeet ovat hauraita kuin kuivettunut ruoko, Teodoorokseni, ja niiden rikkominen on kohtalon tavallista leikkiä… Olen paljon oppinut teidän keskuudessanne, jatkoi Kryysanteus hetken vaitiolon jälkeen. — Tiedän hyvästi, että sinun opetuksesi, Teodooros, on suuresti vaikuttanut Hermioneen. Älä pelkää että se on synnyttänyt minussa harmia. Olen kadottanut onnettoman poikani Filippoksen. Perikles pani omin käsin ruumisseppeleen viimeisen poikansa päähän, kun rutto oli temmannut heidät pois toisen toisensa jälkeen. Minä olen, kuten hän, nähnyt viimeisen toivoni sammuvan, nurisematta taivasta vastaan. Miehen sopii kantaa kohtaloaan. Ja mitä tyttäreeni tulee, niin hän seuratkoon sinua tielle, jonka olet hänelle viitoittanut. Olen sen näkevä tuskatta, koska tässä piirissä olen tullut huomaamaan, että erotus sen välillä, mitä sinä ja minä katsomme pyhäksi, ulottuu ainoastaan muotoon eikä henkeen. Kristinusko kantaa kuten filosofiakin katoamattoman totuuden helmassaan. Täällä olen nähnyt edellisen saavan aikaan semmoista, johon jälkimäinen ei kykene. Olen nähnyt synkimpienkin kasvojen säteilevän ilosta ja kovimpienkin lempeydestä, kun he kuuntelivat mestarisi opetuksia. Miesten, jotka kurjuus ja vaino olivat tehneet rosvoiksi, joista verenvuodatus oli huvina ja lempeät tunteet häpeänä, olen nähnyt näissä majoissa leikkivän kuin lapset lastensa kanssa ja kohtelevan heitä sillä kunnioittavalla hellyydellä, jonka ainoastaan tieto kuolemattoman olennon äärettömästä arvosta voi synnyttää. Sanalla sanoen, minä olen huomannut, että on olemassa filosofia koko ihmiskuntaa varten, ja että korkeimmat totuudet ja lämpimin rakkaus totuutta ja hyvää kohtaan voidaan istuttaa oppimattomimpienkin rintoihin. Vaan jos tämä on kristinusko, jota en epäile, niin se seisoo sorrettujen riveissä niiden rinnalla, jotka taistelevat järjen, vapauden ja ihmisarvon puolesta. Sen vuoksi minä sanoin kansankokouksessa, että teidän asianne on minun asiani. Taistelkaamme ja kuolkaamme yhdessä! En tahdo salata sinulta, hyvä Teodooros, että olen kyllästynyt elämään. Meidän asiamme on saava toisia ja voimakkaampia taistelijoita, ellei näihin aikoihin, niin sitte kun vuosisatoja on vierinyt hautojemme ylitse.

Kryysanteus toivotti Teodoorokselle hyvää yötä ja meni nauttimaan muutaman tunnin lepoa.

Jo ennen aamun koittoa herätti hänet lähetti etuvartiosta ilmoittamalla, että keisarilliset joukot olivat lähteneet liikkeelle ja eri teitä lähestyivät leiriä.

Kryysanteus nousi hevosen selkään. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen kajahtelivat aamuauteressa torvien toiotukset läpi laajan leirin; ne kutsuivat taistelukuntoisen väen kokoon aseisiin, kunkin centurian määrätylle paikalleen.

* * * * *

Kun merituuli aamun tullessa hajoitti sumun, seisoivat molemmat armeijat toistensa näkyvissä.

Uutisasukasten rintama ulottui pitkin jokseenkin jyrkkää vuorenrinnettä, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä luopääsemättömiä kallioryhmiä.

Heidän vasen siipensä nojautui merta vasten; oikealla oli kenttä joka vietti ahdasta notkoa kohti; notkon toisella reunalla olivat keisarilliset joukot.

Oikealle siivelle, joka siis oli novatianolais-donatolaisen joukon heikoin kohta asemaan nähden, oli heidän sotavoimansa paras osa koottu.

