KUUDESTOISTA LUKU.
Loppu.
Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän keskustelevan.
Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven viereen.
Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien peitossa.
Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki homoiuusialaiset puhuivat siitä.
Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös — miehiä ainoastaan yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen. Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat centuriat jalkaväkeä.
Hermionea ei oltu nähty vankien joukossa. Kryysanteuksen kirje tuli onnellisesti Annæus Domitiuksen käsiin; Hermione, ainoa vanki jonka hän pidätti itselleen, kun jätti muut Petrokselle, oli otettu hänen erityiseen suojaansa ja viety Korintokseen.
Kuitenkin liikkui Ateenassa nyt huhu, että Kryysanteuksen tytär oli palannut synnyinkaupunkiinsa prokonsulin puolison, hurskaan Eusebian seurassa, ja että sureva tyttö asui prokonsulin palatsissa mainitun jalon roomalaisnaisen kanssa, jonka sanottiin käytöksessään häntä kohtaan osoittavan sisaren lämmintä osanottoa.
Yleensä puhuttiin näinä päivinä Ateenassa paljo Hermionesta. Kristittyjen ja myöskin vanhan opin tunnustajain kesken kuiskailtiin, että Petros oli kääntänyt filosofin tyttären kristinuskoon. Tuo erinomainen piispa hankki siis pyhälle opilleen voiton toisensa perästä. Pääpakanan poika ja tytär Petroksen toimesta käännetyt! Ja tytärtä oli kuitenkin lapsuudesta saakka kasvatettu vihassa ja ylenkatseessa kristinuskoa kohtaan, vieläpä hän oli ollut puettuna haarniskaan, joka oli osoittanut torjuvansa ilmoitetun totuuden nuolia paremmin kuin viha ja ylenkatse: filosofian haarniskaan.
Jopa liikkui huhu, joka levisi nopeasti ja jota yleisesti uskottiin todeksi, että Hermione halusi kasteen kautta tulla erottamattomasti yhdistetyksi kristillisen kirkon kanssa.
Sinä päivänä, jolloin tämä oli tapahtuva, oli Ateenan tuomiokirkko varmaan tuleva täpö täyteen hartaita katselijoita.
Teodooros oli pelastunut pakenemalla, vietyään Kryysanteuksen tervehdyksen ja siunauksen Hermionelle ja annettuaan risumökissä säilytetyn kirjeen eräälle uskolliselle palvelijalle, joka toisten keralla oli seurannut Kryysanteusta Ateenasta ja taistelun kestäessä ollut Hermionen luona.
Tältä palvelijalta Annæus Domitius oli saanut kirjeen.
Millä tavoin Teodooros oli päässyt pakoon, on vaikea sanoa. Kenties hän oli käyttänyt jotain kalastusvenettä, jommoisia oli rannalle vedettyinä niiden kallioiden alapuolella, jotka olivat suojelleet uutisasukas-joukon asemaa. Jollakulla niistä pienistä veneistä hän saattoi, koska meri oli tyyneenä, helposti soutaa kappaleen matkaa vihollisen leirin ohitse, nousta sen jälkeen maalle ja kiirehtiä maata myöten Ateenaan.
Oli miten oli; hänen sikäläiset ystävänsä, Myroo niiden joukossa, olivat nähneet hänet ja puhuneet hänen kanssaan. Luonnollista oli, että hän pysyi piilossa kaikkien muiden silmiltä, sillä hän ei suinkaan tahtonut tulla homoiuusialaisen papiston eikä keisarillisen oikeuden kätyrien vangiksi. Hänellä oli paljo toimitettavaa elämässä.
Odotettuaan muutamia päiviä turhaan Korintoksessa tilaisuutta saada puhua Kryysanteuksen tyttären kanssa, hän oli sieltä lähtenyt vaaralliselle jalkamatkalle, jonka päämäärä oli Italia.
Teodooros oli tehnyt rohkean päätöksen: hän aikoi astua länsimaiden keisarin eteen, rukoilla häneltä turvaa Hermionelle ja saada keisarin armosta aikaan, että Hermione tunnustettaisiin sen omaisuuden omistajaksi minkä isä jälkisäännöksessään oli hänelle määrännyt.
Menestyksen toivon hän perusti Jumalaan sekä siihen, että julman ja taikauskoisen Valensin jalompaa veljeä kiitettiin inhimilliseksi ja oikeutta harrastavaksi hallitsijaksi.
Me palaamme huoneeseen, jonne jätimme Petroksen ja Eufeemioksen keskustelemaan.
— Asialla on kyllä arveluttavakin puoli, vakuutti edellinen seisahtuen ja luoden silmänsä Ptolemaioksen karttaan.
— Minä ei voi sitä mitenkään huomata, hyvä isä, lausui Eufeemios nöyrällä äänellä. — Kun ei edes Clemensillä ole mitään perintöoikeutta, niin on Hermionella sitä vielä vähemmin. Onhan keisari eli valtio, joka tässä kohden on sama asia, pannut kapinoitsijan omaisuuden takavarikkoon ja lahjoittanut sen kirkolle.
— Asiallisesti on kyllä niin kuin sanot, vaan muodon puolesta on toisin. Tiedäthän että on jo olemassa, varsinkin senaatissa, armeijassa ja virkamiehistössä, jumalaton puolue, joka korottaa ääntään sitä tapaa vastaan, että kirkko ottaa vastaan lahjoja ja läänityksiä. Sitä huutoa tukevat täällä itämailla homouusialaiset ja muut vääräuskolaiset, koska lahjat ja läänitykset eivät tule heidän, vaan meidän oman oikeauskoisen homoiuusialaisen seurakuntamme hyväksi. Länsimailla sitä vastoin, jossa homouusialaiset vielä ovat vahvemmat, he itse ovat vaiti ja siellä meidän omat oikeauskoiset veljemme ottavat huutoon osaa. Oli miten oli, keisari Valens, joka on kirkkomme vilpitön ja innokas ystävä, arvelee kuitenkin, että rähinässä on jonkunmoista perää. Hänen omatuntonsa on takertunut kiinni sellaisiin väärin ymmärrettyihin pyhiin lauseisiin kuin se, ettei Jumalan valtakunta ole tästä maailmasta, ja sen kaltaisiin. Sen vuoksi, kun minun hurskas ystäväni ja kunnioitettu esimieheni, patriarkka Eudoksos, esitti meidän tärkeän asiamme hänelle, emme edes ehdottaneetkaan, että keisari suoraan kirkon hyväksi luopuisi oikeudestaan, vaan toivoimme että hän armosta asettaisi Kryysanteuksen viattoman pojan suvun jälkeenjättämien varojen omistajaksi, ja ainoastaan tukeaksemme rukouksemme vaikutusta esitimme keisarille sen perintösäännöksen, jossa Clemens luovuttaa tuon omaisuuden kirkolle. Siis on tässä Clemens välikätenä. Vaan tätä muotoasiaa Karmideen sukulaiset uhkaavat käyttää hyväkseen. He arvelevat, että sisaren oikeus on turvattu samalla kuin veljenkin, ja aikovat tarpeen vaatiessa kääntyä itse keisariin saadakseen aikaan, että Hermione saapi perintöosuutensa.
— Älyämme kyllä heidän tuumansa, sanoi Eufeemios. — Eivätköhän toivone, että Clemens pian kuolee ja Hermione siten tulee yksin perilliseksi, ja että hänen oikeutensa joutuu vihdoin Karmideen sukulaisille, jonka kanssa hän oli naimisissa vaikkapa vain muutamia tuntia?