Heidän rintamansa, joka oli järjestetty pieniin kolonniin, joiden välissä oli aina loma, päättyi sillä puolen heidän ratsujoukkoonsa; tätä oli korkeintaan viisikymmentä miestä.

Vähentääksensä oikean kyljen aseman heikkoutta uutisasukkaat olivat laahanneet sinne kaadettuja puita ja tähän murrokseen, joka ulottui aseman selkäpuolella oleviin kallioihin asti, jättäneet ainoastaan kaksi salaista aukkoa, joiden kautta heidän pieni ratsujoukkonsa saattoi tehdä ulosryntäyksiä.

Uutisasukasten aseet olivat hyvin kirjavaa laatua. Toisilla olivat nuijat, toisilla keihäät, toisilla jouset, toisilla lyhyet roomalaiset miekat, toisilla taas niitä pitkiä kalpoja tai niitä n.s. sakseja (lyhyeitä miekkoja), joita allemannit ja gootit käyttivät. Ratsujoukon aseet olivat yhdenkaltaisimmat. Sillä oli kypärit ja haarniskat.

Vuorilla, uutisasukasten sotarinnan takana, näkyivät heidän vaimonsa ja lapsensa tiheissä ryhmissä.

Keisarilliset joukot oli asetettu yhtämittaiseen rintamaan sille verrattain tasaiselle kentälle, joka levisi notkon toisella puolella.

Kun itätuuli poisti sumun ja vieritteli sitä valkeankeltaisena savuna pitkin Saroonilaista lahtea, valeli aamuaurinko tuolle jylhän ihanalle seudulle säteitään, jotka kimaltelivat keihäiden metsässä, minkä yli kullatut kotkat ja liehuvat liput kohoilivat.

Keisarillinen ratsuväki, joka yöllä oli tehnyt vaikean retken, oli asetettu sankkoina joukkoina jalkaväen aukkojen taakse. Nyt, kun keisarillisten sotajoukkojen ylipäällikkö oli tarkastanut vihollisen asemaa, törähtivät sotatorvet pitkin rintamaa, ratsuväki lähti liikkeelle, osasto toisensa perästä katosi rotkelmiin ja tuli näkyviin niiden toisella puolen, kunnes kaikki solat, jotka vastapäätä uutisasukasten oikeata kylkeä veivät notkoon, olivat miehitetyt.

Sillaikaa kun keisarilliset joukot tekivät tämän liikkeen, uutisasukkaat olivat virittäneet vanhan rakkaan sotavirtensä, jonka sävelillä vanhemmat heidän joukossaan ja varsinkin kaikki taistelunhaluiset donatolaiset niin monta kertaa myrskyisessä elämässään olivat vihkineet itsensä taisteluun ja kuoloon uskonsa puolesta.

Sotarinnassa olevat miehet aloittivat ja heidän vaimonsa yhtyivät laulamaan:

Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,
Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,
Hän kalvat, peitset pirstailee,
Eteensä korskat vaipuvat;
Vavisten mailma valkenee,
Kun sinkoo koston salamat.

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan.
Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
Hän seisottaa sotavaljakon;
Sotitorven ääni vaikenee;
Mies, orhi vaipuu hortohon,
Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon. Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.

— Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.

— Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispa
Petros.

— Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, — olemme siis käsittäneet aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa.

— Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään alemman, ilmoitti Petros.

— Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua, ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä kohtaamaan.

— Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.

Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.

— Mitä tahdot? tiedusteli hän. — Älä ratsasta likemmäksi, sillä se voisi olla kuolemasi.

— Te uskaltaisitte siis tappaa lähettilään? Se sopisi teille, te halveksittavat kapinamiehet. Vaan sinun uhkauksesi ei pelota minua. Minä tulen herramme ja keisarimme, pyhän majesteetin nimessä vakuuttamaan anteeksiantoa ja unohdusta jokaiselle teistä, joka tällä viimeisellä hetkellä tahtoo laskea aseensa ja palata kotiansa elämään rauhassa ja lainkuuliaisuudessa niiden esivaltain ja paimenien alla, jotka keisari suvaitsee teille asettaa. Tästä armosta ja anteeksiannosta ovat osattomia ainoastaan sinun kaltaisesi, se on: joukon yllyttäjät ja johtajat. Hellitä ohjaksista, tai riistät väkivallalla itseltäsi lähettilään oikeuden ja maksat sen hengelläsi. Olemme tässä kaksi yhtä vastaan.