— Epäilemättä se on heidän tuumansa.
— Se on verratonta jumalattomuutta, huomautti Eufeemios.
— Asian tekee jossakin määrin arveluttavaksi se seikka, jatkoi piispa, — että Clemens on kristitty ja Hermione vielä oli ulkopuolella kristillisen seurakunnan yhteyttä.
— Hyvä isä, miksi tämä tekee asian arveluttavaksi? kysyi Eufeemios.
— Keisari Valens on kristittyjen vääräuskolaisten vihollinen, vaan osoittaa suurta suopeutta vanhan opin tunnustajia kohtaan. Häntä viehättää valitettavasti se väärä kunnianhimo, että hän voisi sanoa käyttävänsä oikeutta tasapuolisesti kristittyjen ja pakanain välillä. Sen vuoksi pelkään että hän, välttääkseen puolueellisuuden ulkonäköäkin, on suopeammin kuunteleva Karmideen sukulaisia, kun he puoltavat Hermionen oikeuksia.
— Ahaa, senkö vuoksi siis lähetät minut Hermionen luo taivuttamaan häntä jos mahdollista kääntymään julkisesti kristilliseen kirkkoon?
— Niin. Itselläni ei ole mitään menestyksen toivoa Kryysanteuksen tyttären luona, sillä hän vihaa minun kasvojani. Sinä olet kaunopuheinen, Eufeemios, ja osaat luikertautua naisten suosioon. Minä toivon että yrityksesi menestyy, sitä enemmän kun jalo Eusebia vakuuttaa Hermionen olevan kypsyneen armoa vastaanottamaan.
— Ateenassa puhutaan yleisesti että hän on kristitty.
— Minä tiedän sen.
— Ja että hän mitä pikemmin haluaa tulla kastetuksi…
— Senkin tiedän. Emme saa antaa kansan luottamuksen oppimme käännytysvoimaan joutua häpeään. Huhun täytyy toteutua. Pyhän oppimme kunnia, kirkon etu ja — sanon sen suoraan — oma kunnianhimoni vaativat sen.
— Olet oikeassa, hyvä isä.
— Sinä olet saava liittolaisia, hyvä Eufeemios, hurskaasta Eusebiasta, jonka on onnistunut saavuttaa Hermionen täysi luottamus, Clemensistä, onnettomasta kasvattipojastani, joka joka päivä ahdistaa häntä rukouksilla, että kastattaisi itsensä, ja ennen kaikkea auttaa sinua hänen oma murtunut mielensä. On vielä olemassa yksi seikka, joka on auttava taivuttamaan häntä. Lääkäri, joka hoitaa Clemensiä, lähetetään Hermionen luo ilmoittamaan hänelle ajatuksensa, että se ilo, jota nuorukainen tuntisi, jos Hermione ottaisi vastaan kasteen, saattaisi pelastaa hänet mielipuolisuudesta. Kaikki tämä on tekevä voiton sinulle helpoksi.
— Hyvä isä, sanoi Eufeemios arvellen, — ne liittolaiset jotka luettelet ovat mahtavia, vaan kuitenkin lienee tehtäväni vaikea suorittaa. Älä toivo nopeata menestystä! Minä tiedän Eusebian kautta, että Hermione inhoo kirkkoa. Teodooros on vuodattanut myrkkyään hänen sieluunsa. Oi, tuo Teodooros on vahingoittanut meitä enemmän kuin aavistatkaan. Hermione ei tahdo uskoa, että hengen armonvaikutukset sydämiimme ovat sidotut määrättyihin ulkonaisiin menoihin. Hän pitää ehtoollista ainoastaan muisto- ja rakkausjuhlana ja kastetta paljaana merkkinä siitä puhdistuksesta, jonka täytyy tapahtua sydämessä. Hän tunnustaa kyllä Kristuksen nimen, vaan on yhä vielä sama ylpeä, järkeen vetoava naisfilosofi kuin ennenkin.
— Tämä ylpeys täytyy voittaa, sanoi piispa, — ja syy, miksi jätin tämän toimen sinulle, Eufeemios, on se, että menestyksen täytyy olla pikainen. Muutoin voisimme kadottaa paljon. Minä odotan, että tehtäväsi on suoritettu kahdeksan päivän kuluessa tästä lukien…
— Hyvä isä…
— Se on viimeinen aika. Pitemmälle ei saa asiata lykätä.
— Vaan jollei minun onnistuisi…
— Niin täytyy kastetoimituksen kuitenkin tapahtua.
— Ahaa!
— Me emme saa pelästyä mitään vaikeutta, kun kysymyksessä on kirkon etu.
— Olet oikeassa.
— Kirkko ei ole unohtava niitä uskollista palveluksia, joita sen poika Eufeemios tekee sille, jatkoi Petros. — Todennäköistä on, Eufeemios, että sinusta tulee seuraajani Ateenan piispanistuimelle.
— Sinun seuraajasi, huudahti Eufeemios osoittaen surullista hämmästystä. — Se on siis totta, se masentava huhu, joka kertoo sinun aikovan jättää laumasi?
— Sieluni kehottaa minua voimakkaasti jättämään maailman ja menemään hurskasten munkkien luo Nisibiiseen, pyytämään sijaa heidän keskuudestaan.
— Älä sitä tee, lausui Eufeemios vilkkaasti. — Sinä luopuisit siunauksekkaasta vaikutuksestasi, kun vielä olet voimakkaimmassa iässäsi ja mitä tehokkaimmin voit tehdä työtä viinitarhassa! Isä, tämä olisi syntiä!
Petros ei vastannut, vaan asteli ääneti huoneessa.
— Toista olisi, jatkoi Eufeemios, alentaen ääntänsä, — jos on totta, mitä huhu niin ikään kertoo, että sinut on kutsuttu paljoa suurempaan ja sinun voimillesi sopivampaan vaikutuspiiriin, nimittäin sille korkeassa kunniassa pidetylle piispanistuimelle, jolla sinun kaimasi apostoli Petros itse kerran on istunut, maailman ikivanhassa pääkaupungissa.
— Huhu on kuin vanha lörpöttelevä akka, sanoi Petros. — Mikä hulluus, että roomalaiset muka pitäisivät tuntematonta itämaalaista omia oivallisia miehiään etevämpänä! Lisäksi tulee, että homoiuusialaisuus, jota me tunnustamme, Roomassa valitettavasti vielä on heikomman puolueen tunnussanana. Kuinka voit siis uskoa, että itämaalainen ja homoiuusialainen — en puhu omasta arvottomasta persoonastani, vaan arvokkaimmasta ja parhaimmasta joukossamme — näinä aikoina saisi osakseen sellaisen kunnian?… Poikani, keskustelumme on nyt lopussa. Mene pitämään huolta velvollisuuksistasi!
Eufeemios nousi, kumarsi syvään ja poistui.
Muutamia tuntia tämän keskustelun jälkeen Eufeemios oli toisessa keskustelussa, kahden äsken Roomasta saapuneen miehen kanssa.
Rooman piispanistuin oli nyt noin kolme kuukautta ollut tyhjänä. Pyrkijöitä sille ilmautui monta. Eri lahkokunnat kiirehtivät kokoutumaan johtajiensa ympärille ja esittelemään kukin omaansa ainoana, joka ansaitsi pitää kädessään päästöjä pidätysavainta.
Ehdokkaiden joukossa oli kreikkalainenkin piispa, Ateenan Petros, jonka nimi oli laajalti kuuluisa koko kristikunnassa eikä vähimmin Roomassa. Kuka ei olisi kuullut mainehikkaasta pylväspyhimyksestä, joka oli ollut Ateenan kaunistuksena? Sirnoonin nimeen oli Ateenan Petroksen nimi läheisesti yhdistettynä. Olihan se sen miehen nimi, joka rukouksensa voimalla oli herättänyt Simoonin kuolleista. Se ihmetyö oli maineen siivillä lentänyt läpi maailman.
Molemmat äsken mainitsemamme Rooman miehet olivat sopineet Eufeemioksen kanssa yhtymisestä, jonka piti tapahtua eräässä puutarhassa kaupungintullin ulkopuolella, ja keskustelu tapahtui auringonlaskun jälkeen.
Aluksi vieraat ilmoittivat Eufeemiokselle, että hänen isällänsä piispalla oli suuret toiveet tulla apostolin, pyhän Pietarin jälkeläiseksi Rooman piispanistuimelle.
Eufeemios lausui sen johdosta sydämellisen ilonsa ja onnitteli, ei ainoastaan isäänsä piispaa, joka siten saisi arvoansa vastaavan paikan kristillisen kirkon johdossa, vaan myöskin Rooman seurakuntaa, joka ei mitenkään voinut valita paremmin.
Eufeemios lisäsi, että mahtoi olla hengen työtä, jossa tuli näkyviin kaikki jumalallisen ihmeen tunnusmerkit, että ajatuskanta Roomassa oli siinä määrin kääntynyt miehen eduksi, jonka muutoin luulisi olleen Rooman seurakunnan ennakkoluuloisen halveksimisen esineenä.
— Sinä tarkoitat, sanoi toinen vieraista, — että hänen homoiuusialaisuutensa muka tekee hänet mahdottomaksi tulemaan piispaksi seurakuntaan, jossa ankarammin kuin muualla missään pidetään kiinni Nikaian kokouksen periaatteista?
— Sitä juuri tarkoitan, vastasi Eufeemios.
— Kaitselmuksen tiet, jatkoi vieras, — ovat ihmeellisiä, ja se on itse asiassa poistanut tämän vaikeuden, joka luonnollisille silmille näyttää voittamattomalta.
— Mitä tarkoitat? Kuinka on sellaista voinut tapahtua?
— Rooman homouusialaisten kesken liikkuu huhu, että Ateenan piispa ei suinkaan ole se jyrkkä homoiuusialainen, joksi häntä luullaan. Tämä huhu on varsinkin köyhempien kansalaisten lukuisassa luokassa oikein järkähtämätön uskonkappale. Hänessä yhdistyy, he sanovat, käärmeen viekkaus kyyhkysen hurskauteen. Hänellä on naamari, jonka hän viskaa pois, heti kun huomaa oikean ajan tulleen ja kirkon edun sitä vaativan. Ellei hän sydämessään olisi oikeauskoinen, kuinka hänen rukouksillaan olisi ollut voimaa herättää pylväsmies Simoon kuolleista? Siten haastelevat hurskaat keskenään maailmankaupungissa. Meidän velvollisuutemme on valita hänet, he sanovat, — että hän voisi riisua yltänsä valepuvun ja siten yhtä paljon nöyryyttää homoiuusialaisuskoa kuin maailman silmissä korottaa oikeauskoista Nikaian tunnustusta. Minä puhun kuin kansa Roomassa puhuu.
— Mutta mistä tuo valheellinen huhu lienee syntynyt? kysyi Eufeemios.
— Älä sano sitä valheelliseksi, sanoi vieras; — se on ehkä hengen keino suurta tarkoitusta varten ja sellaisena pyhä. Onpa älykkäitäkin ihmisiä, jotka uskovat huhua todeksi. Siinä kyllin, että Petros on varma voitostaan. Molemmista suurista leireistä hän on saava lukuisia ääniä.
— Hänellä on sentään varmaan mahtavia vastustajiakin, huomautti
Eufeemios.
— On kyllä…
— Ja näiden vastustajain joukossa on epäilemättä keisari Valentinianus itse ja koko hänen hovinsa sekä kaikki Rooman ylhäiset, jotka seuraavat hovin viittausta.
— Sinä erehdyt, sanoi vieras. — Jos ne olisivat hänen vastustajiansa, niin ei hänen menestyksensä suinkaan olisi varma.
— Keisari ja hovikin olisivat siis hänelle suosiollisia? Mutta tämähän on ihmeellistä!
— Sen voi kuitenkin selittää, sanoi vieras. — Kaitselmus on tahtonut, että isäsi Petros juuri näinä päivinä on saanut haltuunsa keinon, joka pettämättä hankkii hänelle keisarillisten suosikkienkin sydämet.
— Ja tämä keino? kysyi Eufeemios vaaleten.
— On raha.
— Ahaa, ajatteli Eufeemios, — sitä aavistin.
Hän lisäsi ääneensä:
— Vieras, sinä panettelet isääni piispaa. Hän ei saattaisi käyttää sellaista halpaa ja ylenkatsottavaa keinoa voittaakseen itselleen puoluelaisia ja ääniä…
— Malta, keskeytti Rooman mies. — Olet kärkäs tekemään äkkipikaisia ja vääriä johtopäätöksiä. Rooman piispanistuin on kyllä ennenkin ostettu. Hurskasten miesten esimerkit ovat pyhittäneet keinon. Älkäämme siis sitä halveksiko!
— Voitko näyttää väitteesi todeksi? kysyi Eufeemios.
— Ettäkö Rooman piispanistuinta useammin kuin kerran on ostettu?
— Ei, mennyt ei minua liikuta … minä tahdon tietää, onko totta, että
Petros on tehnyt sellaista kauppaa.
— Kaupasta ei ole vielä sovittu vaan sitä hierotaan, sanoi vieras, — ja sanojeni todistukseksi saat lukea tämän kirjeen. Menkäämme lähimmän soihdun ääreen. Sen loiste on näyttävä väitteeni todeksi.
Miehet astuivat ulos puutarhasta ja menivät portin lähellä palavan soihdun viereen.
Eufeemios sai lukea muutamia kirjeitä, joita Petros ja muuan Valentinianuksen mahtavimpia hovimiehiä olivat vaihtaneet; Petroksen käsialan hän heti tunsi. Kirjeet olivat lyhyitä ja salaperäisiä, vaan toinen vieraista valaisi kaikki pimeät kohdat, ja Eufeemios sai selville että vieras oli oikeassa, ja että kysymyksessä oli suuri rahasumma.
— Tämä, huomautti vieras, — on ainoastaan yksi niitä monia ääniä, joita isäsi piispa katsoo tarpeelliseksi hankkia itselleen rahalla. Hän uhraa ruhtinaallisia rikkauksia tarkoituksensa saavuttamiseksi, vaan tekee sen empimättä, koska saavutettu päämäärä on sen runsaasti palkitseva.
— Toinen kysymys, sanoi vieraista toinen, joka puhui sujuvaa kreikkaa, vaikka sanoi olevansa Roomasta, — on, mistä Petros aikoo ottaa kaikki nämä summat. Hänen vihollisensa luulevat, että hän käyttää tarkoitukseensa Kryysanteuksen kirkolle jätettyä ääretöntä omaisuutta. Tämä on tietysti törkeätä panettelua.