Novatianolainen päästi hevosen ohjakset ja sanoi:

— Keskustelu on siis loppunut. Me hylkäämme teidän tarjoumuksenne.
Menkää ja sanokaa tämä päälliköllenne.

— Sinun kanssasi emme keskustele, etkä sinä määrää vastausta. Eksyneet valitkoot itse kuoleman ja sen armon välillä, joka on avattu ainoastaan heille eikä sinulle ja sinun kaltaisillesi.

Tämän keskustelun aikana vanha donatolaispappi oli astunut hiukan alemmaksi vuorenrinnettä ja lähestynyt heitä. Koska Petros puhui äänellä, joka kuului laajalle ympäri, oli David täydellisesti käsittänyt mistä puhe oli, ja kun novatianolainen palasi kohtauksesta, korotti ukko äänensä ja huusi:

— Sinä väärä profeetta! Jos tahdot puhua kansan etkä sen päällikköjen kanssa, niin et ole rauhan hieroja, vaan yllyttäjä, joka täytyy miekalla hakata maahan. Vaan jos luulet olevasi tekemisissä pelkurien kanssa, niin tule tänne, ja kansa on itse vastaava sinulle, että tämä on oleva julmuuden päivä, rajuilman ja myrskyn päivä, pimeyden ja sumujen päivä, pasuunain ja sotatorvien päivä, jona Herra vähäisellä kansansa jäännöksellä on tekevä suuria ihmeitä filistealaisia vastaan. Tule ylös vuorelle, ja jos löydät yhden ainoan, joka sanoo: myöntykäämme tällä kertaa ja peräytykäämme — tai jos löydät yhden ainoan, joka ottaa vastaan porton kalkin, jota sinä sanot armoksi ja anteeksiannoksi, sinun kädestäsi, niin rangaiskoon minua Herra Herra. Voi porttoa ja hänen palvelijoitansa, jotka sanovat ilkeätä, rietasta, vereen ryvettynyttä Valensia pyhäksi majesteetiksi. Me syljemme tälle majesteetille, joka on saastainen eläin ja jonka tuomarit ovat susia iltasin, jotka eivät jätä mitään aamuksi. Katso, tuolla ovat ne kodit, joihin kehotatte meidän kansaamme palaamaan, jatkoi valkopartainen ukko ja osoitti mahtavalla nuijallaan savupilviä, jotka tuprusivat palavista asunnoista. — Te olette pakottaneet rauhallisen Israelin hylkäämään majat, joissa se oli onnellinen. Tule nyt ylös katsomaan, kuinka rauhan miehet ovat valmiit taistelemaan Jumalan kasvojen edessä. Minä vien sinut pitkin pelättävien sotilasten rivejä, ja jos löydät, sanon sen vielä kerran, ainoankaan miehen, joka laskeutuu maahan ja palvelee tuota uutta Nebukadnetsaria tai sitä ilettävää Isebeliä, jota te sanotte kirkoksi, niin tulkoon kaikki hänen häpeänsä minun päälleni.

Vanhan donatolaispapin kutsumus vakuutti Petrokselle, että keskustelu hänen tarjoamillaan ehdoilla ei hyödyttäisi mitään. Hän palasi centurion kanssa keisarilliseen taistelurintamaan; seuraavassa silmänräpäyksessä se pitkin pituuttaan lähti liikkeelle.

— Ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Olympiodooros, joka oli prokonsulin seurassa; — tuon kirotun papin ei onnistunut varastaa minulta komean näytelmän huvia eikä sinulta, hyvä Annæus, voiton kunniaa. Keskustelu on loppunut siten, että vaihdettiin vain kristillisiä haukkumasanoja, ja siinä taistelussa Petroksen on nähtävästi voittanut suulas ukko, jolla on tuo Heerakleen nuija.

Annæus Domitius, puettuna keveään ja loistavaan haarniskaan, jakeli hevoseltaan käskyjä tribuuneille ja centurioille, jotka nopeasti saattoivat ne armeijan eri osastoihin.