— Tietysti, mutisi Eufeemios kalman kalpeana, — tietysti, sillä tämä omaisuus ei kuulu hänelle, vaan kirkolle, ja hoitamisoikeus tulee hänelle nimenomaan ainoastaan sikäli mikäli hän on Ateenan piispa, ja tämä oikeus menee siis perintönä hänen seuraajalleen…
— Joka ei ole kukaan muu kuin sinä itse, keskeytti sama vieras.
— Mistä sen tietänet? Eufeemios katsahti miestä varovasti, vaan hänen katseensa oli hyvin puhuva.
— Puhu suusi puhtaaksi, kuiskasi toinen vieras toiselle; — siinä ei ole mitään vaaraa. Hänen suhteensa ei ole erehdytty.
— Minä tiedän sen Uuden Rooman patriarkan Eudoksoksen kautta, vastasi puhuteltu.
— Sinäkö?
— Minä tulen hänen luotaan. Hän vahvistaa edeltäpäin sinun vaalisi, vaikkapa vain muutamankin äänen saisit Ateenan seurakunnasta. Eudoksos näkee asiat edeltäkäsin. Hän tietää, että Ateenan lauma on pian oleva paimenta vailla. Petros muuttaa Roomaan. Sinä olet hänen seuraajansa. Virkavahvistuksesi on taskussani. Kas tässä! Lue!
Vieras otti esille pergamentin; Eufeemios tarttui siihen vapisevin käsin ja luki sitä ahnain, tutkivin silmin. Heikko puna, joka nousi hänen poskilleen, todisti hänen sielunsa liikutuksen.
Hänen tätä kirjoitusta lukiessaan oli toinen vieraista kadonnut.
Eufeemios oli yksin patriarkka Eudoksoksen sanansaattajan kanssa.
Kun Eufeemios oli lukenut kirjeen, niin hän käkesi antaa sitä takaisin, mutta vieras sanoi:
— Patriarkan tahto on, että pidät sen, jotta se aina muistuttaisi
sinulle niitä velvollisuuksia, joiden alainen tästä hetkestä olet.
Ja nyt lausun Eudoksoksen tervehdyksen hänen kuuliaiselle pojalleen
Eufeemiokselle, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rauhan.
Eufeemios kumarsi syvään, kääri huolellisesti kokoon tärkeän pergamentin ja pisti sen vyölleen.
— Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vieras. — Eudoksos odottaa, että teet velvollisuutesi…
— Olen oppinut tottelemaan.
— Tiedän sen … eikä hän suinkaan ole pettyvä niissä ajatuksissa, joita hänellä on sinun innostasi kirkon hyväksi, sinun kuuliaisuudestasi ja viisaudestasi.
— Mitä isä Eudoksos vaatii kuuliaiselta pojaltaan? kysyi Eufeemios.
— Että älyät, mikä tällä hetkellä on kirkon ja Ateenan seurakunnan yhteinen etu…
Eufeemios oli vaiti ja katsahti kysyvästi puhujaan, joka jatkoi:
— Ja, kun olet päässyt siitä selville, että menettelet sen mukaan.
— Se on velvollisuuteni.
— Vastaa … kuinka pitkälle tämä sinun velvollisuutesi ulottuu?
— Niin pitkälle kuin voimanikin.
— Ja kuinka pitkälle voimasi?
— Siihen asti, että uhraan vakaumukseni, tunteeni, sukulaisuudensiteet, kaikki yksityiset velvollisuuteni ja oman elämäni kuuliaisuuden pyhälle alttarille, vastasi Eufeemios toistaen täten papillisen kuuliaisuusvalansa sanat.
— Hyvä, sanoi mies. — Teossa saat sen näyttää. Mitä luulet huhusta, joka edistää Petroksen asiaa Roomassa? Pane sydämesi kielellesi, kun vastaat!
— Että hän itse on levittänyt sen.
— Epäiletkö sen todenmukaisuutta?
— En tiedä mitä vastata.
— Pidätkö mahdollisena, että Petros voi mennä nikaialaisten puolelle?
— Ihminen, vastasi Eufeemios, — kykenee paljoon. Minun isäni pyhä kaima, kallio, jonka päälle kirkkomme on rakennettu, kielsi, ei ainoastaan homoiuusionia, vaan itse Kristuksen.
— Esimiehemme, patriarkka Eudoksos, on samaa mieltä Ateenan piispan suhteen. Petroksesta valta on ensimäisessä sijassa ja homoiuusialaisuus toisessa. Hän on uhraava jälkimäisen, saavuttaakseen edellisen. Hänen täytyy se tehdä, vastoin tahtoaankin, jos hänen on mieli pysyä kuukausikaan Rooman piispanistuimella. Tiberin kaupungin väestö on nouseva kapinaan ja hänet karkoittava, jos se huomaa että hän on sen pettänyt. Sinä tiedät, että jo Constantius tahtoi Roomaan kahta piispaa, toista nikaialaisille ja toista homoiuusialaisille. Kansa vastasi hänelle huutamalla: yksi Jumala ja yksi piispa!
— Se on totta, sanoi Eufeemios huoaten. — Olojen voima tulee pakottamaan Petroksen luopumukseen. Tämä on mieltä kuohuttava, kauhea ajatus.
— Ja siten on meidän oikeauskoinen kirkkomme kärsinyt poistumattoman häpeän, jatkoi lähettiläs.
— Niin, ja vihollisiemme, homouusialaisten vääräuskolaisten riemuhuudot kohoavat taivaan korkeuteen, lisäsi Eufeemios.
— Siitä tulee onnettomuus, jonka seuraukset ovat arvaamattomat.
— Valitettavasti, olet oikeassa.
— Meidän täytyy sen tähden estää se.
— Niin, meidän täytyy se estää. Mutta kuinka?
— On ainoastaan yksi keino. Eudoksos panee asian sinun käsiisi luottaen täydellisesti intoosi ja kuuliaisuuteesi.
Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.
— Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi lähettiläs. — Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!
— Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta … hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.
— Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän häpeällisen luopumisen.
Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.
— Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs — on, kun se on tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.
— Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. — Ylistetty olkoon Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.
— Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia aikoja pyhimysloisteen säteillä.
— Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on toteltava.
— Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion, pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.
— Kuuliaisuus on oleva minulle keveämpi, toisti Eufeemios.
— Asia on siis päätetty, ja kirkko voi luottaa sinuun.
— Jumalan tahto tapahtukoon!
— Välttämättömän täytyy tapahtua pian.
— Minä käsitän sen.
— Saavu huomenna tähän aikaan yhtymispaikallemme. Minulla on enemmän sanottavaa sinulle nuoren Clemensin perintösäännöksestä. Sinun velvollisuutesi on katsoa, ettei koko tämä omaisuus häviä ensimäisen hoitajan kädessä hänen yksityisten tarkoitustensa edistämiseksi.
Eufeemios oli vaiti.
— Hyvää yötä, veli! Tapaamme toisemme siis huomenna?
— Niin.
Miehet erosivat. Eufeemios meni asuntoonsa piispan palatsiin.
Samana yönä oli Petroksella pitkä keskustelu kahden muun Roomasta tulleen miehen kanssa. Ateenassa oli niinä päivinä useita matkustajia tuosta suuresta maailmankaupungista, ja juonitteluja, jotka tarkottivat lähestyvää tärkeätä Rooman piispan vaalia, sommiteltiin siellä yhtä hartaasti kuin Konstantinopolissa ja Roomassa.
* * * * *
Eräänä pilvisenä ja sateisena iltana, kolme viikkoa ylläkerrotun kohtauksen perästä, nähtiin prokonsulin, Annæus Domitiuksen puoliso, hurskas Eusebia, kalpeana ja kauhistuneen näköisenä tulevan ulos pääkirkosta, istahtavan portaalin edustalla odottaviin vaunuihin ja ajavan pois.
Oli jo hämärä, ja kaduilta oli rankkasade karkoittanut melkein kaikki ihmiset.
Neljännestunnin perästä Eusebian lähdettyä pääkirkosta sen portti pantiin kiinni, ja parvi pappeja, huolellisesti kaapuihin kääriytyneinä, hiipi sieltä pois.
Yksi näistä papeista erosi toisista ja meni kiireisin askelin piispan palatsiin. Hänen kaapunsa alta olisi voinut tuntea mustatukkaisen Eufeemioksen kasvot, vaan ne olivat tavallista kalpeammat ja ilmaisivat syvää levottomuutta.
Kun hän oli saapunut palatsiin ja portinvartija avannut hänelle, kysyi hän äänellä, jonka koetti tehdä levolliseksi, oliko lääkäri hänen poissaollessaan käynyt piispan luona.
Portinvartija vastasi myöntävästi. Eufeemios kiirehti piispan lukuhuoneeseen.
Piispa Petros oli puolenpäivän aikaan, syötyään keveän aterian ja juotuaan pikarin vedensekaista viiniä, tuntenut pahoinvointia, joka kiihtyi niin nopeasti, että hänen oli täytynyt jäädä pois siitä salaa valmistetusta juhlallisuudesta, jonka illalla piti tapahtuman pääkirkossa, nimittäin Hermionen kasteesta.
Kun Eufeemios nyt astui lukuhuoneeseen, niin hänen isänsä piispa istui patjoilla varustetulla sohvalla sääret villapeitteeseen kääriytyneinä.
Eufeemioksen tullessa Petros antoi läsnä olevalle palvelevalle veljelle viittauksen poistua.
Eufeemios oli etusalissa riisunut vettä tippuvan kaapunsa ja esiytyi nyt siinä papillisessa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut yllään juhlallisessa toimituksessa pääkirkossa.
Eufeemioksen käytös oli tavallista nöyrempi, hänen päänsä kumarammassa, hänen katseensa epävarmempi, kun hän nyt katsahti piispaan. Sairaus oli Eufeemioksen lyhyen poissaolon aikana kiihtynyt nähtävästi. Petroksen kasvojen iho oli tuhkanharmaa ja syvät siniset renkaat olivat muodostuneet hänen silmiensä alle; mutta tahdon voima jännitti vielä veltostuvia juonteita, ja silmillä, vaikka olivatkin huomattavasti kadottaneet kiiltoaan, oli vielä luja, läpitunkeva ja käskevä katseensa.
— Kunnioitettu isä ja esimies, kuinka voit? kysyi Eufeemios levottomalla äänellä, seisahtuen oven suuhun ja pannen käsivartensa ristiin valkean, kultaisella ristillä koristetun messupaitansa päälle.
— Pahoin kyllä, vastasi piispa. — Lääkäri on vahvistanut todeksi arveluni, että tämä on ankarata vilustumista. Minä kävelin eilen paljain jaloin kirkon jääkylmällä lattialla. Siinä on syy. Vaan ankarien herrojen valta on lyhyt. Toivon huomenna olevani terve. Kuinka itse voit? jatkoi piispa, nähdessään kuinka kalpea Eufeemios oli. — Voitko sinäkin pahoin?
Ja odottamatta vastausta tähän kysymykseen hän lisäsi korkealla äänellä:
— Kasteentoimitus! Kuinka se on päättynyt?
— Kunnioitettu isä, sanoi Eufeemios, — minä tuon uutisen, joka … minua epäilyttää sitä sanoa…
— Mikä on tapahtunut? Mutkat pois! huudahti Petros. — Oliko tytöllä epäluuloja ja kieltäytyikö tulemasta?
— Ei, isäni, hän ei epäillyt mitään. Hän saapui kirkkoon jalon
Eusebian seurassa…
— No niin, oliko sitte kutsumattomia katselijoita saapunut juhlallisuuteen? Sanoinhan, että asia oli pidettävä salassa ja että kirkon ovien piti olla kiinni, koska oli nähty, ettei hän ollut hyvällä suostuva kasteeseen.
— Isä, me tottelimme sanojasi. Lukuunottamatta jaloa Eusebiaa ja kahta todistajaa, ei ollut ketään muita kuin me papit saapuvilla, ja Hermione oli tuskin astunut kirkkoon, kun ovet suljettiin hänen takanaan…
— No niin, mikä on tapahtunut? huudahti Petros kärsimättömänä. — Hidas ihminen, pane siivet sanoihisi! Kerro kaikki järjestyksessä ja selvästi.
— Olin koettanut antaa hänelle oikean käsityksen kasteen todellisesta luonnosta, vaan sinä tiedät etteivät ponnistukseni saaneet mitään aikaan…
— Minä tiedän sen.
— Tahdoimme silloin antaa hänelle oikeuden ajatella asiasta mitä tahtoi, ja koetimme ainoastaan taivuttaa häntä vastaanottamaan kasteen kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa, vaikka hän saisikin sitä pitää paljaana ulkonaisena menona.
— Minä tiedän sen.
— Hän hylkäsi tämänkin ehdotukseni. Minä huomasin yleensä että hän oli kadottanut kaiken luottamuksen minuun ja kaiken kunnioituksen opetuksiani kohtaan, sen jälkeen kun meillä oli ollut keskustelu Kristuksen lähetyksen oikeasta merkityksestä. Koetin tehdä hänelle käsiteltäväksi, että Jumala Kristuksen kautta on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi irtautua perkeleen vallasta, ja että ihmissuku siis ennen Kristuksen tuloa oli pimeyden ruhtinaan vallassa. Hän hylkäsi tämän opin filosofisella kopeudella, sanoen sen halpamaiseksi opiksi, joka muka häpäisi sekä Jumalaa että järkeä. Niinä päivinä olivat hänen mielentilassaan itsepäisyys ja itseluottamus, nöyryys ja kaiho kummallisesti sekautuneina. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa hymyili, ikäänkuin ihastuksesta, kun hän puhui vapahtajasta; hän siunasi hänen nimeään ja suuteli hänen ristiään, vaan ei kuitenkaan tahtonut omaksua niitä oppeja, jotka kirkon isät, pyhän hengen valaisemina, ovat rakentaneet hänen evankelistojensa ja apostolittensa perustukselle. Sinä tiedät, että olen uskollisesti seurannut pyhän Paavalin ja sinun omaa varoitustasi, että kavahtaisin filosofiaa. En siis voinut väitellä hänen kanssaan. Mitä oli siis muuta tehtävää, kuin vetäytyä takaisin ja jättää tuo eksynyt nainen jalon Eusebian sisarellisen rakkauden haltuun?
— Tämän kaiken tiedän, sanoi Petros kärsimätönnä. — Nyt asiaan!