Siltä paikalta, jonka hän oli itselleen valinnut, saattoi nähdä vastustajien koko rintaman ja samalla myös heidän oikean siipensä, jota vastaan hänellä oli aikomus karauttaa rautapukuiset ratsumies-joukkonsa.

Petros oli palannut ja asettunut paikalleen Annæus Domitiuksen viereen. Piispan silmät loistivat taistelunhalusta, ja hänen olennossaan näkyi kärsimättömyys ja hallitsijatahto, joita ainoastaan vaivoin saattoi hillitä. Vaan tänään prokonsuli oli päättänyt käskeä itse. Petros tiesi sen ja tahtoi pysyä vaiti ja olla sotamies, koska ei saanut olla sotapäällikkö.

Kun keisarillisen jalkaväen etulinja lähti liikkeelle painuakseen notkoon ja käydäkseen uutisasukasten rintaman kimppuun, johon ratsuväki maan laadun tähden ei voinut hyökätä, näkyi vastustajain puolella valkovaippainen ratsumies, joka juuri tuli oikealta siiveltä. Prokonsuli ja piispa tunsivat tämän ratsastajan Kryysanteukseksi. Hän oli eräältä kummulta murroksen sivulta tarkastanut vihollisen ratsuväen asemaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä uutisasukasten pienet kolonnat huutaen: Herran ja Gideonin miekka, ryntäsivät jyrkän vuorenrinteen partaalle ottamaan vastaan keisarillisen jalkaväen hyökkäystä.

Legionalaiset kehottivat toisiaan suurin huudoin, kiivetessään kilpi selässä ja miekka kädessä vuorta ylös. Vaan ennenkuin he ennättivät sen reunalle, karkasivat uutisasukkaat hurjaa vauhtia heidän kimppuunsa toistellen sotahuutoaan: Herran ja Gideonin miekka, ja ennenkuin he olivat ennättäneet järjestää rivinsä he heitettiin notkoon ja kärsivät suurta mieshukkaa.

Heidät johdettiin uuteen hyökkäykseen. He tekivät sen, vaan epäröiden; toisen kerran uutisasukkaat työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heitä takaa kappaleen matkaa vuorenrinnettä myöten; he jättivät jälkeensä suuren joukon kuolleita ja haavoittuneita, joiden aseet uutisasukkaat heti korjasivat saaliikseen.

Mutta centuriat täyttivät kuitenkin notkon, marssien toinen toisensa perästä alas vuoritasangolta, jolle keisarilliset olivat asetetut. Siinä oli lopulta tiheä joukko sotureja, jonka täytyi, takana seuraavien rivien painalluksesta, tunkeutua ylöspäin ja hyökätä taukoamatta.

Kryysanteus ratsasti pitkin uhattua rintamaa ja katsoi, että harvalukuiset puolustusvoimat olivat tarkoituksenmukaisesti jaetut vahvemmille tai heikommille kohdille. Hänen ei tarvinnut kiihottaa soturiensa rohkeutta. He hehkuivat taisteluintoa. Joukko naisia oli rientänyt esille auttamaan taistelevia miehiä. Pelottavaa kolonnaa, joka nyt lähestyi ja jonka viimeiset rivit eivät olleet ehtineet notkoon, kun ensimäiset jo olivat ennättäneet ylös vuorelle, tervehdittiin, ennenkuin päästiin käsikahakkaan, nuolilla, heittokeihäillä ja kivillä, jotka saivat aikaan suuren mieshukan tuossa sakeassa miesjoukossa. Seutu kajahteli hyökkäävien ja hyökättyjen sotakarjunnasta — huudoista: Jumala ja keisari, jonka kaikuessa legionalaiset ryntäsivät esiin, ja Herran ja Gideonin miekka, jolla uutisasukkaat tulistuttivat itseään taistelemaan mies miestä vastaan.