— Isä, sanoi Eufeemios, muistutan sinulle tätä, en suinkaan koetellakseni kärsivällisyyttäsi, vaan vierittääkseni päältäni puuhiemme surullisen, sanonpa hirmuisen ja aivan odottamattoman lopputuloksen…
— Mikä on siis tapahtunut? huudahti Petros, levottomuus selvästi nähtävänä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan.
— Sinun pahoinvointisi, joka Jumalan avulla on pian parantuva, esti sinut olemasta toivosi mukaan itse läsnä tämän päivän surullisessa toimituksessa. Me olimme määrätyllä ajalla koossa pääkirkossa, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eusebian vaunut seisahtuivat portaalin eteen. Hermione oli hänen seurassaan. Eusebialta oli vaadittu paljo vaivaa, ennenkuin sai Hermionen ehdotetulle matkalle, ja ajaja ajoi ikäänkuin sattumalta kirkon eteen. Alkoi silloin juuri sataa, ja tämä seikka auttoi Eusebiaa, kun hän ehdotti että haettaisiin suojaa aukiolevasta vaan tyhjästä kirkosta, missä he samalla voisivat suorittaa rukouksen.
— Eteenpäin, eteenpäin! huudahti piispa ja tarttui vieressään seisovaan pikariin, johon hänen lääkärinsä oli valmistanut hänelle maustimilla höystetyn virvoitusjuoman. Vaan hän laski taas pikarin kädestään ja sanoi:
— Sormeni ovat kuin hervaistut. Alan tuntea samaa jäävilua käsissä kuin jaloissanikin. Mitä nämä oireet tietävät? … Eufeemios, pane pikari suulleni!
Presbyteri kiirehti auttamaan Petrasta; vaan hänen kätensä vapisi huomattavasti.
— Isä, kuinka voit? hän kysyi, tuska äänessä.
— Huonosti … mutta jatka, ja anna minun taivaan nimessä kuulla kertomuksesi loppu!
— No niin, minun täytyy siis lyhyesti sanoa sinulle, hyvä isä, että kun Eusebia ja Hermione olivat tulleet kirkkoon, suljettiin ovet, kuten olit käskenyt. Me papit lähestyimme kunnioittavasti Hermionea. Minä sanoin olevan Jumalan sallimaa, että hän oli saapunut kirkkoon juuri nyt, kun olimme nousseet rukouksesta, jossa yhteisesti pyysimme Jumalalta, että Hermione, joka jo tunnusti Kristuksen herrakseen, saisi sydämensä avatuksi haluamaan sitä lähempää yhteyttä hänen ja hänen kirkkonsa kanssa, joka kasteen kautta saavutetaan. Hermione nähtävästi hämmästyi, sitä enemmän kuin Clemens oli läsnä ja surullisella äänettömyydellään nuhteli häntä hänen epäilemisestään. Eusebia syleili Hermionea ja pyytämällä pyysi häntä kuuntelemaan sanojamme. Ja kuitenkin, hyvä isä, hän pysyi kiellossaan…
— Ja sitte?
— Meidän täytyi ryhtyä viimeiseen keinoon, mikä oli tarjona. Lempeällä väkivallalla veimme hänet kastemaljan luo, ja juhlallisuus alkoi. Hän rukoili ja vaikeroi sokeudessaan, vaan me rohkaisimme mielemme, ja kun hän alkoi ääneensä huutaa apua, täytyi meidän saada hänet vaikenemaan liinalla, joka tungettiin hänen suuhunsa. Pyhää toimitusta olisi sitte suoritettu esteettä, ellei onneton Clemens olisi sitä häirinnyt. Sekavassa mielentilassa kun on, oli hänessä syntynyt säälin tunne tuota vastahakoista kohtaan. Hän tahtoi vapauttaa häntä, epäilemättä luullen hänelle tehtävän jotain pahaa. Meidän täytyi laittaa hänet kirkosta pois. Sen jälkeen, hyvä isä, suoritettiin toimitus ja Hermione sai kasteen Isän, Pojan ja pyhän Hengen nimeen. Kuka olisi aavistanut, että paha henki, jota kasteessa manataan pois, niin nopeasti taasen oli valtaava kastetun sielun ja houkutteleva hänet kauheaan itsemurhaan!
— Itsemurhaan! Mitä sanot? huusi Petros ja tahtoi nousta seisoalleen, vaan vaipui takaisin sohvaan.
— Voi, isäni! Pyhiä kaavasanoja ei vielä oltu luettu loppuun, kun Hermione äkillisellä voimanponnistuksella irroitti itsensä niiden käsistä, jotka pitelivät häntä kiinni, tempasi styyloksensa (piirtimensä) vyöltään ja työnsi sen poveensa.
— Oi!
— Hän vaipui lattialle, veri syöksähti ulos hänen haavastaan, kaikki seisoimme hämmästyneinä ja neuvottomina hänen ympärillään, ja kun vihdoin olimme tointuneet ja kiiruhdimme pidättämään pakenevaa elon kipinää, niin se oli jo poissa. Isä, Hermione ei ole enää elävien joukossa.
Äänettömyys seurasi hetkeksi näitä sanoja. Piispa oli nähtävästi levottomissa ajatuksissa.
— Huolestuttava tapaus, hän sanoi, — joka tulee herättämään vastenmielistä huomiota ja jota viholliseni tulevat käyttämään vahingoittaakseen minua. He toimittavat asian molempien keisarien korville ja asettavat sen perintökysymyksen yhteyteen. Tapausta ei käy salaaminen. Eufeemios, mene kamariisi ja laadi heti kaikella älyllä, mikä sinulla on, kohtauksesta kertomus, joka lähetetään patriarkka Eudoksokselle ja hänen kauttaan saatetaan keisarin tiedoksi. Tapausta selittäessäsi sinun tulee lähteä siltä näkökohdalta, että molemmat sisarukset Clemens ja Hermione olivat äidin puolelta perineet taipumuksen mielipuolisuuteen; että tämä tauti jo aikoja sitten on puhjennut ilmi veljessä, vaan että sitä sisaressa on havaittu ainoastaan hajanaisista oireista, joiden viimeinen ja valitettavasti aivan odottamaton ilmaus itsemurha oli. Tämä on minun oma käsitykseni, ja pidän sitä hyvin perustettuna. Kerro erityisesti myöskin että Hermione vapaaehtoisesti meni kasteelle, päin vastoin kuin mitä pahansuovat huhut ovat ruvenneet levittämään. Hänen käytöksestään kastetoimituksessa ei suinkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että minun mielipiteeni tässä kohden on väärä. Hän rakasti jo Kristusta liian lämpimästi, ettei olisi ikävöinyt sitä armontoimitusta, josta tässä on kysymys, ja jolle hän sai vapaasti antaa minkä merkityksen tahansa. Aikaisin aamulla tulee kertomuksen olla valmis, niin että se heti sen jälkeen voidaan lähettää Konstantinopoliin. Mene nyt työhösi!
Eufeemios loi vielä aran, mutta tutkivan silmäyksen Petroksen kasvoihin, joille äskeisen tapauksen herättämät mielenliikkeet eivät olleet voineet nostaa vähintäkään punaa. Presbyteri kumarsi syvään ja poistui.
Hetkisen kuluttua tästä keskustelusta piispan tila oli niin arveluttava, että täytyi uudestaan lähettää noutamaan lääkäriä. Kylmä, jota Petros tunsi säärissään ja käsivarsissaan, levisi leviämistään hänen jäseniinsä. Lääkäri käytti turhaan lämmittäviä juomia ja voimakasta hierontaa. Palatsissa asuvat papit kokoontuivat esimiehensä ympärille ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huolenpitoa. Innokkain kaikista oli Eufeemios. Lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Sairas uskoi sen myös ja olisi uskonut sen, vaikka koko maailma olisi vakuuttanut toisin, sillä hän tahtoi elää ja piti mahdottomana, että hän kuolisi nyt, kun hän oli päässyt onnellisesti ajamiensa tuumien perille ja oli valmis tarttumaan Rooman käyräsauvaan, joka hänen kädessään oli muuttuva maailman valtikaksi.
Hän ei aavistanut, että ne viholliset ainekset, jotka vähitellen sekaantuivat hänen suoniensa vereen, eivät olleet muuta kuin muutamia pisaroita samaa nestettä, jolla hän oli nukuttanut oman isänsä Simoonin, jota sanottiin pylväspyhimykseksi, kuolemankaltaiseen horrostilaan, mistä hän sitte tulistetun raudan avulla auttoi hänet henkiin takaisin.
Eufeemios oli osoittautunut kirkon kuuliaiseksi pojaksi. Kuuliaisuus olisi ollut epätäydellinen eikä miksikään hyödyksi, jos hänen tarkoituksensa olisi ollut herättää Petros kuolleista, kuten tämä herätti Simoonin.
Kesken kaikkea huolenpitoa, jota osoitettiin piispan persoonalle, ilmoitettiin, että Roomasta oli saapunut lähetystö, joka pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä ilmoitus vaikutti Petrokseen ihmeellisesti; hänen kasvonsa vilkastuivat, hän tunsi verensä virtaavan suonissaan lämpimänä kuin ennenkin. Hän käski siirtää itsensä lukukamarista vastaanotto-huoneeseen ja määräsi papit, joiden piti olla hänen ympärillään, sekä sääsi kuinka lähetystö oli vastaanotettava, kun se oli tullut piispanpalatsiin.
Tunti sen jälkeen palatsin ovet aukenivat lähetystölle, jossa oli pappeja, ylhäisiä maallikoita, näiden joukossa yksi senaattori, kaikki loistavissa virkapuvuissa.
Pitkän tervehdys- ja onnittelupuheen perästä lähetystön puheenjohtaja antoi Petrokselle seurakunnan kutsumus kirjeen, jossa pyydettiin häntä ottamaan vastaan se virka, johon seurakunnan piispanvaalissa ilmaisema tahto oli hänet kutsunut.
Petros vastasi puheeseen muutamin sanoin, joiden lausuminen vaati häneltä suuria ponnistuksia. Hänen tilansa teki välttämättömäksi lyhentää juhlamenoja. Lähetystö vetäytyi takaisin, sittenkun sen jäsenet oli kutsuttu seuraavaksi päiväksi piispan pöytään.
Vieraiden mentyä piispa käski taas muuttaa itsensä lukukamariin, johon
Eufeemios hänen käskystään jäi hänen luokseen.
Lamppu paloi synkässä huoneessa, ja sade ruoski sen ainoata ikkunaa.
Eufeemios heittäytyi polvilleen Petroksen eteen, onnitteli häntä, että oli saavuttanut sen korkean paikan, johon hänen suuret ominaisuutensa hänet oikeuttivat, paikan, jonka haltijaa syystä saattoi pitää Kristuksen seuraajana, vaan surkutteli samalla itseänsä, virkaveljiänsä ja Ateenan seurakuntaa, jotka nyt olivat peruuttamattomasti tuomitut kadottamaan rakastetun isän.
Näytti melkein siltä kuin Eufeemioksen silmissä olisi ollut kyyneleitä. Hän tarttui Petroksen käteen ja suuteli sitä, vaan häntä pöyristytti ja hän vaaleni, kun huomasi sitä kuolonkylmyyttä, joka kohtasi hänen huuliaan.
Petros ei vastannut hänelle. Jokainen sana olisi ollut hänelle vaivaksi, ja nyt hänen sielunsa oli vaipunut ajattelemaan sitä valtaa, joka oli pantu hänen käteensä, valtaa jonka maailmaa pakottavasta suuruudesta ei kellään muulla kuin hänellä ollut aavistusta.
Hänellä itsellään oli siitä enemmän kuin aavistus. Hän tunsi tämän vallan. Hän näki keinot ja päämäärän selvinä silmissään.
Petros tarkasteli ajatuksessaan sitä elämänrataa, jonka hän omin voiminsa oli raivannut, niistä päivistä lähtien, jolloin hänen nimensä oli Simmias ja hän oli halveksittu, oppimaton orja pakanallisessa talossa, tähän hetkeen saakka, jolloin hän kaikessa kunnianhimossaan ei olisi tahtonut vaihtaa paikkaa roomalaisen maailman itsevaltiaankaan kanssa.
Tämä silmäys elämään, jonka oli suunnittanut yksi ainoa valtaava ajatus ja joka järkähtämättä oli raivannut tiensä pelottavien esteiden ylitse saavuttaaksensa omaa kerran määrättyä päämääräänsä, oli kyllä omiaan täyttämään hänet ylpeydellä; vaan mitä tämä tunne, joka kohdistui loppuvaiseen, pian katoavaan olentoon, olikaan huimaavan tulevaisuudenaatteen rinnalla: hän ajatteli valtaa, jonka hän oli kehittävä kukalle, järjestelmää minkä hän oli luova vielä järjestymättömistä alkuaineista, valtaa, järjestelmää, joka oli elävä häntä itseään kauemmin ja, rakennettuna ihmissuvun holhonalaisuuden ikuisille perustuksille, ulottava valtikkansa yli kaikkien aikojen.
Tässä katselussa oli demoonillinen hurmaus, joka hetkeksi saattoi kääntää Petroksen huomion niistä uhkaavista oireista, joita tuntui hänen ruumiillisessa majassaan. Vaan nämä esiytyivät viimein niin selvinä ja voimakkaina, että alkoivat ahdistaa hänen tietoisuuttaan, riistivät sen irti innostuttavista tulevaisuuden kuvista ja kiinnittivät sen läsnäolevaan todellisuuteen. Petros tunsi kuinka kamala kalmankylmyys levisi leviämistään hänen ruumiissaan. Hänen säärensä ja käsivartensa olivat hervottomat ja tunnottomat. Hän kääntyi Eufeemioksen puoleen ja käski häntä sanoilla, joille hänen ponnistuksensa eivät voineet antaa kuin kuiskauksen voiman, tuomaan kuvastimen. Mustatukkainen presbyteri kiirehti täyttämään käskyä.
Läheisen lampun valossa Petros katseli muotoaan kuvastimessa ja vavahti taaksepäin kuin aaveen nähtyään. Hänen kasvojensa iho vivahti siniselle, ja niiden piirteet olivat niin veltot, että hän tuskin saattoi tuntea itseään. Äkkiä nousi ajatus kuolemasta hänen sieluunsa ja pani ne hermot, jotka eivät vielä olleet puutuneet, vapisemaan kauhusta. Hän koetti tukeuttaa tätä ajatusta. Kuolla nyt, jolloin hänen elämänsä oikeastaan piti alkaa, sehän olisi jotakin käsittämätöntä, olisi julmaa kohtalon pilaa, järjetöntä jumalallisen järjen leikkiä, siis mahdottomuus.