Pian taisteltiin pitkin koko rintamaa. Maan laatu ei sallinut keisarillisten joukkojen muodostaa suljettuja rivejä. Ensimäiset, jotka ennättivät vuorenrinteen reunalle, saivat surmansa uutisasukasten miekaniskuista ja nuijankolauksista, vaan kaatuneitten sijaan tuli paikalla toisia, joita takaa tunkeva joukko vasten heidän tahtoansakin ajoi eteenpäin. Sysäys, jonka tämä joukko sai aikaan, oli hirvittävä ja olisi katselijasta, joka näki vähäisen vastustajajoukon, näyttänyt mahdottomalta kestää. Vaan taistelun päätös oli ratkaistu, jos hyökkääjäin onnistui voittaa itselleen jalankaan leveydeltä tasaista maata vietoksen yläpuolelta, ja uutisasukkaat, jotka tämän älysivät, taistelivat jokaisesta tuumasta kuin hengestään. Ei kukaan väistynyt paikaltaan; tappelu ikäänkuin heilui kapealla vuorenreunalla, ja vasta kun legionalaiset olivat tehneet mitä kiivaimpia ponnistuksia ilmaantui yksi ainoa kohta, mistä murrettiin aukko uutisasukasten rintamaan.

Tuskin oli tämä aukko syntynyt, ennenkuin joukko keisarillisia sotilaita tunkeutui sen lävitse. Hetki näytti ratkaisevalta. Uutisasukasten sotapäällikkö oli muualla, sillä taistelu oli alkanut myös oikealla siivellä murroksen ympärillä, ja Kryysanteus oli tällä tärkeällä kohdalla. Vaan hän oli aavistanut tämmöistä tapausta ja asettanut erilleen vähäisen apujoukon, yhden centurian, jonka oli määrä tukea rintamaa, missä se näytti heikoimmalta tai oli murtumisen vaarassa.

Tässä joukossa oli paljaita donatolaisia, miehiä, jotka olivat otelleet
Afrikan hiekka-aavikoissa ja Parnassoksen notkoissa.

Niitä johti vanha David.

Donatolaispappi oli miehineen palavoissaan odottanut hetkeä, jolloin saisivat ottaa osaa taisteluun.

— Veljet, huusi nyt David, — tuolla he ovat, amorealaiset ja jebusealaiset. Eteenpäin, te Herran sotilaat! Me lyömme heidät ja ajamme heidät aina suureen Sidoniin asti ja aina Mitspan tasangolle asti itään päin ja tuhoamme heidät, ettei ainoatakaan jää jälelle. Seuratkaat minua, te Israelin valitut!

Ja pieni donatolaisjoukko syöksähti eteenpäin tunkeutuvaa vihollista vastaan hurjan taistelunhimon vastustamattomalla raivolla. Keihäät murrettiin legionalaisten käsistä, kypärät halkeilivat kalpojen iskuista, kilvet murtuivat raskasten, nauloitettujen nuijain alla. Muutaman minuutin taistelu, ja se osa säännöllistä voimaa, jonka oli onnistunut saada jalansijaa vuorella, makasi maassa donatolaisten jaloissa tai oli hurjasti paeten heittäytynyt vuoren reunalta alas ja jättänyt voittajain käsiin lipun, jossa nuori kristillinen risti komeili niiden kirjainten välissä, jotka muodostivat vanhan kunnianarvoisan kirjoituksen: "Rooman Senaatti ja Kansa".

Tästä voitosta riensivät David ja hänen miehensä jokaiseen paikkaan, missä uutisasukasten rintama tarvitsi tukea. Pelottavan ukon vertatippuva nuija nähtiin heiluvan tiheimmässä taistelun tuoksinassa, ja hänen ääntänsä kuultiin, kun hän lakkaamatta kehotti miehiään ja kiihotti omaa ja heidän taisteluraivoaan sellaisilla sanoilla kuin:

— Lyökää heidät, lyökää heidät! Surmatkaa heidät miekan terällä, tuhotkaa heidät kuten Mooses Herran palvelija on käskenyt! Surmatkaa kaikki missä henkeä on! Älkää säästäkö heitä!

Taistelun näin raivotessa pitkin uutisasukasten rintamaa, Annæus Domitius oli ratsastanut vasemmalle siivelleen ja käskenyt hyökätä kapinoitsijain kylkeen.