Petros kutsutti lääkärin, joka oleskeli palatsissa. Kun tämä Hippokrateen ja Galenuksen määräysten mukaan alkoi uudestaan tutkia sairaan tilaa, tarkasti Petroksen silmä tuskallisesti hänen kasvojaan, päästäkseen selville hänen oikeasta ajatuksestaan sairauden luontoon ja päättymiseen nähden.
Eskulaapi oli vaiti, vaan näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta. Hän ei ollut kirjoissaan lukenut mistään tämänkaltaisesta tapauksesta. Vaan hän ei enää hetkeksikään epäillyt, ettei sairas nopeasti lähestynyt loppuaan.
Petros luki kaiken tämän hänen kasvoistaan, ja kuoleman tuska palasi taistellakseen tahdon kanssa, joka vaati elämään, ja epäilyksen kanssa, joka väitti mahdottomaksi kuolla sellaisella hetkellä.
Tällä hetkellä Clemens astui lukuhuoneeseen. Hän seisahtui ja näytti vaivoin tuntevan Petrosta. Vaan päästyään selville siitä, että tuo kuolemankaltainen haamu oli hänen kasvatusisänsä, hän heittäytyi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviaan ja puhkesi haikeihin valitushuutoihin.
Lääkäri ja Eufeemios kiirehtivät poistamaan onnettoman nuorukaisen, jonka käytös nähtävästi enensi Petroksen levottomuutta. Sen jälkeen sairas riisuttiin ja pantiin vuoteelle. Hän koetti antaa tiedoksi, ettei hän sitä tahtonut, vaan hänen kielensä oli halvattuna ja hänen leukapielensä lyijynraskaat ja liikkumattomat. Palatsissa asuvat papit saivat tunnin kuluttua Eufeemiokselta tiedon, että piispan tila oli sangen arveluttava. He kokoutuivat hänen vuoteensa ympärille ja ryhtyivät, kun lääkäri oli ilmoittanut että piispan kuolema oli lähellä, niihin juhlallisiin menoihin, joita tavallisesti toimitettiin kuolevan luona. Vahakynttilöitä sytytettiin, läsnä olevat polvistuivat, ja Eufeemios alkoi hartaalla äänellä lukea tavallisia kuolinrukouksia. Petros näki ja kuuli vielä, mitä hänen ympärillään toimitettiin, vaan hän voi ainoastaan katseellaan ilmaista sitä harmia, jonka koko menettely hänessä herätti. Kun hänen käsivartensa pantiin ristiin rinnalle, niin hän koetti, vaikka turhaan, vetää niitä takaisin. Vaan kun hän viimein tunsi, kuinka jääkylmyys tunkeutui hänen rintaansa ja läheni hänen sydäntään, niin hänen tietoisuutensa, niin kauan kun se vielä oli vaikuttamassa, supistui yhteen tunteeseen: että kuolema välttämättömänä lähestyi ja ettei tahto kyennyt sitä pidättämään. Kohtalon leikki, järjetön tai ei, oli todellisuus. Se oli hervaissut hänen jalkansa, vietyään sen Pietarin istuimelle, hervaissut hänen kätensä, koottuaan siihen maailman ohjakset.
Vielä muutama silmänräpäys itsetietoista elämää, jonka aikana kuvitusvoima loihti esiin pylväsmies Simoonin ja erään pullon kuvat — sen pullon jolla pylväsmies oli vajotettu kuolemankaltaiseen horrostilaan; — vielä yksi ajatus, katkera ja hirmuinen, jonka juuri tämä kuvittelunleikki herätti, ajatus kilpailijain juonista, myrkyistä ja horrosjuomista — ja viimeinen elon merkki oli kadonnut. Petros makasi ruumiina, jäsenet jäykkinä ja silmät sammuneina. Lääkäri pani kätensä hänen sydämelleen ja ilmoitti että hän oli kuollut.
Eufeemios kumartui vainajan ylitse ja sulki hänen silmänsä.
Kahden päivän perästä juhlallinen ruumissaatto asteli verkalleen pääkirkolle, jonka hautaholviin homoiuusialainen piispa laskettiin. Jos joku seuraavana yönä olisi avauttanut lyijyisen kirstun, johon hän oli pantu, ja työntänyt tulisen raudan hänen lihaansa, niin maailma olisi ehkä nähnyt uuden ylösnousemuksen kuolleista.
Patriarkka Eudoksos ja se kilpailija, joka Petroksen kuoleman kautta oli päässyt Rooman piispanistuimelle, julistivat hänet yksimielisesti pyhimykseksi. Hurskasten uskovaisten palvelemana ja heidän esirukoilijanaan hän on merkitty pyhimysten joukkoon nimellä Ateenan pyhä Petros.
Eufeemios tuli hänen seuraajakseen Ateenan piispanistuimelle ja on mainittava yhtenä niistä isistä, jotka suurissa kirkonkokouksissa innokkaimmin ja tehokkaimmin olivat osallisina niiden uskonkappaleiden kehittämisessä, jotka yhä vielä pidetään ainoina oikeina.
Eufeemioksen täytyi eläessään nähdä se aika, jolloin homoiuusialaisuus keisarillisen julistuksen kautta alennettiin arvossa vääräuskolaiseksi ja jumalattomaksi opiksi. Eufeemios ei voinut pelastaa homoiuusialaisuutta, vaan pelasti itsensä kääntymällä homouusialaisuuteen, jonka jälkeen — tämä olkoon myös mainittu — hän yhtyi uusien uskonveljiensä ponnistuksiin, he kun ryhtyivät tulella ja miekalla hävittämään hänen entisen erehdyksensä puolustajia.
Kryysanteuksen onneton poika oli Eufeemioksen hurskaan innon uhrien joukossa. Clemens raukka oli mielipuoli ja homoiuusialaisuus oli hänessä piintyneenä päähänpistona. Häntä ei voitu kääntää; hänen täytyi kuolla.
Teodooros oli Italiasta lähtenyt Afrikkaan. Luopumalla pappispuvustaan ja ottamalla toisen nimen hänen onnistui välttää vainoa, vaan hän olisi täysin ansainnut tulla "kirkon ja tunnustuksen yhteyden" tunnustajain uhriksi, sillä hän eli ja vaikutti siunauksekkaasti Kristuksen hengessä aina vanhuuteensa asti ja on yhtenä renkaana siinä protestanttien sarjassa, joka aikojen läpi jatkuu siihen tapaukseen asti, jota sanotaan uskonpuhdistukseksi ja joka etuvartio-otteluna alusti tulevaisuuden suurta taistelua Kristuksen seurakunnan ja pappiskirkon välillä.
Muutamia vuosia Kryysanteuksen kuoleman jälkeen vyöryivät kansainvaelluksen aallot jo roomalaisen valtakunnan ylitse, ja barbarien joukot seisoivat Ateenan ja Rooman porttien edustalla. Keskiajan tuhatvuotinen yö laskeusi maailmaan. Uusi päivä on tullut. Antiikkisuus ja kristinusko sulautuvat toisiinsa. Niiden totuudet yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se asia, jonka edestä viimeinen Ateenalainen taisteli epätoivoisen taistelun — valtiollisen, uskonnollisen ja tieteellisen vapauden asia — taistelee yhä vielä, mutta ei enää epätoivoisena vaan voitosta varmana.