Torvien törähdykset kajahtivat tältä puolelta notkoon vievien solien läpi, ja ne ratsujoukot, jotka olivat prokonsulin käytettävänä, karauttivat järjestetyin rivein rinnettä ylöspäin, murrosta kohti.

Uutisasukasten vaimot ja lapset, jotka seisoivat takalikon luoksepääsemättömillä kukkuloilla, päästivät yhteisen hämmästyksen huudon, kun tämä vihollinen, jota siihen asti ei oltu nähty, äkkiä ilmestyi hyökäten ratsuillaan niin huimasti eteenpäin, ettei sitä mikään näyttänyt voivan vastustaa.

Tällä ratsujoukolla ei ollut ulkomuodon puolesta mitään paitsi sotamerkit — kultaiset kotkat — mikä muistutti Rooman ratsuväen muinaisia aikoja. Paljassääriset, kevythaarniskaiset, komeakypäriset ja lyhytmiekkaiset ratsumiehet olivat muuttuneet haamuiksi, jotka kiireestä kantapäähän olivat eriskummallisen rautapuvun peitossa. Näiltä "rautapatsailta" — siksi heitä sanottiin — Rooma nyt, sotataidon yhä enemmän huonotessa, odotti voittojaan taistelussa persialaisia, gootteja ja allemanneja tai omia alamaisiaan vastaan. Jalkaväki oli ainoastaan Julianuksen lyhyen päällikköajan kuluessa saavuttanut entisen merkityksensä kadottaaksensa sen toisissa käsissä uudestaan ja vuosisadoiksi.

Näissä "rautapatsaissa" kangasti keskiaika.

Hyökkäävät rauta-aallot murtuivat kuitenkin murrosta vastaan; ainoastaan harvojen onnistui kannustaa hevosensa sen yli; toiset koettivat tunkeutua sisään sen ahtaista, monimutkaisista aukoista. Rivit joutuivat epäjärjestykseen. Syntyi tungos. Ne yksityiset ratsastajat, jotka olivat päässeet murroksen yli tai takertuneet kiinni yhteensullottujen puunrunkojen väliin, jäivät ilman apua. Muutamien onnistui päästä takaisin omaistensa luo; toiset kaatuivat taistelussa, jossa heidän haarniskansa olivat tehottomana turvana niitä puolialastomia mutta rohkeita vihollisia vastaan, jotka heitä heti joka taholta ympäröivät.

Annæus Domitius näki harmistuen, kuinka liike päättyi, josta hän oli odottanut voimakasta vaikutusta. Kun hän sen käski, oli häntä siihen kehottanut ratsuväen päällikkö, kerskaavainen ja ylpeä gootti; tämä oli vakuuttanut prokonsulille, joka ei tuntenut "rautapatsaiden" ominaisuuksia, että hän, goottilainen tribuuni, oli sellaisten sotilasten etunenässä valloittanut vaikeampiakin vallituksia, kuin tämä. Purettuansa harminsa pakanalliseen kiroustulvaan — vieläpä aivan oikeauskoisen piispan vieressä — Annæus Domitius käski puhaltaa peräytymismerkin; peräytyminen pantiin toimeen hyvässä järjestyksessä. Ratsuväki vetäytyi hitaasti notkoihin, joihin se ennen oli ollut asetettuna, ja heti sen jälkeen annettiin myöskin uutisasukasten rintamaa vastaan taistelevalle, uupuneelle jalkaväelle käsky vetäytyä takaisin ja entiseen asemaansa. Taistelu seisahtui hetkeksi koko rintamalla. Peräytyvät legionalaiset kuulivat takanaan novatianolaisten ja donatolaisten voitonhuutoja. Nämä eivät olleet puolituntisen verilöylyn kestäessä kadottaneet maata kämmenen leveydeltäkään suurempivoimaiselle viholliselle; heidän omat tappionsa olivat vähäpätöisiä, mutta vuoren rinne heidän allaan oli kaatuneisiin legionalaisiin peittyneenä.

Taistelu leimahti kuitenkin pian uudestaan tuleen. Prokonsulin valiojoukko, kaksi centuriaa palatiineja, jotka oli koottu Akaian eri kaupunkien linnaväestä, käskettiin valloittamaan ryntäyksellä murros ja avaamaan se ratsujoukolle. Osa muusta jalkaväestä, joka oli vastapäätä uutisasukasten rintamaa, vedettiin asemastaan tukeaksensa palatiinein hyökkäystä.

Muiden centuriain oli pysyminen toimetonna — ja lepo olikin heille tarpeen sen verisen ja sitkeän taistelun perästä jonka olivat kestäneet — jollei huomattaisi uutisasukkaiden paljastavan rintamansa auttaakseen uhattua kylkeään. Siinä tapauksessa legionalaisten piti käyttää tilaisuutta ja suuremmalla menestyksen toivolla uudistaa hyökkäyksensä rintamaa vastaan.

Kryysanteus oli ankarasti kieltänyt miehiään liikkumasta asemistaan, vaikka kuinkakin kipeästi heidän apuaan näyttäisi kaivattavan toisilla, uhatuilla paikoilla.

Davidin oli kuitenkin vaikea viihtyä siinä toimettomuudessa, johon hän nyt vihollisen peräydyttyä oli joutunut. Mitä oikealla sivulla oli tekeillä, sitä hän ei tiennyt. Sitä vastoin hän näki, että legionalaisten rintama notkon toisella puolen oli heikontunut eikä nähtävästi odottanut mitään hyökkäystä — sillä rivit olivat hajautuneet ja monta miestä laskeutunut maahan levolle.

David tahtoi käyttää tilaisuutta. Miestensä etunenässä hän astui alas vaikeakulkuisten kallioiden keskitse, jotka uutisasukasten vasemmalla siivellä erottivat notkon merestä, ja hänen onnistui kenenkään huomaamatta kiertää notko.

Häntä seurasi noin sata miestä, kaikki taistelunhimoisia kuten hänkin.

Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.

Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.

Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä, palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.

Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. Sotahuuto Herran ja Gideonin miekka kaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen oli ryhtynyt.

Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri, joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.

— Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. — Meidän täytyy koettaa murtauda lävitse.

Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän tähysteli vihollisten joukkoja.

— Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit, hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. — Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan ja Makedaan saakka. Eteenpäin!

Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän seurasi siinä kansansa tapaa.

— Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. — Laske nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?

— Magogin sikiö, vastasi David, — sinä olet veljiesi kaltainen, et ainoastaan siinä, että olet kookas kuin Goliat, vaan myöskin suurisuinen ja kopea kuin hän. Mitä on sinulla ja kansalaisillasi kerskattavaa? Teidän isänne ovat tulleet niin monilukuisina kuin heinäsirkat Egyptin maan yli, ryntääksensä meidän maanääriemme kimppuun, ja katso, kourallinen roomalaisia löi ja hajoitti heidät kuin akanat. Vaan tämä ei estä sinun kieltäsi lärpättämästä. Minäpä vaiennan sen. Sinä olet tänään ja ainaiseksi kuoleman mies.

David torjui nuijansa varrella iskun, jonka barbari oli tähdännyt hänen päähänsä. Miekka luiskahti, osui Davidin vasempaan käteen ja leikkasi siitä sormet poikki. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä verinen nuija oli sattunut goottilaisen olkapäähän ja lyönyt haarniskan lomoon.

Isku hervaisi centurion käsivarren. Davidkin tunsi, ettei hän saamansa haavan vuoksi enää voinut voimakkaasti heiluttaa nuijaansa. He heittivät sen vuoksi yhtaikaa aseensa luotaan ja ryntäsivät, vihasta vaahdoten, toistensa kimppuun. Davidilla oli iästään huolimatta vielä hyvät ruumiinvoimat. Lyhyen nyrkkitaistelun jälkeen miehet tarttuivat toisiaan vyötäisiin ja kaatuivat painiskellen maahan, jolloin centurion kypärän hihna katkesi ja hänen päävaruksensa vieri pois. Silloin muuan Davidin miehistä, joka äsken oli suorittanut kaksintaistelun aivan lähellä ja voittanut, syöksähti esiin päällikkönsä avuksi ja halkaisi miekallaan goottilaisen pään, vaan kaatui samalla hetkellä itse erään legionalaisen iskusta uhrinsa vereen. Vanha donatolaispappi, vihollisestaan vapaana, nousi jälleen pystyyn Heerakleenkaltaisille säärilleen ja tarttui uudestaan nuijaansa. Hänen ympärillään hänen jälellä olevat miehensä taistelivat henkensä puolesta tai olivat jo kaatuneet keskelle vihollisten rivejä. Ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella johtajaansa, kun tämä nousi ylös ja tarttui aseeseensa; usean keihään lävistämänä hän kaatui maahan, ja ryntäävät rivit tallasivat hänen ruumiinsa.

Taistelu pienen uutisasukasjoukon ja keisarillisten sotilasten välillä oli tällä kohdalla pian lopussa. Tuskin kymmenkunta miehiä edellisistä onnistui päästä verilöylystä ja pelastua pakenemalla asemalleen notkon toiselle puolelle.

Vaan tätä ei voitu enää puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan. Miehet, joille Kryysanteus oli uskonut tämän linjan suojelemisen, makasivat suurimmaksi osaksi kaatuneina. Davidin omavaltainen menettely ja se seikka, että hänelle avuksi rientäneet uutisasukkaat olivat unohtaneet Kryysanteuksen käskyn, ratkaisi päivän ja koko tuon pienen armeijan kohtalon. Annæus Domitius antoi joukoilleen käskyn rynnätä ylängölle. Hän näki, ettei mitään vakavaa vastarintaa enää voitu tehdä sillä puolella. Legionalaiset lähenivät huutaen Jumala ja keisari.

Sillä välin oli taistelu lakkaamatta riehunut uutisasukasten kyljellä murroksen ympärillä. Palatiinit ja ne joukot jotka heitä tukivat olivat kerta toisensa perästä hyökänneet murrosta vastaan ja saaneet peräytyä. Taistelu jatkui vielä uupuneiden novatianolaisten ja keisarillisten välillä, jotka alati toivat vereksiä joukkoja käsikahakkaan. Kryysanteus oli astunut alas hevosensa selästä ja taisteli, missä vaara oli suurin, uutisasukasten rinnalla. Murroksessa ja sen ympärillä oli ruumiskasoja.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut täälläkin. Palatiinein oli vihdoin piispa Petroksen kiihottamina — hän oli kiiruhtanut persoonallisesti ottamaan osaa taisteluun — onnistunut valloittaa eräs vallituksen osa ja asettua sen eteen; sillaikaa heidän toverinsa hajoittelivat puunrunkoja raivataksensa tietä ratsuväelle, joka kärsimätönnä odotti tilaisuutta saada ottaa osaa taisteluun.

Tämä onnistui. Ratsuväki sai merkin lähteä liikkeelle.

Nähden sen vaaran, joka uhkasi, vaan tietämättä vielä mitä oli tapahtunut eturintamassa, Kryysanteus kokosi kaikki tarjona olevat voimat estääkseen tai ottaakseen vastaan "rautapatsaiden" hyökkäyksen. Ennenkuin nämä olivat ennättäneet perille, oli uutisasukasten kokoutunut voima epätoivoisella ponnistuksella heittänyt palatiinit vallituksen toiselle puolelle. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä "rautapatsaat" tunkeutuivat tehdystä aukosta sisään. Kapeassa aukossa otti heidät vastaan uutisasukasten pieni ratsujoukko, joka puolusti sisäänpääsyä. Murroksen aukon tukkivat pian kaatuneet miehet ja hevoset.

Sillä kannalla taistelu oli, kun Teodooros, joka Kryysanteuksen käskystä oli kiiruhtanut eturintamaan, ottaakseen selkoa sen tilasta, palasi ja ilmoitti, että asema oli melkein suojaton, ja että legionalaiset paraikaa painuivat laaksoon ottaaksensa sen valtaansa. Sanoma oli tuskin tuotu, kun ryntääväin ääni kuului.

— Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. — Teodooros, riennä täältä ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!

Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu. Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle. Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää kentän ylitse.

Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä, ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin sankariruumiin rinnalle ja sanoi: — Näin kirkko tallaa pakanuuden lohikäärmeen.